Vertaistukea vanhemmuuteen etsimässä

Minimesenaatin syntymän jälkeen vauva-arjen syövereissä on kaivannut ajatuksilleen törmäytystä ja vertaistukea. Sitä myöten olen haalinut äitiydestä tavalla tai toisella kertovia kirjoja luettavaksi, vaikka usein huomaankin myös ärsyyntyväni näistä kirjoista hirvittävästi. Kaikin puolin hyvän äitiydestä tai vanhemmuudesta kertovan kirjan kirjoittaminen taitaa olla yhtä vaikeaa kuin kaikin puolin hyvä vanhemmuus.

Irene Naakan Hullu kuin äidiksi tullut - äitiyden pilvilinnat ja todellisuus (Minerva, 2017) kertoo Naakan omasta äidiksi tulemisesta ja sen herättämistä ajatuksista, mutta paneutuu myös yleisesti äitiyden ympärillä vellovaan keskusteluun. Naakan Mutsie-blogia en ole aiemmin lukenut, mutta se ei kirjan lukemiseksi ole tarpeellista. Kuuntelin kirjan Minttu Mustakallion ilmeikkäästi lukemana äänikirjana ja se toimi tässä formaatissa oikein hyvin. Jokaisen luvun jälkeen Naakka esittää lukijalle sen aiheisiin liittyvän kysymyksen ja painettuun kirjaan on jätetty tilaa omille muistiinpanoille. Äänikirjassa tämä ei ymmärrettävästi samalla tavalla toimi, mutta alkuärsytyksen jälkeen kysymykset alkoivat kuitenkin puoltaa paikkaansa.

Erityisesti kirjan loppupuoli oli kiinnostavaa kuunneltavaa. Naakka pohtii muun muassa äitiyden kiellettyjä tunteita ja kertoo synnytyksen jälkeisestä masennuksesta ja ahdistuksesta. Keskustelunaloitus näistä aiheista ei ole lainkaan pahitteeksi, sillä esimerkiksi niin sanotuista kielletyistä tunteista puhuminen on varmasti monelle (itsellenikin) vaikeaa ja masennukseen liittyy edelleen stigmaa. Kyllähän sitä nimittäin pitäisi Anni Saastamoisen sanoin pärjäillä menemään vaikka mikä olisi. Ei, mieluummin kissa pöydälle ja apua saataville kun sitä tarvitaan.

Sari Helinin Huono Äiti : tunnustuksia (Schildts & Söderströms, 2013) tarttui mukaan jollakin kirjastoreissulla. Tämän kirjan juuret löytyvät Helinin luotsaamasta Huono Äiti -yhteisöstä. Kirja koostuu lyhyistä teksteistä, joissa pohditaan äitiyttä ja perhe-elämää milloin mistäkin vinkkelistä. Huonot äidit muun muassa saattavat tarjota perheelleen helppovalmisteisia soppia, heittää epähuomiossa rakkaita rikkinäisiä leluja roskiin eivätkä jaksaisi pelata lautapelejä vaikka niitä väitettäisiin kuinka kehittäväksi. Toisaalta Helin myös armahtaa äitejä nykyvanhemmuuden paineessa: valmisruoka voi olla ihan ok juttu ja maalaisjärkeä voi käyttää.

Puolittain teos oli todella kivaa luettavaa, tuli hyvä mieli ja vähän naurattikin. Tätä tapahtui lähinnä silloin, kun huumoria vähän jarruteltiin ja maltettiin todeta omaan korvaani täyspäisiä asioita: aina ei tarvitse jaksaa kaikkea ja ihan hyvin se menee, äitiys, ilman joka suuntan kaahottamista. Puolittain sitten taas toisaalta ärsytti, sillä en jaksaisi stereotypisoitua tekstiä saamattomista puolisoista, jotka ruinaavat seksiä eivätkä kykene suoriutumaan mistään kotitöistä ilman huonon äidin patistusta ja apua enkä toisaalta myöskää kaipaa mukahauskoja neuvoja syrjähyppyihin tai perheseksiin. Plaaaaaaah.

Karoliina Sallinen-Pentikäisen romaanit Tee se itse -vauva  ja #vauvavuosi (Bazar, 2016 ja 2018) sukeltavat puolestaan äitiyteen tai oikeastaan vanhemmuuteen fiktion kautta. Myös Sallinen-Pentikäinen on näemmä perheblogiskenessä tunnettu kasvo Kolmistaan-bloginsa tiimoilta. Ensimmäisessä kirjassa Usva ja Juha yrittävät ja lopulta odottavat vauvaa ja synnytyksen jälkeen päädytään toisessa teoksessa elämään enemmän tai vähemmän auvoista vauvavuotta. Kuuntelin molemmat kirjat Toni Kamulan ja Sanna Majurin lukemina äänikirjoina.

Äänikirjoina molemmat teokset olivat leppoisaa kuunneltavaa, vaikka täytyy myöntää että täältä omasta vauvakuplasta kuunneltuna kirjat nostivat verenpainetta välillä liikaakin juuri stereotypioiden vuoksi. Tai oikeastaan ehkä siksi, että en ollut varma onko kirja tosissaan vai onko tässä nyt satiiria ja kuinka paljon. Miksi kantoliinailusta innostuneet äidit ovat "aina" kiiluvasilmäisiä superekohippejä ja lastenvaatteiden shoppailu parasta ikinä? Käsiteltiin kirjoissa ihan mukavasti toisaalta myös epävarmuuden tunteita ja vanhemmuuteen kasvamista, joten peukku sille ja kahden kertojan näkökulma oli virkistävä. Painetuissa kirjoissa on Sanni Kariniemen kuvitus, joka kansien perusteella vaikuttaa hauskalta.

Näistä kiinnostavin teos itselleni taisi olla Naakan teos, sitä lukiessa lienin vähiten kiukkuinen. Kiinnostavaa näissä kirjoissa oli mielestäni myös kaikkien teosten blogilähtöisyys, vaikka se sinänsä on vain järkevää kun kirjoilla on jo valmiiksi jonkinlainen lukijakunta. Taidan silti oman mielenrauhani vuoksi pysytellä silti edelleen kirjablogien parissa, perheblogiskene tuntuu pääsääntöisesti edelleen aika pelottavalta paikalta.

Tee se itse -vauvalla kuittaan Perkeet-haasteesta kohdan kirja, jonka Goodreads-arvosana on alle 3 (ja arvosteluja on vähintään 10) (tämä muuten kuulostaa pahemmalta kuin on, kolme tähteä tarkoittaa GR:ssa kuitenkin I liked it).

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut – Äitiyden pilvilinnat ja todellisuus
Minerva, 2018. 5 h 42 min.
Lukija: Minttu Mustakallio

Sari Helin: Huono Äiti : Tunnustuksia
Schildts & Söderströms, 2013. 128 s.

Karoliina Sallinen: Tee se itse -vauva
Bazar, 2016. 4 h 58 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Karoliina Sallinen-Pentikäinen: #vauvavuosi
Bazar, 2018. 6 h 32 min.
Lukija: Toni Kamula ja Sanna Majuri

Välipäivien erikoinen eli vuoden bloggaamatta jääneet

Kuvassa Pekka ja Teija Isorättyän teoksen Nature Morte heittämä varjo Kiasman seinällä.

Ärsyttää, ärsyttää ihan hirveästi että tämän vuoden bloginpito on ollut retuperäistä ja sekavaa. Todella monta hienoa kirjaa on jäänyt kunnolla ruotimatta. Toki niistä voisi vielä kirjoittaa omat postauksensa, mutta koska muistikapasiteettini on rajallinen, olisivat tekstit paljolti torsoja ja sisältäisivät lähinnä muminaa siitä että kirja oli hieno mutten muista siitä juuri mitään. Tähän postaukseen on nyt kerätty tänä vuonna luettuja teoksia, joita en saanut kivasti niputettua minkään teeman alle. Luvassa muistinvaraisia pika-arvioita, kirjat on esitelty lukujärjestyksessä.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016. 215 s.

Helmikuussa luettu viime vuoden Finlandia-voittaja oli minulle surullinen kirja surullisesta miehestä. Harmaaseen helmikuuhun se sopi tunnelmaltaan hyvin. Lukemisen jälkeen yritin päästä aamulla ennen töitä katsomaan Tuomiokirkkoa, mutta aikaa oli liian vähän ja korkeat talot tiellä. Sääli. Tuulinen Helsinki oli tässä teoksessa minulle läheisin, se tuntui kauniilta ja tutulta. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari ehti julistaa tämän yhdeksi vuoden hienoimmista jo julkaisuvuoden helmikuussa.

James Frey ja Nils Johnson-Stelton: Endgame - Pelin säännöt (Rules of the Game)
WSOY, 2016. 355 s.

Endgame-trilogia tuli luettua päätökseen, kun viimeinen osa sattui sopivasti vastaan kirjastossa. Pidin siitä, että piinaavan yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa oli kakkososaa vähemmän ja inhimillisyyttä oli enemmän. Pää yritti kuitenkin koko ajan analysoida, että mitkä osat tästä teoksesta ovat niitä kulta-aarteen luo vieviä vihjeitä ja se oli aika raskasta. Tunnelmakin oli todella synkkä ja tätä ajatellessa on aika paha olo. En jää kaipaamaan, vaikka idea näissä olikin ihan vänkä.

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta (The Nordic Theory of Everything: In Search of Better Life, 2016)
Tammi, 2017. 307 s.

Kiinnostava omakohtainen teos Yhdysvaltojen ja pohjoismaiden valtiojärjestelyjen eroista. Pohjoismaiden osuudet tuntuivat kyllä paikoin turhan sliipatuilta ja Yhdysvaltojen lomake- ja säätöhelvetti vaikutti puolestaan ihan kamalalta, en ymmärrä miten tuollaista voi olla. Teksti on pääosin helppolukuista ja Partanen käsittelee aiheita laajasti vakuutuksista talouteen, sairaskorvauksiin ja niin edelleen. Jos jotain, niin tämän kirjan lukemisen jälkeen olin todella, todella onnellinen siitä että sain synnyttää Suomessa ja saan olla tuetulla äitiysvapaalla. Suketus analysoi kirjaa bloggauksessaan oikein mainiosti, menkää sinne lukemaan.

Carrie Fisher: Delusions of Grandma
Simon & Schuster, 1999 (alkup. 1994). 256 s.

Rakastin tätä kirjaa. Enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallinen teos kertoo Hollywood-käsikirjoituksia korjaavasta Corasta, joka tulee yllättäen raskaaksi ja alkaa kirjoittaa kirjeitä syntymättömälle lapselleen. Totta puhuen muistan tästä kirjasta todella vähän, luin tätä vähän sekavaan aikaan, mutta muistan sen tunteen siitä miten pidin Fisherin kirjoitustyylin haastavasta, mutta mukaansatempaavasta rytmistä.

J.K. Rowling: Hogwarts: An Incomplete and Unreliable Guide
Pottermore Limited, 2016. 79 s.

Bussimatkalukemiseksi valittu Tylypahka-kirja tuli luettua käytännössä yhdeltä istumalta. Ihailen, kuinka Rowling on ympännyt maailmaansa niin paljon yksityiskohtia ja tuntuu osaavan vastata kaikkeen, mitä häneltä siihen liittyen voisi kysyä. Potter-fanille oivaa lisälukemistoa, sai kaipaamaan kirjasarjaan uudelleen tarttumista.

Ina Westman: Syliin
Kosmos, 2016. 250 s.

Syliin oli minulle alkuvuoden tärkeimpiä kirjoja toimien jonkinlaisena terapeuttisena luettavana. Luin tämän itse asiassa kahdesti, ensin e-kirjana ja sitten paperilta. Ensimmäinen lukukerta meni sumussa, toisella järjestelin tarinan palaset päässäni. Episodimainen romaani kertoo muun muassa äitiydestä, äidiksi tulemisen vaikeudesta ja toisille helppoudesta, heistäkin jotka eivät äideiksi edes halua. Hyvä mieli tästä ei tullut, mutta jollain tavalla se lohdutti. Helmet-haasteessa tämä oli minulle kohta kirjassa on monta kertojaa. Lumiomenan Katja kehuu, kuinka Westman onnistuu muun muassa kirjoittamaan yksityisestä yleistä.

Carrie Fisher: The Princess Diarist
Blue Rider Press, 2016. 257 s.

Tämä teos vahvisti käsitystäni Fisherin oivallisista kirjoittajan kyvyistä. Fisher on analyyttinen, hauska, tuppaa harhautumaan sivupoluille ja jotenkin pysyy silti asiassa. Kokonaisuutena teos on hieman sekava ja se tuntuu enemmän Fisherin päänsisäiseltä, yksityiseltäkin pohdinnalta kuin yleisölle suunnatulta omaelämäkerralta. Kirjaan liitetyt päiväkirjakatkelmat Star Warsin kuvaamisen ajalta ovat helposti samaistuttavaa luettavaa, sillä samantapaisia asioita olen itsekin 19-vuotiaana omaan päiväkirjaani kirjoittanut (tosin en tietenkään ollut matkalla megatähdeksi, mutta silti). Surullinen ja jotenkin brutaali, mutta silti hauska omaelämäkerrallinen teos. Kuittaan Helmet-haasteen kohdan elämäkerta tai muistelmateos.

Randall Munroe: What if?: Serious Scientific Answers to Absurd Hypothetical Questions
John Murray, 2015 (alkup. 2014). 304 s.

Oivallinen populaaritieteellinen teos pienissä pätkissä luettavaksi, sopii esimerkiksi hammaspesun yhteyteen. Munroen vastaukset omituisiin tiedekysymyksiin ovat viihdyttäviä ja hyvin selitettyjä. Jos sinä tai joku läheisesi tuppaa kyselemään absurdeja tai vaikkei tuppaisikaan, kannattaa kirja lukea, koska hauskahan tämä on. Teos on myös suomennettu nimellä Entäs jos... (WSOY, 2015). Esimakua teoksesta voi fiilistellä Munroen pitämältä xkcd-verkkosarjakuvasivulta.

Kirjavinkkien Mari luki suomennoksen lähes yhdeltä istumalta, samaisen sivuston Hannu kehuu alkuperäisteosta julkaisuvuotensa parhaaksi tietokirjaksi.

Stina Niemi ja Aino Öhman: Elämäni - potilasrunoja
S & S, 2016. 90 s.

Symppiksiä palapelirunoja "leikkauspöydältä" eli lääkäreiden hullunkurisesti sanelemia juttuja runoiksi leikattuna ja liimattuna. Välipalana ihan leppoisa, mutta nopeasti unohtuva kokoelma.

Ralf Andtbacka: Vallarna
Förlaget, 2016. 106 s.

Päädyin lukemaan ruotsinkielistä nykyrunoutta Finlandssvensk läsutmaningenin myötä ja olipa se hyvä juttu. Andtbackan Vallarna-kokoelman valitsin kirjakaupasta selailun perusteella, jokin teoksessa kutsui. Pidinkin tästä kolmiosaisesta runoteoksesta ihan hirveästi, mutta sen lukeminen vaati keskittymistä. Proosaa luen jo ruotsiksi suhteellisen sujuvasti, mutta runoihin piti ihan oikeasti keskittyä. Kaikkea en ymmärtänyt, en lähellekään, mutta tuntui että tunne välittyi ja se lienee olennaisinta. Kokemuksen innoittamana hankin kirjamessuilta läjän ruotsinkielistä runoutta.

Hanna Morre: Tuonen tahto
Osuuskumma, 2016. 133 s.
Kansi: Magdalena Hai

Pännii ihan hirveästi, etten saanut kesällä kirjoitetuksi tästä sillä pidin tästä pienoisromaanista paljon. Espoolaispariskunnan elämä särkyy, kun heidän tyttärensä kuolee rattijuopon yliajamana. Puolisot yrittävät selvityä tilanteesta kumpikin tavallaan. Kesällä kirjoitin muistiin näin: Erinomainen romaani parisuhteesta, surusta ja siitä selviämisestä maltillisin kauhumaustein. Väkevästi kirjoitettu! Olen iloinen, että kirja löytyy kotihyllystä, sillä aion palata siihen vielä myöhemmin. Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika summaa tämän kerralla ahmaistavaksi kamaksi, itsekin myönnän lukeneeni tämän käytännössä yhdeltä istumalta.

Laura Restrepo: Intohimon saari (La Isla de la Pasión, 1989)
Fabriikki, 2015. 315 s.
Suomentanut: Laura Vesanto

Myös tästä Restrepon tositapahtumiin perustuvasta romaanista minulla olisi ollut paljon sanottavaa, siis silloin kesäkuussa kun sen luin. Teos kertoo eristyneestä Clippertonin saaresta ja meksikolaisista, jotka muuttivat saarelle asumaan 1900-luvun alkupuolella. Hurja tarina sotilastukikohdan perustamisesta käsittämättömissä olosuhteissa, meren voimasta, perhesuhteista, inhimillisyydestä. Tämäkin on teos, joka jää pysyvästi omaan hyllyyn. Vastustamaton faktaa ja fiktiota yhdistelevä teos. Mitä luimme kerran -blogin Lauralta teos poisti lukujumin enkä itsekään tämän kanssa jumittelemaan joutunut.

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet (Todos los fuegos el fuego, 1966)
Teos, 2015. 192 s.
Suomentanut: Anu Partanen

Cortázarin kertomuskokoelma oli kaikessa nyrjähtäneisyydessään makuuni. Mieleen palasi tätä lukiessa muun muassa ranskalainen Claire Castillon ja ei ehkä ihmekään, sillä Argentiinassa syntynyt Cortázar asui suuren osan elämästään Ranskassa. Hurmaavan omituisia kertomuksia. Mieleen palaa erityisesti kokoelman alkupuolella oleva novelli useita viikkoja kestävästä liikenneruuhkasta, jonka aikana ihmiset muodostavat jonkinlaisen pienoisyhteiskunnan.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (La septième fonction du langage, 2015)
Gummerus, 2017. 377 s.
Suomentanut: Lotta Toivonen

Tämä teos elää mielessäni aivan omaa elämäänsä, sillä voisin vaikka vannoa bloganneeni tästä. No, joka tapauksessa teos sekoittelee riemukkaasti filosofiaa, keskustelutaitoa, semiologiaa ja robertlangdonmaista toimintaa ja toi paikoin mieleen Douglas Adamsin Dirk Gently -kirjat. Intellektuellit viittaukset menivät varmasti paljolti ohi, mutta nautin herkullisen absurdista tunnelmasta. Haastava, muttei älyvaikea. Omppu kirjoittaa teoksesta blogissaan riemastuttavasti, kannattaa lukea bloggauksensa ja tarttua sitten tähän. Tai toisinpäin.

Clara Parkes: Knitlandia: A Knitter Sees the World
Harry N. Abrams, 2016. 160 s.

Luulin tätä kirjaa lainatessani saavani mukavan hupsuttelukirjan neulomisesta, mutta sainkin arvostetun ja tunnetun (niin, tässä se kai sitten nähdään tämä neulontaharrastukseni vakavuus) lanka-asiantuntija Parkesin matkakertomuksia. Ei siinä mitään, mukava kirja tämä oli näinkin ja olihan se leppoisaa matkustella Parkesin siivillä ympäri Yhdysvaltoja, Islantia ja Pariisia erilaisissa käsityötapahtumissa, kahviloissa, tehtaissa ja vaikka missä. Osaisinpa langoista niin paljon kuin Parkes, olen aina hukassa jos pitäisi valita työhön jokin muu lanka kuin ohjeessa ilmoitettu.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, vaikka Parkesille neulonta onkin pikemminkin henki ja elämä kuin harrastus.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena, 2016. 344 s.

Lifländer kirjoittaa hengästyttävän kaunista kieltä ja jättää tarinan vähän jalkoihinsa. Itse teos herätti paljon ajatuksia salaisuuksista, valinnoista ja rakkaudesta, mutta jäi hieman viimeistelemättömän oloisiksi. Olisin kaivannut Tonin hahmolle lisää perusteluja, hän tuntui irtonaiselta juonteelta. Helmistä ja Kertusta, vanhenevista naisista salaisuuksineen ja muistoineen, ja erityisesti heidän ystävyytensä kuvauksesta pidin kuitenkin paljon. Leena Lumi kehuu Lifländerin tekstiä töydelliseksi.

Helmet-haasteesta kuittaus kohtaan kirja kertoo vanhenemisesta.

Hanna Hauru: Jääkansi
Like, 2017. 117 s.

Haurun teos on ensimmäinen lukemani teos tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, tarkoituksena on lukea ne kaikki. Jääkansi on taidokkaasti kirjoitettu teos 1950-luvun tienoilta, sodan lopusta, kertomus tytöstä jonka maailma murtuu ja jonka kasvaminen naiseksi on kipua täynnä. Tämä oli minulle ihan kauhean vaikea luettava. Ihailin kieltä, mutta tarina ahdisti minua niin hirveästi että tuntui kuin iholle jäisi limainen kerros, josta en pääse eroon. Ristiriitainen kokemus siis, mutta ihan hirveän hieno kirja. Kannattaisiko kokeilla vielä Haurulta jotain muuta, suositelkaa? Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja suosittelee tätä joka tapauksessa ilmaisuvoimaisen, tiiviin tekstin ystäville.

Raksin tällä kuitenkin Helmet-haasteesta kohdan kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Richard McGuire: Here
Hamish Hamilton, 2014. 304 s.

Here on kauneimpia lukemiani sarjakuvaromaaneja, vaikka sarjakuvaksi kutsuminen voikin olla hieman harhaanjohtavaa. Teoksessa seurataan erään huoneen nurkkaa läpi vuosikymmenten, tai oikeastaan vuosisatojen ja -tuhansien. Samalla aukeamalla voi olla kurkistus niin esihistoriaan, 50-luvulle kuin tähän päivään. Ensimmäisillä sivuilla tarinan seuraaminen tuntuu hieman sekavalta, mutta rytmiin pääsee pian ja alkaa nauttia aikojen välillä vellovasta, pettävän yksinkertaisesta kerronnasta. Todella upea teos.

Vikas Swarup: Slummien miljonääri (Q and A: Slumdog Millionaire, 2005)
WSOY, 2013. 335 s.
Suomentanut: Pirkko Biström

Nyt välipäivinä olen kirinyt läpi Helmet-haasteesta puuttuvia teoksia, Slummien miljonääriä suositeltiin minulle Intiasta kertovaksi kirjaksi. Tunnetuksi Hollywood-elokuvaksikin kuvattu teos kertoo 18-vuotiaasta Ram Mohammad Thomasista, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla voittamaan tv-tietokilpailussa miljardi rupiaa. Thomasia syytetään vilpistä ja tässä teoksessa hän yrittää kohta kohdalta perustella, miten oikein tiesi vastaukset kysymyksiin. Olen nähnyt elokuvasta aikoinaan sen lopun, mutta selvästikään en muistanut sitä kunnolla, sillä teos oli yllätyksiä täynnä. Ideana tämä palapelimäinen romaani on kiinnostava, lukiessa olin välillä malttamaton pääsemään tarinassa eteenpäin, Thomas nimittäin kertoo tarinansa hyvin, hyvin polveilevasti. Kirja kuitenkin herätti kiinnostuksen katsoa myös elokuva tällä kertaa kokonaan.

Huh. Tuntuipa puhdistavalta saada nämä kirjat tänne. Harmittaa silti vähän, monia näistä teoksista olisin halunnut nostaa esiin ihan erikseen, mutta tällä mennään ja ensi vuonna uudelleen. Muutamia postauksia on tulossa vielä tämän vuoden kirjoista, ne olen kirjoittanut aika päiviä sitten mutta jostain syystä ne ovat jääneet vielä julkaisematta.

Jälkikirjoitus tammikuussa

Jostain syystä olin unohtanut merkitä Goodreadsiinkin, että luin viime vuonna myös Neil Gaimanin Norse Mythologyn. Oletettavasti lukuaika on ollut joskus keväällä, en muista enkä löydä tästä mitään merkintää mistään kanavastani. Kirja oli niin sanotusti ihan kiva, ajattelin että Gaiman olisi kehitellyt teeman ympärille jotain omaa mutta kirjassa olikin "vain" myyttikertomuksia uudelleenkirjoitettuna. Mukava niitäkin oli lukea, mutta en nyt mitenkään ihmeellisesti innostunut. Thor oli aika pöljä ja symppis.

Lisäksi luin myös Rachel Brathenin Yoga Girlin. Se oli kiva joogakirja, vaikken siihen aikaan kyllä pystynytkään joogaamaan. Kirjassa oli myös reseptejä, niitä otin muutaman talteen. Kerronnassa oli ehkä vähän liikaa aforistisuutta mutta oli se sellainen opus, jonka voisin lainata vaikka uudestaan.

Tarinoita saaristosta ja veden ääreltä

Olen lukenut tänä vuonna usean kirjan, joissa asutaan, ollaan ja kaivataan veden äärellä. Ehkä avoin vesi, on se sitten järvi tai meri, tuo tunteita pintaan ja herättää pohtimaan eloa ja oloa. Tämä erilaisuutta pursuava nelikko jäi vahvasti mieleen tunnekirjoina.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni kului käsissä kesäisellä Hanko-retkelläni, sivujen välissä lienee edelleen hiekkaa. Klarissa matkaa yksin Saimaan saareen pohtimaan avioliittoaan ja rauhoittumaan. Kesän paahteisen rauhan rikkoo tutustuminen naapurin kiinnostavaan herraan, joka haluaa tarjota muutakin kuin viileitä juomia. Tunnelma tiivistyy kuin ukkonen järvenselän yllä. Teos tuntui vahvasti elokuvalliselta, se oli helppo nähdä päässään taidokkaasti leikattuina kohtauksina. Outo tunnelma jäi pitkäksi aikaa mieleen kytemään.

Kirjasfääri-blogissa analysoidaan teosta ansiokkaasti.

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat lumosi minut luontokuvauksellaan, saaristokuvaus tuntui silittävän sielua. Aura ja Henri hankkivat itselleen kunnostusta kaipaavan kodin saaristosta ja rakentavat sinne pesää, vaikka talvi on tulossa ja Henri joutuu olemaan paljon mantereella. Tuekseen uusissa haasteissa Aura löytää Camillan, reipashenkisen pastorin, joka ei pelkää saariston kylmyyttä tai ihmisten nuivia katseita. Vaikka luonto oli tässä teoksessa ihana ja upea, olin tarinallisesti usein hukassa vaihtuvien aikatasojen kanssa enkä aina ottanut ihan selvää henkilöistäkään. Sulkeutuneen saaristoyhteisön kuvaus oli kuitenkin ahdistavuudessaan kiehtova ja sai kaikista vaikeuksista huolimatta haaveilemaan omasta piilopirtistä kalliosaarella, oli siellä hiekkapoukamaa tai ei. Elina Warstan taitelema kansi on yksinkertaisuudessaan upea ja siksi kuittaan tällä Helmet-haasteen kohdan kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Itse poimin tämän kirjan luettavaksi Aina joku kesken -blogista löytyvän tekstin perusteella, siellä elettiin ja hengitettiin tätä teosta vahvasti.

Philip Teirin Så här upphör världen (suom. Tällä tavalla maailma loppuu) oli minulle vahvasti suomenruotsalainen romaani asettuen jonnekin Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla - ja Johan Bargumin Sensommar -teosten rinnalle. Erik ja Julia matkaavat kesäksi Pohjanmaan rannikolle mukanaan lapsensa, muistonsa ja kasa suupielestä livautettuja valheita. Erik yrittää peitellä työnsä menettämistä, Julia kipuilee kohdatessaan pitkästä aikaa naapurin Marikan ja sitä myötä lapsuutensa. Pariskunnan lapset seikkailevat yksin kallioilla aikuisia tarkastelle, jotenkin irtonaisina. Vettä sataa, kesä kuluu. Tunnelma on utuinen, vähän painostava, ihmiset etsivät itseään ja toisiaan. Teirin ruotsi on miellyttävää lukea, mutta eksyksissä olevien ihmisten maailmaan en oikein päässyt.

Lumiomena-blogissa kuvataan kirjan tyyliä kipeäksi ja kepeäksi.

Helena Wariksen Linnunsitoja on spekulatiivisen fiktion edustajana tämän nelikon outolintu, mutta pääosin eristyneelle majakkasaarelle sijoittuva teos sulahtaa joukon jatkoksi silti yllättävän mutkattomasti. Zem pakenee koneiden hallitsemasta kuilusta ja muiden vallan alta saarelle vastarintaliikkeen pesäkkeeseen, josta kyyhkyt ovat ainoa luotettava viestintäkeino ulkomaailmaan. Pienen yhteisön sääntöihin ja rytmiin on haastavaa sopeutua, eikä Zem oikein löydä paikkaansa. Kuiluun jääneen veljen kohtalo askarruttaa ja matkaseuraksi tullut veljen ystävä Thom tuntuu etäiseltä. Lohtua saarella tuovat kujertavat kyyhkyt. Waris on kirjoittanut tiiviin ja kauniin romaanin. Maailmasta saa tehdä omat päätelmänsä, samoin lopusta, ja pidin ratkaisua kiinnostavana. En kaivannut selityksiä, kaikki tuntui riittävän tutulta ja pääteltävissä olevalta kun samantyyppisissä maailmoissa on tullut seikkailtua. Ihana pienoisromaanin mittoihin jäävä dystopia, pidin erityisesti avoimesta lopusta jonka voi tulkita haluamallaan tavalla.

Myös Kirjavinkkien Mikko piti teoksen avoimuudesta.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY, 2015. 165 s.

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos, 2017. 240 s.
Kansi: Elina Warsta'

Philip Teir: Så här upphör världen
Schildts & Söderströms, 2017. 250 s.
Kansi: Sanna Mander

Helena Waris: Linnunsitoja
Otava, 2017. 171 s.
Kansi: Sami Saramäki

Lastenkirjoja meiltä ja vähän maailmalta

Olen alkanut haalia itselleni lastenkirjoja luettavaksi, sillä luettuani Taika Dahlbomin oivallisen kolumnin Hesarista jouduin toteamaan, että oikeasti tietämykseni nykylastenkirjallisuudesta on aika heikko. Tässä lyhyet fiilistelyt kolmesta teoksesta, joista viimeinen tosin on vanha, mutta täyttää sentään yhden ammottavan aukon Helmet-haasteesta.

Magdalena Hain Mörkö Möö ja Mikko Pöö on ollut pitkään lukulistalla ja lähti sopivasti vastaan sattuessaan mukaan. Lopulta tämän luki siippa eräänä iltana iltasaduksi vauvalle ja minäkin sain kuunnella. Mörkö Möö on kellarissa asustava karvainen ja oikeastaan aika sympaattinen olento, joka seikkailee talossa ja pelkää vähän sitä jotakin yläkerrassa asuvaa. Eräänä päivänä epäonnisen sattuman seurauksena Mörkö joutuu kohtaamaan pelkonsa, mutta asioilla on toinenkin puoli joka saadaan lukea kirja nurinpäin kääntämällä. Saana Nyqvistin hauskasti kuvittama teos on lempeä kirja mörköpelosta, mieleen tuli vähän se ihana Mauri Kunnaksen rusinoita popsiva mörkö. Avoimeksi jäävä loppu jättää tilaa keskustelulle ja aiheen pohtimiselle. Pohtiminen hoidettiin tosin tällä kertaa minun ja siipan kesken, sillä vauva ei juuri osallistunut keskusteluun.

***

Finlandssvensk läsutmaningenin marraskuun kirjan määrittävä tekijä oli, että kirjailijalla olisi kuvassa päässä hattu. Lähikirjaston valikoiman ainut ehdot täyttävä kirja ei kiinnostanut yhtään, mutta kirjamessuilla näin Schildts & Söderströmin osastolla aivan ihanan kirjailijakuvan, kysyin kirjailijan ja päädyin lainaamaan Finlandia Junior -ehdokkaanakin olleen Lena Frölander-Ulfin teoksen Jag, Fidel och skogen (suom. Minä, Muru ja metsä). Siinä kirjan pieni minä on merta rakastavan äidin kanssa mökillä ja mökillä pissalla käydään metsässä, oli pimeää tai ei. Metsästä löytyykin sitten jos jonkinlaista otusta ja olentoa, mutta lopulta siellä ei ehkä kuitenkaan ole niin pelottavaa. Loppujen lopuksi samaistuin kuitenkin enemmän kirjan äitiin, sillä haluaisin olla juuri nyt villapaita yllä merenrantamökissä, vaikka ulkovessareissut eivät niin houkuttelekaan. Kirjan raapetöitä ja akvarelleja yhdistävät kuvitukset ovat ihanat.

***

Helmet-haasteeseen piti lukea jotain oseanialaiselta kirjailijalta ja koska aika käy vähiin ja koska halusin jonkun ei-australialaisen, löysin lopulta Uudessa-Seelannissa syntyneen Ruth Parkin. Park on kirjoittanut useita romaaneja, mutta häneltä on suomennettu ainoastaan kaksi lastenkirjaa joten niillä mentiin. Pasilan kirjavarastosta luokseni saapui vompatista kertova Pompeliini seikkailee.

Pompeliini on hieman höpsö nallepuhmainen vompatti, joka haaveilee ystävistä ja punarenkaisesta polkupyörästä. Erinäisten sattumuksien kautta hänen seuraansa liittyy sympaattinen Hiiri ja itsestään hieman epävarma Viiru-kissa. Yhdessä kolmikko muun muassa työskentelee sirkuksessa ja perustaa nukketeatterin. Kerronta on leppoisaa, mutta kokonaisuus jäi aika hajanaiseksi ja Pompeliini oli oikeastaan aika rasittava päähenkilö. Toisaalta oli hauskaa lukea vaihteeksi hieman erikoisemmasta eläimestä ja tätä oli mukavaa lukea ääneen. Siipan mielestä teoksessa oli jotain hauskan anarkistista. Myös teoksen jatko-osa Pompeliini lomalla on suomennettu.

Magdalena Hai: Mörkö Möö ja Mikko Pöö
Karisto, 2012. 20 s.
Kuvitus: Saana Nyqvist

Lena Frölander-Ulf: Jag, Fidel och skogen
Schildts & Söderströms, 2016. 40 s.

Ruth Park: Pompeliini seikkailee (The Muddle-Headed Wombat, 1962)
WSOY, 1976. 67 s.
Kuvitus: Noela Young
Suomentanut: Kirsti Kattelus

Rakkautta, yläkoulutuskaa ja hienoja kuvituksia - syynissä vuoden 2017 Finlandia Junior -ehdokkaat

Koska tykkään ympäröidä itseni lukuhaasteilla, päätin huvikseni lukea kaikki Finlandia Junior -ehdokkaat ennen palkintojen julkaisemista. Onneksi on kirjastolaitos ja kirjastokortti kahteen eri kuntaan, pusuja vaan sinne Keravan kirjastoon. Vähän viime tinkaan tämä sitten meni, mutta maalissa ollaan sentään päivä ennen h-hetkeä. Seuraavassa siis lyhyet tunnelmoinnit kaikista kuudesta ehdokkaasta (joiden valintaperustelut löydätte täältä) ja lopussa täysin mutulla heitetty oma suosikkini.

Riikka Ala-Harja: Kahden maan Ebba (Otava)

Kahden maan Ebba kertoo neljäsluokkalaisesta Ebbasta, jolle Suomen ja Saksan kotien välillä lentely on lähes arkipäivää vaikka myös hieman jännittävää. Kerronta perustuu Ebban sisäiseen puheeseen ja tilanteiden ja tunteiden analysointiin. Finlandia-talossa järjestettävät itsenäisyyspäivän tanssiaiset aiheuttavat riemua, lentäminen terrorismiuutisten jälkeen pelottaa, äidin tiukka kuri ärsyttää välillä ja uuden perheen Saksasta löytänyt isän Ebba haluaisi itselleen. Teos on helppolukuinen, mutta tunsin itseni hieman eksyneeksi sen ajatusten sekamelskassa. Olisin ehkä kaivannut selkeämpää punaista lankaa, nyt tartuttavaa oli niin paljon että en oikein saanut tarinasta otetta. Kirjaan on joka tapauksessa ujutettu kiinnostavia ajatuksia esimerkiksi kansalaisuudesta ja sen määrittelystä ja arkipäivän rasismista. Marika Maijalan harmaasävyinen kuvitus on sympaattinen.

Lastenkirjahylly-blogissa kiitellään muun muassa Ebban tarkkaa havainnointikykyä ja helposti samaistuttavaa pohdintaa.

Jukka Behm: Pehmolelutyttö (WSOY)

Jukka Behmin Pehmolelutyttö on tämän vuoden ehdokkaista vanhimmille lukijoille suunnattu. Viisitoistavuotias Emilia päätyy ikään kuin vahingossa tilanteeseen, jossa hän saa vanhemmilta miehiltä rahaa ajastaan ja pienistä palveluksista. Vanhemmilleen tai ystävilleen Emilia ei uskalla asiasta kertoa, sillä hän ei koe varsinaisesti tekevänsä mitään väärää vaikka omat epäilykset nousevatkin välillä pintaan eikä ahdistavista ajatuksista aina saakaan ihan kiinni. Heräävä seksuaalisuus aiheuttaa hämmennystä, eikä Emilia tiedä kelle muulle voisi ongelmiaan purkaa kuin rakkaille pehmoleluilleen. Kerrontaratkaisu on onnistunut, sillä se pitää kirjan paikoin ahdistavuudestaan huolimatta riittävän kevyenä. Behm kuvaa nuoren tytön maailmaa yllättävän tarkkanäköisesti ja ymmärtävästikin. Pehmolelutyttö on vahvasti kiinni tässä ajassa ja valottaa sellaista osaa nuorten elämästä, josta ei välttämättä uskalleta tai haluta keskustella. Kirjan loppuratkaisu lämmittää mieltä.

Pehmolelutyttö on WSOY:n nuortenromaanikirjoituskilpailun voittaja.

Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa suositellaan tätä niin nuorille kuin heidän kanssaan tekemisissä oleville.

Kaj Korkea-aho ja Ted Forsström: ZOO! Viraalit nerot / Virala genier (Otava/Förlaget)

ZOO!-sarjan aloitusosa Viraalit nerot hymyilyttää. Kasiluokkalainen Atlas lähettää sähköposteja Uuteen Kaledoniaan muuttaneelle ystävälleen ja kertoo niissä päivittäisiä kuulumisia yläkoulun elämästä. Tyttöjen ihailema Justus Kristus on nostanut itsensä entistä suurempaan suosioon aloittamalla vohvelointi-viraali-ilmiön ja Atlasta kismittää. Yllättäen pojat kuitenkin ovat vastakkain paikassa koulun johtokunnassa. Kampanjoinnin lisäksi sähköposteissa puhutaan tytöistä, nettisarjakuva Zoosta, tytöistä ja niin edelleen. Huumoripitoinen kirjaa tuo mieleen ysäriklassikon Bertin päiväkirjat ja aivan loistavan Hullu hullumpi yläaste -sarjan, samankaltaista koohellusta luvassa. Laura Beckin suomennos on leppoisaa luettavaa ja Pentti Otsamon kuvitus ilahduttaa. Hieman edelleen pureskelen sähköpostin käyttämistä viestintämenetelmänä, se ei tunnu olevan yläkoululaisille se luontevin tapa, mutta tällekin toisaalta annetaan syy kirjassa. Mainio opus pojatkin lukee -henkeen.

Ihminen välissä-blogissa kehuttiin kovasti kirjan lämminhenkistä huumoria ja piti teoksesta, vaikka alku vähän takeltelikin.

Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia (Otava)

Mauri Kunnas. Niin. On hullua, että Kunnas ei ole ollut ehdokkaana kertaakaan aiemmin, sen verran vakiintunutta lastenkirjallisuuden kalustoa hänen teoksensa jo ovat. Koiramäen Suomen historia on jälleen kerran hieno voimannäyttö, sillä siinä kerrataan hauskasti mutta sisältörikkaasti Suomen historiaa uskonpuhdistuksen ajoista Runebergiin. Historian merkkitapahtumiin osallistuvat luonnollisesti myös Koiramäen lasten esi-isät milloin postitalonpoikina, milloin hakkapeliittoina. Teksti on pääasiassa historiasta kertovaa, mutta kuvista löytyykin sitten senkin edestä hauskoja yksityiskohtia. Herra Hakkaraiset ja Heikki Hämähäkit seikkailevat luonnollisesti mukana. Koiramäen Suomen historia ei ole se helpoin tai letkein Kunnas, mutta ansaitsee kyllä ehdottomasti paikkansa Kunnas-kirjastossa. Sääliksi käy tosin niitä aikuisia, joiden lähilapset pyytävät lukemaan ääneen myös kansien sukuluettelot vuosilukuineen.

Kirjasähkökäyrä-blogissa annettaisiin palkinto mieluusti Kunnakselle.

Sanna Mander: Nyckelknipan (Schildts et Söderströms)

Sanna Manderin Nyckelknipan on värikkäästi kuvitettu ja iloisesti riimitelty teos kerrostalon erilaisista asukkaista ja hukkuneen avaimen etsinnnästä. Mukaan mahtuu niin järjestystä rakastava Veda, internetissä raivoava Valter kuin karamelleja keräävä Harry ja paheellisesta elämästä nauttiva Anita-apinakin. Riimit istuvat mukavasti ääneenluettavaksi, niiden poljento on miellyttävä. Riemukas kuvitus on puiolestaan täynnä pieniä yksityiskohtia, itseäni ilahduttivat muun muassa Extrakuiva runousoppi 2 ja Manderin itse suunnittelema Pori Jazzin mainosjuliste erään asunnon seinällä. Vauva nukahti tyytyväisenä tätä lukiessa.

Teos on julkaistu myös suomeksi nimellä Avain hukassa (Kustantamo S&S), mutta täytyy myöntää että itselleni riimit maistuivat paremmin tällä kertaa ruotsiksi. Manderin teos on voittanut tänä vuonna Rudolf Koivu -lasten ja nuortenkirjakuvituspalkinnon.

Luetaanko tämä? -blogissa on luettu tämä suomeksi ja ihasteltiin myös kuvitusta ja riimejä.

Ninka Reittu: Sinä olet superrakas (Otava)

Ninka Reitun Sinä olet superrakas on yksinkertaisesti ihana kirja. Tarinassa Iso ja Pieni seikkailevat sekä Helsingissä että kotona ja pohtivat yhdessä mitä rakkaus oikein on. Rakkaus voi säilyä, vaikka välillä olisi muualla tai keskeyttäisi leikit komentaakseen syömään. Liialta ällöannostukselta säästytään raikkaan ja iloisen kuvituksen ansiosta, sekin on Reitun käsialaa. Erityisesti tykkäsin siitä, että kirjassa on nimenomaan isähahmon ja lapsen välistä puuhausta ja rakkaushöpöilyä. Vauvaa nauratti kovasti tätä lukiessa.

Sininen keskitie -blogissa kiitellään Reitun kuvitusta ja kirjan pysyttelyä arkisessa balanssissa ilman lällyilyä.

***

Laadukas kuusikko siis kyseessä eikä ylituomari Anna Puun hommaa käy lainkaan kateeksi. Itsekin mietin pitkään, minkä valitsisin näistä itse. Jos palkinto jaettaisiin Suomi100-meriiteillä, menisi palkinto luonnollisesti Mauri Kunnakselle. Tätä mieltä oli myös mystinen "kansa" yleisöäänestyksessä: Mauri Kunnas sai noin kaksi kolmasosaa annetuista äänistä. Itse kuitenkin taipuisin antamaan Finlandia Juniorin tällä kertaa Sanna Manderille, sillä Nyckelknipan kuvaa positiivisella tavalla tätä aikaa ja moninaisuutta, se on hauska luettava ja kuvitus on kaunis. Plussaa annan myös kaksikielisyydestä.

Finlandia-palkinnot jaetaan 29.11. eli tätä julkaistaessa huomenna. 

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter

Finlandssvenka läsutmaningenin huhtikuun teemana oli en inhemsk klassiker med bokstaven A i titeln eller i författarens namn. Omasta kirjahyllystä löytyi teemaan sopivasti Tove Janssonin Bildhuggarens dotter, jota en tosin ehkä itse ensisijaisesti klassikoksi mieltänyt mutta joltain klassikkolistalta sen kuitenkin internetiä selaillessani löysin. Olen ostanut teoksen taannoin kirjamessuilta sen kummemmin asiaan perehtymättä ja ajattelin pääseväni lukemaan jonkinlaista omaelämäkertaa. Paikkansahan se sitten pitikin, tavallaan, sillä teos olikin kokoelma lyhyitä kertomuksia Janssonin lapsuudesta ateljeessa mutta sisällyttäen kerrontaan lapsen maailman ihmeellisyyden.

Tätä kirjoittaessa lukemisesta on, jälleen kerran ja vähän nolosti, jo varsin reippaasti aikaa, joten terävimmät muistikuvat kirjasta ovat jo aikaa sitten haipuneet jonnekin. Mieleen on kuitenkin jäänyt ateljeen kipsipöly, isä-Janssonin ja silkkiapinan erikoinen yhteiselo ja nuoren Toven vaeltelu saaristossa.

Ruotsiksi tämä soljui kauniisti enkä muuta odottanutkaan. Välillä kompastelin vaikeampien sanojen kanssa, sillä runollisuus on vielä vaikeaa luettavaa andra inhemskalla. Tunnelmaan on kuitenkin helppo päästä ja kun Janssonin tyyli on tuttu pysyi tässä hyvin mukanakin.

Totta puhuen on myönnettävä, että muistan kirjasta todella vähän. Kevään lukemiset menivät syystä jos toisestakin vähän sumussa ja kun luin tätä vielä lähinnä iltaisin ennen nukkumaanmenoa ovat muistijäljet tavattoman hatarat. Kirja saa siis jäädä vielä kotihyllyyn, palaan siihen joskus uudelleen. Uskallan silti suositella tätä Toven tekstien ystäville.

Tove Jansson: Bildhuggarens dotter
Schildts, 1968 (uusintapainos 2003). 146 s.
Kannen kuva: Per Olov Jansson

Merete Mazzarella: Om livets mening

Jos elämän tarkoitusta on välttämättä pohdittava, on tässä hyvä maisema sille.

Koin helmikuussa vastustamatonta tarvetta ostaa kirja ja jostain syystä tämä himo kohdistui erityisesti Merete Mazzarellan uusimpaan teokseen Om livets mening. Niinpä koukkasin kadulta Niteeseen ja tein kaupat, noin vain, sillä päähän oli iskostunut ajatus että jollain tavalla juuri tämä teos toisi minulle mielenrauhaa.

En tiedä toteutuiko tämä tavoite varsinaisesti. Oikeastaan teos ei tuo mielenrauhaa, vaan hieman ahdistaa, sillä monet teemoista saavat vellomaan ihmismielen synkissä vesissä ja pohtimaan sitä kuinka paljon pahaa tähän maailmaan mahtuukaan. Sota, terrori-iskut ja myös ne pienemmät pahat, ikävät teot arjessa ja haastavat ihmissuhteet.

Tavallaan Mazzarella ei tarjoile teoksessaan mitään uutta. Teemat ovat yleismaailmallisia: pahuus, suru, anteeksianto, myötätunto. Toisen pohdintaa lukiessa kirkastuu toisaalta myös mieli, omia ajatuksiaan voi peilata tekstiin ja pohtia itsekseen. Minulla teksti oikeastaan aukesi kunnolla vasta, kun ryhdyin selaamaan eli toisin sanoen lukemaan kirjaa uudelleen tämän tekstin kirjoittamista aloittaessani. Osin syynä on varmaan myös ruotsin kieli, sen lukeminen vaatii edelleen enemmän prosessointia, mutta tämän kursorisen uudelleenluvun aikana totesin että en ole valmis kirjasta luopumaan vaikka olin sille jo uutta kotia kaavaillut.

Joka tapauksessa teoksen loppu kirkastuu, puhutaan hyvästä elämästä ja valinnoista. Lopulta Mazzarella pääsee ajatukseen, jossa toteaa että elämän tarkoitusta ei loppujen lopuksi ehkä kannatakaan miettiä niin tarkkaan. Ehkä riittää, jos ihmettelee aina välillä ja oppii rakastamaan kysymyksiä vaikkei niihin vastausta löytyisikään.

Teos oli minulla osa finlandssvenska läsutmaningenin suorittamista ollen helmikuun kirja (något som gör dig upphetsad ja innostunut tosiaan olin ostoksilla käydessäni ja miksen myös lukiessani).

Teos on myös suomennettu nimellä Elämän tarkoitus.

Merete Mazzarella: Om livets mening
Schildts & Söderströms, 2017. 225 s.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu

Susanna Alakoski lienee monille tuttu Sikalat-kirjasta ja siitä tehdystä elokuvasta Sovinto. Sikalat odottelee minua kotihyllyssä, on odottanut jo jonkin aikaa, mutta tulin kuitenkin tarttuneeksi ensin Köyhän lokakuu. Päiväkirja -teokseen (Schildts & Söderströms, 2013). Yhden lokakuun aikana kirjoitetussa päiväkirjassaan Alakoski käsittelee omaa historiaansa, köyhyytä ja kodittomuutta, kaiken muun muassa.

Veljeni kävi läpi vankilan, ensihoidon, jatkohoidon, seurannan. Hän sai tukiasunnon. Hoito kesti kaksi vuotta. Sen jälkeen yhteiskunta kustansi hänelle C-hepatiittia estävän interferonihoidon. Myös ennen sitä hän oli tullut kalliiksi, vaikka oli tehnyt pitkää päivää sokerijuurikaspellolla ja elintarviketeollisuudessa. Maahanmuuton kustannuksista keskustellaan nykyään vilkkaasti. Minut pitäisi karkottaa maasta veljeni kanssa.

Sirpaleiseen tekstiin tottuminen kestää hetken. Katkelmat ovat usein lyhyitä, ajatuksia ja muisteloita tai lainauksia romaaneista ja virallisista lausunnoista. Toisesta hypätään toiseen vain pienen erottavan viivan kautta, nopeassa tahdissa. Kun tyyliin tottuu, alkaa kokonaisuus kuitenkin hahmottua ja lukurytmi kehittyy.

Teosta voi kutsua omaelämäkerralliseksi, mutta Alakoski kirjoittaa enemmän ajatuksistaan ja nykyhetkestään kuin menneisyydestä. Elämä ruotsinsuomalaisena maahanmuuttajana köyhässä perheessä vaikuttaa kuitenkin koko ajan taustalla, niin Alakosken tekstissä kuin sosiaaliviraston lausunnoissa. Äidin kuolema, veljen kuivillepääsy, pikkusisar josta ei sanota juuri mitään. Vahvana näkyy elämä kirjailijana, kirjoittaminen ja materiaalin kerääminen, luennointi, jatkuva matkustaminen. Mahakatarri, joka vaivaa ja estää kahvinjuonnin.

Köyhänä oleminen maksaa. 
Köyhä ostaa silloin kun hänellä on rahaa. Rikas silloin kun on alennusmyynti, sanoo appiukkoni.

Köyhyyden rinnalle tärkeäksi teemaksi nostetaan kodittomuus. Se, kuinka ihmisiä kuolee kaduilla, nukkuu porttikongeissa. Ihmiset, jotka on ehkä häädetty kodeistaan. Alakoski puhuu myös paljon siitä, kuinka se ei välttämättä ole ihmisen itsensä vika. Kaikkia meitä ei ole varustettu samanlaisilla selviytymismekanismeilla ja jos taakka kasvaa liian suureksi, voi palautuminen olla hankalaa tai jopa mahdotonta. Ainakin ilman apua.

Köyhän lokakuu on eittämättä tärkeä kirja. Se kertoo siitä, millaista on olla köyhä vaikka tekee paljon töitä. Häpeästä, yksinäisyydestä ja perheen rikkonaisuudesta. Myös kodittomuus on tärkeä asia, se sellainen josta ei välttämättä niin paljon tiedetä vaikka asiasta ollaan virallisesti montaa mieltä.

En kuitenkaan pidä teosta masentavana. Se luo uskoa ihmisyyteen, uskoa siihen että jotain voi vielä tehdä.

Meidän on autettava toisiamme.
Emme saa lakata auttamasta toisiamme.

Köyhän lokakuun löysin, kun luin Hannan oivallisen kirjoituksen siitä. Omppu puolestaan toteaa Alakosken kirjoittavan vimmalla.

Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu. Päiväkirja. (Oktober i Fattigsverige, 2012)
Schildts & Söderströms, 2013.
Suomentanut: Katriina Huttunen
Kansi: Emma Strömberg

Annika Luther: Lärärrummet (suom. Opettajainhuone)

Annika Lutherin Lärärrummet (Schildts & Söderströms, 2013) pomppasi silmille keväällä julkaistuista katalogeista. Itsekin opettajana toimiva Luther oli halunnut kirjoittaa elämästä opettajainhuoneessa ja koulun käytävillä mielessään suosikkisarjansa Teho-osasto. Ja tottahan se on, myös koulumaailmassa kuhistaan milloin mistäkin.

Det var ju den här sommaren jag skulle förnya mina litteraturlistor och uppdatera författarpresentationerna. Äntligen läsa Sofi Oksanen. Och alla gulnande tidningsurklipp i plastkorgarna i skåpen sen, dem borde jag ha gått igenom redan i våras. Kurs tre fungerar inte som den är nu, det har jag vetat hur länge som helst, men om den någonsin bli bra borde jag göra om den från början och när orkar jag nu med det?

Taka-Töölön Linnankoskenkadulla sijaitsee Diktoniusskolan, yhdistetty yläkoulu ja lukio. Opettajakuntaan kuluvat muun muassa stressaantunut ja yksityiselämäänsä väsähtänyt kieltenopettaja Tove, äitiyttä opetteleva bi/ge-opettaja Jenny, suosittu yhteiskuntaopin opettaja Max, myrkyllinen ja eläkeikäänsä lähestyvä Mirri, insinöörin ammatista matematiikan opettajaksi siirtynyt Freddu ja monia muita. Koulun arkeen kuuluu oppitunteja, kokouksia, työryhmätapaamisia, opintoretkien järjestämisiä ja tietysti juoruja, juonitteluja, rakkautta ja huolta niin oppilaista kuin kollegoistakin.

Lärärrummet kertoo koulun elämästä yhden lukuvuoden ajan. Suljettujen ovien takana yritetään keksiä, miten auttaa yksinäistä oppilasta, kuinka kuljettaa useampi sata oppilasta metsäreissulle ilman vuokrabusseja, kuka laitetaan minkäkin projektin vetovastuuseen ja miten rauhoitellaan hermostuneita vanhempia. Arkielon keskellä opettajien keskinäiset suhteet ovat koetuksella; toisista juorutaan, toiset rakastuvat, toiset lähes kaatuvat töidensa alla.

Luther on luonut aidonoloisen kouluilmapiirin, vaikka on laitettava merkille että hahmoista on tehty hyvin saippuasarjamaisia. Se sopii tyyliin ja karikatyyrien alta on joka tapauksessa tunnistettavissa tuttuja opettajatyyppejä, ainakin itselleni, kaikella rakkaudella. Toisinaan tapahtumat tosin lähtevät hieman käsistä ja sopisivat paremmin television ruudulle, mutta draama toki elää konfliktista ja jos kirjassa olisi pitäydytty vain koulun tavallisimmissa "ongelmissa" olisi opus varmaan ollut hieman tylsä. Tai ei välttämättä olisi, mutta lieneehän tämä raflaavampi näin.

Improvisation, det är naturligtvis den största bristen i skolundervisningen . Lärare är väl i allmänhet rätt konservativa och försiktiga av sig, vanedjur helt enkelt. Men det är förstås ytterst okollegialt att tala illa om sina arbetskamrater. Freddu drar andan för att avrunda sitt lilla tal på något diplomatiskt sätt, men Tomas hinner före.
- Jag tyckte bättre om Boris.

Opettajia kuvataan lempeästi ja mielestäni ihanasti ihmisinä. Työpaikalla paiskitaan töitä, kotona pyritään elämään omaa elämää vaikka työasiat mielessä keikkuvatkin. Myös oppilaista Luther puhuu monin tavoin, kauniistikin. Minusta oli mukavaa, että kaikkia teinejä ei kuvattu kauheina riiviöinä, vaan inhimillisinä siinä missä opettajiakin.

Jos viihteellinen katsaus opettajainhuoneen suljettujen ovien taakse kiinnostaa, suosittelen Lärärrummettia. Lutherin kirja on helppolukuinen, paikoin dramaattinen ja koko matkalta lämminhenkinen.

Annika Luther: Lärärrummet (suom. Opettajainhuone, Teos)
Schildts & Söderströms, 2013. 267 s.
Kansi: Otto Donner

Ulla-Lena Lundberg: Is

Vielä hallitsevasta talvesta huolimatta kaipaan jo vapaita vesiä.

Ulla-Lena Lundbergin uusimmasta romaanista Is (Schildts & Söderströms, 2012; suomennettu Jää) kuuli viime vuonna paljon hyvää. Ensin se viehätti blogeissa, sitten se palkittiin Finlandialla ja lopuksi vielä sai toisen sijan Blogistanian Finlandia 2012 -äänestyksessä. Olihan se siis luettava ja koska olin sitkeästi lukenut ihanat Bargumitkin ruotsiksi päätin yrittää myös tämän kanssa.

Prästen har stått ute ete bra tag fast prästfrun här ryckt honom ett par gånger och sagt att han förkyler sig. Men han står kvar, och när han ser sin kyrka klättra upp på berget och signalera med sitt röda tak blir han högtidlig och samtidigt stort leende, och när vi kommer in i viken ser han så glad ut att alla tänker att set här kommer att gå bra. Han vinkar på långt håll och de vinkar och ropar välkommen. Han ropar tack och här är vi, och snälla människor, ni har stigit upp mitt i natten för att ta emot!

Nuori pastori Petter Kummel saapuu vaimoineen ja tyttärineen eristyneeseen saaristoon. Tänne hän haluaa jäädä, saada oman seurakunnan sitkeistä saaristolaisista, jakaa heille uskoa ja lohtua. Perhe alkaa tehdä pappilasta omaansa. Petter tutustuu seurakuntalaisiinsa ja viehättää heitä vilpittömyydellään ja innollaan. Mona puolestaan on rautainen työntekijä, joka haluaa välttämättä hoitaa omat lehmänsä, hoitaa heinäpeltonsa ja valmistaa siinä sivussa kasoittain voileipiä pappilan lukuisille vieraille.

Lundberg kuvaa elämää saaristossa kauniisti, mutta ei liikoja runoillen. Jäät tulevat, merituuli pyörii nurkissa, vuodenajat vaihtuvat. Pappilassa toivotaan paljon tulevaisuudelta, uskotaan siihen että kaikki sujuu. Pariskunnnan lapset kasvavat vanhempiensa erilaisten luonteiden, isän iloisuuden ja äidin napakan käytännöllisyyden, koulimina. Jokaisella persoonalla on paikkansa. Persoonia kirjasta löytyykin: itse olisin lukenut mielelläni enemmän postilaivaa ajavasta Antonista sekä lääkäri Gyllenistä.

Ruotsin kielen taitoni ei ole päätähuimaava, mutta koin sen riittävän kirjan lukemiseen. Sanakirjaa en jaksanut käyttää kertaakaan. Vaikka osa merenkulkuun ja kirkkoon liittyvistä sanoista oli vieraita, välittyi tarinan tunnelma silti ja joidenkin sanojen merkitys valkeni lukiessa.

Ute mot det öppna havet ligger stråk av svart och grönt och violett som dras ihop och expanderar medan istäcket går i vågor och knakar och jämrar sig, brister och ryter. Längre ut hörs dånet av stora havet sor frigör sig. Vid synraden ligger det ett guldstråk efter dagens solsken, men den djupnande skymningen låter landen svartna. Silvrig och vit törnar isen mot svärtan. Fader Leonard har tårar i ögonen. Petter står andäktig.

Jää on kirjassa monessa osassa. Saaristossa se yhdistää ihmisiä tehden kulun saarien välillä helpommaksi, mutta toisaalta jäähän ei myöskään tule suhtautua leikiten. Kirkas jää voi milloin tahansa pettää varomattoman kulkijan alla ja vaatia omansa.

Keskustelin Lundbergin teoksesta eilen kollegan kanssa. Hän puhui siitä, kuinka tarina on sellainen että ei ole aivan varma pitääkö siitä vai ei. Olen samaa mieltä. En vieläkään ole varma, olenko enemmän viehättynyt vai suhtaudunko teokseen neutraalimmin.

Toisaalta tarinan lukeminen tuntui hieman kuin kävelisi meren jäällä. Se on nautittavaa, mutta samalla täytyy kuitenkin olla varovainen ja hereillä, kuunnella päästääkö jää ääniä askelten alla. Täytyy pitää itsensä valppaana, vaikka nauttiikin hetkestä.

Haasteet: Kolmas uusi kotimainen kirjailija koettu.

Ulla-Lena Lundberg : Is
Schildts & Söderströms, 2012.
Kansi : Helena Kajander

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito

Sain Caitlin Moranin 2000-luvun feministiseksi manifestiksi tituleeratun Naisena olemisen taidon (Schildts et Söderströms, 2012) joululahjaksi äidiltä. Hauskalta vaikuttava kirja päätyi hammaspesukirjaksi ja niinpä opusta tuli luettua pienissä pätkissä useamman viikon ajan.

Naisena olemisen taito kertoo nimensä mukaisesti siitä, millaista on olla nainen ja välillä vähän siitä että millaista sen ehkä pitäisi olla. Kirja koostuu kuudestatoista luvusta, joilla on nimiä kuten En keksi rinnoilleni nimeä!, Minä kohtaan seksismiä! ja Minä löydän muodin! Tästä varmaan käy jo ilmi, että teos on varsin humoristininen: Moran ruotii naiseuden eri osa-alueita omasta näkövinkkelistään limittäen aiheensa omaan elämäänsä.

1) Feminismi on liian tärkeää jäädäkseen vain yliopisto-oppineiden keskustelunaiheeksi. Ja mikä vielä oleellisempaa:

2) Minä en ole akateeminen feministi, mutta luoja paratkoon, feminismi on niin vakava, tärkeä ja akuutti asia, että on korkea aika, että esitaistelijaksi ryhtyy kevytmielinen sanomalehtikolumnisti ja osa-aikainen tv-kriitikko, jolla on pahoja oikeinkirjoitusongelmia. Jos jokin asia on jännittävä ja hauska, minä haluan mukaan enkä vain seurata sitä taustalta. Minulla on sanottavaa! Camille Paglia ei tajua OLLENKAAN Lady Gagaa. Feministijärjestö Object puhuu ihan järjettömiä pornografiasta! Germaine Greer, minun sankarittareni, on täysin pihalla transsukupuolta koskevissa asioissa. Eikä kukaan vedä tapetille OK!-juorulehteä, kuudensadan punnan käsilaukkuja, brasialaisvahauksia, älyvapaita naisten polttareita yai Katie Pricea.

Kirjan alussa tuntui kuin vieressäni istuisi pieni puudeli (tarkoitukseni ei ole loukata villakoiria), joka nykisi minua säännöllisin väliajoin lahkeesta ja kertoisi että nyt minun täytyy olla Ärhäkkä feministi. Pian pääsin tästä tunteesta eroon ja Moranin teksti alkoi viehättää enemmän, tuntui lähinnä kuin istuisin suhteellisen hyvän tutun kanssa kahvilla ruotimassa sitä miten hankalaa on löytää hyvät rintsikat ja miksi on oikeasti aika ärsyttävää miten paljon seksismiä vielä tähänkin maailmaanaikaan löytyy. Tuntui jopa, että tämä täydellistä kallista käsilaukkua löytämätön tyyppi ei myöskään paheksu sitä, että minä hankin viime vuonna ns. sijoituskäsilaukun (joka tosin maksoi huomattavasti vähemmän kuin 600 puntaa!).

Mikä minua ehkä eniten jäi kirjan luettuani häiritsemään olivat Moranin aiherajaukset joillain alueilla. Hän esimerkiksi käyttää kolme lukua puhuakseen lastenhankkimisesta ja abortista mainiten vapaaehtoisen lapsettomuuden, mutta biologisesta lapsettomuudesta ei hiiskuttu sanaakaan. Minua olisi kiinnostanut, mitä Moran ajattelee tästä asiasta kun äitiyttä muuten käsiteltiin varsin monelta kantilta. Jos tuo asia laitetaan sivuun viihdyin kirjan parissa erittäin hyvin ja leppoisalla mielellä.

Jutustelutyylisen, etenkään brittiläisen, opuksen kääntäminen ei varmasti ole ollut kovin helppoa. Mielestäni Luhtanen on suoriutunut hommasti varsin mallikkaasti, sillä vaikka alkuperäinen kieli on toisinaan aistittavissa suomen takaa on teksti loppupeleissä oikein sujuvaa ja luettavaa.

Kokonaisuudessaan Naisena olemisen taito oli siis oikein viihdyttävä lukukokemus. Sitä en osaa sanoa tuoko se jotain uutta keskusteluun feminismistä, mutta toimii se kai jonkinlaisena johdatuksena feminismiin. Ehkä. Huomaatte varmaan, että en tiedä kovin hyvin, miten feminismi pitäisi määritellä tai mistä keskustellaan kun siitä yleensä keskustellaan. Mutta oli hauska kirja. Ja taidan minäkin olla feministi. Tämän seuraksi sopii hyvin Ryhmäteatterin Huorasatu, siinä on vähän samaa aihetta mutta huomattavan erilainen näkökulma.

Kirjasta ovat kirjoittaneet myös Norkku ja Maija.

Haasteet: Ensimmäinen suoritukseni Kansankynttiläin kokoontumisajoihin. Sijoitan tämän kategoriaan IV Yhteiskunta.

Caitlin Moran: Naisena olemisen taito (How to Be a Woman, 2011)
Schildts et Söderströms, 2012. 335 s.
Suomentanut: Sari Luhtanen
Kansi: Emmi Kyytsönen

Johan Bargum: Sensommar (suom. Syyskesä)

Johan Bargumin Seglats i september -teoksesta (suom. Syyspurjehdus) innostuneena päätin tarttua myös herran varhaisempaan tuotantoon. Lukuun pääsi ensimmäisenä tuttavien kehuma Sensommar (Gummerus, 1993; suom. Syyskesä). Päätin myös samalla petrata ruotsiani, joten luin kirjan toisella kotimaisella.

Det var Carls idé, inte min, försökte jag.
Skyll inte på din lillebror, sa hon.
Hur många gånger har jag hört henne säga just de orden?

Sensommar liikkuu kolmessa aikatasossa päähenkilö Olofin elämän ympärillä. Jo nuoruudessa isoveli jäi vahvemman ja osaavamman pikkuveljen jalkoihin, eikä tilanne ole muuttunut aikuisuuden aikana. Kun veljesten vakavasti sairas äiti tahtoo viettää viimeiset päivänsä Vidarnäsin huvilassa ja saada molemmat poikansa paikalle, joutuvat Olof ja Carl jälleen kohtaamaan.

Kyse ei ole kuitenkaan vain veljellisestä kinastelusta, vaan menneisyydestä löytyy myös vaiettuja salaisuuksia joita Bargum hienostuneesti lukijalleen avaa. Veljesten välistä jännitettä pyrkivät tasapainottamaan niin Carlin vaimo ja lapset, äidin miesystävä Tom-setä sekä sisar Heidi, poikia hoitamaan pyydetty maijapoppasmainen diakonissa.

Jag kommer att minnas det. Jag kommer inte att sakna det. Jag har redan lämnat de bakom mig, som man lämnar barndomen bakom sig, en smula förvånad över dess oskuld, men utan sorg, eftersom man vet att ingen återvändo finns.

Bargum kirjoittaa kaunista, mutta silti selkeää kieltä. Täytyy myöntää, että aivan (tai läheskään) kaikkia sanoja en ymmärtänyt, mutta menossa pysyi mukana myös hieman ruosteisella ruotsilla. Sama tunne oli lukiessa Seglatsia, mutta kirjan syksynkirpeäään tunnelmaan pääsi vaikkei jokaista sanaa tarkistanutkaan.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Sensommar oli haikea, mutta silti aurinkoinen pieni kirja. Sen sisällä oli paljon surua ja hiljaisuutta, mutta myös viimeisten lämpimien päivien riehakasta naurua ja iloa. Sensommarin kanssa tarjoiltavaksi suosittelen ukkossherryä ja musiikiksi mitä tahansa lukijan korvaa miellyttävää savikiekolta soitettuna.

Syyskesäisissä tunnelmissa on viihtynyt myös Liisa, jonka tekstin kautta pääsette myös moneen muuhun teosta käsittelevään arvioon. Liitän tämän myös toiseksi suorituksekseni hurmaavaa Underbara finlandssvenskor vid papper -haastetta.

Johan Bargum: Sensommar 
Söderström & Co, 1993.
Suomennettu: Syyskesä (Tammi, 1993)
Suomentanut: Rauno Ekholm
Kansi: Johan Petterson (kiitos tiedosta Pekalle!)

Johan Bargum: Seglats i september (suom. Syyspurjehdus)

Johan Bargumin Seglats i september (Schildts & Söderströms, 2011) tuli vastaan kirjastossa ja lähti ihan vahingossa matkaan. Minä en ole pitkään aikaan lukenut mitään ruotsiksi, saati puhunut sitä, mutta jokin sanoi että tämä Bargumin pieni suuri teos kyllä tulisi luettua. Eikä se tunne ollut väärässä.

Jag spanade ut mot havet. Inte en båt i sikte. Men fyren blinkade och blinkade. Fyrar är som änglar, brukade Elin säga, de finns alltid där när någon behöver dem, och de finns där också när ingen behöver dem.

Tarina kerrotaan kahdessa osassa, ensin Olofin kannalta poliiseille ja sitten Haraldin näkökulmasta hänen jättämässään kirjeessä. Kaksi vanhaa miestä, jotka eivät ole edes ystäviä mutta joita yhdistää nainen, Elin, purjehtivat syksyn viimeisinä päivinä itään ja jotain tapahtuu. Tarina kietoutuu niin rakkauden, kuoleman kuin merenkin ympärille, hiljaa natisten kuin köydet purjeissa.

Tarina kulkee niin meren aalloilla, rantakallioilla kuin Helsingin kaduillakin. Kirjan Töölö tuntuu ihanan tutulta ja saa minut kaipaamaan Museokatua, Hesperianpuistoa ja merenrantaa.

Voin ihan rehellisesti sanoa, etten ymmärtänyt kaikkia sanoja enkä jaksanut niitä tarkistaa. En minä englanninkielisessä tekstissäkään aina ymmärrä kaikkea, riittää että tunnelma välittyy. Ja se välittyi.

Seglats i september jättää lukijan kellumaan jonnekin avoimuuden aalloille, mutta turvallisesti. Meri kantaa kyllä venettä ja on itse päätettävä, minne haluaa suunnata.

Jag skrek en stund still. När jag såg upp var fågeln alldeles nära. Den titade på mig. Den höö sitt huvud egendomligt högt, näbben i vädret, som om den velat säga mig: upp med hakan.

Minä tahtoisin kannelle istumaan, tuulta kuuntelemaan. En osaa purjehtia, mutta vielä minä ehdin oppia.

Luen Seglats i septemberin varmasti vielä uudestaan, ehkä suomeksi jotta pysyisin paremmin selvillä purjehdustermeistä. Ja tahdon myös lukea muuta Bargumilta, minä viihdyn tämän suomenruotsalaisen herran kanssa aivan liian hyvin jättääkseni tämän tuttavuuden tähän.

Istuinkaukalossa ovat laineita kuunnelleet myös ainakin Joana (joka muun muassa pohti mitä ihminen pelkää ja mitä rakkaus on), Katja (jolle tämä oli kuulaan väkevä), Maria (jolle tässä oli jotain samaa rauhoittavuutta kuin myrskyävässä meressä), Karoliina (joka kuvaili kieltä monikerroksisuudessaan yksinkertaiseksi) ja Leena Lumi (jolle kieli oli tyylikästä, älykästä ja erittäin hienovireistä).

Luettu osana Underbara finlandssvenskor vid papper - haastetta (Finlanddsvenska herror) sekä Merten äärillä-haastetta.

Johan Bargum : Seglats i september.
Schildts & Söderströms, 2011. 122 s.
Kansi: Helena Kajander.
Suomennettu: Syyspurjehdus, Tammi 2012.
Suomentaja: Marja Kyrö.

Toinen kuva on otettu kihlajaispäivänä heinäkuussa, Matinkylän rannassa. Oli kaunis ilta ja noin 10 minuuttia kuvan ottamisen jälkeen satoi kaatamalla. Upeaa.