Kiinnostavia, mutta turhan helposti unohtuvia esseitä

Kevätkesällä podin jonkinlaista esseekautta ja ahmin lävitse useammankin esseiksi luokiteltavan teoksen. Siri Hustvedtin kokoelma Elää, ajatella, katsoa oli ollut lukulistalla jo pitkään, Rebecca Solnitin Men Explain Things to Me hyppäsi luettavaksi puolestaan Sivumennen-podcastin suuresta feministijaksosta. Molemmat kirjat olivat hyvin kirjoitettuja ja älykkäitä, mutta näin useita kuukausia myöhemmin on myönnettävä, että aika vähän niistä jäi mieleen.

Hustvedtia luin hitaasti yli kuukauden, sillä iso osa teksteistä oli kovin intellektuelleja ja keskittymistä vaativia. Ensimmäinen kirjan osio Elää unohtui jo lukiessa melko kokonaisvaltaisesti siinä vaiheessa kun pääsin neurologiaa ja aivojen toimintaa käsittelevän Ajatella-osion ohi.

Viimeistä osiota, jossa oli Hustvedtin kirjoittamia taidearvioita ja -katsauksia sen sijaan ahmin onnellisena. Suurin osa taiteilijoista ja heidän töistään oli minulle tuntemattomia, mutta nautin kuvauksista kovasti. Hustvedt vakuutti minut kyvyllään kirjoittaa taiteesta jo romaanissaan Kaikki mitä rakastin ja nytkin oli helppo nähdä teokset oman pään sisällä. Tavallaan olisi toki ollut kiinnostavaa, jos tekstien ohessa olisi ollut kuvia, mutta tulipahan keskityttyä kuvitteluun.

Solnit puolestaan käsittelee esseekokoelmassaan muun muassa feminismiä, tasa-arvoa, avioliittoa, kehojen kontrollointia ja Virginia Woolfia. Eniten huomiota teoksesta on saanut sen nimiessee, jonka myötä termi mansplaining ilmeisesti sai alkunsa. Solnitin kirjoitustyyli on kirkas ja älykäs. Kokonaisuutena tämä esseekokoelma on kuitenkin hieman epätasainen, sillä tekstit on kirjoitettu eri aikoina ja eri julkaisuihin. Tavallaan aiheiden moninaisuus on kiinnostavaa ja sillä vältetään liiallista toistoa, mutta toisaalta moniaalle kurkottaminen jätti myös hajanaisen olon.

Tätä kirjoittaessa pohdiskelin suhdettani esseisiin ja joudun toteamaan, että pidän niiden lukemisesta mutta unohdan ne aivan liian helposti. Yhteen aiheeseen keskittyvistä kokoelmista jää helpommin asioita mieleen, mutta tällaisista monen aiheen seteistä päähän jää lähinnä pienenpieniä siruja tai jokin yleinen peukutusfiilis.

Varovainen suositus siis molemmille teoksille. Ensi kerralla kirjoitan jotkut muistiinpanot näistä esseistä vähän aikaisemmin, niin ei tarvitse kirjoittaessa hävetä.

Siri Hustvedt: Elää, ajatella, katsoa (Living, Thinking, Looking, 2012)
Otava, 2016. 462 s.
Suomentanut: Kaisa Sivenius

Rebecca Solnit: Men Explain Things to Me and Other Essays
Granta Books, 2014. 130 s.

Siri Hustvedt: The Blindfold

Siri Hustvedtin esikoisromaani The Blindfold (1992) on vaaninut minua Omenan kirjaston englanninkielisten romaanien hyllyssä jo pitkään. Päätin vihdoin ja viimein tarttua sen asettamaan haasteeseen ja kirjastokiellostani huolimatta vein kirjan kotiin.


I reached for the doorknob, but George moved and blocked my exit. "I-ris." He hung on to each syllable of my have, turning it into a call. 
"What is it?" I sang back to him.
"He leaned against the door and let his eyes move down my body. "You're transparent," he said.
I winced. "What do you want, George?" I said.


Juonen keskiössä on nuori nainen, Iris Vegan, joka opiskelee yliopistossa kirjallisuutta. Neljään osaan jaetussa kirjassa Iris kulkee New Yorkin kaduilla miesten puku päällä, kärsii pahoista migreenikohtauksista, kadottaa identiteettinsä useammin kuin kerran, rakastuu, masentuu, tulee valokuvatuksi ja on pitkään sairaalassa. Niin, oikeastaan en osaa sanoa juonesta kovin paljon mitään. Se kertoo Iriksesta, hänen elämästään, New Yorkista ja sen ihmisistä.

Kesti muuten hetken, ennen kuin tajusin "huvittavuuden" päähenkilön nimessä.

Neljäs ja pisin osa sitoo aikaisemmat osat jotenkin yhteen ja tuo jonkinlaista yhteneväisyyttä tarinaan. Ilman sitä olisin varmaan luullut, että tarinoiden Irikset eivät edes ole sama henkilö.

Kirja on omistettu Paul Austerille ja, hieman huvittavasti, opus muistuttikin minua eniten Paul Austerin New York - trilogiasta, jonka luin viime kesänä. Molemmissa kirjoissa kertojan identiteetti on enemmän tai vähemmän hukassa, tapahtumat sijoittuvat New Yorkiin ja päällimmäinen tunnelma lukemisen jälkeen oli jotenkin pahaenteinen. Ei tämä Hustvedtin kirja varsinaisesti pelottava ollut, mutta levottomuutta ja epämukavuutta herättävä.

Etenkin kirjan kolmas osio, jossa ollaan sairaalassa oli minusta kamala. Siis ei missään nimessä huonosti kirjoitettu, kirjoittamisen Hustvedt siis edelleen osaa, mutta olin koko osion ajan todella ahdistunut. Minulla on jonkinlainen perusteeton sairaalakammo ja tällaiset tekstipätkät eivät kyllä yhtään auta asiaa. Ja vielä sekin, että ei siinä edes tapahtunut mitään äärimmäisen hirvittävää tai pelottavaa, mutta kammottavan tunnelman Hustvedt kyllä osaa luoda.

Harmikseni joudun sanomaan, että Hustvedtin esikoinen jäi minulle varsin keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Minusta tuntuu, että en ymmärtänyt juonesta oikein mitään, Iris jäi minulle etäiseksi ja turhauduin kun en löytänyt varmaan ainoaankaan avoimeksi jätettyyn kohtaan ratkaisua. Mutta onpahan luettu.

Jos pidit New York - trilogiasta (Tammi, 1988-1989) tai Hustvedtin Lumouksesta (Otava, 2009) lue ihmeessä tämäkin. Jos et lämmennyt kummallekaan, harkitse uudelleen.

New Yorkin öisillä kaduilla ovat vaellelleet myös Pekka, joka piti tätä mielenkiintoisena muttei massasuosiota povaavana ja lainatäti, joka piti tästä paljon enemmän kuin minä.

Siri Hustvedt: The Blindfold.
London: Hodder & Stoughton, 1993. (julk. Yhdysvalloissa 1992) 220 s.
Kannen kuva: Alexandra Klever/Bransch

Tällä korkkaan myös ensimmäisen pisteen Kirjavan Kammarin So American-haasteesta osioista Immigrant Background ja Osavaltiot-alahaasteesta nappaan New Yorkin.

Siri Hustvedt: Summer Without Men (suom. Kesä ilman miehiä)

Tätä on minun ohellani varmasti moni odottanut, Siri Hustvedtin uusinta fiktiota Summer Without Men, joka ilmestyy kesäkuussa suomeksi nimellä Kesä ilman miehiä (Otava).

Nimi on vähän kevytmielinen, kuin hattaraa ja auringonpaistetta. Se tässä vähän yllättikin, kun kyseessä oli pikemminkin kirpeä karpalo (ja ehkä vähän kinuskikastiketta, kuitenkin). Haluaisin tosin huomauttaa, että itse pidän enemmän karpaloista.

Too bad I'm real, I thought.

Hustvedt esittelee meille Mian, viisikymppisen runoilijan, joka on lähtenyt kesäksi vanhaan kotikaupunkiinsa Bondeniin sekä tapaamaan vanhaa äitiään että miettimään. Mies, neurotieteilijä, kun halusin Pausen ja lähti nuoremman naisen matkaan. Tämän enempää yritän olla itse juoneen kajoamatta, ja suurinpiirtein tämän verran saanee tietää myös kirjan takakannesta tahi liepeestä.

Too bad I'm not a character in a book or a play, not that things go so well for most of them, but then I could be written elsewhere.

Summer Without Men oli minulle vaikea kirja kahdesta syystä. Ensiksikin siksi, että runoilija-Mia käyttää hyvin rikasta englantia, jonka vuoksi jouduin aina välillä tarkistamaan sanoja sanakirjasta. Toisaalta, onneksi on aina olemassa ystävämme konteksti, ja opin ainakin yhden uuden hienon sanan eli gesticulate, joka tarkoittaa käsien liikuttamista puhuessa. Joutunen silti lukemaan tämän vielä suomeksi. Voi kuinka ikävää.

What are they? Boys will be boys: rambunctious, wild, kicking, hanging from the trees. But girls will be girls? Gentle, nurturing, sweet, passive, conniving, stealthy, mean?

Toiseksi, Hustvedtin teemat eivät ole mitenkään helppoja sulatettavia. Tarina esittelee meille neljä sukupolvellista naisia. Vanhainkodissa oleva Mian äiti ystävineen (joista suloinen Abigail oli ehkä suosikkini tässä kirjassa), Mia itse, hänen tyttärensä Daisy ja Daisyn ikäinen naapuri, sekä seitsemän teinityttöä Mian runokerhossa. Kaikki tarjoavat omia näkemyksiään naiseuteen, sekä sen ihaniin vaaleanpunaisiin että karmiinin raadollisiin hetkiin. Välillä tuntui jopa vähän ikävältä olla nainen, kun tätä luki. Toisaalta niin moni asia oli totta että ihan itketti.

Unohtamatta tietenkään toista sukupuolta, jonka tekoja ja ajatuksia ruoditaan sekä tieteellisesti että tunteellisesti. Tässä oli paljon sellaisia aiheita, jotka ovat minulle henkilökohtaisesti vielä melko purekselemattomia, joten sekin selittää sekä vaikuttumiseni että tietyn itseni eristämisen tästä kirjasta.

Hustvedt myös yllättää ja osaa olla humoristinen kaikkien vakavien teemojensa alla. Minulle eniten riemua toi ehkä jo mainitsemani hahmo, Abigail, sekä Hustvedtin käyttämät tehokeinot kirjoituksessaan. Ensimmäistä kertaa kun lukijaa puhuteltiin suoraan tunsin itseni jotenkin paljastetuksi; ei, en minä seuraa olkasi takaa elämääsi! Lopulta tuntui kuitenkin siltä, että onnistuin ystävystymään Mian kanssa paremmin näiden lyhyiden yhteisten hetkien kautta. Olin myös huvittunut ajoittaisesta ISOJEN kirjainten käyttämisestä tehokeinoina; niiden kautta todella kuuli kertojan sisäisen äänen painokkuuden kun päästiin adrenaalia nostattaviin aiheisiin.

And the pen, as it were, Dear Reader, is now in my hand and I am claiming the advantage, taking it for myself, for you will notice that the written word hides the body of the one who writes. For all you know, I might be a MAN in disguise.

Kaiken kaikkiaan Summer Without Men oli hieno kirja kaikessa karpaloudessaan. Kaunis, surullinen, naisellinen, temperamenttinen, vahva. Vaikka kansi on minun versiossani keltainen, väittäisin tätä punaiseksi kirjaksi.

Odotan kiinnostuksella, mitä te muut blogaajat pidätte secret amusementeistä.

Kesää ilman miehiä ovat viettäneet ainakin myös Leena Lumi ja Kirsi.

***

Kohta piipittää ajastin keittiössä kertoen, että tiikerikakun saa ottaa pois uunista. Mies toivoi. En ole tehnyt tiikerikakkua varmaan kuuteen vuoteen. Saapi nähdä kuinka kävi.

Kävin myös tänään supersankari-intoilussani katsomassa Marvelin uuden elokuvan, Thorin. Äärimmäisen viihdyttävää räimettä sarjakuvafanille, eikä Chris Hemsworthkaan ollut mitenkään ikävää katsottavaa, myönnän.

Aurinkoa ensi viikkoon kaikille!

Siri Hustvedt: Vapiseva nainen - Hermojeni tarina / ja vähän muuta

Voi sitä jännitystä ja iloa, kun huomasin että Hustvedtilta oli tullut uusi kirja! Luin muutaman blogitekstin silmäillen (ainakin Ilse ja Leena Lumi ovat tehneet omat arvionsa tästä) ja ei kun kirjaston sivuille varausta tekemään. Blogien perusteella olin hyvin varautunut siihen, että Vapiseva nainen (Otava, 2011; The shaking woman or a history of my nerves 2009) ei tulisi tarjoamaan samanlaista fiktiivistä viihdytystä kuin Hustvedtin edelliset kirjat ja se oli ehkä hyvä, muuten olisin ehkä ollut kirjaan pettynyt.

Minusta vaikuttaa siltä, että takaisin palaaminen voikin joskus olla eteenpäin menemistä. Vapisevan naisen etsiminen heittelee minua sinne tänne, sillä loppujen lopuksi siinä on kyse myös sellaiste näkökulmien etsimisestä, jotka voivat valaista sitä kuka tai mikä hän on. Ainoa asia, josta olen varma, on se että en voi tyytyä katsomaan häntä yhdestä ainoasta ikkunasta. Minun on voitava nähdä hänet kaikista kulmista.

Vapiseva nainen  lähtee käyntiin mielenkiintoisesta asetelmasta. Hustvedt on pitämässä puhetta kuolleen isänsä muistolle yliopiston pihalla. Yliopiston, jossa hänen isänsä opetti ja jonka pihalle on isän kunniaksi istuttettu mänty. Aivan yllättäen Hustvedt alkaa selittämättömästi vapista. Puhe ei katkea, mutta vapina jatkuu puheen loppuun saakka.

Kohtaus ei jää yksittäiseksi, ja Hustvedt päättää lähteä matkalla etsimään omaa vapisevaa naistaan. Mystisten vapinakohtausten lisäksi Hustvedtilla on paha migreeni, jonka hän on kuitenkin hyväksynyt osaksi omaa itseään. Vapiseva nainen on oikeastaan pitkä essee erilaisten psyykkisten sairauksien historiasta ja siitä, miten ihmisen psyykettä, aivoja ja muistia on aikojen saatossa tutkittu ja tulkittu.

Kirja oli minulle henkilökohtaisesti ajankohtainen, sillä käyn juuri hieman samankaltaisia tutkimuksia läpi omassa elämässäni. Tämä todennäköisesti vaikutti hyvin paljon kiinnostuneisuuteeni kirjaa kohtaan; se ja lisäksi pieni luonnontieteilijä minussa on aina kiinnostunut tällaisesta. Varsinkin kun melko harvoin saa eteensä tieteellistä tekstiä jonka lukeminen ei kuitenkaan ole suossa kahlaamista.

Eihän tämä silti mikään kovin kevyt kirja ollut. Tieteellisempiä pätkiä kevensivät kuitenkin hyvin Hustvedtin omat reflektoinnit aiheeseen sekä lukuisat case-esimerkit ihmisistä, joilla on ollut erilaisia neurologisia tai psyykkisiä tiloja. Synestesia, hysteria, la belle indifference.. Kiinnostavaa. Lisäksi erityisesti muistia ja muistamista sekä tiedon käsittelyä ja lukemista kuvaavat pätkät olivat mielenkiintoisia.

Näen kaikki lukemani romaanit kuvina, ja myös muistan keksimäni kuvat. Jotkut niistä olen lainannut oman elämäni tutuista paikoista. Joidenkin taas arvelen olevan peräisin näkemistäni elokuvista, kirjojen kuvituksista ja maalauksista. Minun täytyy voida sijoittaa henkilöt jonnekin.

(sama vika)

Vastarinnan voittaminen on yksi lukemisen nautintoja. Joitakin tekstejä on lähes mahdottoman vaikea lukea, ja kun valo yhtäkkiä välkähtää jotakin vaikeaselkoista kohtaa lukiessa, sen ymmärtämisestä (tai tunteesta että on ymmärtänyt) tulee onnellinen olo.

Vapiseva nainen oli ehdottomasti erittäin kiinnostava kirja. En kuitenkaan suosittelisi sitä ensimmäiseksi luettavaksi Hustvedtiksi, sillä jos faktamainen teksti ei innosta saattaa samalla vahingossa estää itseään tarttumasta Hustvedtin muihin loistaviin romaaneihin. Oma suosikkini on Kaikki mitä rakastin ja odotan sitä hetkeä, jolloin pääsen taas uppoamaan sen kauniiseen ja pelottavaankin maailmaan.

(Ai niin ja täytyy vielä vähän rutista! Minua ärsytti todella paljon kirjan takakansitekstissä ollut lause Kuinka sivistynyt älykkö voi noin vain menettää ruumiinsa hallinnan? En oikein tiedä miksi tämä sai minut näkemään niin paljon kirkasta punaista. Mielestäni on jotenkin huvittavaa ja samalla väärin tuollainen ajatusmalli, että olisi jotenkin epätodennäköisempää että "sivistynyt älykkö" saisi vapinakohtauksen. Eiväthän ne vapinat ja muut ole millekään "epäsivistyneemmälle" kansalle yksinoikeudella varattu. Huokaus. No niin, sainpa sanottua. Kiitos.)

***

Tänäänkin posti toi minulle odotetun pienen paketin. Löysin itseni viime viikolla Cicin korut-blogista ja minun oli aivan pakko saada itselleni ihanat Filippa-korvakorut. Ja tänään oli eteisen lattialla voi niin kaunis itse tehty kirjekuori jonka sisällä ihana paketti ja kaunis valokuva sekä tietysti ne odotetut korvakorut. Kiitos kiitos kiitos!

Aamulla tein töitä kahvilassa. Se oli minulle jotenkin todella eksoottinen ja miellyttävä kokemus. Olen minä toki ollut palavereissa kahviloissa ja lukenut niissä tenttiin mutta se että istuu oman koneensa kanssa pöydässä kahvin ja omenalehtileivoksen kanssa - olipa se hauskaa!

Lisäksi söin tänään vähän, tai oikeastaan paljon normaalia paremman lounaan. Ystäväni opiskelee Omniassa ravintolakokiksi ja hänellä oli tänään opiskelukaverinsa kanssa yhteinen näyttö teemalla fine dining. Ja voihan! Amuse bouche, neljä ruokalajia, juustotarjotin ja jälkiruoka. Muun muassa kylmäsavulohi-tartar vihreän parsan ja hollandaise-kastikkeen kera, sahramikeitto kampasimpukan kera ja oma suosikkini poron sisäfile maa-artisokkapyreellä ja luumukastikkeella (olisin voinut mennä tämän ruokalajin kanssa naimisiin). Jälkiruoaksi aivan loistava suklaafondant ja mantelijäätelöä sekä appelsiinisorbetti. Niin ja ruokailu tapahtui klo 12-15 ja minulla ei edelleenkään ole nälkä. Kohta samoissa tunnelmissa katsomaan Top Chefiä joka on Pasilan lisäksi ainut meillä tällä hetkellä tv:stä seurattava sarja.

Kiitos vielä teille kaikille blogini lukijoille, uusille ja vähän vanhemmille! Ihanaa loppuviikkoa!