Elina Knihtilä, Aksinja Lommi ja Katja Küttner. Kuva: Aino Nieminen
Medusan katse ei kivetä naista
Q-teatterin Medusan huoneeseen myydään ei-oota ja syystä. Osa suosiosta selittynee toki sillä, että Saara Turunen on tällä hetkellä yksi maamme kiinnostavimpia ja puhutuimpia kirjoittajia, mutta aihekin on innostava. Vallan epätasaisesta jakautumisesta ja sukupuolittuneisuudesta puhutaan koko ajan enemmän ja Turunen nostaa esiin tilanteita ja hetkiä, joissa nämä valta-asetelmat paljastuvat.
Lavalla pyöritään Medusa-myytin liepeillä ja nähdään muun muassa tyttö, jonka kuukautiset alkavat, selittävä setämies ja kaihokatseinen, imurinvarteen asetettu vaimo. Miehet piehtaroivat mieskirjailijoiden klassikoissa ja toteavat, että ei se Waltari Sinuhea peniksellään kirjoittanut. Sika tanssii Säkkijärven polkkaa. Kohtaukset seuraavat toisiaan, limittyvät ja lomittuvat, muodostavat kiinnostavan kudelman. Punainen lanka tai ehkä pikemminkin vahva hius kietoo kaiken kokonaisuudeksi ja vie esityksen komeaan loppuunsa.
Esitys ei ole saarnaava, vaikka sen sävystä ei voikaan erehtyä. Kohtaukset onnistuvat olemaan tunnistettavia olematta valmiiksipureskeltuja. Joudun itse täyttämään aukkoja ja tulkitsemaan. Tämä tapahtuu kuitenkin niin, että voin samalla nauttia esityksestä eikä tarvitse ahdistua jostain liian viitteellisesti esitetystä, jota en yksinkertaisesti tajua. Minulle tuo myös jonkinlaista helpotusta se, että teos ei ole juonivetoinen, sillä en tiedä olisiko tästä aiheesta saanut kirjoitettua sellaista tarinaa, joka onnistuisi olemaan lavalla samalla tapaa tyydyttävä.
Näyttelijät pelaavat upeasti yhteen, mikä on erityisesti näin ensemblevetoisessa teoksessa olennaista. Yksittäisten suoritusten esiinnostaminen ei tunnu mielekkäältä sinänsä, sillä kaikki ovat mahtavia mitä osasin tältä joukolta toisaalta odottaakin. Liikekieli on vähäeleistä, huomio kiinnittyy olennaiseen. Hahmona rakastin silti eniten Elina Knihtilän keltamekkoista naista.
On todettava myös, että en ymmärrä, miten kaikki salamannopeilta vaikuttavat pukuvaihdot on saatu tehtyä. Epäilen madonreikää tai vastaavaa. Joka tapauksessa Suvi Matinaron puvustus oli viehättävän pölyisen näköinen ja keskusteli kauniisti Milja Ahon lavastuksen kanssa. Tavallisuuden aaveessa huumaannuin näyttämölle ilmestyvistä beigen eri sävyistä, nyt nautin Ada Halosen meren väreissä väikkyvästä valaistuksesta.
Medusan huone ja keltamekkoinen nainen tulivat elämääni otollisella hetkellä. Tarvitsin tätä tuuppausta, huutoa, riemua, meren ääniä. Kiitos.
Suosittelen esityksen lisäksi myös Turusen mainiota tekstiä esityksen teemasta, se löytyy sekä käsiohjelmasta että esityksen blogista.
Jos liput ovat vielä saamatta, kannattaa kytätä Tikettiä ja mahdollisesti vapautuvia varauksia. Esityksiä on toukokuuhun asti.