Lavalta: Medusan huone (Q-teatteri/Turunen Company)

Elina Knihtilä, Aksinja Lommi ja Katja Küttner. Kuva: Aino Nieminen

Medusan katse ei kivetä naista

Q-teatterin Medusan huoneeseen myydään ei-oota ja syystä. Osa suosiosta selittynee toki sillä, että Saara Turunen on tällä hetkellä yksi maamme kiinnostavimpia ja puhutuimpia kirjoittajia, mutta aihekin on innostava. Vallan epätasaisesta jakautumisesta ja sukupuolittuneisuudesta puhutaan koko ajan enemmän ja Turunen nostaa esiin tilanteita ja hetkiä, joissa nämä valta-asetelmat paljastuvat.

Lavalla pyöritään Medusa-myytin liepeillä ja nähdään muun muassa tyttö, jonka kuukautiset alkavat, selittävä setämies ja kaihokatseinen, imurinvarteen asetettu vaimo. Miehet piehtaroivat mieskirjailijoiden klassikoissa ja toteavat, että ei se Waltari Sinuhea peniksellään kirjoittanut. Sika tanssii Säkkijärven polkkaa. Kohtaukset seuraavat toisiaan, limittyvät ja lomittuvat, muodostavat kiinnostavan kudelman. Punainen lanka tai ehkä pikemminkin vahva hius kietoo kaiken kokonaisuudeksi ja vie esityksen komeaan loppuunsa.

Esitys ei ole saarnaava, vaikka sen sävystä ei voikaan erehtyä. Kohtaukset onnistuvat olemaan tunnistettavia olematta valmiiksipureskeltuja. Joudun itse täyttämään aukkoja ja tulkitsemaan. Tämä tapahtuu kuitenkin niin, että voin samalla nauttia esityksestä eikä tarvitse ahdistua jostain liian viitteellisesti esitetystä, jota en yksinkertaisesti tajua. Minulle tuo myös jonkinlaista helpotusta se, että teos ei ole juonivetoinen, sillä en tiedä olisiko tästä aiheesta saanut kirjoitettua sellaista tarinaa, joka onnistuisi olemaan lavalla samalla tapaa tyydyttävä.

Näyttelijät pelaavat upeasti yhteen, mikä on erityisesti näin ensemblevetoisessa teoksessa olennaista. Yksittäisten suoritusten esiinnostaminen ei tunnu mielekkäältä sinänsä, sillä kaikki ovat mahtavia mitä osasin tältä joukolta toisaalta odottaakin. Liikekieli on vähäeleistä, huomio kiinnittyy olennaiseen. Hahmona rakastin silti eniten Elina Knihtilän keltamekkoista naista.

On todettava myös, että en ymmärrä, miten kaikki salamannopeilta vaikuttavat pukuvaihdot on saatu tehtyä. Epäilen madonreikää tai vastaavaa. Joka tapauksessa Suvi Matinaron puvustus oli viehättävän pölyisen näköinen ja keskusteli kauniisti Milja Ahon lavastuksen kanssa. Tavallisuuden aaveessa huumaannuin näyttämölle ilmestyvistä beigen eri sävyistä, nyt nautin Ada Halosen meren väreissä väikkyvästä valaistuksesta.

Medusan huone ja keltamekkoinen nainen tulivat elämääni otollisella hetkellä. Tarvitsin tätä tuuppausta, huutoa, riemua, meren ääniä. Kiitos.

Suosittelen esityksen lisäksi myös Turusen mainiota tekstiä esityksen teemasta, se löytyy sekä käsiohjelmasta että esityksen blogista.

Jos liput ovat vielä saamatta, kannattaa kytätä Tikettiä ja mahdollisesti vapautuvia varauksia. Esityksiä on toukokuuhun asti.

Lavalta: Prinsessa Hamlet (Q-teatteri)

Prinsessa Hamlet (Lotta Kaihua) ja hovineitonsa Horatia (Elena Leeve). Kuva: Pate Pesonius

Prinsessan kruunun murskaava paino

Kirin kiinni kevään kiinnostavia esityksiä ja jonkinmoisella sumplimisella sain kalenteriin mahdutettua vielä Q-teatterin Prinsessa Hamletin. E.L. Karhun viime vuonna julkaistu uusi näytelmä on saanut Tunturikadun näyttämöllä Linda Wallgrenin ohjauksessa komean ja kimaltavan, mutta samalla syvän ja vaikuttavan tulkinnan. Näytelmä ponnistaa Shakespearen tekstistä, mutta kasvaa omaksi teoksekseen prinsessasta, joka ei aio jäädä unohduksiin.

Prinsessa Hamletia ihailevat kaikki. Fanipostia saapuu ja kansa odottaa päivää, jolloin valta vaihtuu äidiltä tyttärelle. Hamlet itse kuitenkin jää usein jumiin kauhun tunteeseen, pelkää, ja silloin auttaa vain ystävä ja hovineito Horatian seura tai liekkien loimu. Kukkulalta voi katsoa merelle ja tuntea elävänsä. Hulluus vie prinsessan Lontooseen, jossa kuorolaulu raikaa mutta rauhaa ei löydy.

Pidän kovasti pääosaroolissa aloittaneesta Lotta Kaihuasta, mutta esitystä katsoessa en ehtinyt edes kaivata häntä. Emmi Parviainen on uskottava Hamlet, veitsenterällä elävä. Ei minua myöskään haittaa, että Parviaisen roolin kuninkaallisena vartiomiehenä oli tullut paikkaamaan yksi suosikeistani, Sanna-Kaisa Palo. Palon vahvaa ääntä kuunteli ilolla myös kertojan roolissa.

Elena Leeve on upea ilmestys itsenäisenä, mutta lopulta ylempiensä tahtoon taipuvana Horatiana. Haukkahansikas kädessään ja maiharit jalassaan hän on kuin nykyajan metsästäjäjumalatar. Leea Klemola on upea synkkäsilmäisenä kuningattarena, Hannu Kiviojan Eno tuo tarvittua keveyttä raskauteen. Eero Ritala puolestaan hämmentää Ofeliona, kompleksisena hahmona jonka serenadi Hamletille on pelottavan koskettava. Lyhyesti sanottuna ensemble on siis loistava.

Ina Saarrisen loihtima lavastus on pelkistetyssä muodossaan toimiva. Taustalla kimaltavat hopeaiset verhot, keskellä kohoavat portaat joita pitkin voi nousta kallioille tai Lontoon maailmanpyörään. Annika Salorannan mustavalkoiset puvut ovat hämmentäviä ja kauniita, erityisesti kuningattaren napakasti istuvat asut loistavat arvovaltaa jota sisällä kipuileva hahmo yrittää itselleen vielä saada.

Huomaan tämän tekstin olevan hyvin ulkopuolelta kirjoitettu, visuaalista näkymää havainnoiva. Tunteita Prinsessa Hamletista onkin vaikea laittaa sanoiksi. Istuin katsomossa kuin lamaantuneena ja katselin katosta leijailevaa tuhkaa, välillä itketti. En tosiaan osaa sanoa mikä tässä näytelmässä oli niin hienoa. Kokonaisvaltaisesti se kuitenkin iski, esityksen jälkeen oli vaikea hengittää.

Esityksiä vielä 13.5. asti. Suosittelen, jos vitkuttelitte laillani. Ikuisuuskiitos Heidille, joka sanoi että kannattaa.

Lavalta: Suomi 2016 (Q-teatterin Nuorten Teatteri)

Loppukevät on selvästi taitavien nuorten näkemisen kulta-aikaa. Q-teatterin Nuorten Teatterin musikaaliprojekti Suomi 2016 pyörii tällä hetkellä täyttä höyryä Puoli-Q:n tiloissa. Trendikkäästi nykymaailman menoa tölvivä ja analysoiva esitys tuo lavalle joukon lahjakkaita esiintyjiä, kiinnostavia ajatuksia ja aimo annoksen huolta.

Musikaali vie katsojat syvälle brändäysmeiningin ytimeen. Millainen brändi luodaan Suomi Raamattu 2016 –konseptilla ja miten tähän liittyvät aseita kanniskeleva Donald-ankka, työryhmän käyttöön valjastettu teinipoppari, joukko jatko-opintojaan ja valintamahdollisuuksia pohdiskelevia nuoria ja laumallinen metsän eläimiä? Kannattaako lähteä lautalla Tallinnaan, odottaako rajojen ulkopuolella parempi tulevaisuus? Kuka on kenen alueella ja miten häätää ei-toivotut vieraat pois? Vihaisia viestejä liimataan seinään, kumiveneitä pumpataan ja kahvia keitetään, mutta oikeiden ratkaisujen löytäminen ei ole aivan niin helppoa kuin henkilöt tahoillaan ehkä ajattelevat.

Olin alun perin menossa katsomaan esitystä itsekseni, mutta onnekkaana sattumana sain äidin mukaani katsomoon. Molemmat pidimme kovasti ja suosikkikohdatkin olivat pitkälti samoja. Puoliajalla piti kyllä vetää hieman henkeä kadun puolella, sillä ensimmäinen osio sisältää niin paljon näkökulmia ja henkilöhahmoja että ihan hengästyy. Toisaalta kaaos sopii esityksen tunnelmaan. Toisella puoliajalla meno hieman rauhoittuu tai ehkä seuraaminen helpottuu, kun hahmot ovat jo tuttuja. Lopussa maltetaan jopa hienosti hiljentyä ja loppukohtaus vaikuttaa, aina ei tarvitse sanoittaa, pieniä me lopulta olemme täällä maailmankaikkeuden laidalla.

Itse näyttelijäsuorituksista en nyt nosta esiin erikseen ainuttakaan, sillä kaikki tekevät hyvää työtä. repliikit ja roolit on otettu napakasti haltuun. Hienointa esityksessä ovat lopulta spottivalon loisteessa esitetyt monologipätkät. Ne ovat rauhallisia hetkiä kaiken kohinan keskellä ja sisällöltään purevia. Niissä nuorten huolet ja ajatukset kuuluvat kirkkaimmillaan, herättävät huomaamaan että nykyajan nuorilla taitaa olla paljon enemmän yhteiskunnallista huolta kuin itsellä aikanaan. 

Q-teatterin nuoret ovat tehneet oivallista työtä Jaana Taskisen ja Anni Tanin ohjauksessa. Musikaali soi hienosti eivätkä biisit ole niitä helpoimpia, sävellyksistä ja sovituksista on kiittäminen Jani Orbinskia, aihetta on käsitelty monipuolisesti ja rohkeasti ja tekemisen ilo välittyy. Esityksestä ei aiheen puolesta jäänyt varsinaisesti hyvä mieli, ajatteleva pikemminkin, mutta taitavia nuoria muistellessa alkaa hymyilyttää. Huikeita tyyppejä, toivottavasti jatkavat tämän lajin parissa ja samalla vähän ravistelevat katsomossa istujia.

Esityksen ehtii nähdä vielä tällä viikolla, menkäähän.

Lavalta: Jälkeenjäävät (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Q-teatterin Jälkeenjäävät on näytelmä, jota olemme siipan kanssa odottaneet viime keväästä asti. Jani Volasen ohjaama ja koko työryhmän käsikirjoittama esitys lupaa tarjota episodeja elämän ja kuoleman hankaluudesta ja sen se myös tekee. Reilut kaksi tuntia väliaikoineen kestävä esitys vie välittömästi mukanaan ja päästää otteestaan vasta katsomon valojen syttyessä, tyhjäkäyntiä ei ole.

Oivallisen työryhmän muodostavat tällä kertaa Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala sekä Ola Blick. Tältä kaartilta osasi jo odottaa mainiota lavatyöskentelyä, mutta jaksaa se silti ilahduttaa kun odotukset täytetään korkojen kanssa. On hämmentävää, kuinka päällisin puolin kammottavat tilanteet saadaan näyteltyä niin, että katsomo mylvii naurusta vaikkei ehkä pitäisi ja toisaalta se keskittyminen, jolla absurdin tyhjänpäiväisistä huolista saadaan tehtyä pysäyttävän kaameita ja vakavia sekä hauskoja. Matkustaisin koska tahansa Kaihuan roolihahmon kanssa lähijunalla tai menisin Nikkilän hahmon kera Alepaan (jossa muuten käytiin esityksen jälkeen ja nauratti). On myös mahtava tunne, kun Korpelan hahmo soittaa viisikymppisillään puhelua ja tajuan purskahtavani nauruun vieressä istuvan siipan kanssa siksi että lavalla on tahaton impersonaatio tuntemastamme ihmisestä.

Q-teatterin katsomo on kuin jokin toinen ulottuvuus. Siellä istuessa on ihan ok, että lavalla tapahtuu jos jonkinlaisia absurdeja ja kamaliakin asioita ja yhteisestä sopimuksesta niille saa nauraa. Toki osa kohtauksista on niin hiljentäviä, että niille ei tee edes mieli hymyillä. Sekunnin päästä hypätään taas kuitenkin sellaiseen kyytiin, että katsomo raikuu ja hauskimmissa kohtauksissa monelta oli tuolilta tippuminen lähellä ja vettä piti pyyhkiä pois silmistä.

Väistämättä esitystä tuli verrattua kahden vuoden takaiseen Häiriötekijään, jossa lähes samaisella näyttelijäkaartilla esitettiin myös välähdyksinä erilaisia synkkiä, humoristisia ja häiritseviä kohtauksia. Häiriötekijästä pidimme tavattomasti, mutta Jälkeenjäävät onnistuu silti parantamaan. Kerronta on jollain tavalla koherentimpaa ja järjestäytyneempää, vaikka kohtauksesta toiseen hypitään hurjaa vauhtia ja näyteltyjen hetkien lisäksi taustalla pyörivissä screeneissä nähdään milloin mitäkin.

Ylistämiseksihän tämä nyt meni, mutta annettakoon kunniaa sinne minne se kuuluu. Q-teatterin Jälkeenjäävät on tavattoman hyvä ja anteeksipyytelemätön esitys ja olen iloinen, että tällaista teatteria tehdään.

Jäitkö ilman lippuja? Q-teatteri on onnistunut järjestämään kaksi lisäesitystä Jälkeenjäävistä joulukuulle ja niiden lipunmyynti alkaa ensi tiistaina 20.10. Käykää kiinni!

Lavalta: Jotain toista (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius

Q-teatterin tämän kevään näytelmä Jotain toista - Henkilökohtaisen halun näyttämö meni ensin katsomislistalle ensemblen perusteella, mutta kiinnosti muutenkin. Seksuaalisuus ja halu teemana vähän askarrutti, siinä voi niin helposti mennä metsään, mutta luotin kuitenkin tekijätiimiin ja liput tuli varattua huhtikuulle.

Mirja Sarkolan käsikirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä kerrotaan Naisen suhteesta Miehiin ja Naisiin ja Ohjaajan suhteesta Näyttelijöihin. Näytelmässä halutaan mahdollisia ja mahdottomia, puhutaan estyneisyydestä, ruoditaan seksuaalisuutta kantilta jos toiseltakin. Katsojana menee paikoin sekaisin, mikä on omaelämäkerrallista ja totta, mikä kuviteltua tai kertojan omasta katsantokannasta kuvitettua. Esitys etenee kohtauksittain, Ohjaaja suunnittelee näytelmäänsä ja yrittää samalla pitää käsissään omaa elämäänsä. Ohjaajana nähdään mainio Iida Kuningas ja hänen kumppaninaan Emmi Parviainen, muissa naisrooleissa Lotta Kaihua, Elena Leeve ja Sanna-Kaisa Palo. Kaikki miesroolit suorittaa Tommi Korpela.

Yleisö istuu ensimmäisen kohtauksen aikana aivan hiljaa, tunnelma on ehkä hieman hämmentynyt mutten kuitenkaan sanoisi vaivaantunut. Siitä lähdetään, keritään auki kohtaus kerrallaan seksuaalisuuden kehittymistä, halua, hetkiä, elämää. Parisuhde on kuvioissa mukana, vahvasti punaisena lankana toisistaan irrallisten hetkien välillä.

Täytyy kyllä myöntää, että välillä tuli hieman sellainen olo kuin tirkistelisi. Tai oikeastaan vain silloin, kun oikeasti ruodittiin sitä parisuhdetta. Asiat tuntuivat niin käsinkosketeltavan henkilökohtaisilta, vaikka niissä olevat asiat tunnistaisi. Kuningas ja Parviainen tekevät lavalla kipeän kauniit roolisuoritukset.

Kuva: Pate Pesonius

Lisäksi katsomisseurana ollut mies totesi esityksen jälkeen, että jos nyt laitat siihen tekstiisi jotain minun mielipiteitäni, niin voisit ehkä laittaa että "Jos Sanna-Kaisa Paloa ei olisi, hänet pitäisi keksiä". Ja tokihan laitan. Koska myös Palo on lavalla loistava ja tarjoilee itse asiassa muutamat näytelmän herkullisimmista kohtauksista. Myös Leeve ja Kaihua loistavat roolista toiseen, muuttuen kerronnan mukaan milloin keneksikin, ohjaajan kuvista ihastuksiin. Loistavia naisia lava täynnä. Ja hyvä on Korpelakin, ei sillä, mutta jää tässä esityksessä kyllä naisten varjoon.

Pää täyttyy esityksen jälkeen ajatuksista ja vieläkin, kaksi päivää esityksen jälkeen, tuntuu kirjoittaminen haastavalta. Päällimmäisenä kuitenkin on se, kuinka loppu tuntui niin oikealta. Että just näin sen piti mennä.

Lavalta: The 24 Hour Plays (Q-teatteri)

Ihan varmasti lähdettiin ajoissa kotoa. Töölössä sitten etsitään vimmatusti parkkipaikkaa, kello näyttää jo 18.54. Viimehetkellä esijoulun ihme, paikka vapautuu, juostaan liukkaita katuja Q:n ovelle. Juuri ehditään ja saadaan vielä viimeiset paikat ja kaiken lisäksi niin että mies sai jalkatilaa. Huh. Sitten vaan istutaan, luvassa The 24 Hour Plays.

Homman nimihän oli siis se, että lauantai-iltana klo 21 Q:lla kokoontui joukko teatterialan ammattilaisia. Aikaa käsikirjoittaa, ohjata ja esittää pienoisnäytelmät olisi 24 tuntia eli kaiken pitäisi olla paketissa viimeistään sunnuntaina klo 21. Siinä sitten kirjailijat töihin, aamulla ohjaajille näyttelijät, treenit alkamaan ja klo 19 esitykset. Luvassa kuusi pienoisnäytelmää, kesto noin 10 minuuttia per esitys. Aika huimaa vai mitä?

Ja olihan se, huimaa. Lähes käsittämätöntä, miten hienoja, hauskoja ja erilaisia esityksiä oli saatu aikaan. Tunnelmat vaihtelivat koomisista traagisiin, ehkä myös tragikoomisiin. Nähdyt esitykset olivat esittäjineen ja käsikirjoittajineen seuraavat (jäätiin ilman käsiohjelmaa, nyyh, mutta onneksi ystävällinen herrasmies antoi siipan kuvata sen meille mukaan):

Veikko Nuutinen: Apoteoosi (Pasin muistolle)
ohjaus: Linda Wallgren
näyttelijät: Minna Puolanto, Eeva Soivio, Pyry Äikää

Marko Järvikallas: Makea syyllisyys
ohjaus: Susanna Kuparinen
näyttelijät: Elina Hietala, Juha-Pekka Mikkola, Susanna Mikkonen

Ari-Pekka Lahti: Taivas ja maa yhtä aikaa
ohjaus: Riko Saatsi
näyttelijät: Pelle Heikkilä, Nina Palmgren, Helena Ryti

Jari Juutinen: Ihmisiä suviyössä
ohjaus: Piia Peltola
näyttelijät: Teijo Eloranta, Tarja Heinula, Vilma Melasniemi

Marie Kajava: Pussycat
ohjaus: Juha Jokela
näyttelijät: Oona Airola, Lotta Kaihua, Paul Olin, Leena Rapola

Saara Turunen: Tekis mieli itkee, en tiedä miks
ohjaus: Anne Nimell
näyttelijät: Minerva Kautto, Mona Kortelampi, Tapio Liinoja, Eero Ritala

Yritä tässä nyt sitten miettiä, että mikä noista olisi ollut se paras, kilpailuhan tämä ei missään nimessä ollut. Ehkä parempi nyt sanoa, että eniten juuri meikäläisen mieleen. Että esimerkiksi tuosta Ihmisiä suviyössä pidin hirvittävän paljon, ihanan absurdi ja repliikit laulaen nyt vaan on hieno juttu. Pussycat oli varmaan miehen suosikki (mies: ihastuttavan nimbylle ideaaliperheelle oli kaikessa vastenmielisyydessään mahtava nauraa), minäkin tykkäsin ja Lotta Kaihuasta tykkään kyllä myös hirveästi näyttelijänä. Erikoisimmaksi jäi itselleni ehkä tuo Makea syyllisyys, se oli jotenkin irtonainen mutta vaihtelevassa tunnelmassaan aika hypnoottinen. Apoteoosi oli ihanan symppis ja jotenkin aito, ja hauska ja överi. Helena Ryti oli tavattoman ihana Karita Mattila Taivas ja maa yhtä aikaassa ja jotenkin tää Janne Sibelius jäi mieleen. Tekis mieli itkee, en tiedä miks oli myös jotensakkiin aito ja jollain tavalla rehellinen. Muun muassa Mona Kortelammen katse lavalta poistuessa, oi oi. Ai että.

Että tällaisia fiiliksiä tässä nyt. Ja pysyttiin muuten siinä aikatavoitteessa, 24 minuuttia jäi vielä aikaa ennen klo 21. Mahtavaa! Siellä sitä aloitettiin jo karonkkaa, rispekt sanon, en pysyis itse hereillä. Tässä istun nyt kotona ja mietin josko söisin muroja ja on tää teatteri kuulkaa hieno asia ihmisen elämässä.

Lavalta: Ihanat ihmiset (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius

Onneksi puskaradio kuuluttaa ja sitä myöten muistin, että liput Q-teatterin Ihaniin ihmisiin kannattaa varata ajoissa ettei jää ilman. Mentiin sitten perjantaina täyteen katsomoon istumaan ja odottamaan, että mitäpä tällä kertaa tarjoillaan. Ei tarvinnut pettyä ja todeta kavereille, että höpöjä suosittelitte. Itse istuin toisen puoliajan lähes penkin reunalla ja mies katsoo minuun näytelmän päätettyä leveä hymy naamallaan: kuinka hienoa!

Lavalla on pariskunta (Minna Haapkylä ja Jani Volanen) mustavalkoisessa asunnossaan. On matkalle lähtö, kinastelua. Aika kiertää, kohtaukset toistuvat pienin muutoksin ja näkökulmanvaihdoksin. Päästään baariin. Mukaan jatkoille lähtee nuori nainen (Elina Hietala). Huumeita, alkoholia. Myöhemmin huolestunut velipoika (Jussi Nikkilä). Aina ei voi valita mitä tapahtuu, aina ei voi valita oikein. Ja niistä valinnoista saa vastata aivan itse.

Enempää en kerro. Katsokaa itse. Sillä Ihanat ihmiset on inhottavan ovela ja mukaansavievä, vaikka kaikkea ei ymmärräkään eikä sitä vaivauduta selittämään. Sisältä rumat ihmiset elävät ja laskeutuvat tunneskaalalla hallitusta hengityksestä rapistuvaan kaaokseen, jossa tai chi ei enää auta.

Roolitus on timanttinen. Haapkylä ja Volanen ovat taitavia jäykässä parisuhteessaan, kulissien ylläpidossa ja kivisissä kasvonilmeissään. Hietala on hurmaava epävakaan oloisena nuorena naisena, joka näkee pariskunnan olevan ihania ihmisiä. Suurimmat pisteet vie kotiin kuitenkin Nikkilä, käsittämättömän kuumottavana veljenä, miten voikin olla noin mukavan näköinen mies niin pelottava (miestä lainatakseni).

Kuva: Pate Pesonius

Roolisuoritukset päästään myös tekemään hienoissa puitteissa. Kliininen asunto toimii vähäeleisyydessään kiinnostavana näyttämönä kaikelle sille hieman nyrjähtäneelle, mikä lavalla tapahtuu. Kohtauksia rytmittävät älykkäästi suunnitellut ja tehokkaat valot, pimeän näyttämön valaistuessa ei voi olla varma mitä seuraavaksi tapahtuu. Lavastuksesta ja valosuunnittelusta saa kiittää Jani-Matti Saloa. Kaiken muun lisäksi täytyy vielä kiitellä käsikirjoittaja-ohjaaja Antti Hietalaa ja dramaturgina toiminutta Jani Volasta kaiken kokoon kuromisesta.

Ihanat ihmiset oli todella tyylikäs kokonaisuus ja uskon sen kivunneen välittömästi tämän vuoden suosikkiesityksieni joukkoon. Bravo.

Talle Teatterikärpäsen puraisuja -blogissa antoi esitykselle myös vahvat neljä tähteä, Hesarin Lauri Meri (josta alan kovasti pitää kriitikkona) kutsuu tätä syksyn tyylikkäimmäksi näytelmäksi.

Lavalta: Ruusulankatu 10 (Q-teatteri)

 Kuva: Terjo Aaltonen

Q-teatterin Pikku-Q:ssa nähtävä Ruusulankatu 10 herätteli mielenkiintoa heti siitä kuultuani. Sininauhasäätiön, Balansia Filmsin ja Måndagin kanssa yhteistyössä tehty esitys kertoo Ruusulankatu 10:n asumisyksikön nuorista ja heidän elämästään. Asumisyksikön ympärillä kuohunut mediamylly jää taka-alalle, kun esiin nostetaan ihmiset ja heidän tarinansa. Millaisia ovat ihmiset, jotka halutaan häätää Töölöstä pois?

Esitys jäi pohdituttamaan eikä siitä ole aivan helppo kirjoittaa. Miten minä voin kommentoida tässä jonkun muun kertomusta hänen elämästään? No, sen verran voin ainakin sanoa että kiinnostavaa oli. Ja avartavaa.

Karismaattiset näyttelijät Arttu Kurttila ja Juha Sääski tuovat eri kertojat lavalle. Epävarmoina, huvittuneina, närkästyneinä. Yksi hiipii pitkin seiniä, toinen haastaa katsojan tuijottamalla silmiin. Joku ei tiedä mitä haluaisi, toinen pohtii kuolemaa.Yksi kertoo lapsuudessa koetusta väkivallasta ja sitten siitä, kuinka elämä tuntuu nyt olevan vähitellen raiteillaan. Roolit vaihtuvat sulavasti, molemmat miehet tuntuvat lavalla aidoilta tunteineen. Taustalla nähdään välillä videoita asukkaista, kuullaan tarinat heidän kertominaan.

Ohjaaja Jonna Wikström työryhmineen on tehnyt kiinnostavaa ja arvokasta työtä saadessaan asukkaat kertomaan lapsuudestaan, kokemuksistaan. Siitä, miten päihteidenkäyttö alkoi jo alakouluikäisenä. Miten vankilassa ainakin saa katon päänsä päälle vähäksi aikaa, sellistä saada hetkellisen kodin.

Kuva: Terjo Aaltonen

Kaiken tämän jälkeen ajatus siitä, että eikö näitä ihmisiä voisi vaan asuttaa vaikka Espooseen tai että eikö sitä apua voisi tarjota vasta sitten kun on päässyt kuiville, tuntuu absurdilta. Mediakohun käsittely on kuitenkin pienessä osassa ja se on hyvä, tekee esityksestä kiinnostavamman. Sillä jos on Helsingissä asumisyksikön perustamisen aikaan asunut, on jo nähnyt ne lööpit ja kuullut kuinka paikkaa on vastustettu. Tarinalla on kuitenkin se toinen puolensa, se jota ei ole niin äänekkäästi kuultu. Ja osa siitä voidaan kuulla nyt.

Että hieno esitys. Kiitoksia.

Jos kaipaatte lisävakuuksia, voitte lukea myös Hesarin ja Voiman arviot.

Esityksiä on saatu ainakin facebook-sivujen mukaan lisää lokakuulle. Suosittelen.

Syystärpit! eli kulttuuria, kiitos

Heräsinpä tässä siihen, että teatterit avaavat taas oviaan ja näytöksiä pukkaa jos jonkinlaisia. Liput himoitsemiinsa esityksiin kannattaa hankkia ajoissa ja niinpä meilläkin on nyt kotona pyöritelty kalenteria ja mietitty että millekäs päivälle ja mitä hankitaan. Tässä meikäläisen tärpit syyskaudelle, olkaa hyvä.

Chicago / Lahden Kaupunginteatteri // Katsottu 18.10.
Voi Lahti-rakas, älä petä, sillä kuinka hienoa on että siellä tehdään Chicago! Mielestäni mainio musikaali tämä ja Lahti on hyvä musikaalikaupunki, joten yhtälöhän ei voi mennä pieleen? Ensi-illat 12. ja 13.9.

Ender's Game / Teatteri Toivo // Katsottu 10.10.
Lisäsin tämän avaruusoopperan tänne nyt vasta lokakuussa, en ymmärrä miten olen sen unohtanut! Toivon Enderiä olen odottanut siitä asti, kun luin tuossa kesällä kirjan ja sitten tajusin että tätä tehdään ja harjoituskuvat näyttävät niin hyvältä. Uskon, että scifi-klassikko on saanut arvoisensa toteutuksen.

Mad House Helsinki // Koonti tapahtumasta
Mad House valtaa Suvilahden Tiivistämön lokakuussa. En vielä tiedä mitä kaikkea menen katsomaan, mutta olen erittäin kiinnostunut tästä monipuolisen oloisesta taidefestivaalista. Toivon saavani lipun ainakin Hamlet Privateen. Tapahtuma 1.-29.10.

Miten menestyä vaivatta liike-elämässä / HKT // Katsottu 2.10.
Ei mahda mitään, syksyn jättimusikaali kiinnostelee. 1960-luvun musikaali on minulle ennestään tuntematon, mutta roolitus ja puvustus vaikuttavat lupaavalta. Jos huumoria ei ole vedetty liian överiksi, voisi tämä olla ihan nappivalinta. Ensi-ilta 27.8.

Ruusulankatu 10 / Q-teatteri // Katsottu 23.9.
Ruusulankatu 10 kertoo kiistellyn Ruusulankadun asumisyksikön nuorten elämästä. Esitys perustuu haastatteluihin ja erilaisiin dokumentaatioihin. Esityksen lähtökohta viehättää. Esityksiä vain vähän, hanki liput ajoissa! Ensi-ilta 11.9. Myös Q-teatterin Ihanat ihmiset kiinnostaa, Q:ssa saa aina yllättyä.

Supernaiivi / Ryhmäteatteri // Katsottu 15.11.
En voi vastustaa punaisia palloja ja hakkaleluja. Erlend Loen yhteen tunnetuimmista romaaneista perustuvan näytelmän pääosassa nähdään Ylermi Rajamaa. Olen nähnyt esityksestä jo yhden version Tikkurilan teatterin tekemänä, se oli mainio, joten odotukset ovat korkealla. Ensi-ilta 9.10.

The Pianist / Circo Aereo & Cirko // Katsottu 21.9.
Ihastuin viime jouluisessa Cabaret Jamonissa loistavaan klovni-miimikko Thomas Moncktoniin. Niinpä tämä herran hittiesitys oli varma valinta syyskauden katsottaviin. Esitykset 17.9. alkaen.

Totuus vs. tarina / Kokoteatterin improklubit 8.9.-8.12.
Keväällä improklubit jäivät harmikseni väliin, nyt uutta yritystä kehiin. Koska ovat kuulemma mainioita nämä klubit.

Vallankumous / KOM-teatteri // Katsottu 14.1.2015
KOMiin kelpaa yleensä mennä yllättymään, voisin siis taas mennäkin. Vallankumous lupailee hyvyyden vallankumousta, uskoa, toivoa ja rakkautta. Ja Pekka Valkeejärvikin siellä. Ensi-ilta 8.10.

Vanja-eno / Kansallisteatteri // Katsottu 28.10.
Vanja-enoon hankin liput jo keväällä kun olivat tarjouksessa. Koska pitäähän sitä yksi klassikko aina jonnekin mahduttaa. Kaupunginteatterilla menee samainen näytelmä, mikä on vinkeää. Luulen, että jätän vertailun kuitenkin väliin ja tyydyn vain tähän yhteen. Ensi-ilta 17.9.

Että sellaisia. Varmasti tai sanotaan että toivottavasti sinne sekaan mahtuu vielä jotain yllättävää, joka ei vielä tullut vastaan.

Ja teille lukijoille vinkaan tässä ovelasti tärppinä, että Korkeasaaren Kissojen Yössä nähdään mainio Kissalaakso High School -musikaali (linkki vie fb-eventtiin // katsomaan pääsee Kissojen Yön lipulla, ei erillistä maksua siis) jossa myös allekirjoittanut heiluu lavalla. Tervetuloa!

Kultturellia ja ihanaa syksyä kaikille!

Lavalta: Kaspar Hauser (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius/Q-teatteri

Q-teatterin kevään kantaesitys Kaspar Hauser löytyi jo alkuvuodesta omalta tärppilistaltani, mutta varsinainen pankinräjäytys tuntui tapahtuvan siinä vaiheessa kun sekä Helsingin että Turun Sanomat fiilistelivät näytelmää aivan tosissaan. Onneksi liput tuli hankittua ajoissa, sillä hetken päästä kaikki oli loppuunmyytyä.

Näytelmän nimihahmo oli vuonna 1828 Nürnbergin torilta löytynyt lapsi, joka ei ennen tätä kohtaamista ollut tavannut muita ihmisiä ja joka oli viettänyt koko elämänsä pimeässä kellaria syöden vain vettä ja leipää. Nykypäivän Kaspar Hauser kyselee, ihmettelee, yrittää lopulta sopeutua yhteiskunnan vaatimuksiin.

Ensimmäinen puoliaika on tarkkailua. Katsojille selviää Kaspar Hauserin tarina leikkihevosineen päivineen. Ulkomaailma näyttäytyy käsittämättömänä kovien äänien ja värien sekamelskana. Väliajan koittaessa myönnän katsoneeni hyvää teatteria, mutten ole vielä aivan varma mistä se kaikki hehkutus on lähtöisin.

Toinen puoliaika tarjosi vastauksen ihmetykseeni. Terävä huomiokyky, nykysukupolven omituisuuksien osoitus muttei kuitenkaan halvalla pilkkaaminen, hämmentävä kuvasta toiseen siirtyminen. Näyttelijät ovat käsittämättömiä, toisinaan energiaa yleisöön hehkuvia, toisinaan itsensä kaiken ulkopuolelle sulkevia. Kaikki on runsasta, sitä on paljon ja enemmän.

Kuva: Pate Pesonius/Q-teatteri

Huomaan nauravani piikeille, tuollaisia ihmisiä tunnen. Toisaalta tunnistan esityksestä myös itseni. Nauran silti, hämmennyn. Näin jälkikäteen ajateltuna näytelmä ei välttämättä ole hauska, mutta nauraminen on helppo tapa reagoida. En kuitenkaan näe tätä kritiikkinä y-sukupolvea kohtaan, pikemmin ehkä muotokuvana, joka näyttää maailman siitä näkökulmasta niin tarkasti kuin se osaa.

Koko näyttelijäkolmikko, Lotta Kaihua, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala, tekee loistavaa työtä. Valinnat ovat osuneet nappiin. Erityiskiitokset annan kuitenkin Ritalalle, muuntumiskykyiselle ja monipuoliselle, vaikka unohtaa en voi myöskään Nikkilän romahdusta tai Kaihuan o-kayyta. Loppupeleissä aplodit täytynee antaa koko tekijätiimille, käsikirjoittajille, ohjaajalle, lavan ulkoisesta olemuksesta ja äänimaailmasta vastaaville.

Lainaan tähän vielä loppuun miestä, joka kiteytti oman teatteri-iltansa näin:
- Olen saattanut pitää jostakin esityksestä enemmän kuin Kaspar Hauserista.
- Kaspar Hauser on luultavasti silti paras teatteriesitys, jonka olen koskaan nähnyt.

Kiitokset siis Q-teatterille elämyksestä, seuraavaa spektaakkelia odotamme jo kovasti.

Kevään tärpit - kulttuuria kiitos!

Kipin kapin lippuja hankkimaan!

Viime syksynä tein itselleni tärppilistan syksyn teatterijutuista. Listan tekeminen selvästi auttoi, sillä onnistuin pinkomaan sen kokonaan läpi ja nyt lienee paikallaan kahlata läpi myös kevään tarjonta. Tällä kertaa tosin ajattelin laajentaa valikoimaani myös teatterista muihinkin esittävän taiteen muotoihin, hui! Seuraavassa siis Kujerruksien kevään 2014 tärppilista!

Sikäli mikäli ehdin näitä katsomaan niin katsomisen jälkeen linkkiä ilmestyy vinkin perään. Ja sanottakoon tähän alkuun vielä se, että on aika ihanaa olla ilmoittautuneena teatterien tiedotuslistoille kun kevätkauden lehdet tulevat postissa kotiin.

Cirko

Laitan Cirkon tähän nyt ihan vain yleisesti ottaen koska siellä on vaikka mitä kiinnostavaa! Keväällä on paljon erilaisia esityksiä ja toukokuussa järjestetään Cirko-festivaali. Cirko-festivaalin tiimoilta ostimme jo meille liput kanadalaisen The 7 Fingers -ryhmän Traces-esitykseen.

Isänmaallinen messu - Halleluja perkele! / KOM-teatteri

Esityksen nimen nähtyäni mietin vähän että oisko tää nyt tärppi vai ei, mutta kuvauksen luettuani totesin että joo. Suomalaiset eturivin kirjoittajat puhuvat suunsa puhtaaksi ja pohtivat kansakunnan tilaa, lavalla KOM-ensemble. Luvassa on kuulemma laulua, pelastautumissuunnitelmaa ja saarnaa. Esitys vedetty ohjelmistosta liian tiukan aikataulun vuoksi.

Jekyll ja Hyde / Turun kaupunginteatteri

Harmitti, kun en syksyllä ehtinyt katsomaan mutta tämähän menee vielä keväälläkin! Klassikkotarina Jekyll ja Hyde on puettu Turun kaupunginteatterissa musikaalimuotoon, pääroolissa häärii Riku Nieminen. Kavereilta tuli vielä kaiken lisäksi sen verran hyvät suositukset, että nähtävä on. - nähty 5.4.2014

Järki ja tunteet / HKT

HKT tuo lavalle keväällä Austen-klassikon. Klassikoiden lavalle tuomisessa on omasta mielestäni aina haasteensa, mutta parhaimmillaan se voi onnistua erittäin hyvin. Päätän tällä kertaa laskea toivoni pääosakaksikon, Sara Mellerin ja Kreeta Salmisen varaan.

Kaspar Hauser / Q-teatteri

Q-teatterin kevään uutuus lupaa kertoa Y-sukupolven tarinan. Itselleni alkaa olla Q-teatterin suhteen sellainen fiilis, että en hirveästi tutustu mitä siellä näytetään vaan menen vaan. Ensinnäkin siellä on hyviä näyttelijöitä ja toisaalta sieltä ei tule ainakaan lähdettyä ihanhyväkolmekauttaviis-meiningillä. Lisäksi kuulin satunnaisen kohtaamisen aikana Eero Ritalalta että tästä on tulossa aika hyvä. - nähty 19.3.

Kaunotar ja Hirviö / Kansallisbaletti

Innostuin taas kun tajusin että kappas, sen lisäksi että räpellän sunnuntaisin balettitunneilla sitä voi ihan oikeasti myös mennä katsomaan. Kansallisbaletti tarjoilee keväälle klassikkosadun lumottuine prinsseineen ja rakkaustarinoineen.

Kokoteatterin improklubit

Koko-teatteri tarjoilee kevätkaudella improklubeja kaksin kappalein. Joka kuukauden toisena maanantaina Koko Jazz Clubin lavalla nähdään Totuus vs. tarina eli sinne ja takaisin jossa julkkisvieraan kertomasta tarinasta näyttelijät improvisoivat jotain uutta. Joka kuun viimeisenä maanantaina puolestaan päästään kokemaan Riskiryhmän improklubi teatterisalissa. Näihin haluaisin päästä edes kerran.

Luolasto / Kansallisteatteri

Syyksi melkein riittäisi, että näytelmässä esiintyy eräs suosikeistani eli Martti Suosalo. Tämän lisäksi näytelmän idea kuulostaa kiinnostavalta. Tutkimusryhmä seikkailee maan uumenissa etsien kristallijärven rannalta löytyviä maalauksia ja kohtaa luolastossa jotain kummallista. - nähty 1.4.

Nätti tyttö, vähän pehmee / Ryhmäteatteri

Nätti tyttö, vähän pehmee lupailee kuplivaa kerrontaa, pohdintaa olemassaolosta sekä Suomineidon vahvuudesta. En tiedä yhtään mitä odottaa, mutta myönnän tässä että nyt menen ensisijaisesti siksi että tykkään Ryhmiksen meiningistä ja en halua jättää näitä väliin. Sieltä saa aina jotain ajateltavaa, vähintään. - nähty 6.2.2014

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri

Oivallinen ranskalaiskomedia pyörii vielä kevätkaudella Pienellä näyttämöllä. Olin ilahtunut, koska kerrankin komediana mainostettu esitys nauratti ihan aidosti. Kristo Salminen ja Katariina Kaitue esittävät hienosti lopulta hermoromahduksen partaalle joutuvaa pariskuntaa, jonka kotiin alkaa yhtäkkiä ilmestyä kasoittain rahaa. Oma juttuni esityksestä täällä.

Sormet hunajapurkissa / Ryhmäteatteri

Jostain syystä tämä keväinen tärppilistani on kauhean näyttelijävetoinen, mutta entäs sitten. Ryhmäteatterin kevään toisessa ensi-illassa on pääosassa Sanna-Kaisa Palo, josta pidän aivan hirvittävästi. Ihmissuhteiden törmäyttäminen myös kiinnostaa mukavalta tai vähintäänkin kiinnostavalta.

Tohtori Zivago / HKT

Meinasin viime syksynä, että en nyt mene katsomaan tätä HKT:n (silloin) uutta musikaalia koska se ei lähtökohtaisesti oikein sytyttänyt. Tämän jälkeen olen monelta taholta kuullut, että kannattaisi ehkä sittenkin. Edes Antti Timosen vuoksi, joka on kuulemma tässä tosi hyvä pahis.

Mainiota kulttuurikevättä kaikille!

ps. Palaan myös aiheeseen Avoin kirje teatterikävijöille. Innostutaan ja fiilistellään, mutta höpötetään vasta esityksen jälkeen!

Lavalta: Hämeenlinna (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius

Q-teatterin Hämeenlinna kuului myös omiin syksyn kiinnostuksiini eikä vähiten siksi, että kevään kantaesitys oli niin riemukas. Toisekseen Hämeenlinnassa kiinnosti myös sen kirjoittaja, Juha Itkonen, jolta olen tosin lukenut vain yhden kirjan mutta joka tapauksessa. Teatteriseuraksi sain siipan lisäksi houkuteltua myös ihanan Kirjainten virrassa-Hannan siippoineen, joten teatteri-ilta tulisi ainakin alkamaan hyvin.

Joskus 70-luvulla tähtitoimittajan tittelistä nauttinut Paula Peltonen (Sanna-Kaisa Palo) lähetetään tekemään juttua Hämeenlinnasta ja siellä asuvista aivan tavallisista ihmisistä. Ensisijaiseksi kontaktiksi pääsee Paulan muuttumisleikissä vieraillut Päivi Paukku (Pirjo Lonka), hieman elähtänyt mutta nuorekkuuta haikaileva perheenäiti. Mukaan lupautuvat myös Päivin vanhempi tytär Kati Lehto (Saara Kotkaniemi) miehineen (Eero Ritala), nuorempi tytär Santtu (Lotta Kaihua) heiluu taustalla vastentahtoisemmin ja yrittää suorittaa armeijaa. Kaiken taustalla hiippailee Martti-isä (Hannu Kivioja), jonka ainoana toiveena tuntuu olevan päästä vielä istumaan perheensä kanssa samaan pöytään.

Hämeenlinna oli minulle näytelmä perheestä ja sen suhteiden vaikeudesta, siitä hauraudesta. Kuinka helposti asiat voikaan sotkea ja kuinka vaikea niitä on korjata jälkikäteen. Unohdukset, laiminlyönnit ja paha olo kasaantuvat ja saavat ihmisen voimaan pahoin. Tunteista on hankala puhua, mutta aina ei ole liian myöhäistä. Samalla käsitellään hellästi pieniä kaupunkeja, junaratoja ja sitä, onko Rosso oikea ravintola.

Kuulin väliajalla katsomosta paheksuvaksi tulkitsemani kommentin siitä, että miten ihmeessä Itkonen on kirjoittanut tällaisen näytelmän kun hänhän on itse hämeenlinnalainen. Niinpä niin. Pohdimme tätä glögin ja pullan ääressä ja totesimme, että omaa kotiseutuaan taitaa olla jopa lupa vähän pilkata ja kertoa siitä lämpimästi mutta myös vähän julmasti. Pienen kaupungin karrikoitu elämä Prisman käytävineen ja Rossoineen naurattaa, mutta samalla sieltä ostoskärryjen massasta löytää myös itsensä.

Kuva: Pate Pesonius

Ensimmäinen puoliaika tuuditti minut katsojana turvalliseen tunteeseen. Pohjavireet olivat synkkiä, mutta huumoria oli paljon ja nauratti ääneen. Toisella puoliajalla tunnelma muuttuu tai vähintäänkin tiivistyy. Nauraa uskaltaa enää vain harvoin ja tummuus alkaa hivuttaa itseään pään sisään. Ongelmat kasaantuvat, ihmiset eivät tunnu löytävän toisiaan. Pelottaa, että mitä seuraavaksi tapahtuu. Loppujen lopuksi kaikki päättyy, en tiedä päättyykö hyvin, mutta ehkä jollain tavalla lohdullisesti. Päättäkää itse.

Erityismaininnat saavat tällä kertaa ihastuttavan aito ja sopivan kärjistetty Sanna-Kaisa Palo sekä hurmaavan lakonisesti puhuva uskottava nuori aikuinen Lotta Kaihua. Hahmokehityksessä pisimmän korren veti tosin Pirjo Longan hieno mutta rankka Päivi Paukku. Lisäksi ihastelin kovasti kohtausten vaihtumista ja sen saumattomuutta, valon ja pimeyden vaihtelua ja näyttelijöiden suuntavaistoa. Hienoa.

Jos on valmis altistamaan itsensä nauramaan ja ehkä vähän ahdistumaan, on Hämeenlinna varsin oivallinen valinta. Q-teatterista saa myös väliajalla mainiota pullaa ja nyt oli glögiäkin tarjolla, kivaa!

Miksi mennä teatteriin ja syksyn tärpit

Väliajalla voi hyvällä omallatunnolla ottaa lasin kuohuviiniä. Tai pullaa (Ryhmiksessä ja Q:ssa ainakin on hyvät leipomustuotteet).

Olin perjantaina kolmatta kertaa tänä kesänä katsomassa Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydäntä. Sen lisäksi Hanna listasi omia kirjallisia teatteritärppejään ensi syksylle. Nämä yhdessä saivat minut miettimään, miksi ihmeessä käyn mielelläni teatterissa.

Olen innostunut teatterissa käymisestä tosissani viimeisen kuuden vuoden aikana. Tein laskeskeluja blogimerkintöjen perusteella. Vuonna 2011 kävin teatterissa 14 kertaa ja 2012 16 kertaa. Tämän vuoden saldo on 14 kertaa ja toivon luvun nousevan yli kahdenkymmenen. Aikaisemmin viehätys perustui paljolti omaan näyttelemisinnostukseen, tämä johtikin Korkeasaaren teatteriin liittymiseen vuonna 2009. Nyttemmin, vaikka näyttelemisestä pidänkin, huomaan yhä enemmän nauttivani katsojan osasta. Siitä, että minut lumotaan, saadaan nauramaan ja pelkäämään, uppoutumaan tarinaan. Se on aika siisti tunne.

Minusta on myös mukava pukeutua teatteriin. Tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsisi pönöttää ja kärsiä epämukavista ja kiristävistä vaatteista koko esityksen ajan. Vaatteet voivat olla mukavat, mutta silti siistit. Omasta mielestäni se on kunnionosoitus teatterin tekijöille, että vaivautuu hieman katsomaan mitä päällensä laittaa. Ulkoilmateatterit toki sitten vielä erikseen, sinne riittävän lämmintä päälle ja tarvittaessa huopa mukaan.

Kannattaa myös jättää hajusteet kotiin ja jos vain mahdollista vetää ne viimeiset sauhut reippaasti ennen esityksen alkua. Yleisössä nimittäin istuu aina hajuherkkiä, joilta teatterinautinto saattaa mennä ihan pilalle. Jos kuulut hajuherkkiin kannattaa muutenkin lukea esitysten tuoteselosteet tarkkaan, usein teatterisavun, -tupakan tai muiden hajusteiden käytöstä varoitetaan etukäteen.

Ja jos nautit: anna esityksestä palautetta. Useiden teattereiden nettisivuilla on palautelomakkeita tai sitten voi lähestyä myös sähköpostilla. Itse ainakin tekijänä arvostaisin positiivista, vilpitöntä palautetta.

Anna siis teatterin viedä mukanaan. Valitse omat suosikkisi ja mene myös mukavuusalueesi ulkopuolelle.

Lopuksi vielä omat teatteritärppini syksylle, näitä tulikin aika paljon. Kiitos Hanna ideasta!

Päivitys 20.10. Linkitän vinkkien perään myös omat tekstini esityksistä kun olen ne ehtinyt käydä katsomassa.

Appelsiinitemppu / Kulttuuritalo Stoa
Tämä on ihan ehdoton valinta! Näin esityksen keväällä Korjaamolla, marraskuussa on kaksi esitystä Stoassa. Appelsiinitemppu oli huimaava, ovela ja kipeän kaunis näyttäessään katsojalle illuusioita ja paljastaen henkilöhahmojen salaisuuksia.

Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa / Espoon Kaupunginteatteri
Esitystalouden ensimmäinen osa oli aivan hulvaton, joten tämä on ehdottomasti nähtävä myös. Lisäksi lavalla on yksi suosikkinäyttelijöistäni eli Martti Suosalo. Liput kannattaa varata ajoissa, edellinen esitys oli pian melko loppuunmyyty tai varattu. -- Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa 30.10.

Charles Dexter Wardin tapaus / Tikkurilan teatteri
Kävin itse katsomassa tämän H.P.Lovecraftin pienoisromaanin perustuvan näytelmän keväällä ja pidin siitä kovasti. Kahden miehen näytelmä on intensiivinen ja sopivasti pelottava. Näytelmästä voi myös nauttia ilman Lovecraft-tietämystä, sillä itselleni kirjailija ei ole juuri nimentuntemusta tutumpi. Esityksiä on vain viisi marras-joulukuussa, joten ole tarkkana.

Hämeenlinna / Q-teatteri
Q-teatteri tekee oman mielikuvani mukaan siistejä ja uskaltavia ratkaisuja, jotka onnistuvat joko täysiä tai sitten eivät. 2/3 edellisistä käynneistäni sanovat, että onnistuvat. Juha Itkosen Hämeenlinna on siis nähtävä. -- Hämeenlinna 21.11.

Jäniksen vuosi / Ryhmäteatteri
Paasilinnan klassikkoteos on lukematta ja nimi tuo mieleen vain Samuli Putron biisin. Oli miten oli, Ryhmikseltä uskallan mennä katsomaan käytännössä mitä vaan. Aina olen yllättynyt, joskus hämmentynyt, ei ole harmittanut. (ja sitten esityksessä on Juha Pulli, jota pääsin kättelemään viime Robbarin väliajalla, kui siistiä!) -- Jäniksen vuosi 12.10.

Kiviä taskussa / HKT
Tiedetään, Kiviä taskussa on pyörinyt jo ties kuinka monta vuotta. Mutta se on vaan niin hyvä, itse olen nähnyt sen kolmesti. Ja nyt haluaisin nähdä vielä neljännen kerran. Liput tuntuvat taas olevan loppuunmyydyt, mutta peruustuspaikkoja kannattaa aina yrittää (ja suoraan HKT:n lipputoimistosta sitten). Paljon rakkautta Suosalolle ja Nuojualle siitä, että ovat jaksaneet tätä niin monta vuotta. -- varasin liput helmikuuksi, hiphei!

Lavaklubi / Kansallisteatteri

Kannattaa ehdottomasti tutustua myös Lavaklubin (yllä) tarjontaan. Vinkeiden keikkojen lisäksi siellä järjestetään paljon teatterin tekijähaastatteluita ja syksyllä alkaa myös Yllätysklubi (ensimmäisen kerran 14.9., itse en pääse, menkää te!). Muista myös Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubi!

Lähes onnellinen mies / Ryhmäteatteri
Keväällä Ryhmis käsitteli naisen asemaa yhteiskunnassa Huorasadun kautta. Nyt on miesten vuoro kertoa, avata ikkuna miesten pahoinvointiin ja ristiriitaiseen asemaan yhteiskunnassa. Ainakin tekijätiimin perusteella vaikuttaa oikein lupaavalta. -- Lähes onnellinen mies 5.10.

Orkesteri - The Everlast / KOM-teatteri
Kun asuu samassa taloudessa musiikkimiehen kanssa herättää KOM-teatterin Orkesteri - The Everlast mielenkiintoni. Näytelmä kertoo hääkeikoilla tienaavasta bändistä, jonka riveissä nahistellaan ja juonitellaan. Kuulostaa lupaavalta. -- Orkesteri 19.11.

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri
Ranskalaisen Sébastien Thiéryn komedia kertoo siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kun rahaa alkaa ilmestyä yhtäkkiä tyhjästä. Mitä rahalla pitäisi tehdä, saako sitä käyttää, onko kyseessä rikos? Asetelma vaikuttaa herkulliselta. Näin mainoksen rautatieaseman tunnelissa, kiinnostuin. -- Ovista ja ikkunoista 5.12.

Pop Slut / Kokoteatteri
Mainospuhe lupaa uudenlaista musiikkiteatteria, spektaakkeleita ja sukupuoli-identiteetin käsittelyä. Kokossa tuppaa näkemään kaikkea jännää myös, toivottavasti ehdin katsomaan tätä. -- Pop Slut 26.11.

Pysy hengissä vielä tämä päivä / Kansallisteatteri
Kansiksen Omapohjan ohjelmistoa kannattaa seurata, siellä pyörii tuon tuostakin vaikka mitä kiinnostavaa. Pysy hengissä vielä tämä päivä kertoo mielenterveyspalvelujen alasajon seurauksista. Aihe on mielenkiintoinen ja ajankohtainen ja vaikka esitys on todennäköisesti absurdista huumorista huolimatta rankka on tämä nähtävä. -- Pysy hengissä vielä tämä päivä 19.10.

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatteri
Tämä on ehdottomasti nähtävä! Rocky Horror Show on upealla tavalla vinksahtanut musikaali ja tilaisuutta nähdä se livenä ei voi ohittaa. Esityksessä on myös katsojien mahdollista osallistua esityksen kulkuun, alkuperäisen esitysasun mukaisesti. Mutta ei hätää, osallistuminen on vapaaehtoista. -- The Rocky Horror Show 7.12.

Ja on niitä muitakin. Tutki nettisivuja, selaile lehtiä ja älä jätä viime tinkaan, parhaisiin liput viedään käsistä ennen kuin huomaatkaan.

Lavalta: Häiriötekijä (Q-teatteri)

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Viimeiset kaksi näytelmää Q-teatterissa ovat sekä vaikuttaneet että saaneet minut aivan pihalle, joten vähän jännitti että mitä tällä kertaa. Esiintyjäkaarti oli kuitenkin sen verran vakuuttava, että painuin paikalle sopivin odotuksin. Vuorossa oli siis Q-teatterin uusi kantaesitys, Häiriötekijä, joka pyörii teatterin suurella lavalla toukokuun puoliväliin asti.

Häiriötekijä toimii hieman samalla idealla kuin sketsisarjat. Näytelmä koostuu lyhyistä episodeista, jotka eivät suurimmaksi osaksi liity toisiinsa mitenkään. Pätkiä nähdään niin lavalla kuin videoesityksinäkin. Ensimmäisellä puoliajalla suurin osa jutuista on hauskoja, vaikka välillä miettiikin että saako tälle nyt nauraa? Siis oikeasti. Toisella puoliajalla tunnelma on huomattavasti synkempi, jutut enemmän häiriintyneen ahdistavia. Näytelmän tagline pitää kutinsa:

Pirullinen. Synkkä. Hyvän maun vastainen. Ei palautusoikeutta.

Näyttelijäkaartiin kuuluvat Lotta Kaihua, Elina Knihtilä, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka sekä Eero Ritala. Kaikki vetivät esityksen ammattitaidolla vuorotellen naurattaen ja saaden yleisön täysin hiljaiseksi. Samalla huomasi heillä olevan hauskaa lavalla, se on aina positiivista. Näytelmän on ohjannut Jani Volanen ja käsikirjoitus on koko työryhmän yhteinen. Esitys kesti väliaikoineen rapiat kaksi tuntia ja jaksoi pitää kiinnostuksen yllä loppuun asti.

Kuva: Pate Pesonius / Q-teatteri

Häiriötekijä jätti olon hieman hämmentyneeksi, mutta samalla varsin riemukkaaksi. Tällaista teatteria en muista aikaisemmin nähneeni ja minusta on mukava yllättyä positiivisesti. Erityiskiitoksen saa tällä kertaa Eero Ritala, jonka hahmoja Marko ja Leo symppasin tosissani ja joka osasi myös olla pelottavan maaninen. Lisäksi näin jälkeenpäin päässä soi edelleen mainio pätkä, jossa kopiokonetta käytettiin hienosti instrumenttina.

Lisäsyrämmiä Q-teatterille siitä, että väliaikapullat eivät ole mitään pakastekamaa ja teevalikoimasta löytyi perusliptonien sijaan Clipperin teelaatuja.

Lyhyesti sanottuna: Suosittelen Q-teatterin Häiriötekijää erittäin lämpimästi vinksahtaneen ja synkän huumorin ystäville. Toivottavasti tämä poikkeuksellinen synkkä iltama saa paljon ilahtuneita katsojia.

Lämmin kiitos Q-teatterille kutsusta ensi-iltaan.

Marko vittu!

Lavalta: Broken Heart Story (Q-teatteri)

Kuva: Q-teatteri /Patrik Pesonius

Firman pikkujoulut. Menemme teatteriin. Luulen meneväni katsomaan komediaa, mutta ajatus on väärä. Q-teatterin Broken Heart Story on taiteilijan omakuva, melko traaginen sellainen, pelottavakin. Esityksen jälkeen olo oli hämmentynyt; en oikein ymmärtänyt, en ollut varma pidinkö mutta en silti inhonnutkaan.

Onneksi on käsiohjelma. Käsiohjelmassa ohjaaja/käsikirjoittaja Saara Turunen kertoo ammentaneensa aineksi Pygmalion-myytistä ja kreikkalaisesta tragediasta. Näkyvimmin myytti tulee esiin tarinassa mukana liikkuvissa Pretty Woman-elokuvan viittauksissa. "Herra" pelastaa henkilön, josta tulee hänelle teos. Tärkeä sellainen. Mutta teoksen intressit eivät ole aina samat kuin pelastajansa. Broken Heart Storyssa "herra" eli Kirjailija haluaa kirjoittaa vakavista asioista, kapitalismista ja kuolemasta. Teos, Sielu, haluaisi puhua tunteista. Ja karkaa kun ei saa tahtoaan läpi.

Moni asia Broken Heart Storyssa hämmensi. Minä mietin, ovatko Kirjailija ja Sielu saman henkilön kaksi eri puolta, ja onko Sielu edes todellinen vai vain Kirjailijan harhakuva jotta hän saisi luotua tekstiä. En ole asiasta ihan varma vieläkään. Elina Knihtilä ja Laura Birn ovat kaikesta huolimatta vakuuttavat ja ahdistavatkin rooleissaan, Knihtilä viiksissään ja Birn punaisessa korsetissaan.

Rajamaa, Kaihua, Ritala ja Parviainen esittävät omat roolinsa ja toimivat myös kreikkalaistyyppisenä kuorona. Kuororatkaisu viehättää minua; ei vähiten siksi että yhtäaikaa ja samaan tahtiin puhuminen voi olla välillä todella haastavaa. Broken Heart Storyyn kuoro sopi oivallisesti ja toi oman kortensa kekoon luodessaan synkähköä, rappioitunutta tunnelmaa.

Vanha radio oli kaunis särkynyt sydän. Sydämen palaset olivat levällään monellakin roolihahmolla, syystä tai toisesta.

En haluaisi kukkahattutäteillä, mutta yksi asia minua joskus häiritsee teatteriesityksissä: rinnat. Jos niiden näyttäminen on perusteltua, niin sitten se on minusta ihan ok. Mutta jos minulle tulee tunne että lavalla hillutaan ilman paitaa jostain mystisestä syystä, moderniuden kaipuusta tai jostain niin se on vähän, no, vaivaannuttavaa. Olen myös ihan tyytyväinen etten istunut eturivissä; siinä olisi tainnut jäädä popcornsateen alle. Minä olisin selvinnyt ilmankin tästä esityksestä mutta visionsa kullakin.

Loppupeleissä olen silti ihan tyytyväinen että kävin katsomassa Broken Heart Storyn. Näyttelijät osasivat asiansa, lavaratkaisut olivat jänniä ja livevideoiden käyttö kiinnostavaa. Komedia tämä ei ollut, vaikka muutamassa kohdassa nauratti. Enemmänkin surullinen. Viimeisen kahden minuutin aikana olin eniten vaikuttunut kun kaikki näyttelijät olivat osana kuoroa. Sataako siellä? Valitsinko minä oikein?

Corto Maltesea sarjakuvana ja lavalla

Viime keväänä innostuin Corto Maltesesta, tuosta laivattomasta merimiehestä, kun Q-teatteri teki hänen seikkailuistaan teatteriesityksen. En ehtinyt lukea yhtäkään sarjakuvaa etukäteen, mutta nyt luin.

Minulla on ollut varmaan kolme kuukautta lainassa kuusi Corto-albumia, mutta tähän mennessä olen saanut luettua niistä vain kaksi; Corto Maltese - Kertomus Venetsiasta (sirat al bunduqiyyah) (Jalava, 1997, väritetty painos, alunperin 1994 nimellä Corto Maltse Venetsiassa; Favola di Venezia 1976) sekä Corto Maltese Siperiassa (Jalava, 1984; Corte sconta detta arcana 1974). Yhteensä Cortoja on julkaistu 25 albumia, joista kaikki on ansiokkaasti suomennettu ja osa on julkaistu hienoina värillisinä painoksina kuten tämä Kertomuksia Venetsiasta.

Corto Maltese määritellään aikuisille suunnatuksi seikkailulliseksi mutta vakavaksi taidesarjakuvaksi, ainakin Wikipedian mukaan, ja voin allekirjoittaa tämän määritelmän mielelläni. Prattin sarjakuvissa puhutaan paljon ja sivutaan monia historiallisia tapahtumia. Tarina kulkee vähintään yhtä paljon sanojen kuin kuvienkin avulla. Huumori, silloin kun sitä on, on hyvin kuivaa. Näiden seikkojen vuoksi Corto Maltesejen lukeminen vaatii, ainakin minulta, tiettyä keskittymistä sillä muuten moni juttu saattaa mennä ohitse.

Kertomuksia Venetsiasta-albumissa Corto on jälleen kerran palannut Venetsiaan. Tällä kertaa hän etsii kauan kadoksissa ollutta smaragdia, Salomon avainta. Tarina nivoutuu yhteen vapaamuurareiden kokouksiin, salaperäisiin naisiin ja Venetsian magiaa kuhiseviin portaikkoihin ja kadunkulmiin.

Corto Maltese on salaperäinen romantikko, jonka kädessä ei ole elämänviivaa. Omaa tietään kulkeva mies pitää kissoista ja savukkeista sekä, tietysti, naisista. Corto on syntynyt ja kasvanut Maltalla, mutta elämänsä aikana hän ei viivy samassa paikassa pitkiä aikoja. Pitkä mies pukeutuu aina tyylikkäästi, ja korvassaan hänellä on kultainen rengas. Salaperäiset miehet ovat kirjallisuudessa minun makuuni, joten luonnollisesti olen kovin viehättynyt mystisestä merimiehestä.

Prattin piirrosjälki on äärimmäisen viehättävää. Venetsia on lumoavan kaunis kanaaleineen ja kivirakennuksineen, ja Corto komea kuten aina. Väritetyn painoksen kauneus on omaa luokkaansa verrattuna mustavalkoisiin sarjakuviin. Ihailin myös kirjan esipuheen kuvituksena olleita Prattin upeita mm. vesiväreillä maalattuja luonnoksia. Esipuheessa Pratt kertoo, kuinka hän itse kuuli mystisestä Salomon avaimesta ja Venetsian salaisista pihoista. Lisäksi ennen tarinaa on suomentajan, Heikki Kaukorannan, selvitys vapaamuurariudesta joka pohjustaa tarinan historiaa hyvin.

Hugo Prattin taituruutta. 

Entäs se Q-teatterin esitys sitten, Corto Maltesen seikkailut? Se oli upea, ja nyt voin myös sanoa että hyvin sarjakuvien tyylinen. Esitys perustui viiteen albumiin, Corto Maltese Samarkandissa, Corto Maltese Siperiassa, Itäisen ikkunan enkeli, Corto Maltese Venetsiassa, Corto Maltese - nuoruus ja Kauriin merkin alla. Näistä olen tosiaan nytkin lukenut vasta tuon Siperian seikkailun, mutta tunnistin albumista kyllä välittömästi esityksessä käytetyt kohtaukset ja hahmot.

Corto Maltese ja Rasputin. Kuva: Patrik Pesonius / Q-teatteri

Tommi Korpela, yksi suomalaisia suosikkimiesnäyttelijöitäni heti Martti Suosalon jälkeen, oli loistava Corto; vähäeleinen, tarpeeksi pitkä, tupakka jatkuvasti suupielessä. Show'n varasti mielestäni kuitenkin Jani Volanen, joka esitti hullunkiilto silmissään äkkipikaista ja omalaatuista Rasputinia. Toisaalta Volasen oli myös mahdollista revitellä roolissaan enemmän. Eivätkä muutkaan näyttelijät olleet missään nimessä huonoja. Kreeta Salminen (jonka alunperin piti esittää Ronjaa Ryhmäteatterin Ronja, ryövärityttäressä) esitti muiden rooliensa ohella tappavaa ja kaunista Venexiana Stevensonia. Taisto Oksanen teki useammankin huikean roolin eikä tule unohtaa myöskään Pirjo Lonkaa ja Janne Hyytiäistä, jotka omalla ammattitaidollaan toivat paljon lisää hienoon esitykseen.

Q-teatteri oli näyttelijävalintojen ohella onnistunut myös lavastuksessa, sillä lava näytti olevan jaettu ikään kuin sarjakuvaruutuihin valkoisten pylväiden avulla. Rekvisiittaa oli hyvin minimaalisesti, mitä minä aina arvostan kovasti. Upeaa näytelmässä oli myös sen liikkuminen; katsomon keskellä oli käytävä, jossa näyttelijät myös kulkivat. Onneksi eräs tuttu neuvoi meille täydelliset paikat ja pääsimme todistamaan melkein liiankin läheltä Corto Maltesen konekiväärinkäyttötaitoja.

Kuva: Patrik Pesonius

Harmi kyllä Q-teatterin viimeiset esitykset tästä näytelmästä olivat jo toukokuussa. Esitykset olivat muistaakseni lähes poikkeuksetta loppuunmyytyjä, ja minäkin sain liput puolivahingossa. Minun piti kirjoittaa tästä jo silloin, mutta halusin verrata esitystä myös sarjakuviin.

Mitä tästä sitten jäi käteen? Ainakin haluan lukea lisää Corto Malteseja ja selvittää, missä kaikkialla tämä komea merikapteeni on seikkaillut. Lisäksi tulen tarkkailemaan Q-teatterin ohjelmistoa enemmän, sillä noin laadukasta teatteria menee aina mielellään katsomaan.