Vuoden viimeisiä kirjoja viedään ja samalla yritän viimeistellä Kirjan vuoden -lukuhaastetta. Yksi puuttuvista oli alkuperäiskansoihin liittyvä teos ja joku oli tätä Päivi Alasalmen Joenjoen laulua () suositellut, joten hankin sen käsiini. Oikein oiva kirja se olikin. Saamelaisuus on ollut tänä vuonna mediassa esillä jos jonkinlaisesta syystä, mutta oma tietämykseni siitä on hyvin rajoittunut. Olikin kiintoisaa saada tällainen pintakosketus kulttuuriin ja sen kipukohtiin.
Joenjoen laulu liikkuu kolmessa aikatasossa. Vuonna 1519 nuori saamelaistyttö Soruia löytää tuntureilta kuoleman portteja jo koputtelevan pirkkalaisen, jonka hän pelastaa itselleen mieheksi. Kaukomieli ei vain sopeudu saamelaisyhteisöön ja Soruia joutuu vakavan valinnan oman sukuperintönsä ja miehen välillä. 1852 seurataan puoliksi ruotsalaista ja puoliksi saamelaista saarnaajaa Lars Levi Laestadiusta, todellista henkilöä, joka kamppailee Lapin kansaa vaivaavan viinapirun kanssa ja yrittää löytää omaa tietään. Nykypäivässä puolestaan matkataan Uddasin Samin kanssa, joka muuttaa Tampereelta takaisin Inariin ja yrittää saada sivuraiteille ajautunutta aineiden kyllästämää elämäänsä takaisin raiteilleen. Tähän koitokseen löytyy avuksi kuin ihmeen kautta inarinsaamen kielen ja kulttuurin puolesta taisteleva Inga, mutta kamppailun voittamiseksi tarvitaan muutakin kuin lempeä.
Keskimmäisestä Laestadiuksen osasta en niin välittänyt. Saarnamiehen osion kerronta oli jollain tavalla raskasta eikä pitänyt otteessaan, lukemisesta tuli hajanaisesta ja alun viehätys alkoi haaleta. Onneksi Uddasin Samin osiossa päästiin taas asiaan, ainakin sen jälkeen kun olin päässyt yli alun ahdistavasta väkivallasta ja päihdehuuruisesta tunnelmasta. Nyky-Lapin tunturimaisemat ja hengissä sinnittelevät perinteet kiehtoivat ja nostettiinpa esiin tänäkin syksynä puhututtanut ILO 169 -sopimuskin.
Teksti rullaa keskiosaa lukuunottamatta mukavasti ja on miellyttävää lukea. Omaan makuuni iski parhaiten teoksen aloittava Soruian kertomus. Vanhoista, vielä 1500-luvulla suhteellisin elinvoimaisista perinteisistä olisi kuullut mielellään lisääkin. Kirjan edetessä oli myös surullista lukea kulttuurin rappeutumisesta ja jalkoihinjäämisestä. Alasalmi kirjoittaa taitavasti ja saa ajattelemaan.
Joenjoen laulu johdatteli tutustumaan saamelaisten perinteisiin ja tapoihin ja sai janoamaan lisää tietoa, kaunokirjallisessa tai faktapohjaisemmassa muodossa. Aloin myös haaveilla uudesta visiitistä saamelaismuseo Siidaan, jossa ehdimme piipahtaa kesällä, hieno paikka. Otan mielelläni vastaan lukuvinkkejä saamelaisuuteen liittyen.
Tällä teoksella kuittaan HelMetin haasteesta kirjan, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista ja korkkaan Eniten minua kiinnostaa tie -blogin Kansojen juurilla -lukuhaasteen.
Gummerus, 2013. 306 s.
Kansi: Sanna-Reetta Meilahti