Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

Tämä on niitä hetkiä kun olet päättänyt laittaa postauksen ilmoille ja tajuat ettei sinulla ole teoksesta tai siihen liittyen mitään järkevää kuvaa, paitsi tämä Instagramiin otettu. Ja sitten päätät mennä sillä, koska tällaisia lukuvalolla valaistuja hetkiä Muumi-lakanoissa tämän lukeminen oli.

Satu Rämön Islantilainen voittaa aina (WSOY, 2015) oli taas kerran niitä kirjoja, jotka kävelivät vastaan kirjaston bestseller-hyllyssä ja joita ei voinut siihen jättää, vaikka lukemista oli kotonakin. Onneksi tämän kirjan tapauksessa impulsiivisuus ei haitannut, sillä nojatuolimatka Islantiin ja sen ihmeellisyyksiin oli oikein miellyttävää luettavaa.

Rämön historia Islannin kanssa alkaa vuodesta 2003, kun hän lähti sinne vaihtoon. Kokemus ei lähtenyt ihmisestä sitten millään ja sittemmin karu saarivaltio tarjosi myös puolison ja kodin. Teoksessaan Rämö kertoilee kiinnostavasti omasta sopeutumisestaan islantilaiseen yhteiskuntaan maahanmuuttajan näkökulmasta, ihmettelee islantilaisuuden erityispiirteitä ja antaa kiinnostavaa tietoa niin alueen historiasta kuin luonnostakin.

Tätä tekstiä kirjoittaessani kirjan lukemisesta on aikaa jo yli kuukausi, joten tarkimmat muistikuvat ovat nolosti päässeet unohtumaan. Jälkimaku on kuitenkin tavattoman positiivinen. Rämö kirjoittaa iloisesti ja tarkkanäköisesti eikä turhaan siloittele rosoja Islannin pinnasta. Samalla teos sytyttää Islanti-kuumeen, milloin tähän myyttiseen maahan saisi retken aikaiseksi? Tulivuoriperäisyys, kuumat lähteet ja laajat jäätiköt kiinnostavat tavattomasti, onneksi niitä voi kokea ensihätään täältä kotisohvaltakin.

Suosittelen teosta lämpimästi matkakuumeisille, Islanti-faneille ja leppeän nojatuolimatkailun ystäville. Lisää arvioita ja infoa voit käydä kurkkaamassa vaikka kirjailijan omasta blogista.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina. Elämää hurmaavien harhojen maassa.
WSOY, 2015. 282 s.
Kannen kuva: Gudny Hilmasdóttir

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Kummipojan kanssa on hyvä reenata.

Hihiteltyäni riittävän monta kertaa Katja Lahden ja Satu Rämön Vuoden mutsi -blogille päädyin vihdoin ostamaan myös samannimisen kirjan (Avain, 2012). Vaikka opus on luokiteltu tietokirjaksi, ei se sitä aivan suoranaisesti ole. Tekijät luokittelevat kirjan sekalaiseksi tai mutu-kirjaksi, sillä se sisältää törkeän subjektiivisia mielipiteitä höystettynä yhtä subjektiivisilla kokemuksilla eivätkä edusta minkään valtakunnan virallista, sopivaa tahi yleisesti hyväksyttyä terveys-, hyvinvointi- ja lastenkasvatuslinjaa.

Parisuhteen pelisäännöt menevät uusiksi, kun parisänkyyn tai sen välittömään läheisyyteen muuttaa puolimetrinen vuokralainen. Nukkumisajankohdat, yhteiset harrastukset, yhteiset ilalliset ja spontaanin seksin rytmittää seuraavat vuodet Hänen Lyhyytensä.

Minä lähdin lukemaan kirjaa ihan puhtaasta mielenkiinnosta: lapsia meidän taloudessa ei (ainakaan vielä) ole ja se ainut kummilapsikin asuu ihan liian kaukana että sitä pääsisi katsomaan tarpeeksi usein (juuri olin enon kanssa puhelimessa ja tyyppi (yläkuvassa) kuulemma kävelee jo huimaa vauhtia ja mieletön pilke silmäkulmassa, ikävä!). Kälyllä sentään on kolme lasta ja nykyään ne kaksi nuorimmaista, reilut 2-vee kaksoset, eivät enää aloita huutamista kun minä saavun paikalle. Vaipanvaihtokykyäni epäilen suuresti, mutta toisaalta osaan ainakin aika monta lastenlaulua (lauluääni ei taattu), refleksini ovat aika nopeat ja jätösten siivoamista on harjoiteltu koiran kanssa (tosin ilman mystistä paskalusikkaa).

Millainen kokemus Vuoden mutsi sitten oli tällaiselle ummikolle? No, ensinnäkin aika hauska. Kirjassa on kuvalliset ajo-ohjeet siihen, mitä mikäkin juttu käsittelee (esim. Pulla on valmis ja Vituttaa.Potuttaa.) ja jokaisen jutun yläkulmassa olevasta maatuskahahmosta voi päätellä, kumman tekijän kynästä jutut ovat peräisin. Kirjassa riepotellaan äitiysmyyttiä melkoisen suorasanaisesti: kaikki ei mene aina ihan niin kuin bilsan kirjansa ja kunniansa saavat enemmän tai vähemmän kuulla niin markkinamiesten salaliitot kuin luomusynnytyksetkin.

Minulla on sellainen ajoittainen hempeä vauvakuume, myös tätä kirjaa lukiessa toisinaan oireileva. Kirja ei täpäkästä otteesta huolimatta onnistunut kuitenkaan säikäyttämään tätä ummikkoa aivan täysin (vaikka täytyy myöntää että repeytymistä luettuani koin hetkellisen toiveen että mies pysyisi hyvin kaukana omalla puolellaan sänkyä). Niin, tämä ei ollut ehkä aina se paras "luenpa pari sivua ennen kuin menen nukkumaan"-kirja vaikka useammin nauratti kuin hirvitti. Välillä tosin tuli myös sellainen fiilis, että tämän kirjan vastapainoksi voisi ottaa sellaisen jonkun hempeämmän mutta silti realistisen äitiysoppaan (ei siis mitään masuasukkimeininkistä), joten jos jollakulla olisi tällaista balanssiteosta suositella niin ehdotuksia otetaan hyvin mielellään vastaan!

Lantionpohjanlihakset kuulostavat urbaanilta legendalta: kaikki tietävät, että ne pitäisi pitää kunnossa mutta kukaan ei ole koskaan nähnyt niitä.

Vaikka hauskuus viehätti (veikkaan tosin, että osa huumorista aukeaa vain ns. kokeneille), olivat minusta kirjan parasta antia silti lukuisat tietolaatikot tai infosivut esimerkiksi lantionpohjanlihasten harjoittamisesta, auttavista puhelimista ja rintatulehduksesta. Siis oikeasti sellaisista asioista, joista on hyvä tietää mutta ei välttämättä tiedä että mistä lähtisi etsimään tietoa, apua tai ratkaisua. Ja tietysti melkoisen selkokielisesti ilmaistuna.

Seuraavaksi kirja taitaa lähteä kälylle lainaan (uskallan veikata, että huumori puree) ja ehkä sitten joskus myöhemmin täyttelen sinne myös jotain omia fiiliksiä, kirjeitä äidille ja anopille ja niin edelleen.

Opuksen on lukenut myös moni (ja minua enemmän äitiydestä tietävä) bloggaaja, siis ainakin Katja, Ina, Amma, Maria ja Villasukka kirjahyllyssä sekä Kirjakko.

Katso myös
Katjan Project Mama -blogi
Satun Salamatkustaja-blogi

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi.
Avain, 2012. 303 s.
Graafinen suunnittelu: Satu Kontinen.