Tänään ei vielä tuule.
Viime keväänä putkahti Osuuskumman uunista mielenkiintoinen novellikokoelma Huomenna tuulet voimistuvat (2013) pullollansa ekologista scifiä. Yhdessätoista novellissa maalaillaan tulevaisuudenkuvia muun muassa ruoka-ja energiatuotannosta sekä kansalaisaktivismin uusista muodoista. Aloitin kokoelman lukemisen jo keväällä, mutta jätettyäni iPadin käytön lähinnä miehelle jäi kokoelma kesken. Nyt sain otettua itseäni niskasta kiinni ja rykäisin antologian kokonaisuudessaan loppuun.
***
Kokoelman aloittaa Janne Harjun Niin lähti kaunis päivänsäde. Sen maalaamassa tulevaisuudessa puuvillavaatteet, tai oikeastaan mikä tahansa kankainen, on hippien hommaa ja imagosuunnittelulla saa itselleen kunnioitusta. Puhekielinen kerronta vaatii hieman totuttelua, mutta lopulta nuori kertoja saa maalattua esiin hälyttävän tulevaisuudenkuvan kertakäyttökulutuksen maailmasta ja läheisyydestä vieraantumisesta.
M.G.Soikkelin Urho ja kettu-novellissa kettutarhaus on kannattava elinkeino, vaikka sitä mediassa kritisoidaan ulkomaita myöten. Asutus on keskittynyt Etelä-Suomeen, muualla tehdään asioita joista ei puhuta. Soikkeli kertoo tarinan erilaisista ketuista ja kettutytöistä, tarinan joka avautuu vähitellen ja saa epäilemään ihmiskunnan hyvyyttä, taas kerran.
Pisimmäksi aikaa vaivaavaamaan jäi Jussi Katajalan Mare Nostrum. Valtioiden sukellusveneitä tuhotaan eikä kukaan tunnu tietävän kuka on asialla. Samaan aikaan San Franciscon Sea Lifesta varastetaan älykäs mustekala, humboldtinkalmari. En tohdi paljastaa novellista enempää, mutta sen hurja tulevaisuudenvisio on kaikessa uskomattomuudessaan silti häiritsevän uskottava. Novellin tehosta kertonee jotain se, että luin sen alunperin keväällä ja se on tähän asti pyörinyt mielessäni säännöllisin väliajoin. Se myös nousi kokoelmasta omaksi suosikikseni.
Anni Nupposen Juurissa maapallon ruoantuotanto on äärimmäisessä tilassa. Muunnellut lajikkeet ovat niin herkkiä, että olosuhteen muutokset tuovat eteen katastrofeja ja risteytymistä villilajien kanssa ei sallita. Samaan aikaan sellikuulustelija yrittää saada selville vangitun nuoren naisen salaisuuksia, naisen joka on pidätetty ruokapropagandasta. Asetelma kuitenkin heilahtelee ja lopulta valtion virkamies huomaa saavansa jotain kauan kaipaamaansa takaisin.
Samuli Antilan Sadasta tuhanteen vie lukijan öiselle saarelle, jossa kaksi kalamiestä yllättävät epähuomiossa varkaan. Varkaalle käy ohraisesti, samoin hänen viemälleen paketille. Kalamiehet eivät silti säästy seuraamuksilta, sillä paketin ympäristöön levinneellä sisällöllä on laajamittaisia seurauksia. Antila piirtää pelottavaa kuvaa siitä, mitä kemikaaliteollisuus voisi pahimmillaan saada aikaiseksi.
Saara Henrikssonin Painovoiman sieppaamissa tutkitaan valaita ja niiden solujen poikkeuksellista uusiutumista. Uljaita grönlanninvalaita on maailmalla enää vähän eikä niitä saa juurikaan pyydystää, mutta tutkijat ovat sinnikkäitä. Novellin päiväkirjamaisessa esityksessä seurataan erään projektin kulkua ja saadaan samalla nauttia merenalaisesta maailmasta ja valaiden rauhoittavasta läsnäolosta.
J.S. Meresmaan Lintukoto esittelee uutta asumisen muotoa upeassa ekologisessa plus-energiatalossa. Talo tuntuu toimivan mitä parhaiten ja on moderniudessaan upea. Jotain outoa tuntuu rakennuksessa kuitenkin olevan. Perheenjäsenet alkavat tuntea kummaa väsymystä ja talon ulkopuolelta löytyy kuollut harakka. Aika ei ehkä sittenkään ole uudelle energiamuodolle kypsä.
Christine Torelin novellissa Metsä minun pyhäiseni Tyyti osoittaa mieltä metsien hakkaamista vastaan vanhempiensa paheksunnasta huolimatta. Isä yrittää joka tapauksessa työllään pitää vanhoja perinteitä hengissä ja käy antamassa uhrilahjat teollisuusmetsille työnkuvansa mukaisesti. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin vieraantunut jo oikeista metsistä ja luonnosta, virallista palvontaa tehdään kliinisissä oloissa. Luonto ei kuitenkaan ole unohtanut sitä, mitä ihminen on. Thorelin kerronnassa oli jotain niin viehättävää, että Metsä minun pyhäiseni noussee toiseksi suosikikseni.
Mixu Laurosen ja Anastasia Lapintien Vilja(R) liikkuu samoissa maisemissa kuin Nupposen Juuret. Maapallon ruoantuotannon muuttuminen on tehnyt luonnonmukaisesta viljelystä laitonta ja viljelijöitä kontroilloidaan monilla säädöksillä. Kaikki rintamat eivät kuitenkaan ole murtuneet ja toivoa on vielä.
Tarja Sipiläisen Puuttomassa maassa uusiutuvia energianlähteitä on valjastettu käyttöön, mutta kehityksen edetessä niin ihmiset kuin luontokin alkaa unohtaa menneet ajat. Puut eivät enää muista miten yhteyttää ja pelastusta etsitään tutkijoiden voimin kuumeisesti. Kuten monessa edellisessäkin Sipiläinen ei kuitenkaan anna henkilöidensä vajota epätoivoon, vaan ratkaisuja tarjotaan yllättävältä taholta.
Risto Isomäen Luonnon järjestys päättää kokoelman. Tutkija Feldman rämpii Sundarbansin mangrovemetsässä ja yrittää löytää todisteita toksoplasmoosin selviämisestä tiikereiden elimistössä. Luonto kuitenkin on ihmistä viisaampi. Kuka huijaa ja ketä?
***
Kokonaisuudessaan kokoelma on monipuolinen ja kiinnostava. Tekstien taso on kauttaaltaan mainio ja sekä aihepiirien että kirjoitustyylien vaihtelu tuntuu lukiessa mukavalta. Kirjailijat ovat luoneet kiinnostavia ja myös varsin pelottavia visioita. Seikka, josta kuitenkin itse pidin suunnattomasti, oli se, että epätoivolle ei kuitenkaan annettu valtaa vaan synkkienkin kuvailujen alta löytyi toivoa paremmasta. Vaikka maapallon kanssa on sössitty, ei peli ole vielä menetetty.
Holvin kirjakaupassa on muuten meneillään kampanja, jossa Osuuskumman kirjoista saa samalla rahalla sekä painetun että e-kirjaversion. Tämänkin kirjan saa sieltä. (tämä maininta ei ole maksettu mainos, tulipahan vain mieleeni)
Kiitokset kustantajalle arvostelukappaleesta.
Osuuskumma, 2013.
Kansi: Mira Heija