Satu Taskinen: Lapset

Ajatusten virrassa koko elämä

Satu Taskisen Lapset on pyörryttävä lukukokemus. Tekstimassa iskee silmille tasaisena mattona, kappalejakoja ei ole kuin muutama, alussa tuntuu että sanojen virtaan hukkuu eikä sieltä oikein löydä mitään. Vähitellen siellä kuitenkin oppii kellumaan ja uimaan, sukeltamaan merkityksiä esiin vaikka ne yrittävät piilotella jossain pilkkujen ja pisteiden takana.

On mies, jonka pitäisi mennä tyttärensä lasten syntymäpäiville. Hakea lahja, vaihtaa vaatteet, saapua ajoissa paikalle, selittää se asia johon hän ei vielä itsekään oikein osaa suhatutua. Fokus siirtyy jatkuvasti epäolennaisuuksiin, jotka oikeastaan ovat tärkeitä asioita elämästä, ihmissuhteista, vanhemmuudesta. Ihan hyvin voi pysähtyä ottamaan hotellihuoneen, syömään grillattua kalaa. Ja on yritettävä ymmärtää, miksei yhtäkkiä pääsekään maasta ylös, vaikka eihän sen pitäisi olla mitenkään vaikeaa. Nostatte vain, kyllä tämä tästä.

Teksti on sellaista vyörytystä, että parhaimmillaan lukukokemus oli kun teokseen ehti keskittyä pidemmän ajan kerrallaan. Jos lukuhetki pirstaloitui, joutui aina hetken hengittelemään ja ihmettelemään että pääsi tajunnanvirtamaiseen rytmiin mukaan. Teksti on kuitenkin helppolukuista ja jotenkin loogisesti etenevää, näin sitä voisi kuvitella itsekin sanoittavansa ajatuksiaan. Jne. ja ns. lyhenteiden käyttäminen tosin vähän tökki, joutui pysähtymään lukuflow'ssa, avaamaan lyhenteen ja sitten jatkamaan, mutta ei tämäkään nyt mikään iso juttu ollut.

Hieno romaani, jonkinlainen elämän kuvaus yhden päivän otteella. Oli miellyttävää rakentaa itse kuvaa tapahtumista, tulla huijatuksi, korjata olettamia. Suosittelen.

Lapset oli viimeinen viime vuoden Helmet-lukuhaasteeseen lukemani kirja kohtaan yhdenpäivänromaani. Lukeminen kesti uuden vuoden puolelle, mutta se ei haittaa.

Satu Taskinen: Lapset
Teos, 2017. 285 s.
Ulkoasu: Jenni Saari

Satu Taskinen: Täydellinen paisti

Ensin en oikein saanut juonesta kiinni. Sitten imeydyin mukaan tarinaan ja nyökyttelin, juu juu, juuri näin. Lopuksi minua kalautettiin kaulimella ja jäin tuijottamaan viimeistä sivua hämmentyneenä. Kyseessä on siis Satu Taskisen esikoiskirja, viime vuoden HS:n esikoiskirjapalkinnon voittaja, Täydellinen paisti (Teos, 2011).

Se oli syötäväksi tarkoitettua lihaa. Kuorisin valkosipulin ja sekoittaisin mausteeet ja taas, taas minä olin kuin olinkin tullut vilkaisseeksi tuohon viheliäiseen kelloon. Kello tuijotti takaisin. Toisaalta, jos oppiminen olisi helppoa, kaikki ihmiset olisivat neroja. Rauhallisesti askel kerrallaan. Täytyy laittaa ruokaa. Täytyy siivota ruoanvalmistuksen jäljet. Täytyy antaa vieraiden tulla, täytyy syödä ja olla niin kuin ihmiset ovat. Kaikki muutkin ihmiset pystyvät tähän.

Taru Korhonen yrittää valmistaa täydellistä sianpaistia, ovathan pyhäinpäivän illallisella tulossa kylään niin Itävaltalaisen äiti, sisar kuin sisarentytärkin, Maximus-koiraa unohtamatta. Paistin valmistus ei vain ole niin helppoa kuin miltä se vaikuttaa, naapurin vanha rouva, entinen näyttelijätär, höpisee liikaa omiaan mestarin rouvista sekä naudanlihakääryleistä ja miksi ihmeessä juhlaväki ei nyt vain voisi rauhoittua ja vaikka koota palapeliä.

Kaikki tapahtuu yhden kuumeisen, hämmentävän päivän aikana. Taru on ehdottoman epäluotettava kertoja. Lähes koskaan ei voi olla varma, mikä tapahtuu oikeasti tai miten kaikki todella tapahtui. Välillä on käytävä syömässä sokeriherneitä kellarissa tai polttamassa tupakkaa vessassa. Tai pohdittava miksi korsetti on kaikkien aikojen paras keksintö. Luvassa on neuroottisuutta, hermostumista, epävarmuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta.

Myös muut lukijat ovat verranneet tätä Antti Leikaksen Melomiseen eikä ihme, sillä sekä tässä että Melomisessa on hämmentävää tajunnanvirtaa ja hurjia hyppäyksiä mielleyhtymästä toiseen. Eikä vertaaminen Erlend Loeenkaan ole kaukaahaettu. On mukavaa lukea välillä tällaista naisen kirjoittamana.

Ei enää minusta riippumattomia yllätyksiä.

Mitä Paistista sitten jäi käteen? Toisaalta hurmautumista ihmeellisiin tangentille lähteviin ajatuskulkuihin, toisaalta turhautumista siihen etten ihan päässyt kuitenkaan perille. Tämä kirja pitäisi lukea rauhassa ja ajatuksella, ehkä jopa useampaan kertaan. Koska tässä on paljon potentiaalia. Luulen, että parin päivän päästä pidän tästä enemmän.

Olen sitä mieltä, että tästä tulisi aika vinkeä näytelmä.

Erityiskehut vielä vinhasta kannesta ja kirjan suloisesta koosta (on siis hiukan kapoisempi kuin yleisesti ottaen).

Paistia ovat valelleet (tai olleet valelematta) Karoliina (joka suosittelisi tätä kirjallisuuden opintokurssien luettavaksi), Minna (joka lumoutui paistin valmistuksen) sekä Erja ja Booksy (jotka pitivät tätä hienona mutteivät nautittavana) sekä moni muu. Googlailkaas. Pus.

Spoilaavaa juonikeskustelua tästä kirjasta Juonittelua-blogissa.

Satu Taskinen : Täydellinen paisti.
Teos, 2011. 306 s.
Kansi: Jussi Karjalainen

ps. Tiesittekö että Maggikraut on lipstikka? Nyt tiedätte.