Paul Auster: New York-trilogia

Kirjastosta tarttui herätelainana mukaan kätevästi mukana kulkeva pokkariversio Paul Austerin New York-trilogiasta (The New York Trilogy), joka takakannen kirjailijaesittelyn mukaan nosti Austerin kirjalliseen kuuluisuuteen. Alla on eritelty kaikki teoksen kolme kirjaa ja niiden perään on laitettu alkuperäiset suomennosvuodet vaikka pokkari onkin vuodelta 2010.

Kirjoitin jokaisen osan pohdintani heti sen luettuani, ja siksi teksti on ehkä vähän katkonainen. Silti parempi näin, sillä en olisi varmaan enää osannut kirjoittaa Lasikaupungista heti Lukitun huoneen jälkeen.


Ja mitä Quinniin tulee, ei meidän tarvitse viipyä hänessä pitkään. Ei ole lainkaan tärkeää kuka hän oli, mistä tuli ja mitä teki. 


Lasikaupunki (Tammi, 1988; City of Glass 1985) kertoo Daniel Quinnistä, epäonnistuneesta runoilijasta joka nykyään kirjoittaa keskinkertaisia dekkareita salanimellä. Quinnin elämä heittää kuperkeikan, kun hän saa puhelinsoiton jossa kysytään Paul Austeria, yksitysetsivää. Huvin vuoksi Quinn päättää ryhtyä Austeriksi, ja hänet palkataan suojelemaan Peter Stillmania kummalliselta isältään, joka vapautuu pian vankilasta.

En ole ihan varma, mitä mieltä olen Lasikaupungista. Toisaalta se on Austerin hienolla tyylillä kirjoitettu ja kohta, jossa Quinn menee tapaamaan oikeaa Paul Austeria on mieltä kutkuttava. Toisaalta se vaikutti jotenkin keskeneräiseltä, enkä itse ainakaan ollut tyytyväinen loppuun.

Hän pohtii, että ehkä hänen Blackista keksimänsä tarinat pitäisi totuuden nimessä sisällyttää viikkoraporttiin. Kuvitelmista saisi ainakin jonkinlaisen käsityksen tapahtumista, kun muuta kerrottavaa on niin vähän. Blue järkiintyy kuitenkin heti tajutessaan, ettei niillä ole mitään tekemistä Blackin kanssa. Eihän tämä ole minun elämäntarinani, hän ajattelee. Minun pitää kirjoittaa hänestä eikä itsestäni.

Aaveita (Tammi, 1988; Ghosts 1986) alkaa 3. helmikuuta 1947, joka on muuten itse Paul Austerin syntymäpäivä. Tarina lähtee liikkeelle lupaavasti. Yksityisetsivä Blue saa toimeksiannon mieheltä nimeltä White; on tarkkailtava miestä nimeltä Black, ja lähetettävä tämän tekemisistä viikkoraportit. Black vain ei tunnu tekevän mitään kiinnostavaa, ja pian Blue alkaa tavoisten poiketen tekemään omia hypoteeseja siitä, mitä tapahtuu.

Kuten Lasikaupungissa myös Aaveissa paneudutaan omaan identiteettiin ja siihen, miten toisen ihmisen elämän seuraaminen, käytännössä sen eläminen, vaikuttaa omaan persoonaan. Aaveita miellytti minua enemmän kuin Lasikaupunki, mutten vieläkään ole oikein vakuuttunut.

En aio tässä mennä yksityiskohtiin. Kaikkihan nykyään tuntevat Fanshawen tuotannon. Sitä on luettu ja käsitelty, siitä on kirjoitettu artikkeleita ja tutkielmia, siitä on tullut yhteisomaisuutta. Jos jotain nyt pitää sanoa, niin se että kesti vain pari tuntia kun jo tajusin tunteeni toisarvoisiksi. Rakkaus sanoihin, panostus kirjoittamiseen ja usko kirjojen voimaan hautaa alleen kaiken muun, ja sen rinnalla ihmiselämä on mitätöntä.

Lukittu huone (Tammi, 1989; The Locked Room 1986) saattoi hyvinkin pelastaa tämän trilogian, ainakin minulle. Siinä nimeämätön kirjailija saa eräänä päivänä soiton kauniilta Sophie Fanshawelta, lapsuudenystävänsä vaimolta. Herra Fanshawe on kadonnut mystisesti, ehkä kuollut, ja on viimeisenä toiveenaan pyytänyt Sophieta luovuttamaan julkaisematta jääneen kirjallisen tuotantonsa kirjailijamme haltuun.

Kirjailija ja Sophie ystävystävät, rakastuvat. Fanshawen kirjan julkaistaan ja kirjailija aloittaa Fanshawen elämänkerran kirjoittamisen. Avoimia johtolankoja on loputtomasti, kukaan ei tunnu tietävän erikoisesta Fanshawesta oikein mitään ja epäselvää on sekin, onko Fanshawe jopa elossa. Kirjailija ei ole edes aivan varma, haluaisiko hän Fanshawen olevan elossa vai kuollut.

Lukittu huone niputtaa New York-trilogian jollain tavalla kasaan. Tapaamme tuttuja henkilöitä, kuten Lasikaupungista tutun Quinnin, Henry Dark ja Peter Stillmankin mainitaan, tavallaan myös mm. Black ja Blue. Annetaan myös ymmärtää, että kirjailijamme olisi kirjoittanut itse Lasikaupungin ja Aaveita, mikäli ymmärsin oikein.

Mielestäni Lukittu huone oli trilogian osista ehjin, ja se muistutti minua hieman Jonathan Carrollin Naurujen maasta (jonka Satu sattumoisin juuri arvioi). Se ei myöskään turhauttanut minua edeltäjiensä tavalla ja teki oloni paremmaksi siitä, että kulutin tämän viikon Austerin parissa.

En välttämättä ymmärrä, miksi juuri tämä teos on nostanut Austerin esille sillä juonellisesti se ei missään tapauksessa ollut suosikkini Austerin töistä. Kirjoitustyyli on kuitenkin sitä tuttua ja taitavaa, jollain tavalla vähän maanista ja erikoista. Enkä tiedä mitä olisin ajatellut, jos olisin lukenut vaikka vain Lasikaupungin. Triona nämä kuitenkin toimivat ihan näppärästi.

Lavalta: Mr Vertigo (Kansallisteatteri)

Kävin eilen illalla katsomassa Kansallisteatterissa Mr Vertigon, eli Kristian Smedsin version Paul Austerin hienosta romaanista. Seuralaisena toimi isäni, joka aikanaan tutustutti minut Austerin maailmaan lainaamalla minulle ensin teoksen Sattumuksia Brooklynissa ja tämän jälkeen Illuusioiden kirjan (joka ainakin tähän mennessä on oma Auster-suosikkini). Mr Vertigon luin joskus viime vuoden lopulla, ja olin kirjasta vaikuttunut. 

Hieman jännitti mennä katsomaan, mitä Smeds on kirjan kanssa saanut aikaan. En nähnyt aikanaan Smedsin Tuntematonta, mutta seurasin kyllä siitä virinnyttä keskustelua. Vertigon näyttämölle siirtämisestä tiesin sen verran, että yleisö joutuu esityksen aikana liikkumaan ja tilaa on käytetty uudella tavalla hyväksi. Yhtään arvostelua en tainnut lukea.

Kansallisteatterin nettisivuilla Vertigoa luonnehditaan seuraavasti: Yhdeksänvuotias orpopoika Walter keräilee kadulla lantteja ja saa kotonaan tuntea enonsa nyrkit.  Walterin kohtalo saa uuden suunnan, kun unkarinjuutalainen Mestari Yehudi valitsee hänet oppipojakseen. Yehudi lupaa opettaa Waltille levitoimisen taidon.  ”Jos en ole opettanut sinua lentämään ennen kuin täytät kolmetoista, voit katkaista kaulani kirveellä. Jos en onnistu täyttämään lupaustani, kohtaloni on sinun käsissäsi.” Mestarin tiukassa kurissa Waltille aukeaa taikuuden, 1920-luvun amerikkalaiseen showbisneksen ja kiertue-elämän ihmeellinen maailma.  

Tästä kirjan juonelle uskollisesta kuvauksesta huolimatta on Smeds, ei ilmeisesti mitenkään yllättävästi, tehnyt teoksesta oman tulkintansa. Juonesta hän on valinnut ne kohdat ja teemat joita on halunnut käyttää; näytelmässä käsitellään unelmia, niiden toteutumista ja särkymistä, rakkautta ja kuuluisuutta. Välillä poistutaan Mr Vertigon maagisesta maailmasta ja katsotaan, kun näyttelijät ovatkin yhtäkkiä omia itsejään ja Tea Ista pitää pitkän monologin naisnäyttelijän huonosta asemasta teatterissa ja kaipaa vanhoja roolejaan. Aluksi hämmentävää, lopulta riemukasta.

Ja tosiaan, oli jännittävää katsoa Kansallisteatteria, joka on suosikkirakennuksiani Helsingissä, poikkeavasta näkövinkkelistä. Ensimmäinen puoliaika istuttiin lavalla pyörivässä katsomossa, toisella puoliajalla istuttiin niin perinteisessä katsomossa kuin lavan reunoillakin ja seisottiin keskellä lavaa (mikä teatterifriikin unelma; olen nyt seissyt sekä Kaupungin- että Kansallisteatterin päälavalla. Nyt kun siellä vielä saisi näytellä..). Jännittävää ja erilaista. Ajoittain Mr Vertigo  oli lavateknikon hullua unelmaa; valoilla ja efekteillä saatiin esimerkiksi koko Kansallisteatterin katsomo vääntyilemään kuin hullussa kaleidoskoopissa.

Tero Jartti, hieman kuivuneen oravan näköiseksi treenattuna, oli minusta ensin hyvin omituinen Walt (ei lainkaan niin kuin minä hänet lukiessani kuvittelin), mutta tähän tulkintaan erittäin sopiva valinta. En voi edes kuvitella sitä fyysisen treenaamisen määrää, jota tämä näytelmä on vaatinut. Jukka-Pekka Palo oli maaninen ja vähän pelottava Mestari Jehudi (minun oma Jehudini oli tosin paljon hienostuneempi, mutta silti, tähän Palo sopi hienosti). Parivaljakkoa tukivat Tea Ista, Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long, unohtamatta hurjaa määrää näyttämöapulaisia joilla oli välillä suuri työ sytyttää kaikissa kristallikruunuissa palavat kynttilät useaan kertaan. 

Kuva : Ville Hyvönen (Kansallisteatteri)

Pitää myös kiittää Verneri Pohjola Trion oivallista musiikkia. Sydäntäsärkevä trumpetti, huolelliset ja hallitut mutta niin herkät rummut ja koskettimet toimivat Vertigon taustalla upeasti ja välittivät omasta puolestaan maagista tunnelmaa.

Ja täytyy myöntää, että olin vaikuttunut. Vaikka tällainen teatterintekotapa ei olekaan minun suosikkejani, ei voinut kuin ihailla sitä tiettyä röyhkeyttä jolla Mr Vertigosta oli rakennettu omanlainen tulkintansa (vähän tosin mietin että kuinkakohan kärryillä pysyivät he, jotka eivät kirjaa ole lukeneet, sillä hypyt olivat välillä melko valtaisia kun näytelmästä siirryttiin todellisuuteen ja sitten mennäänkin juonessa jo huimia harppauksia). En voi kuin ihailla sitä kekseliäisyyden määrää joka on käytetty jotta kaikki näytelmän elementit saadaan toimimaan niin että taika säilyy.

Ja olihan se näytelmän viimeinen hetki kun esirippu nousee ja näkee Waltin leijumassa yksin Kansallisteatterin katsomon yllä sanoinkuvaamattoman sydäntäsärkevän kaunis ja ihmeellinen. Lopputunnelma oli hämmentynyt ja vaikuttunut.

Hankin väliajalla Kansallisteatterin julkaiseman Lentoharjoituksia - Mr Vertigon matka näyttämölle. Odotan kiinnostuksella sitä hetkeä, kun ehdin tuohon opukseen syventyä.

***

ps. Kävimme ennen näytöstä Wayne's Coffeessa juomassa ämpärilliset lattea ja syömässä ruispuolukkamuffinssit, jotka olivat positiivinen yllätys - ei liian makeaa mutta ei liian terveellisen oloista!