Lyhytmietteitä lokakuussa

Nyrjähtäneitä todellisuuksia ja kotimaan tunnelmaa.

Olen tänä vuonna keskittynyt enemmän esitystekstien kirjoittamiseen ja sitä myöten kirjatekstit ovat jääneet sanalla sanoen retuperälle. Bloggaamattomien teosten lista ahdistaa, kun en oikein ole oppinut jättämään asiaa sikseen ja linkittömät kohdat omassa kulttuurilistauksessani häiritsevät. Pitempi aika sitten luetuista teoksista ei myöskään tunnu irtoavan kunnollisia tekstejä, joten jälleen kerran turvaudun lyhytarvioihin.

Mila Teräs: Noitapeili

Teräksen Noitapeili tuli luettua toukokuussa. 11-vuotiaat Hugo ja Lydia löytävät mystisen kartan, joka johdattaa heidät ensin erikoiseen Pakurin kirjastoon ja sen kautta Kyöpelinvuorelle keskellä Noitakonferenssia. Pidin teoksessa hirvittävästi positiivisesta suhtautumisesta lukemiseen ja ihanasta kirjastosta. Maailma oli myös luotu hauskasti. Harmillisesti teoksessa käytettiin paljon aikaa huolella luodun noitamaailman kuvailuun ja juonta ei edistetä tällöin juuri lainkaan, joten hahmoihin ei oikein ehtinyt tutustua ja kiintyä. Sympaattinen lastenkirja kuitenkin.

HelMet-haasteessa tämä saa olla kirjastosta kertova kirja, vaikka kirjasto nyt esiintyykin vain seikkailun käynnistävänä ainesosana.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Yö ei saa tulla kiinnosti kovasti, sillä Raevaaran novellikokoelmasta En tunne sinua vierelläni pidin hirvittävästi. Nukkumatti-teemainen teos olikin sitten tunnelmaltaan aika pelottava ja luin sitä mieluiten valoisan aikaan. Päähenkilö Johanneksen lipsuva ote todellisuudesta on kylmäävää luettavaa, etenkin kun lähipiirin ihmiset kietoutuvat osaksi samaa synkkää tarinaa. Puolivälin jälkeen otteeni tarinasta kuitenkin katosi irrallisten lukuhetkien välillä, ehkä teosta olisi pitänyt lukea intensiivisemmin. Täten tarinan loppupuoli ei vaikuttanut enää niin vahvasti ja jäi tuntumaan vajaalta. Teos jätti kuitenkin jälkeensä todella voimakkaita visuaalisia ja pelottavia muistikuvia.

HelMet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan.

Rosa Liksom: Väliaikainen

Liksom on todellakin lyhyen ilmaisumuodon kuningattaria, sillä Väliaikainen oli hervotonta luettavaa. Tarinoissa pureudutaan suomalaisuuteen ja suomalaisten elämään laajasti ja monelta kantilta. Montaa tarinaa lukiessani tyrskin ääneen ja samassa hetkessä pohdin että olisikohan asioille sittenkään saanut nauraa. Teoksen kahden ensimmäisen osan tarinat iskivät parhaiten, viimeisen osion Lapin porukoille sijoittuneet tarinat tuntuivat vieraimmilta niiden ollessa kauimpana omasta arkipäivän kokemusmaailmasta. Nopealukuinen ja hauska teos kaikessa pinnan alla vellovassa surumielisyydessään.

Mila Teräs: Noitapeili
Otava, 2016. 187 s.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Paasilinna, 2015. 238 s.

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like, 2014. 173 s.

Juha Flinkman & Petri Puromies: Vrouw Marian viimeinen matka

Törmäsin Vrouw Mariaan ensimmäistä kertaa jollain biologian opintojen luennolla. Satoja vuosia kadoksissa ollut Suomen rannikolle hukkunut hylky oli löytynyt vuonna 1999 lukuisten etsintöjen jälkeen. Luennoitsija kertoi sukellustyöstään hylyllä ja hylkeistä, joita saattoi pinnan alla tavata.

Talvella 2014 törmäsin alukseen uudelleen kirjakaupan myyntipöydällä. Komean kannen saanut Juha Flinkmanin ja Petri Puromiehen teos Vrouw Marian viimeinen matka (Paasilinna, 2014) näytti niin kiinnostavalta, että varasin kirjan. Kirjan lukeminen puolestaan sujui pitkään ja hartaasti, luin sitä yli kuukauden, mutta Vrouw Marian pariin palaaminen tuntui aina helpolta ja sulavalta.

Keskiviikko 9. lokakuuta valkenee hiukan seesteisempänä kuin edellisyö, ja taas lähdetään isolla porukalla laivalle jatkamaan pelastustoimia. Mutta ankkuripaikkaa lähestyttäessä alkavat pahat aavistukset voimistua. Vrouw Marian mastot eivät enää näy luotojen takaa, ja kun päästään lähemmäksi, laiva ei ole enää paikallaan. Alus on siis yön aikana joko uponnut tai sitten katkaissut ankkuritouvinsa ja ajelehtinut jonnekin. Nopea tähystely ympäröivien saarien suuntaan ei tuota tulosta, Vrouw Mariaa ei näy yhdenkään saaren rannassa, eikä missään törrötä mastoja vedestä. Näyttää siltä, että pahin on tapahtunut: alus on joko uponnut ankkuripaikalleen tai irronnut ankkureistaan ja uponnut jossakin muualla.

Vrouw Marian viimeinen matka käsittelee hollantilaisen kauppalaivan taivalta Amsterdamista Suomen rannikon syvyyksiin 1770-luvulla. Alus oli lastinsa kanssa matkalla Pietariin, mutta puuskaisten tuulien ja yllättävien karikoiden seurauksena laiva upposi. Suurin osa lastista jäi myös pelastamatta, sillä laivan uppoamispaikkaa ei saatu selville ja sääolosuhteet olivat muutenkin hankalat. Flinkman ja Puromies maalaavat laivan matkan läpi Tanskan salmien kohti vääjäämätöntä pysähdystä elävästi, mutta eivät liikoja tulkiten. Kerronta perustuu laivan lokikirjoihin ja muihin dokumentteihin, joita matkasta on ollut saatavilla.

Tarina ei myöskään lopu uppoamiseen, vaan teoksessa valotetaan kiinnostavasti myös hylyn löytymiseen johtanutta sitkeää tutkimusta sekä lopulta itse hylyn parissa tehtyä työtä. Itse nautin erityisesti tästä tutkimusosuudesta, sillä siinä tuntui selvimmin se into ja kiinnostus hylkyyn ja sen historiaan. Spekuloidaanpa kirjassa myös sitä, olisiko Vrouw Marian nostaminen takaisin veden pinnalle joskus mahdollista - toivottavasti, kunhan asia mietitään kunnolla ja rahoitus on kunnossa, toteavat kirjailijat.

Pelkkään tekstiin ei tarvitse teoksessa tyytyä, vaan se on koristeltu sekä viehättävin pienin kuvituskuvin että valokuvaliittein. Vedenalaiset kuvat Vrouw Mariasta vievät suoraan vedenalaiseen tunnelmaan ja jaksavat ihmetyttää. Miten jokin on voinut säilyä noin upeana monta sataa vuotta veden pohjassa? Ja olla samalla niin saavuttamaton, vaikka niin lähellä?

Purjehdusummikkona kirjaan olisin kyllä kaivannut vielä jonkinlaista sanastoa tai, vielä parempaa, kuvaa jossa laivan osat olisi esitelty. Tällä lukemisella puukspröötit, pylpyrät ja fokat solisivat näkökentässä kiinnostavina sanoina, mutta kirjan äärestä ei kuitenkaan malttanut lähteä googlailemaan. Kiinnostavaksi sanoiksi ne siis myös pääasiassa jäivät.

Kokonaisuutena Vrouw Marian viimeinen matka oli leppoisaa luettavaa. Se etenee verkkaisesti omaan tahtiinsa ilman lisämoottoreita ja pysähtyy toisinaan ihailemaan laivan kaarta tai meren olemusta. Toisaalta se ei myöskään äidy turhan runolliseksi, vaan sisältää myös paljon faktaa ja kiinnostavaa tietoa siitä, miten hylkytutkimusta todella tehdään. Oikein oiva paketti siis.

Syksyllä hylystä on puhuttu kirjan tekijöiden kanssa myös radiossa.

Juha Flinkman & Petri Puromies: Vrouw Marian viimeinen matka
Paasilinna, 2014. 260 s.

Kaikki muuttuu paremmaksi (useita kirjoittajia)

Hankimme miehen kanssa kirjoituskokoelman Kaikki muuttuu paremmaksi vuoden 2011 Pride-tapahtumasta. Kirja koottiin vuonna 2010 samannimisen videon suosion kannustamana. Teoksessa lukuisa joukko aikuisia kertoo siitä, miten kaikki todella voi muuttua paremmaksi vaikka olo olisi kuinka lohduton.

Ääneen sanominen on iso asia. Kaapista ulos tuleminen ei ole vain keittiöpsykologien jankuttamaa ja naistenlehtien kaiuttamaa "asioista puhumista". Se on sitä, että uskaltaa näyttää toiselle itsensä kokonaisena, sellaisena kuin on. Että uskaltaa katsoa toisen silmiin häpeämättä itsessään sitä puolta, joka on itselle tärkeä, herkkä, uusi ja tuntematonkin. Oman itsensä ja tunteidensa näyttäminen toiselle on pelottavaa. Kelpaanko tällaisena? Verrataanko minua muihin? Hylätäänkö? Muuttaako tämä sanominen välillämme jotain? (Nuppu Stenros)

Kirjoittajat esiintyvät omilla nimillään tai nimimerkeillä. He ovat joko itse homo- tai biseksuaalisia tai heidän läheisensä ovat. Tarinat ovat sydäntäsärkeviä. On karua ajatella, millaista tuskaa ihmiselle voi tuottaa se, että ei voi kertoa. Kenellekään. Se, että itsemurha tuntuu järkevämmältä vaihtoehdolta.

Kaikki muuttuu paremmaksi tuo surullisten tilastojen rinnalle selviytymistarinoita, tosielämän kertomuksia joissa asiat ovat muuttuneet. On löytänyt sanat tai ihmisen, joka ymmärtää. Tai molemmat. Tai kertovat siitä onnesta, jonka on läheisissään huomannut, kun he uskalsivat kertoa.

En edelleenkään koe tarvetta määritellä seksuaalista suuntautumistani. Seksuaalisuuteni muuttuu luultavasti vielä lukemattomia kertoja elämän aikana. (Ilai Lehto)

Tästä on jotenkin vaikea kirjoittaa, mistä kertoo sekin että luin kirjan jo viime vuonna mutta kirjoitan siitä vasta nyt.  Lukukokemus on jollain tavalla todella intiimi, lämminhenkinen ja ilahduttava. Jos kirjasta on apua yhdellekään nuorelle (tai aikuiselle), on sen tekeminen kannattanut. Minulle se toi hyvää mieltä siitä, että on ihmisiä jotka välittävät.

Kirjan toimittajina toimivat Ani Kellomäki, Johanna Laitinen, Tommi Laitio, Alex Nieminen sekä Saku Tuominen ja ruotsinkieliset tekstit käänsi Petra Nysten. Kirjan tuotot ohjattiin Mannerheimin Lasten ja nuorten puhelimen kehittämiseen.

On hienoa, että voin ottaa naista kädestä kiinni julkisella paikalla ja antaa hänelle suukon suulle. Ja sen olen tehnyt. (H)

***

Blogi ei edelleenkään ole poliittinen, mutta tasa-arvon päivän innostamana kannustan teitä yhteen asiaan. Tänään alkaa virallisesti Tahdon 2013 -kampanja, jossa kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen jotta tasa-arvoinen avioliittolaki saataisiin eduskunnan käsiteltäväksi. Allekirjoitathan sinäkin aloitteen, jotta olisi mahdollista että kaksi toisiaan rakastavaa ihmistä voisivat halutessaan mennä naimisiin.

Hyvää tasa-arvon päivää kaikille! Olkaa kivoja toisillenne!

Kaikki muuttuu paremmaksi (useita tekijöitä)
Paasilinna, 2010. 144 s.
Kannen kuva : Kimmo Syväri
Graafinen suunnittelu : Jaakko Veijola