Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä

Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä vie kahdentoista kirjailijan voimin matkalle ilmiöön nimeltä Marilyn. Novellit kertovat Marilynista, jostain Marilynin ympäriltä tai ovat hänen inspiroimiaan. Mitä voi kirjoittaa ihmisestä, josta muistamme vahvimmin sen roolin, tuotteen joka hänestä tehtiin?

Kokoelman aloittaa Salla Simukan kertomus Drag Queen. Luin lumoutuneena tarinaa Marilyniksi pukeutuvasta henkilöstä, lopuksi hengähdin yllättyessäni. Olisihan se pitänyt arvata. Jari Järvelän Kaninkäpälä  viekin sitten aivan toiseen suuntaan värisevää kaniinia ihmettelemään, sitkeää mutta herkkää ja traagista.

Saara Turusen Minä ja se toinen saa pään pyörälle, Turusen tekstityyliin on helppo uppoutua. Pidän tarinan hatarasta otteesta todellisuuteen, siitä miten minä ja se toinen sekoittuvat ja ovat sama ja eri. Tilanne sopii omassa mielessäni hyvin Marilyniin, pyrkimykseen olla jotakin ja tulla rakastetuksi.

Tuntuu, että kokoelman lukeminen täydentää hyvin viime kesänä luetun Blondin tarinaa. Vaikka sekin on fiktiota, oli minulla teoksen lukemisen jälkeen selkeämpi mielikuva Marilynista ja Norma Jeane Bakerista. Ehkä tästä ihmisestä, hahmosta, ei muuta voi saadakaan kuin mielikuvan, totuus on ikuisiksi ajoiksi kadotettu. Jotain samaa on Peter Franzénin Nana-Jeanessa, siinä tosin kerronnan epävarmuus jää vaivaavaksi palaksi kurkkuun, itkettää vähän. Hotellikäytävien kuumuus tuntuu pakahduttavalta.

Päivi Haanpään Smart girlissä Marilyn on mukana vain postikortissa, mutta tietynlainen hauras, ihmissuhteiden vaikeus, tavoittamaton onni häilyy mukana. Kulmat rypistyvät, mutta Marilyn jää, ehkä hyvässä ja pahassa. Jatsityttökin kipuilee, hapuaa kohti tosimaailmaa tai oikeastaan sieltä pois Tommi Kinnusen tarinassa. Siinä Marilyn on vielä vähemmän, vain varjo jatsitytön mielessä.

Juhlat tuovat Marilynin näkyville höyhenenkevyenä, jo jollekin menetettynä. Milja Kaunisto sanoittaa tekstissään Hollywoodin kokaiinipölyistä elämää, juhlia vain, mutta joskus juhliakin on liikaa. Tekee mieli juoda juomia, joissa on jäitä. Marika Riikosen Kimaltava nainen rannalla vie jonnekin aivan muualle, suomalaiseen mökkirantaan ja huussiin istumaan, ihmisyyttä etsimään. Siellä epätoivo ei kuitenkaan ole vielä lopullista, veneen ei tarvitse antaa vajota pohjaan asti.

Helsingin kaduille sijoittuva Antti Tuomaisen Mustavalkoinen sykähdyttää, istun henkilöiden kanssa yhdessä Orionin penkeille. Tarinassa on jotain vaivaannuttavaa ja tirkistelevää, ehkä siksi että se tuntuu todelta vaikka mieli huutaakin salaliittoteoriaa. Tuttu ympäristö, ehkä se on se.

Taija Tuomisen Olen aina halunnut ajaa avoautolla läpi Amerikan keskustelee Kauniston Juhlien kanssa, henkilöt ovat osittain samat mutta asfaltin ja liian kuuman asunnon sijaan tuoksuu punapuiden pihka ja salista kaikuvat kasinon äänet. Tarinan kertoma osa historiaa on minulle aiemmin tuntematonta. Amerikkaan ei kuitenkaan jäädä nytkään, vaan palataan takaisin suomalaiseen mielenmaisemaan Riina Katajavuoren Tästä se lähtee -tarinassa. Marilyn hymyilee seinältä teini-iän kynnyksellä kipuilevalle, jää mieleen, kannustaa. Epätoivoa on vain vähän.

Kokoelman lopettaa Siri Kolun Alas, alemmas joka näyttäytyy minulle jonkinlaisena sisarena Simukan aloitustarinalle. Marilynin kerrokset puretaan pala palalta, kunnes jäljelle jää jotain, joka on tai ei ole Marilyn. Emme voi tietää.

Salla Simukka & Marika Riikonen (toim.): Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä
Tammi, 193 s.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin

Pride-viikolla luin teemaan sopivasti Siri Kolun uusimman teoksen Kesän jälkeen kaikki on toisin (Otava, 2016). Teoksessa pääsee törmäyttämään omia ajatuksiaan Peetun ja tämän läheisten toiveisiin ja pelkoihin ja miettimään omaa suhtautumistaan. Osaisiko sitä olla kannustava ja sellainen kuin toinen toivoisi? Vai menisikö sitä aivan puihin muuttuvan tilanteen edessä?

Peetu on ollut koko ikänsä Peetu, vaikka papereissa lukee edelleen Petra ja henkilötunnuksen loppuosa on väärä. Täysi-ikäisyyden koittaessa on kuitenkin mahdollisuus päästä korjaavaan leikkaukseen, saada oikeanlaiset paperit ja virallinen vahvistus identiteetilleen. Isä haluaa helpottaa odotusta ja lahjoittaa kymmenen purjelentokertaa kanssaan, kymmenen kurkotusta taivaaseen. Ilmassa voi puhua isän kanssa juttua, joihin maan kamaralla sanat eivät riitä ja siellä saa myös etäisyyttä juttuihin, jotka sattuvat kuin ei mikään koskaan.

Kolu on vakuuttanut minut kerta toisensa jälkeen kirjoillaan. Rosvolat ovat mahtavaa ääneenlukemista autossa, joten taidokkuus tässä teoksessa ei varsinaisesti yllättänyt. Tässä kuitenkin huumorin ja hauskanpidon sijaan ärsytettiin itkukanavia ihan kunnolla. Lyhyeen mittaan on saatu paljon asiaa, tärkeää ja paikoin raskastakin, lentämisen keveys kuitenkin tasapainottaa ja irrottaa jalat maasta. Tärkeintä on Peetu, Peetun tarina ja hyvä niin.

Kesän jälkeen kaikki on toisin on hieno teos. Se ei huimaa päätä pituudellaan, mutta on silti täynnä asiaa. Peetuja kulkee täällä maan kamaralla vaikka kuinka paljon ja he ansaitsevat saada äänensä kuuluviin ja sen lisäksi olla osa massaa, ne joihin katse ei sittenkään pysähdy sillä he ovat vain.

HelMet-haasteessa olkoon tämä teos, jossa kirjan nimi viittaa vuodenaikaan.

Siri Kolu: Kesän jälkeen kaikki on toisin
Otava, 2016. 112 s.

Liikkuvaa kuvaa: Me Rosvolat (2015)

Kuva: Kinoproduction Oy

Siri Kolun Me Rosvolat -sarjassa on ilmestynyt jo viisi teosta ja nyt joukon jatkoksi saadaan myös elokuva. Elokuva saa ensi-iltansa tänään perjantaina 27.3. Itse pääsin katsomaan elokuvaa Helsingin kutsuvierasnäytökseen jo tämän samaisen viikon tiistaina.

Kesäisissä tunnelmissa kuvattu filmi kertoo, kuinka 10-vuotias Vilja Vainisto kaapataan vahingossa Rosvoloiden perheen matkaan. Vähitellen Vilja tutustuu kidnappaajinsa, oppii paljon rosvoelämästä ja pääsee mukaan rosvolympialaisiin. Kannoilla kulkee isä, joka yrittää löytää tyttärensä tai Viljan mielestä ainakin kadonneen rahakokoelmansa. Pääosassa on kuitenkin Rosvolan perheen ja Viljan matka pitkin Suomen maanteitä.

Me Rosvolat -elokuva yhdistelee taitavasti sarjan ensimmäisen ja toisen kirjan juonikuvioita ja tapahtumia sekä lisää sekaan hieman omia mausteitaan. Aikaan on saatu varsin toimiva kokonaisuus, joka jaksaa kiinnostaa myös kirjaa lukenutta (aikuista) katsojaa. Muutoksista ihmettelin itse eniten kirjasta tuttujen sanojen muutoksia: merkkirikos oli vaihtunut merkkirosvoukseksi ja rosvopäivät rosvolympialaisiksi. Erityisesti merkkirikosta jäin jollain tasolla kaipaamaan, mutta toisaalta on tavallaan toimivaa luoda tiettyä pesäeroa alkuteoksiin.

Roolitus on elokuvassa onnistunut. Rosvovanhempina nähdään Kari Väänänen ja Lotta Lehtikari, ja mukana matkaavana Kulta-Petenä Jussi Vatanen. Parhaiten mielestäni elokuvassa onnistuvat kuitenkin upeat lapsinäyttelijät. Sirkku Ullgrenin, Ilona Huhdan ja Mio Määtän muodostama kolmikko näyttää ja kuulostaa luontevalta ja onnistuu hienosti välittämään ystävyyden ja rohkeuden tunteita valkokankaalta katsomoon. Erityisesti Huhdan suoritus tiukkailmeisenä Helenä vakuutti.

Hele ja Vilja. Kuva: Kinoproduction Oy

Kokonaisuutena Me Rosvolat on herkullisen kesäinen road movie. Hiekkatiet pöllyävät, karkkipussit ovat valtavia ja heittokahvat heilauttavat innokkaan rosvon saaliin kimppuun. Rosvoloiden perhe on kaiken kohelluksen keskellä tavattoman lämminhenkinen porukka, eikä heistä oikein osaa olla pitämättä. Sympatiaa sai minulta kuitenkin myös kopo-isä Jussi. Puvustus on onnistunut, Vainistojen kliseinen kesälookki on hyvässä kontrastissa Rosvoloiden sekalaisen vaatekavalkadin kanssa.

Ikärajaksi elokuvalle on asetettu 7. Mitään kovin pelottavaa ei elokuvassa tapahdu, mutta esimerkiksi alun jännittävät tunnelmat aiheuttivat ennakkonäytöksessä eräässä suositusikärajaa nuoremmassa katsojassa kovan pelkoreaktion. Tämä on toki lapsikohtaista. Pääosin tunnelma on kuitenkin lämpimän humoristinen. Toki elokuvassa myös käsitellään hyvin perheen merkitystä ja lasten ja vanhempien suhdetta, välillä kipeästikin, ja se toivottavasti jää myös katsojien mieleen.

Tulisipa jo kesä ja parhaat rosvouskelit! Lisää hanaa!

Elokuvasta ovat kirjoittaneet jo ainakin Amma (joka haastatteli myös näyttelijöitä) ja Susa (jonka jutussa mukana 5- ja 7-vuotiaiden poikien mielipiteet).

Me Rosvolat x 2 - Maailman ääneen lukemisen päivä

Tänään 4.3. vietetään maailman ääneen lukemisen päivää, mikä on huikea juttu! Minulle luettiin aikanaan paljon ääneen ja kerrottiin myös itsekeksittyjä satuja (kiitos äiti!), siinä piilee varmasti osasyy siihen miksi kirjat ja lukeminen ovat edelleen niin lähellä sydäntä.

Meillä harrastetaan ääneenlukemista tällä hetkellä lähinnä automatkoilla. Homma menee sillä tavalla, että mies (joka pitää ajamisesta enemmän) kruisailee menemään ja minä istun pelkääjänpaikalla lukemassa. Viime aikoina hittilukemistona meillä on ollut autossa Siri Kolun Me Rosvolat -sarja. Ensimmäinen osa luettiin viime kesänä ja kun sarjan loput osat kotiutuivat meille viime syksynä, olemme jatkaneet osilla kaksi ja kolme.

Me Rosvolat ja konnakaraokessa (Otava, 2011) eletään Viljan toista rosvokesää. Viululeiri muuttuu kaahailuksi, kun Rosvoloiden klaani saapuu pelastamaan Viljan kurjalta kohtalolta. Suuntana ja kirjan pääjuonena ovat tällä kertaa rosvojen kesäpäivät, joilla päätetään siitä kuka on seuraava rosvovaltias. Juonittelua, huijauksia ja pettureita löytyy siis vaikka minkä kulman takaa, mutta onneksi Rosvolat eivät aio lannistua vastoinkäymisten edessä vaan pistävät peliin kaiken oveluutensa.

Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku (Otava, 2012) tapahtuu edellisistä osista poiketen syysaikaan. Rosvolat ja Vilja ovat onnistuneet saamaan käsiinsä vihjeen siitä, missä ensimmäisen rosvovaltiaan Helmeri Kvistin kirjoittama rosvousopas lymyilee. Oppaan löytäjälle on luvassa etulyöntiasema kilpailevien rosvosukujen kahinoissa eikä se missään nimessä saa, tietenkään, joutua vääriin käsiin. Rosvousopasta etsitään suurinpiirtein maalta, mereltä ja ilmasta. Ongelmaksi muotoutuu myös Viljan siskon Vanamon joutuminen huonoon seuraan ja vaikeuksiin.

Näistä kahdesta Konnakaraoke on koko matkaltaan varsin hulvatonta menoa. Vaikka muut rosvosuvut yrittävät kampata Rosvoloita kaikin tavoin, pysyy lippu korkealla ja perheen yhteispeli on mahtavaa. Ensimmäisessä kirjassa lyhyeksi jäänyt kesäpäivävierailu myös korvataan tässä osassa korkojen kanssa, kun lajeja esitellään toden teolla ja kilpailuja seurataan silmä kovana.

Iso-Hemmin arkussa puolestaan luovitaan astetta synkemmissä vesissä. Rosvousoppaan etsiminen tuntuu stressaavan kaikkia ja lisäksi Vilja joutuu keksimään peitetarinan sille, missä hän luuhaa kaikki viikonloput. Amman lukuhetkessä kirjoitetaan osuvasti siitä, kuinka Viljan hartioille laskettu paino tuntuu välillä raskaalta luettavalta, mutta samaan syssyyn todetaan kuitenkin että loppu on aivan huikea. Olemme täällä meidän päässä ihan samaa mieltä, mahtava lopetus!

 Rosvoloiden edesottamukset ovat olleet kaikki aivan mahtavia ääneenluettavia. Kolun kieli on räväkkää, hauskaa ja mukavasti kieleltä pyörähtävää. Hahmoilla on myös kaikilla omanlaisensa äänensä, siis tekstissäkin, ja on ollut hauska kehitellä luettavilleen omat persoonat sen mukaan. Mies sanoi tässä ihan samaa, kun kysyin häneltä kommenttia kirjoista. Lempiluettaviani ovat Kulta-Pete ja Hurja-Kaarlo, tosin hurjan rosvopäällikön dubbailussa on useamman kerran meinannut lähteä ääni. Roolista ei kuitenkaan voi tinkiä ja miehen mielestä se on myös hyvä (vaikka hän onkin kehuessaan toki puolueellinen).

Päivän teeman mukaisesti en laita tällä kertaa tekstilainausta, vaan tässä on miehen ystävällisesti äänittämänä pieni näyte Konnakaraokesta sivuilta 50-51 (ei sis. spoilereita):


Seuraava Rosvolat-kirja on lähdössä lauantaina mukaan, kun ajamme Tampereelle. Odotamme kiinnostuksella mitä tulee tapahtumaan!

ps. Tarvitsemme ehdottomasti virallisen reseptin espanjalaisten ikkunoiden valmistamiseen! Oikeastaan tarvitsemme ehdottomasti Rosvoloitten keittokirjan, miten olis?

Siri Kolu: Me Rosvolat ja konnakaraoke
Otava, 2011. 376 s.
Kansi ja kuvitus: Tuuli Juusela

Siri Kolu: Me Rosvolat ja iso-Hemmin arkku
Otava, 2012. 272 s.
Kansi ja kuvitus: Tuuli Juusela

Lavalta: Kirjailijabattle - Salla Simukka vs. Siri Kolu (Kirjakauppa)

Perjantai-iltaa voi viettää monella tapaa. Minä tein viime viikolla selvästi voittajaratkaisun ja suuntasin Korkeavuorenkadun Kirjakauppaan, jonka auditoriotilassa tulisi tapahtumaan Helsingin ensimmäisen Kirjailijabattle. Battlen hienous tulisi piilemään siinä, että toisen maanrakoon haukkumisen sijaan olisi tarkoituksena kehua kirjailijakollegan teokset pystyyn. Toisen teokset paremmin kehuva voittaisi ja tänä ensimmäisenä iltana lavalle nousisivat suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden piirissä tällä hetkellä loistavat Salla Simukka ja Siri Kolu.

Täytyy myöntää, että vähän jännitti painella sinne kellarikerroksen auditorioon. Lähestyvä joulu oli ilmeisesti hieman syönyt yleisöä eikä uusi tapahtumaformaatti välttämättä saanut epävarmoja syttymään. Simukka kuitenkin otti rivakasti ohjat käsiinsä ja pyysi meitä paikalle saapuneita eturiviin istumaan, tunnelma olikin sitten heti kotoisampi.

Illan juontajana toimi lapsuudenidolini Paavo Kerosuo (Simba, tiedättehän) ja homma hoituikin varsin mallikkaasti. Formaatin idea selitettiin (ihan maailman ensimmäinen tämä tilaisuus ei tosin ollut, sillä Simukka ja Kolu bätläsivät myös kesällä Tuusulassa edit 21.12.: Tuusulan tilaisuus olikin näemmä jouduttu peruuttamaan sairastumisen vuoksi, eli kyseessä oli ihan oikeasti se ensimmäinen!) ja lämmittelijävuoroon otettiin WSOY/Tammen ja Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden luotsaajat Saara Tiuraniemi ja Emma Alftan.

Tiuraniemi kehuu Puluboita Alftanille.

Olikin melko villiä mutta samalla hauskaa kuunnella, kun kustantamoiden edustajat kehuivat vuolaasti ja toisinaan myös pienellä kateudella toistensa teoksia. Itsekin kiinnostuin vaikka kuinka monesta kirjasta, mutta olisi selvästi pitänyt tehdä muistiinpanoja koska osa kirjoista unohtui jo kotimatkalla. Vauhdikasta promoamista hyvässä hengessä, rispekt! Meikäläinen innostui ehkä hieman enemmän Alftanin lennokkaasta esittelytyylistä, mutta huutoäänestyksellä lämmittelymatsi päättyi hyvähenkiseen tasapeliin.

Seuraavaksi lavalle astuivat sitten illan päätähdet eli viehättävät Salla Simukka ja Siri Kolu. Kehuttavina tulisivat olemaan Simukan Lumikki-trilogia (jonka olen lukenut ja josta pidin) ja Kolun PI - Pelko ihmisessä ja IP - Ihmisen puolella -teospari (näistä olen lukenut ensimmäisen, myös siitä kovasti tykkäsin). Matsissa kuultaisiin aloituspuheenvuoro (jonka sai muistaakseni Kolu), viisi erää (joissa molempien vuorot) ja lopetuspuheenvuoro (Simukka). Lisäksi missä tahansa kohdassa saisi käyttää veto-kortin, jos kokisi että toinen kehuu liian hyvin ja yleisö pitäisi voittaa omalle puolelle. Kerosuo toimi oikein viehättävänä erätyttönä.

Kolu kuuntelee tuimana Simukan puheenvuoroa.

Ja siinähän se matsi kuulkaa sitten meni, kun kuunteli lumoutuneena kahta kirjailijaa. Ottelun hyvähenkisyydestä oli aistittavissa, että kirjailijat tosiaan ovat hyviä ystäviä keskenään ja toisaalta arvostavat toistensa teoksia suunnattomasti. Molemmat nostivat toistensa teoksista esiin sellaisia asioita, joita ei itse ollut tullut edes ajatelleeksi, ja vakuuttivat varmasti kuulijat siitä, että nämä kirjat kannattaa ihan oikeasti lukea. Kolu hoiti oman hommansa vaikuttavasti myöntämällä Lumikin eri osille niiden teemoja kuvaavia pelikortteja, Simukka puolestaan kehui perinteisemmin mutta myös erittäin vahvasti. Molemmilla kirjailijoilla on myös aivan mahtava ääni, joten heitä kuunteli erittäin mielellään. Katsomossa pidätettiin hengitystä, naurettiin, vislattiin, laskettiin kuumuuspisteitä ja taputettiin raivokkaasti.

Tiukan ottelun jälkeen voittaja ratkaistiin huutoäänestyksellä. Desibelimittaria ei ollut (ensi kerralla sellainen hei, eiksje?), mutta sanottakoon silti että voitto osui muutaman desibelin mitalla tällä kertaa Siri Kolulle. Kolu kehui Simukan Lumikki-trilogian päästä varpaisiin ja täytyy myöntää, että itsekin rupesin miettimään jos lukisin kirjat vielä uudelleen. Voittaja sai mukaansa kiertopalkintona liikkuvan hatun ja häviäjän tunnustuksen, melko mainiota.

Jos tästä tulitte nyt vähän kateellisiksi, niin olette onnekkaita! Kirjailijabattleja aiotaan nimittäin jatkaa ja helmikuussa lauteilla nähdään loistavat Paula Noronen ja Veera Salmi.

Kiitos järjestäjille, tämä oli mahtavaa!

Ja katsokaa, pääsin myös aika makeeseen fanikuvaan! Ja sain halauksen Paavo Kerosuolta! Et oli kuulkaa aika nasta perjantai!

Siri Kolu: Me Rosvolat (Rosvolat #1)

Siri Kolun Rosvolat-sarjasta on ehtinyt kuulla viimeisen neljän vuoden aikana paljon hyvää. Finlandia Juniorinkin pokannutta sarjan aloitusosaa Me Rosvolat (Otava, 2010) on kehunut niin lehdistö kuin blogitkin. Itse sain vasta nyt aikaiseksi lainata teoksen, kun ehdotin sitä siipalle automatkalukemiseksi.

Minä ehdin tehdä yhden ainoan asian. Kun iso karvainen käsi lähestyi minua, tartuin siihen esineeseen, jolla oli jotain merkitystä: vaaleanpunaiseen muistikirjaani, jota ilman en liikkunut missään.
Ryöstön aikana mitään vastarintaa ei tullut. Automme kähmittiin tyhjäksi salamannopeasti. Isää jännitti ainoastaan, naarmuuntuiko auto. Menisikö bonukset. Rosvoloitten auton kaasutettua paikalta kesti pitkään, ennen kuin perheeni tajusi, etten minä enää ollutkaan kyydissä.

Viljan kesä saa yllättävän käänteen, kun hän tulee ryöstetyksi kesken perheen automatkan. Taakse jäävät ikävä isosisko ja poissaolevat vanhemmat, kun kymmenvuotias tyttö kaapataan Rosvoloiden matkaan rosvopäällikkö Hurja-Kaarlon päähänpiston seurauksena. Tilanteeseen ei tunnu olevan muuta ratkaisua kuin sopeutua ja niin Vilja tutustuu vähitellen värikkääseen rosvoperheeseen, jossa Hilda ajaa autoa kuin taitavin rallikuski, isosisko Hele on harvinaisen pelottava maantierosvo, pikkuveli Kalle haaveilee koulunkäynnistä ja Kulta-Pete on aina samaa mieltä kuin päällikkönsä.

Joukkion matka kulkee kohti rosvojen kesäjuhlia ja samalla Vilja myös tutustuu rosvoperheen arkeen. Varsinaisesti ilkeitä eivät rosvot ole, kesämökkiläisten lasteista pihistetään lähinnä ruokaa ja uusia vaatteita tai pelikortteja. Rahasta rosvot eivät välitä. Rosvoelämän hohdokkuudesta huolimatta Vilja alkaa kuitenkin tiedostaa, että kotiinkin olisi päästävä eikä se tule onnistumaan vain nätisti pyytämällä.

Kuski antoi kirjalle pisteitä 4/5, minä olen samoilla linjoilla. Kolun tyyli on hauska ja Rosvolat varsin persoonallisia tapauksia. Teemallisesti kirjassa puhutaan tärkeitä perheen merkityksestä ja ystävyydestä, mutta ei osoitellen, havainnot ja päätelmät saa tehdä itse. Rosvoloiden elämä on värikästä ja yllätyksellistä, eikä kyydissä varmasti tule tylsää. Kirjaa oli myös oikein mukava lukea, teksti soljui sujuvasti. Ainoana miinuksena annan sen, että kehitin Hurja-Kaarlolle sellaisen äänen että kurkku kähisi vielä pitkään lukemisen jälkeen.

Suosittelemme Me Rosvoloita lämpimästi automatkojen viihdykkeeksi (tosin Hildan ajomanöövereistä ei kannata ottaa mallia) tai muuten vain luettavaksi. Kirjasta on myös kuvattu tänä kesänä elokuvaa, jota kohtaan osoitamme varovaista kiinnostusta.

Siri Kolu: Me Rosvolat (Rosvolat #1)
Otava, 2010. 222 s.
Kuvat: Tuuli Juusela

Siri Kolu: Pelko ihmisessä

Siri Kolu puhui tulevasta kirjastaan niin mainiosti viime vuoden Finnconissa, että nappasin kirjan kirjamessuilta mukaani. Pelko ihmisessä (Otava, 2013) kertoo ihmisyydestä, epidemian ja vieraan pelosta. Ja onhan siinä, tietysti, myös rakkautta.

Nyt olen taas ehjä ja paikallaan. Aina välillä unohdan, että mitään on tapahtunut. Kun muut puuhastelevat toisissa huoneissa ja kirjoitan tai luen yksin, saatan liikauttaa halkaani ja huomata miten laukku, jota halusin jalalla vähäsen siirtää, sinkoutuu huoneen poikki. Tai että kyykistyn ja käännyn valmiina hyppyyn jo ennen kuin tulija avaa huoneen oven. 

P-virus riehuu maailmalla ja aiheuttaa influenssaoireiden jälkeen sairastuneissa erikoisia muutoksia. Koska sairaudelle ei tunnu löytyvän parannuskeinoa, sovelletaan ikiaikaista menetelmää: poissa silmistä, poissa mielestä. Pihmiset rahdataan asumaan kolkkoon Luolaan, jossa yhteisö ei voi selvitä ilman ulkopuolista ruokakuljetuksia tai sähkönjakelua. Kuten varmaan ymmärrätte, ei tilanne ole kovin herkullinen. Kertojina toimivat sisarukset Petri ja Pilvi sekä Tuomas. Pilvistä pidin eniten, sairastuneesta ja Luolaan lukitusta, toisaalta Petrin kapinallisuus ja samaistettavuus oli kiinnostavaa.

Tarinan alkuvaiheessa vastustin sen imua ja mietin, että onkohan tästä kirjasta nyt mihinkään. Pikku hiljaa kuitenkin koukutuin ja viimeiset luvut piti lukea nopein sivukääntelyin. Myös tarinan kanssa limittyvä West Side Story kiinnosti minua ensimmäistä kertaa, se ei nimittäin kuulu suosikkimusikaaleihini.

Musikaalin ohella tekstissä sirkuttavat twitterit ja luolan teinit kaipaavat facebookia ja instagrammia. Ne ankkuroivat tarinan selkeästi tämänhetkiseen aikaan, mikä lisää samaistuttavuutta nyt, mutta mietin miten käy kirjalle vuosien kuluttua. Käytetäänkö sosiaalisen median palveluja silloin enää ja onko kirja siten jo vanhentunut? Vaikka eivät ne niin suuressa osassa olleet. Ajankohtaisuutta tuo myös epidemian pelko ja influenssakohut, ne tuskin ovat ihmiskunnan lähihistorian aikana poistumassa mediakuvastostamme.

Hämmennystä ja ilahdusta aiheuttivat myös kirjan tapahtumapaikat. Hetki meni, ennen kuin tajusin että tarinassa esiintyvät vesitornit ja kosket ovat minun asumishistoriaani kuuluvia paikkoja. Hiekkaharjun vesitorni, jonka lähistöllä Petri kävelee, näkyy ylhäällä olevassa kuvassa.

Pelko ihmisessä oli kiinnostava lukukokemus. Odotukseni olivat hieman erilaiset, mutta lopputuloksena ei suinkaan ollut pettymys. Suosittelen.

Raijaa kirja ei sykähdyttänyt vaikka se lukemisen arvoinen olikin ja Jussi K. Niemelä analysoi kirjaa varsin seikkaperäisesti.

Siri Kolu: Pelko ihmisessä
Otava, 2013. 285 s.
Kansi: Safa Hovinen

Käpälästä lähti, messuilla

Ehdin tänään juoksennella töiden jälkeen Kirjamessuille. Totesin varustautuneeni luokattoman huonosti. Meinasin unohtaa ottaa mukaan juomista (tämä korjaantui kun ratikan lähtöön olikin 10 minuuttia ja kauppa vieressä), takki ei mahtunut narikkaan (joten kannoin sitä hankalasti muovikassissa) ja muutenkin unohdin ottaa mukaan kangaskasseja joita ostoksia olisi ollut mukavampi kantaa. Ja kaiken lisäksi kamera jäi kotiin, joten otin huonoja kuvia kännykällä. Selvisin kuitenkin.

Näin ensinnäkin homma lähti melkoisen lapasesta. Minun ei ollut tarkoitus ostaa juuri mitään, miehelle piti yhtä kirjaa etsiä divariosastolta. No, toisin kävi. Mukaan tarttui tuo yläkuvassa näkynyt kirjapino ja rahaa paloi mutta kerrankos sitä ja minulla on muutenkin kohta synttärit. Ja kaikkiin hankintoihin olen tyytyväinen.

Ensimmäisenä, tosi fiksusti, nappasin mukaani Craig Thompsonin Habibin (Like, 2012) jota myytiin Otavan pisteellä vaivaiseen kympin hintaan. Järkäleen roudaaminen alkoi hieman tuntua, etenkin kun tungin sen takin samaan kassiin, mutta uskon sen kannattaneen.

Kahden maissa eksyin Mika Waltari -lavalle kuuntelemaan Hannu Rajaniemeä, jonka molemmista kirjoista olen pitänyt kovasti (olen tällä hetkellä viehättynyt näemmä kirjoihin, joista tajuan vain vähän). Mike Pohjola kyseli mukavia ja lavalla juteltiin muun muassa kirjojen suhteesta mestarivaras Arsene Lupiniin ja tarinoista tarinoiden sisällä. Molempien opusten hankinta on ollut listalla jo pitkään, joten pingoin haastattelun jälkeen Gummeruksen pisteelle ja ostin molemmat, kerrankos sitä. Kävin myös vähän fanityttöilemässä, sain omistuksen Fraktaaliruhtinaaseen. Että kiitoksia vain herra kirjailijalle!

Poukkoilin vielä ympäriinsä pitkin messuhallia, kaivelin antikvariaattipuolta (en oikein etsinyt mitään, joten mitään ei juuri löytynytkään) ja lopulta päädyin Ylen lavan eteen kuuntelemaan Hannan ja Katjan haastattelua kirjablogeista ja Rivien välissä -kirjasta. Fiksuja puhuivat, nuo kollegat, ja haastattelusta jäi kiva fiilis.

Viimeisenä ponnistuksena kävin hankkimassa Osuuskummalta (jotka muuten hengailevat Robustoksen pisteellä!) tuoreehkon Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita -antologian. Juuri sain luettua sen edellisen, mainio oli, ja nälkä kasvoi syödessä. 

Ovella vielä ennen lähtöä piipahdin uudelleen Otavan pisteelle, sorruin pienen harkinnan jälkeen hankkimaan haaveilemani Lasse J. Laineen Suomen luonto - tunnistusoppaan (Otava, 2013) ja bongasin viime hetkellä nuorten hyllystä Siri Kolun Pelko ihmisessä -nuortenkirjan (Otava, 2013) josta kiinnostuin Finnconissa. 

Että huhhuh ja kiitoksia. Lauantaina palaan vielä messuhalliin, mutta en kyllä osta mitään. Tai ehkä divariosastolta. Ei, en osta. No, katsotaan. Mukavia messupäiviä kaikille!

Terveisiä Finnconista!

Myös kirjastolaitos oli mukana.

Koin tänään ensimmäisen Finnconini koskaan. Vähän ihmetyttää, että ei ole aiemmin tullut mentyä. Onneksi vahinko tuli korjattua.

Ehdin osallistua kahteen paneeliin, joista ensimmäinen oli Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet. Puheenjohtaja Shimo Shuntila haastatteli kolmea fiktiivistä hahmoa, jotka kaikki kertoivat omasta maailmastaan. Mukana paneelissa olivat Siri Kolu, J.S.Meresmaa sekä J. Pekka Mäkelä.

Kirjailijat esiintyivät paneelissa omien hahmojensa nahoissa.

Itse olisin mieluiten varmaankin matkustanut Meresmaan Pantterikansan laaksoon, se vaikutti meikäläiselle sopivan leppoisalta matkakohteelta. Siri Kolun hahmon luolasto vaikutti turhan aggressiiviselta ja Mäkelän hahmon Alshain hieman kolkolta. Panelistien kirjoista olen lukenut ainoastaan Meresmaan Mifonki-sarjaa, mutta nyt olen entistä kiinnostuneempi lukemaan Mäkelän Alshain- ja Alas-opukset sekä Kolun syksyllä ilmestyvän Pelko ihmisessä.

Toinen paneeli kosketti henkilökohtaisestikin, sillä kyseessä oli Kriitikot vastaan bloggarit: kenellä on oikeus kirjoittaa kritiikkiä? Puheenjohtaja Jussi Ahlroth luotsasi keskustelua kriitikoiden Vesa Sisättö ja Markku Soikkeli sekä bloggareiden Liina Poropudas ja Anmari Viljamaa välillä.

Bloggari vs. kriitikot. Onko vastakkainasettelun aika ohi?

Keskustelun alussa esitettiin kärjistettyjä väitteitä kohti molempia osapuolia ja kaikki saivat vuorollaan puolustautua. Lopuksi käytiin rauhanomaisempaa keskustelua puolesta ja vastaan. En itse kirjoittanut keskustelun aikana muistiinpanoja, mutta nyökyttelin paljon bloggaajakollegoiden vastauksille.

Lopputuloksena päästiin siihen, että ehkäpä kirjablogit ja kriitikot voivat elää harmoniassa keskenään ja hyvä niin. Ainut keskustelussa hieman risomaan jäänyt seikka oli toistuva väite siitä, että kirjabloggajat ovat lähellä kustantamoita. Tästä aiheesta on keskusteltu viime aikoina paljon milloin missäkin enkä nyt itse ajatellut alkaa sohia muurahaispesää sen kummemmin. Ehkäpä paras vastine tähän on pitää oma linjani sellaisena kuin se on ollut, mahdollisimman selkeänä, se toivottavasti näkyy myös teille lukijoillekin.

Kokonaisuudessaan paneelista jäi joka tapauksessa hyvä mieli. Keskusteluiden lomassa ehti myös hieman pyörähdellä myyntialueella ja teinkin sitten muutamia hankintoja. Mukaan tarttui J.Pekka Mäkelän uutuus Alas ja Osuuskumman tiskiltä tilasin itselleni Kummalinnun munia. Sen kautta sähköpostiin kolahtelee kaksi kertaa viikossa Osuuskumman kirjailijoiden kirjoittamia raapaleita, jotka lopuksi saa itselleen painettuna versiona. Mahtava idea! Mukaan sai vielä kaiken lisäksi oman munan, jonka sisältä löytyi Shimo Shuntilan kirjoittama raapale Myöhäinen vieras.

Illemmalla pyörähdin (tai siis mies urheasti kuljetti minut) vielä kirjakauppareissulle hankkimaan Annukka Salaman uunituoretta Piraijakuiskaajaa, Faunoidit-sarjan toista osaa. Sen aloitan huomenna junassa.

Finncon oli siis oikein mainio elämys myös tällaiselle noviisille. Ehkä ensi vuonna teen retken Jyväskylään.

ps. Kannattaa käydä kurkkaamassa Taikan Finncon-raportteja! Kirjasfääristä löytyy mm. mitä mainioimpia Tardis-kuvia ja muutakin kuvamateriaalia.