Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä

Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä vie kahdentoista kirjailijan voimin matkalle ilmiöön nimeltä Marilyn. Novellit kertovat Marilynista, jostain Marilynin ympäriltä tai ovat hänen inspiroimiaan. Mitä voi kirjoittaa ihmisestä, josta muistamme vahvimmin sen roolin, tuotteen joka hänestä tehtiin?

Kokoelman aloittaa Salla Simukan kertomus Drag Queen. Luin lumoutuneena tarinaa Marilyniksi pukeutuvasta henkilöstä, lopuksi hengähdin yllättyessäni. Olisihan se pitänyt arvata. Jari Järvelän Kaninkäpälä  viekin sitten aivan toiseen suuntaan värisevää kaniinia ihmettelemään, sitkeää mutta herkkää ja traagista.

Saara Turusen Minä ja se toinen saa pään pyörälle, Turusen tekstityyliin on helppo uppoutua. Pidän tarinan hatarasta otteesta todellisuuteen, siitä miten minä ja se toinen sekoittuvat ja ovat sama ja eri. Tilanne sopii omassa mielessäni hyvin Marilyniin, pyrkimykseen olla jotakin ja tulla rakastetuksi.

Tuntuu, että kokoelman lukeminen täydentää hyvin viime kesänä luetun Blondin tarinaa. Vaikka sekin on fiktiota, oli minulla teoksen lukemisen jälkeen selkeämpi mielikuva Marilynista ja Norma Jeane Bakerista. Ehkä tästä ihmisestä, hahmosta, ei muuta voi saadakaan kuin mielikuvan, totuus on ikuisiksi ajoiksi kadotettu. Jotain samaa on Peter Franzénin Nana-Jeanessa, siinä tosin kerronnan epävarmuus jää vaivaavaksi palaksi kurkkuun, itkettää vähän. Hotellikäytävien kuumuus tuntuu pakahduttavalta.

Päivi Haanpään Smart girlissä Marilyn on mukana vain postikortissa, mutta tietynlainen hauras, ihmissuhteiden vaikeus, tavoittamaton onni häilyy mukana. Kulmat rypistyvät, mutta Marilyn jää, ehkä hyvässä ja pahassa. Jatsityttökin kipuilee, hapuaa kohti tosimaailmaa tai oikeastaan sieltä pois Tommi Kinnusen tarinassa. Siinä Marilyn on vielä vähemmän, vain varjo jatsitytön mielessä.

Juhlat tuovat Marilynin näkyville höyhenenkevyenä, jo jollekin menetettynä. Milja Kaunisto sanoittaa tekstissään Hollywoodin kokaiinipölyistä elämää, juhlia vain, mutta joskus juhliakin on liikaa. Tekee mieli juoda juomia, joissa on jäitä. Marika Riikosen Kimaltava nainen rannalla vie jonnekin aivan muualle, suomalaiseen mökkirantaan ja huussiin istumaan, ihmisyyttä etsimään. Siellä epätoivo ei kuitenkaan ole vielä lopullista, veneen ei tarvitse antaa vajota pohjaan asti.

Helsingin kaduille sijoittuva Antti Tuomaisen Mustavalkoinen sykähdyttää, istun henkilöiden kanssa yhdessä Orionin penkeille. Tarinassa on jotain vaivaannuttavaa ja tirkistelevää, ehkä siksi että se tuntuu todelta vaikka mieli huutaakin salaliittoteoriaa. Tuttu ympäristö, ehkä se on se.

Taija Tuomisen Olen aina halunnut ajaa avoautolla läpi Amerikan keskustelee Kauniston Juhlien kanssa, henkilöt ovat osittain samat mutta asfaltin ja liian kuuman asunnon sijaan tuoksuu punapuiden pihka ja salista kaikuvat kasinon äänet. Tarinan kertoma osa historiaa on minulle aiemmin tuntematonta. Amerikkaan ei kuitenkaan jäädä nytkään, vaan palataan takaisin suomalaiseen mielenmaisemaan Riina Katajavuoren Tästä se lähtee -tarinassa. Marilyn hymyilee seinältä teini-iän kynnyksellä kipuilevalle, jää mieleen, kannustaa. Epätoivoa on vain vähän.

Kokoelman lopettaa Siri Kolun Alas, alemmas joka näyttäytyy minulle jonkinlaisena sisarena Simukan aloitustarinalle. Marilynin kerrokset puretaan pala palalta, kunnes jäljelle jää jotain, joka on tai ei ole Marilyn. Emme voi tietää.

Salla Simukka & Marika Riikonen (toim.): Marilyn, Marilyn - Tarinoita ikonista ja ihmisestä
Tammi, 193 s.

Salla Simukka: Jäljellä ja Toisaalla

Lukuisten kehujen jälkeen lainasin viimein kirjastosta Salla Simukan vuonna 2012 ilmestyneen teosparin Jäljellä ja Toisaalla (Tammi). Lukupinossa kirjat saivat muhia oman aikansa, mutta aloituksen jälkeen molemmat osat tuli imaistua varsin nopeaan tahtiin.

Emmin piti ottaa tukea talon harmaaksi rapatusta seinästä. Huimaus yritti kaataa hänet maahan. Hän puristi rosoista rappausta sormillaan niin että sattui.
Ei ainoastaan hänen kotinsa ollut autio. 
Missään ei ollut ketään.

Jäljellä-teoksen pääosassa on 15-vuotias Emmi, joka on Potentiaali. Nuori tyttö ei ole vielä löytänyt erityislahjakkuuttaan eivätkä myöskään vanhemmat eivät myöskään tunnu huomaavan tytärtä kiinnostavammilta sisaruksilta. Emmi päättää karata kotoa, ihan hetkeksi vain, mutta pakoyönsä jälkeen tyttö herää tyhjään maailmaan. Kaikki talot ovat paikallaan, samoin kaupunki, mutta ihmisiä ei vain tunnu olevan missään. Lisäksi Emmille alkaa ilmestyä erikoisia satuviittauksia, jotka tuntuvat olevan vihjeitä tapahtuneesta mutta merkityksen haussa tuntuu törmäävän vain useampiin kysymyksiin.

Teoksen lukemisen jälkeen olin hieman pihalla. Minulla oli paljon teorioita siitä, mitä Emmin maailmassa todella tapahtui, mutta ei lainkaan varmuuksia. Tämä ehkä jopa ärsytti vähän. Onneksi Toisaalla-tomaanissa luvattiin avata edeltäjänsä salat, joten tartuin siihen samoin tein.

Toisaallan pääosassa kuullaan Samuelia, nuorta Numeerikkoa, joka kertoo oman tarinansa. Minä en sitä tässä kuitenkaan paljasta, koska eihän se nyt olisi lainkaan jännittävää. Totean vain, että yksi omista teorioistani oli ainakin osittain oikeassa ja homma toimi oikein hyvin.

Arvostan teosparissa paljon sitä, että Simukka on luonut erilaisen ja sopivasti omamme kaltaisen lähitulevaisuuden. Ajatukseen on helppo tarttua ja samaistua. Tavoitteet ovat myös korkealla, mutta teokset eivät sorru rapakontakaisten serkkukirjojensa toisinaan harrastamaan ryminään ja megalomaanisuuteen, vaan pysyvät mukavan samaistuttavalla tasolla.

Jäljellä ja Toisaalla muodostavat hienon kokonaisuuden, joka toimii mielestäni parhaiten nimenomaan järjestyksessä luettuna. Toisaalla tuo Jäljellä-teoksen salaisuudet kirkkaaseen valoon ja yllätyksellisyyden vaikutelma katoaa. Toisaalta ei toista ilman toista, sillä pelkän Jäljellä-teoksen jälkeen tarinan ratkaisemattomuus olisi jäänyt vaivaamaan tavattomasti.

En ole aiemminkaan epäillyt Simukan taitavuutta (nuorten)kirjailijana enkä epäile sitä nytkään. Teksti rullaa selkeästi, hahmot ovat samaistuttavia ja tapahtumat sopivasti todellisuudesta irrotettuja että ne tarjoavat vähän eskapismia. Kyllä suosittelen.

Kirjakirppu luki teosten yhteispainoksen ja innostui, Todella vaiheessa -blogissa teosparia tituleerataan Suomen nuortenkirjallisuuden parhaiten varjelluksi salaisuudeksi.

Salla Simukka: Jäljellä
Tammi, 2012. 221 s.
Kansi: Ea Söderberg

Salla Simukka: Toisaalla
Tammi, 2012. 233 s.
Kansi: Ea Söderberg

Lavalta: Kirjailijabattle - Salla Simukka vs. Siri Kolu (Kirjakauppa)

Perjantai-iltaa voi viettää monella tapaa. Minä tein viime viikolla selvästi voittajaratkaisun ja suuntasin Korkeavuorenkadun Kirjakauppaan, jonka auditoriotilassa tulisi tapahtumaan Helsingin ensimmäisen Kirjailijabattle. Battlen hienous tulisi piilemään siinä, että toisen maanrakoon haukkumisen sijaan olisi tarkoituksena kehua kirjailijakollegan teokset pystyyn. Toisen teokset paremmin kehuva voittaisi ja tänä ensimmäisenä iltana lavalle nousisivat suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden piirissä tällä hetkellä loistavat Salla Simukka ja Siri Kolu.

Täytyy myöntää, että vähän jännitti painella sinne kellarikerroksen auditorioon. Lähestyvä joulu oli ilmeisesti hieman syönyt yleisöä eikä uusi tapahtumaformaatti välttämättä saanut epävarmoja syttymään. Simukka kuitenkin otti rivakasti ohjat käsiinsä ja pyysi meitä paikalle saapuneita eturiviin istumaan, tunnelma olikin sitten heti kotoisampi.

Illan juontajana toimi lapsuudenidolini Paavo Kerosuo (Simba, tiedättehän) ja homma hoituikin varsin mallikkaasti. Formaatin idea selitettiin (ihan maailman ensimmäinen tämä tilaisuus ei tosin ollut, sillä Simukka ja Kolu bätläsivät myös kesällä Tuusulassa edit 21.12.: Tuusulan tilaisuus olikin näemmä jouduttu peruuttamaan sairastumisen vuoksi, eli kyseessä oli ihan oikeasti se ensimmäinen!) ja lämmittelijävuoroon otettiin WSOY/Tammen ja Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden luotsaajat Saara Tiuraniemi ja Emma Alftan.

Tiuraniemi kehuu Puluboita Alftanille.

Olikin melko villiä mutta samalla hauskaa kuunnella, kun kustantamoiden edustajat kehuivat vuolaasti ja toisinaan myös pienellä kateudella toistensa teoksia. Itsekin kiinnostuin vaikka kuinka monesta kirjasta, mutta olisi selvästi pitänyt tehdä muistiinpanoja koska osa kirjoista unohtui jo kotimatkalla. Vauhdikasta promoamista hyvässä hengessä, rispekt! Meikäläinen innostui ehkä hieman enemmän Alftanin lennokkaasta esittelytyylistä, mutta huutoäänestyksellä lämmittelymatsi päättyi hyvähenkiseen tasapeliin.

Seuraavaksi lavalle astuivat sitten illan päätähdet eli viehättävät Salla Simukka ja Siri Kolu. Kehuttavina tulisivat olemaan Simukan Lumikki-trilogia (jonka olen lukenut ja josta pidin) ja Kolun PI - Pelko ihmisessä ja IP - Ihmisen puolella -teospari (näistä olen lukenut ensimmäisen, myös siitä kovasti tykkäsin). Matsissa kuultaisiin aloituspuheenvuoro (jonka sai muistaakseni Kolu), viisi erää (joissa molempien vuorot) ja lopetuspuheenvuoro (Simukka). Lisäksi missä tahansa kohdassa saisi käyttää veto-kortin, jos kokisi että toinen kehuu liian hyvin ja yleisö pitäisi voittaa omalle puolelle. Kerosuo toimi oikein viehättävänä erätyttönä.

Kolu kuuntelee tuimana Simukan puheenvuoroa.

Ja siinähän se matsi kuulkaa sitten meni, kun kuunteli lumoutuneena kahta kirjailijaa. Ottelun hyvähenkisyydestä oli aistittavissa, että kirjailijat tosiaan ovat hyviä ystäviä keskenään ja toisaalta arvostavat toistensa teoksia suunnattomasti. Molemmat nostivat toistensa teoksista esiin sellaisia asioita, joita ei itse ollut tullut edes ajatelleeksi, ja vakuuttivat varmasti kuulijat siitä, että nämä kirjat kannattaa ihan oikeasti lukea. Kolu hoiti oman hommansa vaikuttavasti myöntämällä Lumikin eri osille niiden teemoja kuvaavia pelikortteja, Simukka puolestaan kehui perinteisemmin mutta myös erittäin vahvasti. Molemmilla kirjailijoilla on myös aivan mahtava ääni, joten heitä kuunteli erittäin mielellään. Katsomossa pidätettiin hengitystä, naurettiin, vislattiin, laskettiin kuumuuspisteitä ja taputettiin raivokkaasti.

Tiukan ottelun jälkeen voittaja ratkaistiin huutoäänestyksellä. Desibelimittaria ei ollut (ensi kerralla sellainen hei, eiksje?), mutta sanottakoon silti että voitto osui muutaman desibelin mitalla tällä kertaa Siri Kolulle. Kolu kehui Simukan Lumikki-trilogian päästä varpaisiin ja täytyy myöntää, että itsekin rupesin miettimään jos lukisin kirjat vielä uudelleen. Voittaja sai mukaansa kiertopalkintona liikkuvan hatun ja häviäjän tunnustuksen, melko mainiota.

Jos tästä tulitte nyt vähän kateellisiksi, niin olette onnekkaita! Kirjailijabattleja aiotaan nimittäin jatkaa ja helmikuussa lauteilla nähdään loistavat Paula Noronen ja Veera Salmi.

Kiitos järjestäjille, tämä oli mahtavaa!

Ja katsokaa, pääsin myös aika makeeseen fanikuvaan! Ja sain halauksen Paavo Kerosuolta! Et oli kuulkaa aika nasta perjantai!

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (Lumikki Anderson #3)

Pään kärsiessä toukokuun lopulla lukujumista tulin tarttuneeksi Salla Simukan Lumikki-trilogian viimeiseen osaan Musta kuin eebenpuu (Tammi, 2014). Kirja sattui löytymään sopivasti työpaikan kirjaston hyllystä ja kun vaativammat kirjat eivät edenneet nappasin tämän mukaani. Lukujumin poistoon kirja toimikin loppupeleissä erittäin hyvin.

Lumikki vetäisi kiivaasti henkeä ja kohotti katseensa kirjeestä. Jotain häivähti hänen näkökenttänsä reunalla. Jotain mustaa.
Mutta kun hän katsoi sitä kohti, hän ei nähnyt muuta kuin puiden pitkät, synkät varjot.

Lumikki on palannut Prahasta takaisin Suomeen ja koulunkäynti jatkuu Tampereella. Syyslukukauden alussa mukaan on tarttunut uusi poikakaveri Sampsa ja koulun teatteriprojekti, uudistettu versio Lumikista, vie päähenkilön mennessään. Rauhallinen elo ei kuitenkaan voi kestää, tietenkään, sillä Lumikki alkaa saada välähdyksiä menneestä. Lisäksi takkien taskuihin alkaa ilmestyä viestejä Varjolta, joka tuntuu tietävän Lumikista aivan liikaa. Miten käy esityksen ja saako Lumikki vihdoin tietää, mikä häntä menneisyydessä vaivaa?

Edellisten osien tapaan Musta kuin eebenpuu on nopealukuinen ja menevä tarina. Ilokseni tyylissä oltiin kuitenkin palattu ensimmäistä osaa muistuttavaksi, Prahan seikkailut kun koin liiankin toimintaelokuvamaisiksi. Kyllä tässäkin tapahtumia on, paljon ja nopeasti eteneviä, mutta enemmän minua miellyttävällä tavalla. Kerronta tehdään pääosin Lumikin näkökulmasta, mutta toisinaan päästään lukemaan myös Varjon ajatuksia sekä satumaisia katkelmia tarinan taustalle.

Myös kirjan arvoitus ja sen ratkominen on kiinnostavaa puuhaa. Varjon henkilöllisyyden tosin veikkasin pieleen, vaikka ratkaisu tuntuikin sitten ilmeiseltä (ja olin ehkä pikkuruisen pettynyt, en ole aivan varma miksi). Hyvän jännitteen Simukka on joka tapauksessa tarinaan rakentanut ja kokonaisuutena kirjan loppu oli mielestäni oikein hyvä.

Lumikin seikkailut tuli luettua katkonaisella lukutyylillä muutamassa tunnissa, joten kirja oli mitä oivallisin välipala. Uskon kuitenkin, jälleen kerran, että olisin nauttinut tarinasta varmasti enemmän teini-ikäisenä kuin nyt. Menevä tämä on ja mukavasti soljuvaa kieltäkin, joten kirjana kohderyhmälleen erittäin suositeltava.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu (Lumikki Anderson #3)
Tammi, 2014. 192 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Salla Simukka: Valkea kuin lumi (Lumikki Andersson #2)

Salla Simukan Lumikki-trilogia alkoi sen verran päräyttävästi, että kakkososa Valkea kuin lumi (Tammi, 2013) lähti kirjastosta mukaan siihen törmätessäni. Vauhdikkaita tyttösankareita ei mielestäni voi olla koskaan liikaa, ja ainakin ensimmäisessä osassa pidin kovasti Lumikin päättäväisyydestä.

Talvinen Tampere on vaihtunut kesäloman koittaessa kesäiseen Prahaan. Leppoisa lomamatka muuttuu tietysti pian astetta jännittävämmäksi, kun Lumikki tapaa Zelenkan, nuoren naisen joka kertoo olevansa hänen siskonsa. Menneisyys tuntuu olevan täynnä salaisuuksia ja tutustuessaan Zelenkaan Lumikki sotkeutuu myös omituisen Valkean Perheen toimintaan.

Kun tyttö avasi suunsa, Lumikki mietti jo valmiiksi, miten torjuisi lähestymisen lyhyesti, kohteliaasti ja sopivan kylmästi. Kylmyys tehosi aina.
Kun tyttö pääsi virkkeenä loppuun, kylmä oli hiipinyt helteestä välittämättä Lumikin selkärankaa pitkin niskaan saakka ja saanut ihokarvat nousemaan pystyyn.
- Jag tror att jag är din syster.

Prahan seikkailujen ohella Simukka raottaa lisää salaisuuksien verhoa, jota ensimmäisessä kirjassa vain hipelöitiin. Lumikin rakkaustarina saa selvyyttä ja samalla sorkitaan myös perheen menneisyyttä. Rakkauden kohde oli itse asiassa mielestäni yksi parhaita juttuja tässä kirjassa, sillä teema on ajankohtainen ja pidän sen läsnäoloa nuortenkirjassa hyvänä asiana.

Harmikseni kirja ei kuitenkaan kolahtanut yhtä kovaa kuin ensimmäinen osa. Kirjan teemat olivat kyllä kiinnostavia, samoin mysteeri johon Lumikki auttamattomasti sotkeutuu. Jännittävien takaa-ajakohtausten kuvasto tuntui liian toimintaelokuvamaiselta tuttujen kohtausmallien kautta. Vähemmälläkin ryminällä olisi ehkä selvinnyt tai sitten olisin kaivannut jotain uutta ja yllättävää.

Toisaalta on todettava, että siihen minuun joka ahmi muun muassa Anthory Horowitzin käsittämättömän övereitä Alex Rider -kirjoja, olisi tämä kirja varmasti kolahtanut. Nyt tunsin itseni hippasen turhan vanhaksi tälle. Kirja oli kuitenkin sen verran nopealukuinen, että en viitsinyt sitä keskenkään jättää.

Simukka onnistui joka tapauksessa virittämään sellaiset täkyt, että luen varmasti myös kolmannen osan kunhan se sattuu vastaan. Menevien ja toimintaa tihkuvien nuorten romaanien ystäville suosittelen tätä lämpimästi.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi (Lumikki Anderson #2)
Tammi, 2013. 237 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukan Kun enkelit katsoivat muualle oli joskus yläasteikäisenä minulle tärkeä kirja. Kun eteen sitten tarjoutui mahdollisuus lukea Simukan uusi, nuorille suunnattu trilleri Punainen kuin veri (Tammi, 2013) tartuin tilaisuuteen kiinnostuksella.

Vedostusaltaiden neste oli rusehtavaa. Lumikki kokeili sitä sormellaan. Vettä.
Hän katsoi pimiön lattiaa, jossa näkyi punaruskeita tahroja. Hän katsoi setelin kulmaa, jossa oli samaa punaruskeaa. Samassa hän tiesi, mikä häivähti pimiössä häiritsevänä. 
Vanhan veren haju.

Lumikki Andersson on Tampereella asustava, omissa oloissan viihtyvä lukiolaistyttö. Kun hän eräänä aamuna törmää koulun pimiössä kuivuviin verisiin seteleihin, ovat mysteerin ainekset kasassa. Miten setelit liittyvät Lumikin koulututtaviin ja mistä ihmeestä veri on oikein peräisin? Vähitellen nuoren naisen eteen alkaa avautua vyyhti, johon on sotkeutunut huumeita, rakkautta ja rahaa.

Koska kyseessä on trilleri en tohdi nykiä juonta auki sen suuremmin. Voin kuitenkin paljastaa, että luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta ei liian suurella kädellä annosteltuna. Tarina pysyy uskottavuuden rajoissa, vaikka lukioikäisten rikoksien ratkomiset tuppaavatkin muistuttamaan Neiti Etsivistä. Lumikki tituleeraa itseään eräässä välissä Hercule Poirotin ja Lisbeth Salanderin salatuksi lapseksi eikä luonnehdinta ole yhtään hassumpi, yhtymäkohdat Stieg Larssonin Salanderiin ainakin ovat ilmeisiä tekemättä Lumikista kuitenkaan kehnoa plagiaattia.

Eivät kuolleet välitä. Kuolleet ovat kuolleita. Vainajia ei hetkauttanut, vaikka hautojen ylitse loikki tyttö, joka ei halunnut vielä itse vainajaksi. Siksi hänen oli pakko juosta, vaikka jalat liukuivat hallitsemattomasti jokaisella askeleella, vaikka pakkanen tuntui tikkaavan keuhkot täyteen pieniä reikiä ja hiki virtasi paksun takin ja villapaidan alla.

Lumikki-trilogian nimet kumartavat Grimmin sadun alulle ja toinen osa, Valkea kuin lumi, on tulossa jo elokuussa. Kolmatta osaa, Musta kuin eebenpuu, saadaan puolestaan odotella ensi kevääseen. Jos Simukka kirjoittaa seuraavatkin osat samantasoisesti, olen innolla mukana seuraamassa Lumikki Andersonin seikkailuja ja odotan paljastuksia heistä, joista tässä osassa vain vihjattiin.

Simukka kuljettaa tarinaansa varmoin ottein ja sujuvalla kielellä. Toisinaan tekstiin upotetut puhekielisyydet ja viittaukset tuttuihin merkkeihin tai muihin nuorisojuttuihin tuntuivat hieman huvittavilta, mutta toisaalta tarina oli itsessään sen verran kiinnostava että Louis Vuittonit ja Escadan kausituoksut kykeni ohittamaan olankohautuksin.

Punainen kuin veri on viihdyttävä ja sopivan jännittävä teos, jonka kohderyhmä toivottavasti löytää. Itse ainakin luulisin, että olisin pitänyt tästä kirjasta myös teininä, olinhan silloin rikosiin ja niiden ratkomiseen liittyviin opuksiin varsin koukussa. Seuraavaa osaa odotellessa!

Myös Kirsi nautti vauhdikkaasta matkasta Lumikin kyydissä, Jenni pohtii jutussaan miten nuorille pitäisi kirjoittaa. Kohderyhmän parissa kirja on jakanut mielipiteitä ainakin demi.fi:n keskustelupalstan perusteella.

Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Tammi, 2013. 265 s.
Kansi : Laura Lyytinen