Liv Strömquist kertoo vimmaisesti rakkaudesta ja sukuelimistä

Huolella tehty sarjakuva toimii joskus paljon paremmin kuin tietokirja. Ruotsalaisen Liv Strömquistin sarjakuvia on suositellut minulle moni ja nyt onnistuin viimein saapumaan kirjaston hyllylle samaan aikaan teosten kanssa. Lukuun pääsivät Prinssi Charlesin tunne ja Kielletty hedelmä.

Prinssi Charlesin tunne läväyttää naamalle valtavan määrän informaatiota romanttisesta (hetero)rakkaudesta, sen historiasta ja ongelmallisuudesta. Paljon pureudutaan miesten ja naisten eroihin, siihen miten sukupuolet johdatetaan omille teilleen jo lapsuudessa ja pidetään niillä monelta taholta tuutatuilla mielikuvilla. Erityisesti hämmensi se, miten näitä oletuksia vahvistetaan erityisesti elokuvilla ja tv-sarjoilla. Kyllähän minä sen tiesin, mutta jotenkin se tuntui näin ilmaistuna erityisen pahalta, että nämä ovat ne jaetut roolit ja niissä pysytään.

Käytin tämän lukemiseen yhdet minimesenaatin päiväunet ja sen jälkeen pää humisi. Oli oikeastaan vähän paha olla. Tavallaan ihan syystäkin, sillä tunnistin kirjasta paljon omia entisiä ja vähän nykyisiäkin käyttäytymismalleja, jotka eivät ole järkeviä. Lisäksi paha olo kumpusi myös kirjan huumorista tai sarkasmista tai miksi sitä haluaakin kutsua. Ymmärsin pointit, mutta en jaksanut huvittua siitä kun kieltämättä tyhmyyksiä tehneet tyypit laitetaan överisti naurunalaisiksi. Suosin itsen mieluummin sitä, että annetaan tyhmyyksien puhua puolestaan, uskoisin ymmärtäväni niiden idioottimaisuuden ilman niiden jatkuvaa korostamista.

Oli miten oli, historiaosuudet tässä olivat hirmuisen kiinnostavia, Strömquistin viiva on räväkkä ja peukutan sitä miten tässä sarjakuvassa mennään tutkimustiedon kautta eikä mutulla, hyvää painoarvoa siitä.

Kielletty hedelmä olikin sitten teoksena enemmän minun makuuni, vaikka sekin tuli käytännössä ahmittua päiväunien aikana ja itse asiassa samaisen Keravan kirjaston edustaa somistavan vesialtaan äärellä. Aiheena on "se, jota tavataan kutsua naisen sukuelimeksi" eli puhutaan niin sisäisistä kuin ulkoisistakin asioista, vaginasta ja vulvasta. Mahtavaa!

Strömquist sukeltaa päätä pahkaa naisen sukuelinten historiaan ja osoittaa, että tässä asiassa ennen on tosiaan ollut paremmin. Teos esimerkiksi alkaa listauksella miehistä, jotka ovat olleet naisen sukuelimistä aivan liian kiinnostuneita ja päättäneet reippaasti rajoittaa muun muassa naisen oikeutta omaan kehoonsa tai nautintoonsa. Hieno juttu, sedät.

Onneksi näistä asioista puhutaan ja saataisiin puhua enemmänkin. Huomaan esimerkiksi itsekin, että minun on hankala löytää kirjoittaessa luontevaa termiä "naisen sukuelimille" ja minä olen sentään biologian opettaja! Kauhistuin myös, kun kirjassa esiteltiin kuvia koulun biologian kirjoista. Ne ovat kauhean puutteellisia enkä minä ole tajunnut. Hävettää ja kiukuttaa.

Muistelin myös vuosien takaista retkeä Pariisissa silloin vielä pystyssä olleeseen erotiikkamuseoon, jossa muun muassa esiteltiin vanhoja kiinalaisia aviopareille jaettavia opastavia lautasia tai jotain vastaavia keramiikkatuotteita. Niissä esimerkiksi kerrottiin, miten vaimon voi pitää tyytyväisenä. Nuo edellä mainitut sedät olivat sitten toki sitä mieltä, että pois tuollaiset hupsutukset, lie back and think of England tai jotakin sellaista.

Kielletyssä hedelmässä Strömquist käyttää Prinssi Charlesin tunteen tavoin paljon lähdeviitteitä eikä tässä erinäisiin setiin ja muutamiin naisiinkin kohdistunut ryöpytys tuntunut pahalta. Huutomerkkien paljoutta välillä säikähdin, mutta ovat ne toisaalta ihan paikallaankin. Kirja päättyy "lukuun" kuukautisista, joka oli varsin raikasta luettavaa. Kielletyn hedelmän voisikin jossain määrin tiivistää siihen, että vapautetaan vulva ja vagina penis- ja penetraatiokeskeisestä keskustelusta ja puhutaan kuukautisista järkevästi eikä sinisiä nesteitä käyttäen ja verenvuotoa kammoksuen. Ihan tässä innostuin!

Suosittelen lämpimästi tutustumista molempiin ja rauhallista lukuaikaa, lienevät parhaimmillaan kun ei tarvitse kahlata täyttä kyytiä albumin läpi.

Näillä kaksi merkintään Sarjakuvahaasteeseen.

Liv Strömquist: Prinssi Charlesin tunne (Prins Charles känsla, 2010)
Sammakko, 2017. 135 s.
Suomentaja: Helena Kulmala

Liv Strömquist: Kielletty hedelmä (Kunskapens frukt, 2014)
Sammakko, 2016. 143 s.
Suomentaja: Helena Kulmala

David Mitchell: Luukellot

Viimeiset osiot kirjasta luin Viljandin kauniissa kesäilloissa.

Uuvuttavuuteen asti upea

David Mitchell on ollut lukulistallani jo vuosia, mutta vasta nyt sain tartuttua hänen teoksiinsa. Aloitin uusimmasta suomennetusta, tämän vuoden Tähtifantasia-palkinnon saaneesta Luukelloista. Tarinassa maagisen realismin elementit yhdistyvät koukuttavaan kerrontaan. Teoksella on mittaa ja massaa eikä se päästänyt helpolla, mutta lukeminen oli silti nautinnollista.

Tarina alkaa 1980-luvun puolivälin tienoilla ja kulkee eri henkilöhahmojen kerronnan kautta aina lähitulevaisuuteen 2040-luvulle saakka. Tarinan keskiössä on Holly Sykes, sydämensä murjonut teini, josta aikuistuessa ja vanhetessa kasvaa tärkeä pelinappula enemmän tai vähemmän ihmiskunnan kohtaloa määrittävässä sodassa. Horologit ja ankoriitit, hyvät ja pahat kuolemattomat, kehoaan vaihtavat sielut kamppailevat nimittäin keskenään siitä, miten ihmisiä eli hauraita luukelloja on suotavaa tässä ajan virrassa kulkiessa hyödykseen käyttää.

Kerronta polveilee ja näkökulman vaihdokset pakottavat eräänlaiseen palapelin kokoamiseen koko lukemisen ajan. Pitkä aikaväli ja moniaalle haarautuva tarina aiheuttavat sen, että juonta on vaikea selittää eikä se myöskään tunnu tarkoituksenmukaiselta. Itse lukiessa mietin paljon aikaa, selviytymistä, koko ajan huonommin voivaa maapalloa ja sekopäiseksi muuttuvaa ihmiskuntaa. Toivon, että Mitchellin kuvaamaa tulevaisuutta ei tule, mutta pelkään sitä.

Mitchellin hahmot eivät ole pääsääntöisesti erityisen mukavia. He sekoilevat, tekevät huonoja ratkaisuja, ovat itsekkäitä tai paikoin jopa kusipäitä. Jotenkin heidän kanssaan jaksaa silti viettää aikaa ja syytän tästä ehkä hieman Jonathan Carrollia, jonka itseriittoisten (mies)kertojien seurassa tuppaan viihtymään. Toisaalta myös viehätyin hahmojen epätäydellisyydestä ja ehkä paikoin ymmärsinkin heitä.

Luukellot oli täysi, raskas ja palkitseva kokemus. On myönnettävä, että olin uupua sen kanssa moneen kertaan. Osiot olivat pitkiä eivätkä tuntuneet loppuvan koskaan. Luin kirjaa hyytymiseen asti ja aloitin sen kolmesti. Silti sitä ei halunnut jättää kesken ja loppuessa saapui haikeus: nytkö tämä jo loppuu?

Näin jokin aika lukemisen jälkeen kirja on mielessäni kuin iso möykky, josta muistan satunnaisia kohtauksia. Vaikka se ei siis juoneltaan jäänyt mieleen kirkkaana, onnistui se vakuuttamaan minut siitä että Mitchellin loputkin kirjat on luettava. Kuulemieni kommenttien perusteella paras on vielä edessä, odotan innolla.

Suketus on kirjoittanut kirjasta erinomaisen bloggauksen ja paljolti hänen innostamanaan kirjaan tartuin, lue!

David Mitchell: Luukellot (The Bone Clocks, 2014)
Sammakko, 2017. 644 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti

Leppoisamman (ja epävarmuuden kyllästämän) aikuisuuden ylistys

Minulla olisi ollut tuossa äskettäin puolitoista tuntia aikaa lukea tai kirjoittaa rauhassa vauvan nukkuessa. Sen sijaan hakkasin päätä seinään ratkoessani mysteerikätköä ja googlailemalla satunnaisia asioita. Olisin voinut esimerkiksi kirjoittaa kunnolla tästä Sarah Andersenin sarjakuvateoksesta Aikuisuus on myytti (Sammakko, 2017), mutta nyt kirjoitan sitä ikään kuin puolella silmällä ja kymmeneosalla keskittymiskyvystä. Se sopinee onneksi teoksen tyyliin.

Andersen on nuori taiteilija Brooklynistä ja kertoo näissä Sarah's Scribbles -sarjakuvissaan havaintoja Y-sukupolven näkökulmasta. Verkossa julkaistavan sarjakuvan stripeistä koottu Aikuisuus on myytti keskittyy teemoiltaan nimenomaan aikuiseksi kasvamiseen (kumma kun kaikenlaisia aikuistaitoja kuten rahankäyttöä tai tulevaisuudensuunnittelua ei heti handlaakaan), naiseutta (miksi iso osa muotivaatteista tuntuu vaativan rintaliivittömyyttä näyttääkseen hyvältä ja kuinka ne kuukautiset aina yllättävätkään) ja parisuhteita (pidin erityisesti kirjassa käytetystä termistä marinoitunut parisuhde, tunnistan).

Andersenin ote on riemukas (niin piirrosjäljellisesti kuin ajatuksellisesti) ja samaistuttava. Lukiessani tätä ensimmäistä kertaa otin jo kirjan ensimmäisen kolmanneksen sivuista useita kuvia ja lähettelin niitä hihitellen siipalle, kunnes totesin että eiköhän hänenkin kannata lukea tämä ihan kirjana eikä kymmeninä kännykkäkuvina. Minustakin on ihanaa olla kotona pyjamasillaan ja nuuhkia kirjoja ja todellakin märehdin minulle tapahtuneita noloja asioita piiiitkään vaikka kukaan muu ei varmaan edes muista niitä.

Toki tässä tämänhetkisessä elämäntilanteessa yritän parhaani mukaan larpata vastuullista ja järkevää aikuista ja siten osa Andersenin jutuista on jo menneen talven lumia (tai muuten yhteensopimattomia, en ole koskaan ymmärtänyt hoitoaineiden pointtia). Ei se kuitenkaan haittaa.

Aikuisuus on myytti tarjoaa sopivasti hihityttävän lukuhetken ja ehkä jopa pienoista vertaistukea siihen, että "normaali" aikuisuus tai aikuiselta vaikuttaminen on toisinaan pirun vaikeaa.

Kirjojen pyörteissä -blogissa naureskeltiin kirjaa lukiessa, Ei vain mustaa valkoisella -blogissa suositellaan tätä introverteille ja vaivaantuneille ihmisille.

Haastekuittauksia saadaan tällä sekä Prinsessoja ja astronautteja -haasteeseen että Sarjakuvahaasteeseen.

Kiitokset arvostelukappaleesta kustantajalle.

Sarah Andersen: Aikuisuus on myytti (Adulthood is a Myth, 2016)
Sammakko, 2017. 110 s.
Suomentanut: Aura Nurmi

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua

Huono puhelinkuva, mutta Tintin Tangon Välimuoto-aamiainen lienee yksi parhaita paikkoja, joihin voisarvi voi päätyä.

Tällä kertaa kohdalle osui kirja, joka oli pakko lainata pelkästään nimen perusteella. Bongasin Pablo Tusset'n Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (Sammakko, 2006) Lurun luvuista ja varasin kirjan samoin tein kirjastolle.

Tehtävä suoritettu. Otin kunnon henkoset jointista ja kävin laittamassa spagettiveden kiehumaan. Olin loistavalla tuulella. Sillä hetkellä en tiennyt, mitä Miralles & Mirallesissa oli tekeillä, enkä sitä, millaisen soppaan olin lusikkani kastamassa.

Pablo Miralles on rikkaan perheen nuorempi vesa, joka elelee rennosti vaalien suojatyöpaikkaansa veljen firmassa ja kinuten toisinaan rahaa arvoisilta vanhemmiltaan. Veljen antama tutkimustehtävä muuttaa kuitenkin pian muotoaan, kun veli itse katoaa. Pablo ryhtyy leikkimään jonkinlaista etsivää ja tapahtumat alkavat vähitellen muotoutua entistä monimutkaisemmiksi kuten kunnolliseen jännitystarinaan kuuluukin.

Päähenkilönä Pablo, joka rinnastaa itsensä Viidakkokirjan Balooseen, on melkoisen rasittava. Keskivartalolihava tyyppi on renttumainen ja juopotteleva ja käyttää huumeita ja alkoholia massiivisissa mitoissa. Oikeastaan jossain määrin tässä varmaan jäljitellään dekkariromaanien kovaksikeitettyjä yksityisetsiviä, mainitaanhan opus takakannessa dekkarisatiiriksi, mutta itse olisin pärjännyt vähemmillä jointeilla ja takamuksilla.

Kirjan nimen koukku paljastuu jo muistaakseni ensimmäisessä luvussa, itse mysteerin ratkomisessa kestää pitempään. Ratkontaa tehdään niin kyttäyskeikkojen kuin internettivakoilun keinoin. Pablon toverit ovat varsin mukiinmeneviä sivuhenkilöitä. Ja, no niin, ei minulla oikeastaan ole muuta sanottavaa.

Dekkarisatiirina Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua oli varmaan ihan toimiva, lukukokemuksena sopivan viihdyttävä. Välipalalukemiseksi tämä croissant sopinee oivallisesti.

Pablo Tusset: Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (Lo mejor que le puede pasar a un cruasán, 2001)
Sammakko, 2006. 317 s.
Suomentanut: Einari Aaltonen
Kansi: ?

Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja

Kuva Pariisin erotiikkamuseosta.

Charles Bukowskin Vanhan likaisen miehen juttuja (Sammakko, 2005 ; Notes from a Dirty Old Man, 1969) päätyi lukulistalle So American -haasteen Dirty Realism -kategorian vuoksi. Hätäillessäni, että keitä tähän kategoriaan saisi sijoittaa minulle ehdotettiin herroja Bukowski ja Carver. Carver tulee linjoille myöhemmin, nyt on Bukowskin vuoro.

ehkä seuraavana päivänä, kun en olisi enää niin väsynyt bussimatkan jäljiltä, antaisin hänelle. hänellä oli hyvä perse. eikä isäntä hakannut siihen. ja minä olin selvinnyt New Yorkista, melkein hengissä.

Lyhyesti sanottuna Vanhan likaisen miehen jutuissa ryypätään, nussitaan, ryövätään, kirotaan, rakastetaan ja surraan. Kerronta on rumaa ja kirjoitusasukin hieman krapulainen, ainakin oletan että myös alkuteoksessa esimerkiksi isot alkukirjaimet lauseiden aluista on jätetty pois. Bukowskin kertomat jutut kuvaavat päähänpotkittuja arjen sankareita tai antisankareita. Glooriaa ei pullon pohjalta tai sängystä juurikaan löydy, mutta hetkellistä elämäniloa kyllä. Käsittääkseni tekstit perustuvat Bukowskin omaan elämään, mutta niiden totuuspohjasta osaisi varmasti kertoa vain kirjailija itse.

Jutut on alunperin julkaistu losangelesilaisessa Open City-lehdessä ja sopivatkin mielestäni parhaiten luettavaksi yksi tai muutama kerrallaan. Suurina määrinä luettuna Bukowski saattaisi aiheuttaa minulle yliannostuksen likaista realismia. Jutut olivat siis mitä parhainta hammaspesulukemista (jälleen kerran hammaspesukirja seikkailee täällä), sillä siinä ajassa ei vielä ehtinyt tuntea maailmantuskaa Bukowskin kerronnan vuoksi.

"teiän ois pitänyt nähdä Bukowski viime viikolla", yksi heistä sanoi, "se tanssi silityslaudan kanssa. sit se sano, et se aikoo nussia sitä silityslautaa."
"älä?"
"joo. sit se alko lukee meille runojaan, meiän täyty napata kirja sen käsistä tai se olis lukenu runojaan koko illan."

Loppupeleissä Bukowskin tekstit ovat melko hauskoja, toisinaan hieman surkuhupaisia ja surullisiakin, mutta jollain tavalla sitä huomaa silti hymyilevänsä kertojalle ja sattumuksille. Ja toivovansa, että joku tarjoaisi hänelle lasillisen viskiä.

Suketus luki vähän aikaa sitten Bukowskin Etelän vetelät.

Charles Bukowski: Vanhan likaisen miehen juttuja (Notes of a Dirty Old Man, 1969)
Sammakko, 2005. 224 s.
Suomentanut: Seppo Lahtinen, Tuomas Laurila ja Kalle Niinikangas
Kansi: Riikka Majanen
Kannen kuva: Michael Montfort

Jupu: Baarien nainen & Koirapuistojen nainen

Kirjastosta tarttui jollakin reissulla mukaan Jupun eli Johanna Tolosen kaksi sarjakuva-albumia Baarien nainen (Sammakko, 2009) ja Koirapuistojen nainen (Sammakko, 2011). Olen saattanut joskus lukea Jupulta jotain, mutta eipä ollut jäänyt mitään pysyvää muistikuvaa.

Baarien nainen kertoo kolmikymppisen naisen elämästä, lähinnä elosta kotisohvalla ja baareissa. Stripit ovat lyhyitä ja niissä kuvataan arkisia tilanteita vatsamakkara-ahdistuksesta siihen ärsytykseen, kun örveltäjä istuu tiskillä viereen. Minua tämä ensimmäinen osa ei ihan vakuuttunut; en ollut ihan varma pidinkö tussauksesta ja minun baarimaailmantuntemukseni on niin huono, etten oikein osannut samaistuakaan.

Päätin kuitenkin lukea myös Koirapuistojen naisen kun se nyt oli tullut lainattua ja kannessakin oli kaksi suloista ranskanbulldogia. Ns. riskinotto kannatti, sillä tämä toinen osa oli selvästi enemmän minun alaani. Tässä baarien nainen on muuttunut seurustelevaksi naiseksi, joka suunnittelee poikaystävänsä kanssa jo häitä sekä perheen lisäystä koirien muodossa, kissoja löytyykin jo kaksin kappalein (eli tässä on tuttuja tilanteita sekä koira- että kissaihmisille, kuinka hienoa!). Tämä toinen albumi oli myös väritetty ja se teki stripeistä mielestäni heti paljon eläväisempiä. Aloin jopa pitämään tussauksesta sen kaikessa yksinkertaisuudessa, eli kannatti totutella.

Jupun elämänmakuisista sarjiksista löytyy siis arjen huumoria lempeästi, henkilökohtaisten angstien pyörittelyä hihityttävästi ja lemmikinomistajan pulmia ja onnen hetkiä. Mieskin tykkäsi.

Tälle mies taisi nauraa kaikista eniten.

Tässä sitten odotuksia ensi kesän aamuille. <3

Sarjakuvaa voi lukea netissä http://jupu.vuodatus.net/. Ilmeisesti blogista löytyy melkein kaikki kirjojen stripit sekä myös kirjojen julkaisun jälkeen piirrettyjä strippejä