Lavalta: Kesäyön uni (Ryhmäteatteri)

Titania keijuineen. Kuva: Tanja Ahola

Kesäperinteet jatkuvat, matkamme vei jälleen kerran Hyvän omantunnon linnakkeeseen katsomaan Ryhmäteatterin kesävetoa. Tänä vuonna juhlistettiin Shakespearea, jonka kuolemasta on 400 vuotta, esittämällä näytelmänsä Kesäyön uni. Komediallisessa esityksessä ateenalaiset nuoret päätyvät yöllä keskelle maahisten ja keijujen maata, jossa unennäkö on todellisuutta tärkeämpää ja koskaan ei voi tietää kehen herätessään rakastuu.

Kesäyön unessa Lysander (Noora Dadu) ja Hermia (Anna-Riikka Rajanen) päättävät mennä salaa naimisiin ja sopivat tapaavansa yöllä metsässä. Perässä seuraa Helena (Pyry Äikää), joka on päättänyt johdattaa Hermian sovitun sulhasen Demetriuksen (Henri Tuominen) paikan päälle. Samaan aikaan metsässä näytelmää harjoittelee työläismiehistä koostuva sakki toivoen pääsevänsä sen myötä esiintymään Ateenan kuningas Theseuksen ja Hippolytan (Robin Svartström ja Minna Suuronen) häihin. Toisaalta samaisessa metsässä riitelevät keijujen kuningas ja kuningatar Oberon ja Titania ja kuolevaiset on helppo sotkea mukaan tähän peliin.

Näytelmä oli itselleni tuttu vain kursorisesti, joten esityksen katsominen meni jo yleissivistyksenä. Esityksessä käytetty Lauri Siparin suomennos sopii näyttelijöiden suuhun varsin hyvin ja rullaa mukavasti muutamaa hieman epäselvää kohtaa lukuunottamatta. Kaksi ja puoli tuntia kestävä näytelmä jaksaa viihdyttää ihan sellaisenaan ilman ylimääräisiä kommervenkkeja.

Omat väännökset esitykseen oli lisätty roolitusta sekoittelemalla. Sekaisin on miehet, naiset kirjoittaa Shakespeare ja näin ne ovat myös rooleissaan. Tästä ei kuitenkaan tehdä mitään numeroa ja hyvä niin, lavalla esitetään nimenomaan roolia eikä silloin sulupuolella ole niin väliä. Noora Dadu on oikein vakuuttava intohimoisena Lysanderina ja Pyry Äikää on kerrassaan viehättävä Helena. Sari Mällinen puolestaan on kaikkine kähinöineen oikein sympaattinen Puck.

Näytelmän harjoitukset alkakoot. Kuva: Tanja Ahola

Omia suosikeitani olivat silti työläismiehet Perä, Vankka, Kuono, Pölkky ja Nälkä eli Jarkko Pajunen, Mikko Penttilä, Aarni Kivinen, Juha Pulli ja Marko Tiusanen. Näytelmäkerholla oli asenne kohdallaan ja meininki katossa. Häissä esitetyn Mitä murheellisin komedia Pyramuksen ja Thisben kurjasta kohtalosta voisin myös katsoa uudelleen, siinä oli sitä menoa ja tunteen paloa ja sai sopivasti vetää överiksi.

Kokonaisuutena tämä Esa Leskisen ohjaus klassikosta oli varsin tasapainoinen esitys. Jalat eivät menneet alta, mutta viihdyin katsomossa oikein hyvin eikä tarvinnut pitkästyä. Näytelmä pelaa näyttelijöidensä taidon varaan sortumatta ylenpalttiseen visuaaliseen tykitykseen ja se ei ole tällaisessa puhepainotteisessa esityksessä lainkaan huono asia. Janne Siltavuoren lavasteet ja Ninja Pasasen puvut olivat kyllä hienoja, mutta eivät vaatineet heltiämätöntä huomiota itseensä. Lopputulemana makoisat unet, ei hassumpaa.

Lavalta: Eduskunta III (Ryhmäteatteri)

Valtiovarainministeriön huppupäät. Kuva: Ilkka Saastamoinen

Edellisestä Eduskunta-esityksestä viisastuneena hankimme liput Susanna Kuparisen politiikkakollektiivin ja Ryhmäteatterin Eduskunta III -esitykseen perjantai-illalle. Varotoimet olivat paikallaan, sillä Sipilän hallitusta ja sen muodostusta tutkiva esitys kestää likimain kolme ja puoli tuntia ja on täyttä asiaa.

Liian lyhyillä yöunilla ja jokseenkin kiireisen päivän jälkeen odotukseni omasta jaksamisesta olivat matalalla. Kuitenkin nukahdan katsomoon enkä ymmärrä yhtään mistä ne puhuu. Toisin kuitenkin kävi. Käsiohjelman sanasto (kiitos!) auttoi alkuun ennen esitystä ja katsomossa olin loppupeleissä aika tikkana koko sen kolme ja puoli tuntia. Väliajalla nautituilla kahvilla ja pullalla saattoi toki olla myös osuutta asiaan, siellä me oltiin ekana tiskillä jonossa huolella valitun optimaalisen istumapaikan vuoksi.

Esitys koostuu väliselostuksista, otteista eduskunnan istunnoista ja haastetteluista, joita on esitystä varten tehty. Videon kautta ääneen pääsee myös muun muassa Kreikan entinen valtiovarainministeri Yanis Varoufakis. Näyttelijät (Noora Dadu, Jari Hanska, Mitro Härkönen, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Piia Peltola, Pihla Penttinen ja Robin Svartström) esittävät kaikki roolit satiirin verhon takaa karrikoiden, mutta asiansa selkeästi esiin tuoden. Vaalihässäköinnin ohella osansa ajasta saa muun muassa Lex Finland. Lisäksi ollaan Erkki Liikasen kanssa kalassa ja lätkitään kreikkakorttia pöytään.

Kiitän Jari Hanskaa selkeästä artikulaatiosta. Kertojanääntä on helppo kuunnella, se ei uneta ja siitä saa selvää. Toki kiitokset pitää antaa koko työryhmälle. Tekstiä on paljon ja se pitää osata tarkasti, ovathan repliikkeinä pääasiassa suorat lainaukset esitettäviltä henkilöiltä. Plarit ovat lavalla käsissä, mutta harvoin niistä kukaan tuntui katsovan. Rispekt.

Jostain olin vähän lueskellut sellaista, että esitys on edeltäjiinsä verrattuna liian moniaalle kurottava ja hahmoton. Tavallaan ymmärrän. Näkökulmia on monta ja erilaisia asioita nivotaan yhteen tavalla ja toisella. Materiaalia on paljon ja välillä itsekin hukkuu argumentaation suohon, saattoi sinne joku saapas meikäläiseltä kadotakin. Toisaalta sain, tai koin saavani, itselleni päähän luotua jonkinlaisen selkeän narratiivin tästä, liekö syynä ollut perjantai-illan zen-tila vai se pulla.

Esityksen jälkeen olo on hippasen ahdistunut. Hallitus ei ainakaan vielä kaatunut vaikka se perjantaisen esityksen aikana meinasi niin tehdäkin, mutta jotain mätää tässä hommassa nyt on. Toisaalta on mahtavaa, että tällaista teatteria voi tehdä ja tehdään, pysyy joku tällainen kuin minäkin edes osasta asioita vähän aikaa kärryillä. Kiitos työryhmä ja Ryhmis!

Lippuja esityksiin on vielä, etenkin joulukuulle, joten vielä ehtii tämän(kin) näkemään. Lopettakaamme tämä teksti Lasse Laatusen sähköpostiviestejä lainaten: Emoji. Huutomerkki. L.

Lavalta: Valheet ja viettelijät (Ryhmäteatteri)

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Kesäperinteen mukaisesti suuntasimme heinäkuun puolivälissä Suomenlinnaan katsastamaan Ryhmäteatterin uusinta tuotantoa. Tänä kesänä lavalla nähdään edellisvuosista poiketen aikuisille suunnattu klassikko, Pierre Cloderlos de Loclos's kirjeromaanista dramatisoitu Valheet ja viettelijät - Erään rakkauden muotokuva. Ennakkopöhinä näytelmästä oli omassa kuplassani jokseenkin vaisua, joten painelimme Suomenlinnaan kevein odotuksin. Ja ehkä hyvä niin, sillä näytelmä pääsi yllättämään erittäin positiivisesti.

1700-luvun Ranskassa aatelisto elää rappiollista elämää romahtamaisillaan olevan valta-asetelman huipulla. Huvituksenaan aateliset juonittelevat ja viettelevät toisiaan käyttäen mitä monimutkaisimpia kuvioita. Kaiken keskiössä ovat markiisitar de Merteuil ja kreivi de Valmont. He käyvät omaa valtataisteluaan lyöden vetoa ja kilpaillen toisiaan vastaan, kun eivät oikein muuten tunnu osaavan olla toistensa seurassa.

Minna Suuronen on upea tuimasilmäisenä markiisittarena eikä vastaparina näyttelevä Antti Virmavirta kreivin roolissa jää paljoa jälkeen. Parivaljakko punoo sellaista juonittelujen ja petosten verkkoa, että heikompaa hirvittää ja vaarana on jatkuvasti kompastua myös omiin lankoihinsa. Itselleni alkuperäisteksti ei ollut tuttu minkäänlaisena versiona, nimeltä vain, joten katsomossa sai myös jännittää suunnitelmien kudelman pyörteissä.

Merteuilin ja Valmontin juonittelujen välikappaleksi joutuvat hyveellinen madame de Tourvel (Saija Lentonen), aristokratiassaan raskas madame Rosamonde (Eeva-Maija Haukinen), käärmeenkielinen madame de Volange (Tarja Heinula) ja hänen kömpelö mutta suloinen tyttärensä Cécile (Sonja Salminen) sekä kirkasotsainen ritari Danceny (Paavo Kinnunen). Juonittelussa auttavat ansiokkaasti välillä sen jalkoihin jääden palvelijat Sofie (Laura Sorvari) ja Azolan (Juha Pulli). Lavalla nähdään myös neljä tanssijaa, taitavat Karoliina Kauhanen, Laura Sorvari, Johannes Hiltunen ja Justus Pienmunne, jotka tuovat apokalyptista otetta näytelmän teemoihin puuteriperuukeissaan ja korseteissaan.

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Vajaa kolmituntinen pukudraama ei tylsistytä ja kelikin helli sen verran että kiviseinäisessä Hyvän Omantunnon linnakkeessa ei tarvinnut palella. Näytelmän ote pitää tiukasti otteessaan ja hyvä niin, sillä ranskankieliset nimet vilisevät puheessa paikoin sellaista vauhtia että heikompaa hirvittää.

Valheet ja viettelijät onnistui mielestäni parhaiten oivallisessa roolituksessa ja komeassa puvustuksen visuaalisuudessa. Etenkin naisten puvut ovat hengästyttävän upeita, samoin hiuslaitteet. Suurosen komean kampauksen kannattelu on taitolaji jo itsessään ja on huikeaa katsoa, miten kuninkaallisesti siitä selvitään. Ainoan miinuksen annan kreivi de Valmontin housuista, sillä vaikka jotenkin renttumainen olemus hahmolle sopiikin olivat valkoiset lököfarkut mielestäni pienoinen rimanalitus. Housujen sijaan oli kuitenkin mahdollista katsella villejä silkkipaitoja ja mielikuvituksellisia takkeja.

Lopullisuudessaan Valheet ja viettelijät ei ole mikään hyvän tuulen kesäteatterinäytelmä, mutta tyylipuhdasta puheteatteria se sen sijaan on. Lavalle tuodut raikkaat tanssilliset elementit ja Apocalyptican musiikki nostavat toteutuksen pompöösistä pönötyksestä toiselle tasolle. Kolea tunnelma, intensiiviset katseet ja rappiota enteilevän loistokkaat puvut jäävät vahvasti mieleen tästä esityksestä.

Lavalta: Minun Palestiinani (Teatteri Takomo / Ryhmäteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Noin kolmen tunnin jälkeen Ryhmäteatterin Helsinginkadun näyttämön katsomossa seistään ja taputetaan. Noora Dadun monologinäytelmä kahdelle näyttelijälle eli Minun Palestiinani on juuri päättynyt. Aplodien päätyttyä kadulle poistuu liuta ihmisiä, joiden kommentit esityksestä ovat hämmentyneitä ja vaikuttuneita.

Peruutetaan vähän taaksepäin. Maaliskuussa Minun Palestiinani saa ensi-iltansa Teatteri Takomossa ja näytökset myydään loppuun hurjaa vauhtia. Meiltä se jäi väliin ja se harmittaa vähän. Huhtikuun lopussa puolestaan sähköpostiin kolahtaa Ryhmäteatterin infokirje, jossa kerrotaan Palestiinan tulevan toukokuussa vierailulle. Samana päivänä tapaan ystäväni Heidin ja kysyn pitääkö tämä mennä katsomaan. Heidi sanoo kyllä, joten minä varaan liput kevään viimeiseen näytökseen.

Palataan Helsinginkadulle. Teatteri on aivan täynnä, muutkin ovat selvästi kuulleet kehuja. Minun Palestiinani on siis Dadun, puoliksi palestiinalaisen mutta Kuusankoskella syntyneen suomalaisen näyttelijän, monologi Palestiinan ja Israelin tulehtuneesta tilanteesta, mutta myös hänen omasta suhteestaan konfliktiin ja sen ratkaisemiseen, maahan jossa hänellä on paljon sukulaisia muttei varsinaisia juuria. Monologin aikana ehditään puhua terrorismista, kertoa kohtaamisista israelilaisten ja palestiinalaisten kanssa, jäädä jumiin lentokentälle, esittää tyhmiä kysymyksiä ja lopulta tarjota myös vastauksia.

Minun Palestiinani on vähintäänkin, jälleen Heidiä siteeratakseni, yleissivistävä. Lisäksi se on sydämeenkäypä, tavattoman hauska, vakavaksi vetävä ja mielenkiintoinen. Noora Dadu tekee näyttelijä Iida-Maria Heinosen kanssa hienolla tavalla yksityisestä yleistä ja saa esityksen koskettamaan, vaikka itsellä ei olisi kuin satunnaisiin uutisiin rajoittunut suhde Israelin ja Palestiinan tilanteeseen. Vaikka konfliktista on ollut jonkinlainen käsitys, sai esityksen aikana melkomoisen määrän napakkaan muottiin laitettua informaatiota tilanteesta kaiken sen henkilökohtaisen käsittelyn lisäksi.

Nyt toivon vain, että esityksestä syntyneet ajatukset eivät unohdu minulta eivätkä muiltakaan katsojilta. Että jaksaisi olla hereillä, yrittää ymmärtää ja ehkä tehdä jotain.

Lavalta: Supernaiivi (Ryhmäteatteri)

Kuva: Janne Siltavuori

Ryhmäteatterin syksyn näytelmä, Erlend Loen samannimiseen romaaniin perustuva Supernaiivi oli minulle yksi kauden odotetuista esityksistä. Kirjasta, ja muistakin Loen tuotoksista, pidin aikanaan kovasti ja olenpa nähnyt siitä myös oivallisen näytelmäversion Teatteri Vantaassa vuonna 2009. Rima oli siis korkealla.

Supernaiivi on tarina 25 vuotta täyttävästä nuoresta miehestä (Ylermi Rajamaa), jonka suunta elämässä on hukassa. Matkoille lähtevä veli antaa asuntonsa lainaan ja siellä mies nyt sitten istuu ja miettii, mitä elämältään haluaisi. Kirjoittaa listoja, haaveilee tyttöystävästä ja ystävystyy samassa rapussa asuvan eskari-ikäisen Börren kanssa. Elämän ja maailmankaikkeuden tarkoitus vain tuntuu, kaikesta huolimatta, pakoilevan otetta. Rajamaan kanssa lavalla nähdään Anna-Riikka Rajanen, Minna Suuronen, Robin Svartström ja Ville Vierikko (joka vuorottelee Ville Mäkelän kanssa).

Lavalle kuin huomaamatta hiippaleva Rajamaa on suunnattoman sympaattinen Supernaiivi. On jotenkin hämmentävää huomata, miten joku voikin näyttää niin mukavalta. Mukavuuden lisäksi Rajamaa osaa kuitenkin myös eläytyä elämänsä kanssa kipuilevan nuoren miehen rooliin huikean hyvin ja melkeinhän tätä olisi voinut katsoa vaikka monologina.

Ei sillä, muutkin näyttelijät ovat erittäin hyviä ja taipuvat Tiina Lymin ohjauksessa moneen. Anna-Riikka Rajanen poukkoilee lavalla jos jonkinlaisissa rooleissa, mutta rauhoittuu kuitenkin viehättävästi Lisen rooliin. Minna Suuronen kantaa harteillaan suurinta roolimäärää suoriutuen urakasta kunnialla, mieleen jäi erityisesti roolisuoritus hieman takakireänä Lisen äitinä. Ville Vierikko piipahtaa lavalla vain Supernaiivin isän roolissa, mutta hiljaisen miehen olemus vakuuttaa. Robin Svartström onnistui yllättämään positiivisesti, hieman nimittäin jännitin miten mies suoriutuu hurmaavan eskarilais-Börren roolista mutta sehän oli oikea napakymppi. Kuinka monta eläintä sä olet nähnyt?

Kuva: Janne Siltavuori

Näytelmä sai pitkästä aikaa haikailemaan Loen teosten lukemisen perään. Muistan, kuinka ihastuin Supernaiivissa punaisiin palloihin ja hakkaleluihin, mainiosti ne oli tietysti otettu myös näytelmään mukaan. Kaipaamaan jäin kuitenkin lopun Empire State Building -kohtausta, se kun on kirjasta yksi kirkkaimmin mieleenjääneitä ja esityksen alkupuoliskon perusteella sitä kovasti odotin kun pohjustusta tuntui olevan. Ja jos jotain tässä kritisoisi, niin paikka paikoin esitys tuntui olevan myös turhan terävä reunoiltaan, (huudettuja) kirosanoja olisi voinut mielestäni jättää edes jonkin verran pois.

Kaiken kaikkiaan Ryhmäteatterin Supernaiivi oli kuitenkin lempeä kokemus. Nuoren miehen kipuilu ja kasvu sopivat hyvin hieman uniseen lauantaipäivän olotilaan ja esityksestä jäi hyvä mieli. Lisäksi väliajalla oli taas tosi hyvää pullaa.

Teatterikärpäsen puraisuja -blogin Talle oli muuten antanut tälle täydet viisi tähteä, kannattaa käydä sielläkin lueskelemassa, Skenetin Martti Mäkelä kuvailee tätä puolestaan myös hyvän mielen teatteriksi.

Syystärpit! eli kulttuuria, kiitos

Heräsinpä tässä siihen, että teatterit avaavat taas oviaan ja näytöksiä pukkaa jos jonkinlaisia. Liput himoitsemiinsa esityksiin kannattaa hankkia ajoissa ja niinpä meilläkin on nyt kotona pyöritelty kalenteria ja mietitty että millekäs päivälle ja mitä hankitaan. Tässä meikäläisen tärpit syyskaudelle, olkaa hyvä.

Chicago / Lahden Kaupunginteatteri // Katsottu 18.10.
Voi Lahti-rakas, älä petä, sillä kuinka hienoa on että siellä tehdään Chicago! Mielestäni mainio musikaali tämä ja Lahti on hyvä musikaalikaupunki, joten yhtälöhän ei voi mennä pieleen? Ensi-illat 12. ja 13.9.

Ender's Game / Teatteri Toivo // Katsottu 10.10.
Lisäsin tämän avaruusoopperan tänne nyt vasta lokakuussa, en ymmärrä miten olen sen unohtanut! Toivon Enderiä olen odottanut siitä asti, kun luin tuossa kesällä kirjan ja sitten tajusin että tätä tehdään ja harjoituskuvat näyttävät niin hyvältä. Uskon, että scifi-klassikko on saanut arvoisensa toteutuksen.

Mad House Helsinki // Koonti tapahtumasta
Mad House valtaa Suvilahden Tiivistämön lokakuussa. En vielä tiedä mitä kaikkea menen katsomaan, mutta olen erittäin kiinnostunut tästä monipuolisen oloisesta taidefestivaalista. Toivon saavani lipun ainakin Hamlet Privateen. Tapahtuma 1.-29.10.

Miten menestyä vaivatta liike-elämässä / HKT // Katsottu 2.10.
Ei mahda mitään, syksyn jättimusikaali kiinnostelee. 1960-luvun musikaali on minulle ennestään tuntematon, mutta roolitus ja puvustus vaikuttavat lupaavalta. Jos huumoria ei ole vedetty liian överiksi, voisi tämä olla ihan nappivalinta. Ensi-ilta 27.8.

Ruusulankatu 10 / Q-teatteri // Katsottu 23.9.
Ruusulankatu 10 kertoo kiistellyn Ruusulankadun asumisyksikön nuorten elämästä. Esitys perustuu haastatteluihin ja erilaisiin dokumentaatioihin. Esityksen lähtökohta viehättää. Esityksiä vain vähän, hanki liput ajoissa! Ensi-ilta 11.9. Myös Q-teatterin Ihanat ihmiset kiinnostaa, Q:ssa saa aina yllättyä.

Supernaiivi / Ryhmäteatteri // Katsottu 15.11.
En voi vastustaa punaisia palloja ja hakkaleluja. Erlend Loen yhteen tunnetuimmista romaaneista perustuvan näytelmän pääosassa nähdään Ylermi Rajamaa. Olen nähnyt esityksestä jo yhden version Tikkurilan teatterin tekemänä, se oli mainio, joten odotukset ovat korkealla. Ensi-ilta 9.10.

The Pianist / Circo Aereo & Cirko // Katsottu 21.9.
Ihastuin viime jouluisessa Cabaret Jamonissa loistavaan klovni-miimikko Thomas Moncktoniin. Niinpä tämä herran hittiesitys oli varma valinta syyskauden katsottaviin. Esitykset 17.9. alkaen.

Totuus vs. tarina / Kokoteatterin improklubit 8.9.-8.12.
Keväällä improklubit jäivät harmikseni väliin, nyt uutta yritystä kehiin. Koska ovat kuulemma mainioita nämä klubit.

Vallankumous / KOM-teatteri // Katsottu 14.1.2015
KOMiin kelpaa yleensä mennä yllättymään, voisin siis taas mennäkin. Vallankumous lupailee hyvyyden vallankumousta, uskoa, toivoa ja rakkautta. Ja Pekka Valkeejärvikin siellä. Ensi-ilta 8.10.

Vanja-eno / Kansallisteatteri // Katsottu 28.10.
Vanja-enoon hankin liput jo keväällä kun olivat tarjouksessa. Koska pitäähän sitä yksi klassikko aina jonnekin mahduttaa. Kaupunginteatterilla menee samainen näytelmä, mikä on vinkeää. Luulen, että jätän vertailun kuitenkin väliin ja tyydyn vain tähän yhteen. Ensi-ilta 17.9.

Että sellaisia. Varmasti tai sanotaan että toivottavasti sinne sekaan mahtuu vielä jotain yllättävää, joka ei vielä tullut vastaan.

Ja teille lukijoille vinkaan tässä ovelasti tärppinä, että Korkeasaaren Kissojen Yössä nähdään mainio Kissalaakso High School -musikaali (linkki vie fb-eventtiin // katsomaan pääsee Kissojen Yön lipulla, ei erillistä maksua siis) jossa myös allekirjoittanut heiluu lavalla. Tervetuloa!

Kultturellia ja ihanaa syksyä kaikille!

Ryhmiksen Liisa toiseen otteeseen ja Suomenlinna-kuulumisia

Vietimme eilen lauantaina omaa perinteistä Suomenlinna-päiväämme, johon kuuluu jos jonkinlaista puuhaa. Homma tosin alkoi tänä vuonna poikkeuksellisesti vaateostoksilla, kun toisen housut hajosivat mystisesti juuri kotoa lähtiessä ja toinenkin kaipasi vähän erilaista vaatetusta päivän kuumuuteen.

Lopulta pääsimme kuitenkin Kauppatorille, jossa myöhäinen aamiainen nautittiin perinteisesti Toripoikien kojulla. Lihistä ja possumunkkia naamariin, kahvi oli ehkä turhan lämmin valinta mutta menihän sekin. Suomenlinna-eväiksi hankimme vielä lähimmästä kojusta herneet (samasta kojusta hankittu viimeiset neljä vuotta) ja kotileipomon kaalipiirakkaa ja rahkapullia.

Aika moni muukin oli päättänyt lähteä kesäisenä päivänä Suomenlinnaan, mutta se ei haitannut. Meillä oli joka tapauksessa perinteiden mukaisesti suuntana taas Ryhmäteatterin päiväesitys. (alkuperäisen ja pidemmän pöpinätekstin siitä voi lukea täältä) Sitä ennen ehti kuitenkin syödä jäätelöä (Polka-jäätelö, en tiennyt että sitä saa enää!) ja hakea yhden geokätkön.

Liisan päiväesitys oli loppuunmyyty eikä ihme kun sää oli tällainen. Hyvät paikat ehdittiin kuitenkin napata. Huomasin tässä toista kertaa katsoessa, että esitys tuntui hieman napakoituneen. Visuaalisesti koko homma oli aivan yhtä näyttävä kuin aiemminkin. Lisäksi kun nyt luki molemmat kirjat pohjalle, osasi aivan eri tavalla arvostaa esitykseen tehtyä sovitusta. Tässä teatteriversiossa kuitenkin tapahtuu jotain muutakin kuin "vain" hahmojen tapaamista ja unimaailman pointti on jotenkin selkeämpi.

Kehtasi siis katsoa toisenkin kerran. Ensimmäistä kertaa tosin myös linnoituksessa oli kuuma, joten toppavaatteita ei enää taida tarvita edes iltaesityksissä. Ylimääräinen hatunnosto siis myös näyttelijöille, joilla varmasti oli vielä helteisemmät olot lavavalojen loisteessa.

Esityksen jälkeen painelimme vielä Kustaanmiekalle ja nappailimme matkan varrelta useamman kätkön. Eväätkin tuli syötyä. Lopulta suuntasimme takaisin kohti mannerta ja ravintola Fishmarketia, jossa kävimme tuhlaamassa lahjaksi saadun ravintolalahjakortin. Ei hassumpi mesta ja oikein kiva palvelu, peukkua siis myös sinne.

Nyt suunnitelmissa on uusi Suomenlinna-reissu syksymmälle. (jotta saisimme muun muassa rauhassa hakea ne pari puuttuvaa kätköä) Tämä suosikkipaikkani Helsingissä on joka tapauksessa visiitin arvoinen mihin vuodenaikaan tahansa.

Lavalta: Liisa Ihmemaassa - tyttö joka aikaan putosi (Ryhmäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius

Villaa ja pipoa vedettiin ylle,

kylmässä säässä lauttaristeilylle.

Suomenlinnaan vei meidän reissu

siellä odotti katsojia Ihmemaan Lissu.

Siis linnakkeessa Ihmemaan Liisa päivitettynä,

steampunkilla nokkelasti höystettynä.

Liisan elämässä kellot jotenkin mättää

vuosiluvut hyppelee ja aika ei täsmää.

Ruskea rusakko vie kaninkoloon

ja aiheuttaa Liisalle syytä kummaan oloon.

Ihmemaassa ollaan hätää kärsimässä, 

Wendyä etsitään mut Alice on tässä.

Jappervokki pitää kuitenkin surmata

ja ensin Herttakuningatar hurmata.

Sekoittaa näytelmä vanhaa ja uutta

on Narnia, hobitit ja paljon muuta.

Alice kaiken keskiössä tietenkin

itsensä löytää, niin tekee ehk jäniskin.

Tarina on tuttu ja siinä paljon kikkaillaan

mut tutut, Hatuntekijä ja muut, kyllä tunnetaan.

Riimeillä puhuu tuo ruskea rusakko,

siksi myös näin tää bloggaajan hupakko.

Teknisestä puolesta pidin kovin,

temppuja saa ihmetellä hetken ja tovin.

Myös visuaalisuus silmää miellytti,

puvustus, lavastus, niitä tää nyt kiitti.

Kuva: Johannes Wilenius

Jotain samaa kuin viime vuoden Robin Hoodissa

oli syntynyt Kukkosen Juhan uunissa.

Teema vaan on eri, ilmasto muuttuu

ja huonoksi menee jos apukeinot puuttuu.

Laihaksi jäi ehkä saalis teemasta tuosta, 

enemmän sisältöä saadaan hahmojen kasvusta.

Suosikkini lavalla saattoi olla mörmötti

joka lavalla murisi, uikutti ja hyppi.

Toisaalta pidin myös Jappervokista

tulesta, siivistä ja kauhun tunteesta.

Hyvä oli kyllä roolitus kokonaisuudessaan

kyllä tällä jo aplodit ansaitaan.

Lopulta näytän hommalle peukkua ja tykkään,

itseni uudestaan heinäkuussa katsomoon lykkään.

Innolla odotan uutta näkemistä,

uskon että on saatu aikaan paljon kehitystä.

(ps. Ryhmikselle lipuista kiitos ja kumarrus, olipa aikamoinen suoritus!)

Lavalta: Sormet hunajapurkissa (Ryhmäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius

Saimme läpikäydä aikamoisen ruljanssin, ennen kuin pääsimme katsomaan Ryhmäteatterin viimeistä Pengerkadun esitystä, Sormet hunajapurkissa. Ensin ostimme liput päivälle, jolloin olimmekin menossa toisaalle katsomaan esitystä. Ja sitten päivälle, jolloin siippa oli luvannut mennä juontamaan Samettiklubia. Hattu kouraan ja takaisin tiskille, vein kukkia. Onneksi Ryhmiksen lipunmyynnissä oltiin ymmärtäväisiä ja lopulta saimme liput päivälle jona jopa pääsisimme paikalle. Tosin sitten sain myös muutaman vapaalipun samaiseen esitykseen. Totesin, että vaihtoruljanssiin en lähde, joten kutsuimme mukaan vielä muutaman ystävän ja lähdimme porukalla teatteriin.

Kari Heiskasen ohjaama Sormet hunajapurkissa heittäytyy näyttelijöidensä varaan. Eeva (Sanna-Kaisa Palo) ja Kauko (Juha Kukkonen) kohtaavat vuosien jälkeen sattumalta. Kauko kutsuu Eevan luokseen. Vanha rakkaus syttyy, jollain tavalla ainakin, ja pariskunnan elämät kietoutuvat yhteen. Kiilaa ihmisten väliin tulee kuitenkin hakkaamaan kuolema, kuviteltu ja todellinen. Ihmissuhteet, kuoleman pelko ja elämäkerran kirjoitus muotoutuvat näytelmäksi, jossa nauretaan, itketään ja koetaan.

Näytelmä siirtyy komediallisesta traagiseen ja takaisin moneen kertaan. Toisinaan katsomo räjähtää nauruun, toisella hetkellä tekisi mieli itkeä. Tasapaino on kunnossa. Vaikka tunteet ovat suuria ja jopa melodramaattisia, ne tuntuvat myös tosilta. Ihmiset romahtavat, nousevat ylös, romahtavat uudelleen.

Kuva: Johannes Wilenius

Näyttämön asunto pysyy samana, vain ihmiset sen sisällä muuttuvat. Väliajaton näytös sisältää paljon puhetta, vain vähän toimintaa. Se sopii hyvin. Näyttelijät kantavat näytelmää mukanaan vaivattomasti.

Sanna-Kaisa Palo on käsittämättömän karismaattinen toimittajahahmossaan. Nainen polttaa sikareita ja juo alkoholia, muttei kuitenkaan ole räävitön. Juha Kukkosen rennompi Kauko, romahtanut näyttelijä, toimii hyvänä vastavoimana tälle. Kohtausten välillä näyttämön siistii ja tarpeistaa mainio ja hiljainen Jones (Ville Mäkelä), joka esityksen jälkeen saa yhtä raikuvat aplodit kuin vastanäyttelijänsä.

Sormet hunajapurkissa on hieno hyvästijättö Pengerkadun näyttämölle. Itse olen nähnyt kyseisellä näyttämöllä muistakseni vain neljä näytelmää, mutta sanon pienestä otoksesta huolimatta että tämä on niistä paras. Tarina kantaa, näyttelijät kantavat, lopulta sanotaan kauniit hyvästit. Kiitos Pengerkatu.

Lavalta: Nätti tyttö, vähän pehmee (Ryhmäteatteri)

Kuva: Anna Salmisalo/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin kevään toinen kantaesitys on Kati Kaartisen käsikirjoittama ja Johanna Freundlichin ohjaama Nätti tyttö, vähän pehmee. Helsinginkadun näyttämöllä pyörivä näytelmä kertoo kolmen sukupolven naisista, elämästä ja vähän miehistäkin, vaikka he tässä ovatkin sivuosassa, tosin tärkeässä sellaisessa.

On tytär, äiti ja isoäiti (Emilia Sinisalo, Minna Suuronen ja Kaija Pakarinen). Kaksikymppinen tytär cossaa ja asuu äitinsä kanssa, äiti käy terapiassa ja isoäiti kaipaa perinteitä eikä halua tulla kutsutuksi mummoksi. Sukupolvet törmäävät toistensa kanssa pohtiessaan elämää, sotaa ja riitaantuvat kakun leipomisesta. Miehen roolit esittävä Robin Svartström toimii niin terapeuttina, enona kuin isänäkin.

Näytelmä lähtee käyntiin, en pääse aivan heti mukaan. Jonkinlaisena kommentaattorina toimivan ja moneksi muuntuvan miehen rooli tuntuu kummalta. Hän ikään kuin selostaa naisten päänsisäistä maailmaa, kuvailee huokauksia ja tunnetiloja. Homma alkaa kuitenkin rullata ennen puoliaikaa ja naisten keskinäiset suhteet ja luonne-erot tuntuvat yhä kiinnostavammilta.

Vaikka näytelmä osaa olla hienon humoristinen ja paikoin pistävän tarkka, on se pohjavireeltään hieman surullinen. Kaikki naiset tuntuvat olevan hieman eksyneitä, etsivät paikkaansa eivätkä osaa myöntää heikkouksiaan muille kuin kiukuttelemalla. Kaikilla sukupolvilla on oma kriisinsä ja toisinaan suru kulkee äidiltä tyttärelle. Asiaa lähestytään kuin varkain, valmista vastausta tarjoilematta, mutta loppujen lopuksi olo jää kaikesta huolimatta toiveikkaaksi.

Kuva: Anna Salmisalo/Ryhmäteatteri

Lavastus on hieno ja monipuolinen. Seinustan lokeroihin on mahdutettu koko naisen elämä synnytyssalin sängystä hauta-arkkuun asti ja jo se itsessään on katsomisen arvoinen. Janne Siltavuori on tehnyt suunnittelun kanssa hyvää työtä. Sen sijaan lavalla oleva miehen tila, metallipallo, jäi tarkoitukseltaan hieman hämäräksi, mutta sitä käytettiin mukavasti moneen.

Hienoimman kohtauksen tittelin saa vanhimman naisen nuoruusaikojen muistelu, jossa välähdyksenomaisesti käydään läpi aikakausia musiikin avulla. Svartsrömin ja Pakarisen koreografia on ilahduttavaa katsottavaa. Kunniamaininnan saa myös Suuronen mopokypärineen ja Sinisalo huikeine asunvaihdoksineen.

Ryhmäteatterin näytelmäksi Nätti tyttö, vähän pehmee on jollain tavalla lempeä. Se ei huuda, paitsi ihan vähän vain, tulee lähelle vaivihkaa ja jää pohdituttamaan. Sellainen vähän pehmee se taitaa olla, se näytelmäkin.

Bonusmaininta, jälleen kerran: Ryhmis kauppaa väliajalla ehdottomasti Helsingin teattereiden parasta pullaa eli korvapuustit ovat siellä pakkohankinta.

Kevään tärpit - kulttuuria kiitos!

Kipin kapin lippuja hankkimaan!

Viime syksynä tein itselleni tärppilistan syksyn teatterijutuista. Listan tekeminen selvästi auttoi, sillä onnistuin pinkomaan sen kokonaan läpi ja nyt lienee paikallaan kahlata läpi myös kevään tarjonta. Tällä kertaa tosin ajattelin laajentaa valikoimaani myös teatterista muihinkin esittävän taiteen muotoihin, hui! Seuraavassa siis Kujerruksien kevään 2014 tärppilista!

Sikäli mikäli ehdin näitä katsomaan niin katsomisen jälkeen linkkiä ilmestyy vinkin perään. Ja sanottakoon tähän alkuun vielä se, että on aika ihanaa olla ilmoittautuneena teatterien tiedotuslistoille kun kevätkauden lehdet tulevat postissa kotiin.

Cirko

Laitan Cirkon tähän nyt ihan vain yleisesti ottaen koska siellä on vaikka mitä kiinnostavaa! Keväällä on paljon erilaisia esityksiä ja toukokuussa järjestetään Cirko-festivaali. Cirko-festivaalin tiimoilta ostimme jo meille liput kanadalaisen The 7 Fingers -ryhmän Traces-esitykseen.

Isänmaallinen messu - Halleluja perkele! / KOM-teatteri

Esityksen nimen nähtyäni mietin vähän että oisko tää nyt tärppi vai ei, mutta kuvauksen luettuani totesin että joo. Suomalaiset eturivin kirjoittajat puhuvat suunsa puhtaaksi ja pohtivat kansakunnan tilaa, lavalla KOM-ensemble. Luvassa on kuulemma laulua, pelastautumissuunnitelmaa ja saarnaa. Esitys vedetty ohjelmistosta liian tiukan aikataulun vuoksi.

Jekyll ja Hyde / Turun kaupunginteatteri

Harmitti, kun en syksyllä ehtinyt katsomaan mutta tämähän menee vielä keväälläkin! Klassikkotarina Jekyll ja Hyde on puettu Turun kaupunginteatterissa musikaalimuotoon, pääroolissa häärii Riku Nieminen. Kavereilta tuli vielä kaiken lisäksi sen verran hyvät suositukset, että nähtävä on. - nähty 5.4.2014

Järki ja tunteet / HKT

HKT tuo lavalle keväällä Austen-klassikon. Klassikoiden lavalle tuomisessa on omasta mielestäni aina haasteensa, mutta parhaimmillaan se voi onnistua erittäin hyvin. Päätän tällä kertaa laskea toivoni pääosakaksikon, Sara Mellerin ja Kreeta Salmisen varaan.

Kaspar Hauser / Q-teatteri

Q-teatterin kevään uutuus lupaa kertoa Y-sukupolven tarinan. Itselleni alkaa olla Q-teatterin suhteen sellainen fiilis, että en hirveästi tutustu mitä siellä näytetään vaan menen vaan. Ensinnäkin siellä on hyviä näyttelijöitä ja toisaalta sieltä ei tule ainakaan lähdettyä ihanhyväkolmekauttaviis-meiningillä. Lisäksi kuulin satunnaisen kohtaamisen aikana Eero Ritalalta että tästä on tulossa aika hyvä. - nähty 19.3.

Kaunotar ja Hirviö / Kansallisbaletti

Innostuin taas kun tajusin että kappas, sen lisäksi että räpellän sunnuntaisin balettitunneilla sitä voi ihan oikeasti myös mennä katsomaan. Kansallisbaletti tarjoilee keväälle klassikkosadun lumottuine prinsseineen ja rakkaustarinoineen.

Kokoteatterin improklubit

Koko-teatteri tarjoilee kevätkaudella improklubeja kaksin kappalein. Joka kuukauden toisena maanantaina Koko Jazz Clubin lavalla nähdään Totuus vs. tarina eli sinne ja takaisin jossa julkkisvieraan kertomasta tarinasta näyttelijät improvisoivat jotain uutta. Joka kuun viimeisenä maanantaina puolestaan päästään kokemaan Riskiryhmän improklubi teatterisalissa. Näihin haluaisin päästä edes kerran.

Luolasto / Kansallisteatteri

Syyksi melkein riittäisi, että näytelmässä esiintyy eräs suosikeistani eli Martti Suosalo. Tämän lisäksi näytelmän idea kuulostaa kiinnostavalta. Tutkimusryhmä seikkailee maan uumenissa etsien kristallijärven rannalta löytyviä maalauksia ja kohtaa luolastossa jotain kummallista. - nähty 1.4.

Nätti tyttö, vähän pehmee / Ryhmäteatteri

Nätti tyttö, vähän pehmee lupailee kuplivaa kerrontaa, pohdintaa olemassaolosta sekä Suomineidon vahvuudesta. En tiedä yhtään mitä odottaa, mutta myönnän tässä että nyt menen ensisijaisesti siksi että tykkään Ryhmiksen meiningistä ja en halua jättää näitä väliin. Sieltä saa aina jotain ajateltavaa, vähintään. - nähty 6.2.2014

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri

Oivallinen ranskalaiskomedia pyörii vielä kevätkaudella Pienellä näyttämöllä. Olin ilahtunut, koska kerrankin komediana mainostettu esitys nauratti ihan aidosti. Kristo Salminen ja Katariina Kaitue esittävät hienosti lopulta hermoromahduksen partaalle joutuvaa pariskuntaa, jonka kotiin alkaa yhtäkkiä ilmestyä kasoittain rahaa. Oma juttuni esityksestä täällä.

Sormet hunajapurkissa / Ryhmäteatteri

Jostain syystä tämä keväinen tärppilistani on kauhean näyttelijävetoinen, mutta entäs sitten. Ryhmäteatterin kevään toisessa ensi-illassa on pääosassa Sanna-Kaisa Palo, josta pidän aivan hirvittävästi. Ihmissuhteiden törmäyttäminen myös kiinnostaa mukavalta tai vähintäänkin kiinnostavalta.

Tohtori Zivago / HKT

Meinasin viime syksynä, että en nyt mene katsomaan tätä HKT:n (silloin) uutta musikaalia koska se ei lähtökohtaisesti oikein sytyttänyt. Tämän jälkeen olen monelta taholta kuullut, että kannattaisi ehkä sittenkin. Edes Antti Timosen vuoksi, joka on kuulemma tässä tosi hyvä pahis.

Mainiota kulttuurikevättä kaikille!

ps. Palaan myös aiheeseen Avoin kirje teatterikävijöille. Innostutaan ja fiilistellään, mutta höpötetään vasta esityksen jälkeen!

Lavalta: Jäniksen vuosi (Ryhmäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Arto Paasilinnan romaaniin perustuva ja Esa Leskisen ohjaama Jäniksen vuosi oli Ryhmäteatterin syksyn toinen ensi-ilta. Helsinginkadun näyttämöllä esitettävästä näytelmästä luvataan, että se on inhimillinen komedia. Itse istuin katsomoon odottaen huumoria ja yhteiskuntakritiikkiä.

Aivan liikaa töitä paiskiva Vatanen (Robin Svartström) passitetaan turhanoloiselle kurssille jonnekin päin Suomea. Lääkehuuruisella ajomatkallaan hän törmää Jänikseen (Anna-Riikka Rajanen, joka sopii rooliin kuin nakutettu), jonka loukkaantumista Vatanen ei voi jättää huomiotta. Jänis lähtee datanomin matkaan ja lopulta kaksikon välille alkaa sukeutua ystävyys ja jonkinlainen yhteisymmärrys siitä, miten nisäkkäät voisivat elää sovussa keskenään.

Taisto Oksanen, Juha Pulli ja Minna Suuronen tekevät huikean työn vaihtaessaan Vatasen ja Jäniksen tarinan taustalla lennossa roolista toiseen. Mieleen jäivät erityisesti eri karaokebaarien kantapeikot sekä Pullin käsittämättömän pelottava konsultti. Mies äänesti ärsyttäväksi hahmoksi oivallista Korppia (myös Pulli). Tarina liikkuu ensimmäisen puoliajan vauhdikkaasti eteenpäin, toisella puoliskolla keskitytään enemmän miettimiseen.

Näytelmässä käytetään paljon live-videota ja hyödynnetään sen mahdollisuuksia hienosti. Lavan takahuone muuttuu silmänräpäyksessä hotellihuoneesta vankilaksi tai olohuoneen sohvaksi. Onnistunut toteutus vaatii skarppausta. Mies kehui kovasti toteutuksen kunnianhimoisuutta ja näyttelijöiden ja kuvaajan huikeaa yhteispeliä. Nostan hattua (tai korvia) kamerankäyttäjälle, Viivi Kuusimäelle.

Kuva: Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Mainittakoon myös näytelmän lauluosuudet kiitoksin, erityisesti Anna-Riikka Rajasen osalta. Erityisesti kahteen kertaan kuultava Tuomittuna kulkemaan on kaunis ja karvojen pystyynnousua aiheuttava kappale.

Luulin vielä näytelmää katsomaan mennessäni lukeneeni Paasilinnan alkuperäisteoksen, mutta näytelmän kuluessa tuli toisiin aatoksiin. Ilmeisesti olen ainoastaan lukenut kirjasta, mutten itse kirjaa. Täytynee laittaa lukujonoon. Mies kommentoi näytelmän olevan varsin löyhä adaptaatio, vaikka perusteemat samoja olivatkin.

Loppujen lopuksi näytelmä herätti ajatuksia elämäntavoista ja nykyajan maailman kaoottisuudesta. Yritysmaailma vaatii työntekijöiltään jatkuvasti lisää paukkuja ja mielenterveyshoidon resurssit ovat riittämättömät. Ryhmiksen tapaan yhteiskuntakritiikkiä riitti, joskus ehkä hieman päälleliimatustikin, mutta kokonaisuudessaan paketti pysyi hyvin kasassa.

Mies myös totesi Esa Leskisen tajunneen jotain perustavanlaatuista siitä, miten teatterilla voi tehdä asioita, jotka elokuvan keinoin ovat mahdottomia. Kuten vaikka sen, että lavalla voi paistaa lettuja ja esityksen jälkeen allekirjoittanut nykii siippaansa hihasta kysyen, että voitaisko tehdä lettuja huomenna. Tehtiin, oli hyvää.

Kokonaisuudessaan Jäniksen vuosi oli oikein mainio, vaikka pidinkin ensimmäisestä puoliajasta ehkä hitusen enemmän. Erityisplussat tällä kertaa katsomoon mennessä tarjoilluista porkkanoista sekä porkkanakakusta (oli hyvää).

Tämän kuvan otin ihan itse huonolla kännykkäkameralla.

Lavalta: (Lähes) onnellinen mies (Ryhmäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatterin (Lähes) onnellinen mies sai kiinnostukseni heräämään jo keväällä, kun ensimmäiset mainossähköpostit siitä tupsahtivat laatikkoon. Näytelmä perustuu Jouni Hynysen kirjaan Rakkaudella, Hynynen ja sitä on esitetty aikaisemmin teatteri Jurkassa vuonna 2010 samoin näyttelijöin. Nyt Pengerkadulla nähtävä esitys on päivitetty versio aikaisemmasta.

Kolme miestä (Paavo Kerosuo, Aarni Kivinen ja Reino Nordin) päätyvät pohtimaan miehisyyden olemusta elokuvanteon avulla. Yhteiskunta tuntuu potkivan miessukupuolta päähän ja ainoaksi mahdollisuudeksi vaikuttaa jäävän syrjäytyminen ja ahdistus. Elokuvaprojekti rönsyilee kaurismäkeläisestä ilmaisusta russellcrowemaiseen machoiluun ja siinä sivussa ruoditaan jokaisen elämän kipukohtia. Ja lopulta, ehkä, löydetään se miehisyyden ydin, mitä tarkoittaa olla lähes onnellinen mies. Uskalletaan taputtaa toista olalle ja todeta että paskaaks tässä.

Näytelmä onnistuu lempeästi nauramaan sekä miehille että naisille ja osoittaa samalla taitavasti asioita, jotka tässä yhteiskunnassa tai parisuhteissa ovat helposti pielessä. Näyttelijät taitavat työnsä, yhteistyö ja ajoitukset toimivat mainiosti. Vaikka elokuvaprojektille ei rahoitusta tipu ja naiset eivät sitä tue, jatkavat kolme muskettisoturia valitsemallaan tiellä.

Kuva: Johannes Wilenius/Ryhmäteatteri

Mies ystävällisesti lisäsi katsomisnautintoa toteamalla väliajalla, että välillä on hauska laittaa silmät kiinni ja kuunnella Kerosuota ajatellen samalla Leijonakuninkaan Simbaa. Tämän vuoksi istuinkin sitten toisen puoliajan alun hihitellen penkissäni silmät kiinni. Vaikka sai siellä muutenkin hihitellä ja nauraa, niin naisille kuin miehille.

Kiitettäköön tässä myös lavastusta, valoja ja ääniä. Pienillä jutuilla lava saatiin muutettua niin vankilaksi kuin bensa-asemaksi, aplodit miesten ratkaisukeskeisyydelle. Erityiskiitoksen saa alussa lavalla ollut Sosuli-muki.

(Lähes) onnellinen mies oli lämminhenkinen, hauska ja hienosti asiansa kiteyttävä näytelmä miehistä, yhteiskunnan epäkohdista, naisista ja ystävyydestä. Kiitos.

Lisädetaljeja esityksestä täällä.

Lavalta: Robin Hoodin sydän (Ryhmäteatteri)

Kuva: Janne Siltavuori/Ryhmäteatteri

Ryhmäteatteri on vienyt tuttuun tapaan kesäteatterin taas Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeeseen ja vuorossa on tällä kertaa David Farrin käsikirjoittama ja Juha Kukkosen ohjaama Robin Hoodin sydän. Pohja-ajatuksena on tuttu tarina rikkailta ryöstävästä ja köyhille antavasta ryöväristä sekä ilkeästä prinssi Juhanasta, kaikki muu sitten laitetaankin suurin piirtein uusiksi.

Kuningas Rikhard on kaukana sotaretkillään ja Yorkin herttuan tyttäret Marion ja Alice nököttävät linnassaan. Pian saadaan kuitenkin uutisia: sijaishallitsijana toimiva prinssi Juhana on saapumassa vieraisille ja hän halajaa kovasti Marionin kättä. Itsenäinen Marion ei käärmeen morsiameksi halua, joten hän päättää lakeijansa Tuchén kanssa painua Sherwoodin metsään ja liittyä Robin Hoodin iloisiin ryöväreihin. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä Robin ei olekaan se jalomielinen sankari jota Marion etsii vaan kovasydämisen oloinen roisto joka ei naisia joukkoonsa huoli. Suunnitelma kaipaa pikaista päivitystä, mutta neuvokas neito ei luovuta niin helpolla.

Väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia kestävä näytelmä on toiminnallinen ja kiinnostava. Hienojen taistelukoreografioiden lomaan on ympätty paljon kritiikkiä epätasa-arvoisuutta kohtaan. Kaikilla pitäisi olla samat oikeudet, olit sitten millainen tai mistä tahansa. Ei pöllömpi sanoma sanon minä. Ja tulipa siellä rivien välissä muutakin yhteiskuntakritiikkiä.

Arvostan kovasti Ryhmäteatterin tapaa nostaa tytöt ja naiset sankareiksi miesten rinnalle. Myös viime kesän Peter Panissa nähtiin omapäinen ja sankarillinen nainen Leenan muodossa, tällä kertaa parrasvaloihin nousee rohkea Marion. Kaiken lisäksi Marion pystyy miekkailemaan niin metsäkuteissa kuin mekossakin, huippua!

Kuva: Janne Siltavuori/Ryhmäteatteri

Mies kritisoi hieman eriarvoisuusteemojen yksinkertaistamista etenkin ensimmäisellä puoliajalla, mutta toisaalta kun yleisön ikäjakauma on melko laaja on tietyille selityksille perustelutkin. Itse puolestani huokailin samalla pätkällä turhan painokkaita freudilaisia lipsahduksia. Toisesta puoliajasta en puolestaan keksinyt mitään valittamista, vitsit toimivat ja meno oli sopivan haipakkaa.

Myös tänä vuonna näytelmä on saanut suositusikärajakseen 7 vuotta ja jälleen kerran pidän sitä varsin järkevänä. Molempien puoliaikojen loput jännittivät allekirjoittanuttakin, sillä tunnelma luotiin hyvin. Perheen pienimmille en siis suosittele, mutta vähän vanhemmille ja reippaille lapsille sitäkin lämpimämmin. Ja aikuisille myös.

Kokonaisuudessaan klassikkotarina on päivitetty mainioon kuosiin ja nautin esityksestä kovasti. Palikat loksahtelivat kohdalleen, lavastus ja puvustus oli kesäteatterimaisen överiä mutta tunnelmaan sopivaa ja laulut hienoja. Robin Hoodin sydän saattaa jopa nousta suosikikseni kolmesta näkemästäni Ryhmäteatterin kesäteatterivedosta. Esityksiä koko kesän, lisätietoja Ryhmäteatterin sivuilta.

Kiitokset Ryhmäteatterille kutsusta esitykseen.

Lisäys (6.7.2013) Kävin juuri katsomassa esityksen uudemman kerran, tunnelmia löytyy lyhyesti täältä. Robin Hoodin sydän kesti oivallisesti myös toisen katselukerran ja erityisesti toinen puoliaika oli edelleen täyttä rautaa.

Tajusin myös, että en osaa yhtään arvottaa kolmen viime vuoden aikana näkemiäni Ryhmiksen kesäteatteriesityksiä. Sen verran kuitenkin sain itselleni selvitettyä, että vaikka viime vuoden Peter Pan on ehdottomasti niistä visuaalisesti hienoin olivat Ronja, ryövärintytär ja Robin Hoodin sydän minulle tarinallisesti kiinnostavampia. Sen joka tapauksessa tiedän, että menemme katsomaan Ryhmiksen kesäteatteria myös ensi vuonna.

Lavalta: Huorasatu (Ryhmäteatteri)

Areksella ja Afroditella on kuuma suhde. Kuva : Terjo Aaltonen

Ryhmäteatterissa saa tänään ensi-iltansa Laura Gustafssonin kirjaan perustuva ja kirjailijan itsensä käsikirjoittama Huorasatu (näytelmä). Minä kävin hätäisenä katsomassa sen eilen ennakkoon, sillä kiinnostuin esityksestä jo viime vuoden puolella. Pidin kirjasta, jonka luin joulukuussa ja intressiä lisäsi myös ohjaajana toimiva Sakari Hokkanen, joka heilutteli tahtipuikkoa myös Gustafssonin kirjoittamassa radioteatteriesityksessä Pet Shop.

Näytelmä eroaa kirjasta melkoisen paljon, tosin ainoastaan rakenteeltaan muttei sanomaltaan. Tärkeimpänä on edelleen naisen asema, rakkaus ja yleinen tasa-arvo. Kirjan tarina on kuitenkin hajotettu, mitä pidän fiksuna ratkaisuna. Maanisuuksiinkin ylettävän tarinan sovittaminen lavalle olisi ollut aikamoinen soppa ja tällaisena episodimaisena kaksiosaisena näytelmänä homma oli selkeämpi.

Ensimmäisellä puoliajalla pohdittiin naisen aseman ongelmakohtia. Miten määritellään huora? Millainen vagina on normaali? Milloin raiskaus on rikos, milloin nainen vain sattuu olemaan tyhmä? Niinpä. Puhumassa käyvät niin kirjasta tutut Milla ja Kalla kuin hierontalaitosta pyörittävä thai-nainen ja lapsiprostituoitukin.

Toisella puoliajalla puolestaan etsitään ratkaisuja, tai ainakin esitellään meille ihana rakkauden jumalatar Afrodite kerubiensa kera. Afroditen tarinapätkä vastaa jo enemmän kirjaa: kurvikas jumalatar päätyy Suomeen, sydämistyy rakkaudettomuusta ja sikojen huonoista oloista ja päättää kapinoida patriarkaattia vastaan.

Satu Silvo oli Afroditena jopa upeampi kuin kuvittelin. Sopivan daiju mutta silti varsin viisas ja sympaattinen simpukkapuhelimineen ja taikasauvoineen. Muukin näyttelijäkaarti onnistuu hyvin. Robin Svartström ja Arttu Uotila ovat epäkiitollisessa asemassa esittäen lähinnä kusipäitä, mutta suoriutuvat hommasta joka tapauksessa kiitettävästi. Silvon lisäksi naisrooleissa nähdään mainiot Minna Suuronen ja Heidi Kirves sekä kaksi TeaK-vahvistusta eli Alina Tomnikov ja Aija Pahkala.

Kokonaisuudessaan näytelmä oli erittäin mainio ja hioutuu esityskauden edetessä varmasti koko ajan timanttisemmaksi. Teos ei tarjoile valmiita ratkaisuja esittämiinsä ongelmakohtiin, mutta saa kyllä katsojan pohtimaan ongelmakohtia ja miettimään omia mielipiteitään. Episodimainen toteutus toimii ja kerronnassa yhdistellään kivasti juonellista menoa sekä esimerkiksi surullisia ja valitettavan tosia pätkiä aidoista nettikeskusteluista. Lainauskohdat toivat hyvällä tavalla mieleen samassa salissa pyörineen Eduskunta II:n.

Richard Gere on helppo asiakas. Kuva : Terjo Aaltonen

Ainoat pyyhkeet annan siitä, että pitikö ne siat nyt ottaa tähänkin mukaan, tai eläimet noin yleensä. Tärkeä teema on eläinten oikeuskin, kyllä, mutta kohtaus mielestäni hieman poikkesi teoksen yleisestä teemoituksesta. Asiaa olisi varmasti riittänyt naisen asemasta vielä sen yhden kohtauksen verran ja sikatilallisista voisi tehdä oman näytelmänsä. Voisin käydä katsomassa senkin.

Näytelmässä on muuten myös mahdollisuus nähdä Robin Svartströmin penis, mikäli se jotakuta kiinnostaa.

Lyhyesti sanottuna: suosittelen sekä näytelmää että kirjaa lämpimästi, yhdessä ja erikseen. Toivotan tiimille mainiota esityskautta ja potkuja ensi-iltaan!

Esitysajat ja informaatiota lipuista Ryhmiksen sivuilta.

Lavalta: Eduskunta II (Ryhmäteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen / Ryhmäteatteri

Itsenäisyyspäivänä sopinee kirjoittaa myös kotimaisesta teatterista. Kävin eilen miehen kanssa Ryhmäteatterissa katsomassa Susanna Kuparisen ohjaaman Eduskunta II -näytelmän näin viime tingassa. Näytelmästä on esitys Ryhmiksen tiloissa vielä perjantaina 7.12. Lisäksi 10.12. alkavalla viikolla se vierailee Espoon Kulttuuritalolla, eli jos mielit katsojaksi varaa liput nyt.

Itse en ehtinyt aikoinaan nähdä ensimmäistä Eduskunta -näytelmää, mutta eivätpä nämä jatkuvajuonisia olekaan. Eduskunta II pureutuu siihen, mitä työeläkerahastojen takaa oikein löytyy. Kuka saa bonukset, kuka päättää minne rahat menevät? Ja mitenkäs tämä Finnairin ja Ilmarisen asuntokohu? Nii-in.

Kuten edeltävässäkin näytelmässä, ovat käytännössä kaikki elokuvan dialogit suoraan julkisista pöytäkirjoista tai sitten taustatutkimustiimin tekemistä haastatteluista. Vaikka politiikan ajoittaisen absurdiuden tiedostaa jo ihan arkielämässä, nostaa Ryhmäteatteri tämän kummallisuuden aivan uuteen valoon. Näytelmässä esitellyt poliitikot esitetään hyvin karikatyyrimaisina, mikä auttaa siinä ettei perin informaatiopitoisesta näytelmästä tule liian raskasta. Ja toisaalta tekijät ansaitsevat oikeuden karikatyrisointiin sillä, että laittavat myös itsensä likoon: ohjaaja Susanna Kuparista esittää näytelmässä Noora Dadu ja taustatutkija / näyttelijä Jari Hanskaa esittää Santtu Karvonen. Eivätkä näyttelijät päästä esikuviaan helpolla, vaan meininki vedetään yli ja ympäri myös heidän rooleissaan.

Eduskunta II tykittää lavalla järjettömän määrän dataa ja esitys on myös varsin pitkä, väliaikoineen noin 3h 40 min. Onneksi tekijätiimissä on mainioita näyttelijöitä. Lavalla nähdään Dadun, Hanskan ja Karvosen lisäksi Pihla Penttinen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa ja Robin Svartström. Kaikki hoitavat oman siivunsa roolikavalkadista ja hyvin hoitavatkin. Erityiskiitokset lähtevät tällä kertaa Svartströmin esittämille limaisille miehille ja Penttisen Heidi Hautalalle.

Simsala-vitun-bim. Jari Hanska esittää Pekka Korpista. Kuva : Mitro Härkönen / Ryhmäteatteri

Vaikka lavalla hommat vedetäänkin melkoisen överiksi ja yleisö nauraa paljon, laittaa esitys myös mietteliääksi. Keitä nämä hyvä veli -tyypit oikeasti ovat ja mitä jos itse olisi tuossa tilanteessa? Siis tilanteessa, jossa voisi muiluttaa itselleen miljoonia ja sitten selitellä asian niin, että kukaan ei saisi sinua ehkä koskaan kiinni. Käyttäisitkö tilaisuuden? Ja että pääseeköhän tässä koskaan eläkkeelle? Ja mikäköhän se minun eläkefirmani oli? Ja saankohan minä niitä rahoja koskaan enää takaisin?

Koen nyt olevani ainakin vähän enemmän kartalla, että mitä tämä mystinen työeläkerahastokohu koskee ja osaanpa namedroppaillakin, siellä olisi Laatunen, Taxell, Vartia.. Hurjaa.

Kiitoksia Ryhmikselle ajatuksia nostattavasta esityksestä.

Lavalta: Ylihuomenna hän tulee (Ryhmäteatteri)

Kuva: Vilhelm Sjöström/Ryhmäteatteri

Tämän viikon ei pitänyt olla kulttuuriviikko, mutta kun liput tulivat kätevästi kohdalle päädyin katsomaan Ryhmäteatterin Ylihuomenna hän tulee -näytelmää. Ryhmiksen sivuilla esitystä kuvataan taivaallisen anarkistiseksi komediaksi. Miksei.

Viisi virkamiestä on päätynyt rakentamaan kaupungin keskelle kappelia. Työmiehet ovat poistuneet, aikaa deadlineen kaksi päivää ja kaikki on levällään. Virkamiehiltä ei rakennushomma ihan suju, varsinkaan kun kukaan ei oikeastaan osaa rakentaa ja kaikki ovat enemmän kiinnostuneita omista navoistaan. Työmaalla rakastutaan, saarnataan, höpötetään, tapellaan ja odotetaan taukoja. Ja sitten tulee Jeesus.

Miten käy rakennuksen, valmistuuko se ajoissa, kuka pettää, kuka rakastaa ja kuka päätyy ristille? Toisen puoliajan aikana meno käy koko ajan absurdimmaksi. Suhteeni absurdiin vaihtelee, joskus pidän, joskus en ja tästä pidin osan ajasta. Käsikirjoituksesta saadaan kiittää Lauri Maijalaa, ohjauksesta Linda Wallgrenia.

Ja on myös myönnettävä on se, että nyt oli innokkaita ja hyviä tekijöitä lavalla. Tutumpina siellä Taisto Oksanen, Minna Suuronen ja Janne Hyytiäinen ja heidän vahvistuksinaan kolme TeaKkilaista eli Pyry Nikkilä, Miika Laakso ja Emmi Parviainen. Erityiskiitokset menevät tällä kertaa Miika Laakson mahtaville kasvonnykimisille ja hienosti toteutetuille vaivaannuttaville kohtauksille.

Kuva: Vilhelm Sjöström / Ryhmäteatteri

En ole vieläkään ihan varma, mistä näytelmässä loppujen lopuksi oli kyse. Minulle jäi päähäni vain ajatus siitä, että kannattaa ehkä tehdä tänään sen minkä voi eikä jättää huomiseen. Tai jotain. Ja en ole myöskään varma että pidinkö. Tavallaan kyllä, koska näyttelijät olivat taitavia ja hyviä, mutta sitten en kuitenkaan aivan saanut otetta. Ensimmäisestä puoliajasta pidin enemmän.

Siippa sen sijaan piti kovasti, koska näytelmästä tuli hänelle mieleen Monty Python. Suora lainaus: Ensin en ollut varma pidänkö vai en kun se tuntui sellaiselta farssimaiselta. Kun ensimmäistä kertaa veri lensi olin silleen oho ja sitten se jotenkin muuttui sellaiseksi Monty Pythonin Elämän tarkoitus -elokuvan henkiseksi.

Jos Monty Python ja hyvä suomalainen näyttelijäntyö innostavat, niin uskallan suositella tätä. Verikammoiset ottakoot paperipussin tai rauhoittavia. Lisätiedot täältä.

Lavalta: Peter Pan (Ryhmäteatteri)

Kuva: Tanja Ahola / Ryhmäteatteri

Kävellessään sisälle Hyvän Omantunnon linnakkeeseen sitä hieman hämmentyy. Olen menossa katsomaan Peter Pania ja täällä on sirkuslavasteet? Ja miksi seinässä lukee Anarchy ja Punk is not dead?

Kysymyksiin saa pian vastauksen. Olemme Kadonneessa sirkuksessa ja hetken päästä siirrytäänkin Kultasten perheen vihreään mansardikattoiseen taloon Helsingin Käpylässä. Taloon, jonka kolmannessa kerroksessa asustavat Leena, Jukka ja Mikko. Eikä aikaakaan, kun lavalle lehahtaa myös pystytukkainen Peter Pan.  Ohjaaja Juha Kukkonen on siirtänyt Peter Panin satumaisen maailman kotoiseen Helsinkiin, josta pian lennetään kohti maagista Mikä-Mikä-Maata ja kadonneita poikia, jotka kipeästi kaipaavat äitiä. Brittiläisen perinteisyyden sijaan näytelmä on viritetty kapinalliselle punk-taajuudelle, jossa musiikki on Pelle Miljoonaa ja pääkallot sisustuselementtejä.

Riku Nieminen on melkoisen täydellinen Peter Pan, tai mieleeni ei ainakaan heti tule toista suomalaista näyttelijää joka täyttäisi tämän nuoren kapinallisen saappaat yhtä hyvin. Niemisessä on sopivasti punkkia ja toisaalta myös tiettyä herkkyyttä, jota vakavammat kohtaukset vaativat. Toinen ehdoton suosikkini oli Robin Svartström marilynmansonmaisena Kapteeni Koukkuna. Koukku on selvästi pahis, mutta jotain sympaattista pohjavirettä hänenkin hahmostaan löytyy.

Kuva: Tanja Ahola / Ryhmäteatteri

Kiitellä saa kyllä yhtä lailla muitakin näyttelijöitä, joista jokainen hoiti oman tonttinsa hienosti. Alina Tomnikov oli täpäkkä Leena ja hänen veljeksinään puuhasivat mainiot Elias Keränen ja Nestori Hellgren. Sanna Warsell hoiti useamman roolin, mutta veikkaan että monen mieleen jäi elävimmin hänen ilma-akrobaattinen taiteilunsa Helinä-keijuna. Annika Poijärvi sen sijaan hurmasi lauluäänellään niin merenneitona kuin äiti Kultasenakin. Samu Loijas, Aarni Kivinen, Juha Suihko, Juha Pulli, Kimmo Korpela ja Pasi Warsell esittivät muun muassa Kadonneita poikia ja merirosvoja hienolla draivilla.

Fyysisen teatterin ystävä saa nauttia katsomossa, sillä luvassa on niin ilma-akrobatiaa, miekkailua, lennätystä kuin breakdanceakin. Eikä tule unohtaa myöskään sujuvia vaatteidenvaihtoja: suurin osa näyttelijöistä tekee monta roolia, joista jokainen on omanlaisensa ja kuteet viimeisen päälle. Myös esimerkiksi lentovaljaiden ja kiinnitysten laitto suoritetaan niin luontevasti, että siitä ei edes tajua häiriintyä.

Kuva: Tanja Ahola / Ryhmäteatteri

Hyvän Omantunnon linnake tarjoaa hienot puitteet Peterin ja kavereiden seikkailuille. Erityisihastelut menevät lavan kekseliäälle käytölle: esimerkiksi lavan keskellä olevaa nousevaa ja laskevaa seinää/lattiaa käytettiin hyvin hyödyksi. Muutenkin lavastus oli onnistunut kun alkuhämmennyksestä selvisi.

Esityksen ikäsuositus, 7 vuotta, on mielestäni hyvä. Nuoremmille lapsille näytelmä olisi todennäköisesti ensinnäkin liian pitkä ja toiseksi liian, miten sen sanoisi, hankala. Sen sijaan noin 9-vuotiaalle ja siitä ylöspäin tämä varmaan iskisi hyvin: on kapinaa vanhempia vastaan, seikkailuja, jännitystä. Esitys on kaunistelematon ja osittain siksi tehoaa myös aikuiskatsojaan: yleisöä ei aliarvioida vaan asiaa tuutataan suoralla puheella.

Tämän kaiken kiittelyn lopuksi täytyy tosin sanoa, että noin puolet ensimmäisestä puoliajasta olin hieman pihalla: puhetta on paljon ja lavalla tapahtuu paljon eikä kyseessä ole millään tavalla perinteinen Peter Panin versio vaikka lähes kaikki J.M.Barrien siihen kirjoittamat elementit onkin nostettu esiin. Päästyäni näytelmän imuun ja etenkin fiilisteltyäni sitä esityksen jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että Ryhmiksen Peter Pan on yksinkertaisesti oivallinen. Se on jännittävä, (ruman)kaunis ja kertoi ainakin minulle siitä, miten aikaa ei voi paeta mutta miten voimme silti säilyttää osan Mikä-Mikä-Maasta mukanamme.

Tämän ehtii vielä nähdä, viimeiset esitykset 1.9. Ryhmiksen sivuille pääsee tästä.

Peter Pan Ryhmäteatterin esittämänä Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeessa kesällä 2012  

Ohjaus ja dramatisointi: Juha Kukkonen 

Rooleissa: Riku Nieminen, Robin Svartström, Sanna Warsell, Alina Tomnikov, Elias Keränen, Nestori Hellgren, Annika Poijärvi, Samu Loijas, Aarni Kivinen, Juha Suihko, , Juha Pulli, Kimmo Korpela, Pasi Warsell
Lavastussuunnittelu: Janne Siltavuori 
Puvustussuunnittelu: Niina Pasanen 
Valaistussuunnittelu: Miina Kultanen
Äänisuunnittelu: Jussi Kärkkäinen 
Sävellys: Jukka Hannukainen, Jussi Kärkkäinen 
Maskeeraussuunnittelu: Riikka Virtanen
Lennätys: Pasi Warsell
Taistelukoreografiat: Oula Kitti

Lavalta: Ronja, ryövärintytär (Ryhmäteatteri) + terveisiä Suomenlinnasta

Kävimme 23.7. katsomassa Ryhmäteatterin ihanan Ronja, ryövärintyttären Suomenlinnan Hyvän Omantunnon linnakkeessa. En ajatellut tässä perehtyä Lindgren-suosikkini juoneen tarkemmin, joten jos joku ei ihanaa Ronjaa vielä tunne, suosittelen tutustumaan kirjaan pikimmiten.

Hyvän Omantunnon linnake sopii Matiaksen linnaksi loistavasti. On paksuja parreja, kiviseiniä, vähän viileä ilma. Osittain liikkuvat lavarakenteet ja kevyet rekvisiitat, kuten saniaispuskat ja kukat, auttavat muuttamaan linnan hetkessä metsäksi ja taas takaisin. Sateen ja lumen virkaa toimittavat saippuakuplat, vaikka oikeaakin sadetta olisi ollut ulkopuolella välillä tarjolla. Onneksi linnake on katettu, joten yleisössä pääsee istumaan kuivana.

Ronja, ryövärintytär on oivasti roolitettu. Tosin täytyy myöntää, että ensimmäisellä puoliajalla keskittymistäni häiritsi että Ronjana ei esiintynytkään Kreeta Salminen, joka oli Q-teatterin Corto Maltesessa aivan loistava ja jonka kasvoja oli päässyt mainoksissa tapittamaan. Salminen oli joutunut jalkaleikkaukseen, ja siksi häntä paikkasi Rosanna Kemppi. Kempin ansioksi täytyy kyllä sanoa, että myös hän oli aivan ihana Ronja ja vaihdokseen totuttuani pystyin nauttimaan esityksestä täysillä. Ihmettelin tosin Kempin rooliasua ensimmäisellä puoliajalla, muilla kun oli ryöväreille soveltuvat asut mutta Kempillä oli kirkkaanvihreät housut ja valkoinen, osittain kuviollinen tunika. No, tämä on tätä minun nipotustani.

Matiaksen ryövärijoukko oli hilpeä kavalkadi hauskoja veikkoja, ja erityisesti Kalju-Pietu oli täsmälleen itsensä näköinen. Matias oli pikkumainen ja draamallisuuteen taipuva, kuten olla pitääkin, ja Loviisa ihana järjen ääni muuten kaoottisessa joukossa. Borgan joukot olivat luonnollisesti punatukkaisia. Ja Borgista tulikin mieleeni, että Birkiä esittänyt Ylermi Rajamaa yllätti minut todella positiivisesti ja oli mahtava!

Ronjan toteutus oli muutenkin oivaltava. Ajattarat olivat pelottavia kuten kuuluukin, samoin männiäiset. Suosikkejani olivat, tietysti, ihanat "miks hää vai sillai tekkee?"-kakkiaiset neuloksineen ja virneineen. Kakkiaisilla on aina erityinen paikka sydämessäni, sillä kakkiainen on yksi ensimmäisiä teatteriroolejani sillä esitimme Ronjan aikoinaan muistaakseni toisella luokalla kevätnäytelmänä. Ja olivathan siellä hevosetkin, ihanat Peto ja Roisto, hilpeästi toteutettuina.

Muutamia pikku juttuja lukuunottamatta Ryhmäteatterin Ronja, ryövärintytär oli siis hienosti ja kirjalle uskollisena valmistettu teatteriesitys, joka sopii sekä lapsille että aikuisille (kuten Lindgrenin tarinat nyt yleensäkin). Toki uskollisuus teki esityksestä etenkin lapsikatsojille varmaan melko pitkän (2 h 45 min), mutta kokonaisuus toimi ja Ronjan tarina kulki upeana alusta loppuun.

Ryhmäteatterin sivuilta:


Esityksen ohjaa uuden polven teatterintekijä Akse Pettersson. Rooleissa nähdään joukko nuoria ammattilaisia. Ronjana säteilee Rosanna Kemppi ja Birkinä nähdään Ylermi Rajamaa. Muissa rooleissa esiintyvät Iina Kuustonen, Arttu Kapulainen, Sauli Suonpää, Annika Poijärvi, Heidi Kirves, Tommi Rantamäki, Kai Vaine ja Leo Honkonen.


Ensi-ilta 16.6.2011 Suomenlinnan kesäteatterissa, Hyvän Omantunnon linnakkeessa.

Ohjaus Akse Pettersson

Musiikki Jukka Hannukainen, Jussi Kärkkäinen
Lavastussunnittelu Janne Siltavuori
Maskeeraussuunnittelu Riikka Virtanen
Puvustussuunnittelu Anna Sinkkonen
Valaistussuunnittelu Tomi Tirranen
Äänisuunnittelu Jussi Kärkkäinen

Esitykset jatkuvat 27.8. saakka Suomenlinnassa, joka kuuluu Unescon maailmanperintöluetteloon kauniina ja ainutlaatuisena luontokohteena.

Esitystä suositellaan yli 7-vuotiaille. 

Katsomo on katettu. Saaressa kelpaa vain käteinen.

Meno Suomenlinnaan (kuljetukset Suomenlinnaan eivät kuulu lipun hintaan):
JT-Linen vesibusseilla Kauppatorin Kolera-altaalta Tykistölahteen (noin 5 min kävelymatka)
tai HKL:n lautoilla Kauppatorilta (noin 15 min kävelymatka).

***

Jos on juodakseen torikahvit Kauppatorilla, on ne juotava Toripojilla. Paras palvelu, hyvää kahvia, tuoreet lihikset ja possut. Nam.

Give peas a chance.

Sain kukan. Nimeksi tuli Pasi-Anselmi.

Kissankelloja kallionhalkemassa.

Upean päivän päätös Matinkylän rannan laiturilla sateenkaarineen ja sitä seuranneine monsuunisateineen. Tänä lauantaina tapahtui kaikenlaista ihmeellistä ja elämäämullistavaa. ♥