William Golding: Lord of the Flies (suom. Kärpästen herra)

William Goldin klassikkoteokseen Lord of the Fliesiin (Faber & Faber, 1954) eli Kärpästen herraan tulee törmänneeksi milloin missäkin yhteydessä. Se myös keikkuu usein koulujen lukulistoilla, mutta itse en ollut sitä koskaan tullut lukeneeksi. Viimeksi törmäsin siihen nähdessäni elokuvan Silver Linings Playbook, jossa teos tiivistettiin oivallisesti muutamalla lauseella. Nyt kuitenkin päätin tarttua kirjahyllystämme löytyvään opukseen lukudiplomisuorituksen merkeissä.

They had guessed before that this was an island: clambering among the pink rocks, with the sea on either side, and the crystal heights of the air, they had known by some instinct that the sea lay on every side. But there seemed something more fitting in leaving the last word till they stood on the top, and could see a circular horizon of water. 
Ralph turned to the others.
"This belongs to us."

Lyhykäisyydessään Lord of the Fliesin idea on seuraava: joukko poikia päätyy lento-onnettomuuden seurauksena autiolle saarelle keskelle merta. Aikuisia ei ole mailla halmeilla, joten nuorukaiset tietysti nauttivat olostaan uimalla, syömällä hedelmiä ja leikkimällä rannalla.

Kirjan päähenkilöinä ovat Ralph, Piggy ja Jack. Ralph on urheilullinen poika, joka päätyy johtamaan poikajoukkoa tavoitteenaan tietysti saada pelastusjoukot saapumaan saarelle. Piggy puolestaan on astmaattinen ja paksu poika, joka saa kaikki parhaat ideat mutta jota muut pojat eivät juurikaan arvosta. Jack on kuoropoikien johtaja, joka päättää ryhtyä metsästämään saarelta löytyviä sikoja ja parantaa joukkion ravinnonsaantia.

Once more that evening Ralph had to adjust his values. Piggy could think. He could go step by step inside that fat head of his, only Piggy was no chief. But Piggy, for all his ludicruous body, had brains. Ralph was a specialist in thought now, and could recognize thought in another.

Juonen erityispiirteitä en viitsi ihan hirveästi eritellä, sillä en itsekään tiennyt lukiessani niitä kaikkia ja hyvä niin. Voinette kuitenkin kuvitella mihin suuntaan poikien ensin iloinen oleskelu alkaa muuttua kun kaikenlainen kontakti sivistykseen katkeaa eikä kukaan ole enää kertomassa mitä tehdä ja milloin. Auringonpaisteessa koettu ilonpito muuttuu yön pimeydessä peloksi näkymättömistä vaaroista.

Oikeastaan Lord of the Flies oli kammottava lukukokemus nimenomaan siksi, että se voisi ihan hyvin olla totta. Ihminen ei toden totta ole kovin mukava eläinlaji ja se, että kirjan henkilöt ovat nimenomaan lapsia tekee siitä karmivamman. Golding kirjoittaa hyvin ja aidosti, kuvaillen saarta kauniisti ja poikien kokemuksia jotenkin neutraalilla kertojanäänellä ja ehkä siksi niin vahvasti.

Lyhyesti sanottuna tämä Goldingin klassikko oli äärimmäisen kiinnostava lukukokemus, antoi ajattelun aihetta ja sai vähän pelkäämään kanssaihmisiä. Bonuksena tajusin vihdoin erään Fables-sarjakuvissa olevan viittauksen tähän kirjaan.

Lukudiplomitehtävä (Ihmisiä): Valitse muutamia musiikkikappaleita, jotka sopivat päähenkilön elämään. Perustele valintasi kirjoittaen.

Ensimmäinen kappalevalinta oli ilmeinen, mutta jouduin silti pyytämään siihen miehen apua. Tuomas Peurakoski Ensemblen kappale Jarkko on saanut inspiraatiota nimenomaan tästä kirjasta. Kappaleessa nuori, karismaattinen Jarkko johdattaa ystävänsä metsään perustamaan uutta ihmiskuntaa, mutta kaikki ei menekään aivan niin kuin pitäisi. Tämä kappale sopisi parhaiten ehkä Ralphille.

Jackille valitsisin Rage Against the Machinen kappaleen Killing in the name of. Raivoisa kappale sopii hyvin Jackin vaiheittaiselle muodonmuutokselle hienostuneesta kuoropojasta metsästäjäksi.

Piggy saa itselleen kappaleen Mr Cellophane musikaalista Chicago. Mr Cellophanen kertojanääni muistuttaa Piggyä, sillä molemmat pyrkivät tulemaan kuulluiksi ja huomatuksi, mutta onnistuvat siinä harvoin.

Haasteet: Yksi askelma kirjavuorelle.

William Golding: Lord of the Flies
Faber & Faber, 1954.
Oma painokseni: Penguin Classics, 2006. 336 s.
Kansi: Ben Gibson

Sigrid Undset: Ida Elisabet

Nobelisti Sigrid Undsetin Ida Elisabet (WSOY, 1933/1977; Ida Elisabet 1932) päätyi lukulistalle Margitin ehdottamana Ota riski ja rakastu -kirjaan haasteen kautta. Aivan ensimmäiseksi voin sanoa, että Ida Elisabet ei ollut parasta mahdollista työmatkalukemista, mutta ei suinkaan siksi että se olisi ollut huono. Päinvastoin. Undset kirjoittaa kiinnostavaa ajankuvaa mutta niin rikkaalla kielellä, että se olisi ansainnut pitempiaikaisia keskittymisen hetkiä.

Nopeasti välähtelevinä kuvina tuli hänen mieleensä yhtä ja toista, joka sai hänet hymyilemään, ilon häivähdykset ja murheen varjot vuorottelivat hänen sielussaan. Mutta tämä oli elämää, paljon parempaa kuin se elämä, joka oli hänen osansa kovan vaativat täydenpäivän aikana - silloin hänen täytyi aina olla varuillaan, taisteluvalmiina, ja hän muuttui itse teräväksi, sen tähden että häneltä ennen kaikkea vaadittiin, että hän olisi alituiseen varuillaan. Hänen täytyi aina pitää huolta, jos jotain oli käydä hullusti tai oli hullusti, sillä kaikki, mikä oli hullusti kohdistui heidän onneaan vastaan, jota hänen piti suojella. Mutta oli niin ihanaa istua näin ja tuntea suloisen raukeuden peittävän kaiken hämärävaipallaan, samalla kun kaikki ne ilot, joille hän ei antanut lupaa häiritä työtään päiväsaikaan, välähtivät esiin pilkkopimeästä.

Ida Elisabet kertoo nimensä mukaisesti nuoresta naisesta, Idasta, joka elää Norjan vuonoilla kelvottoman miehensä Fritiofin ja lapsiensa kanssa. Mies ei saa töitä tehdyksi, joten Ida elättää perhettään ompeluliikkeensä avulla. Lopulta voimakastahtoiselle naiselle riittää ja hän päättää muuttaa poikansa Carlin ja vielä vatsassa olevan Tryggven kanssa muualle. Tuona aikana avioero ei ollut luonnollisestikaan mitenkään yksinkertainen asia eikä aviotonta naista katsottu aina hyvällä.

Tarina on oikeastaan todella surullinen. Kärjistettynä: jos jokin asia voi elämässä mennä vikaan, se tapahtuu Idalle. Auto-onnettomuudet, kuolema, sairaus ja hyväksikäyttävät ihmiset (erityisesti entisestä avioliitosta) eivät jätä nuorta naista rauhaan. Toisaalta tarina ei silti ole täysin lohduton tai ikävää luettavaa, sillä Ida seisoo vakaasti jalat maassa ja selviytyy vastoinkäymisestä selväjärkisesti ja rauhallisesti. Ja on tarinassa onnellisiakin asioita, koiranpentujen kommelluksia, hyviä ystäviä, arjen pieniä iloja, jopa rakkautta. Viehättäviä ovat erityisesti ompeluliikkeen arkea ja puutarhanhoitoa koskevat katkelmat unohtamatta hienostunutta miljöökuvausta.

Hän näki kuin kuvan edessään: oli kuin hän olisi pujottanut helminauhaa; suuret helmet keskellä olivat lapset ja kaikki se, mikä heihin kuului, kun taas kaikki muu, mitä hän sai aikaan ja kuntoon ja järjestykseen, ja paha, jonka hän sai häädetyksi - se oli kuin pikkuhelmiä joita hän pujotti kummallekin puolelle. Mutta aina kun hän oli saanut valmiiksi kappaleenkaan helminauhaa, tulivat Fritiof ja nuo muut ihmiset ja riistivät sen hänen käsistään ja helmet putosivat lattialle ja kierivät nurkkiin ja kätköpaikkoihin, ja kerta kerralta hän löysi niitä yhä vähemmän ja vähemmän ---.

Undsetin kieli on rikasta ja koukeroista, vanhanaikaista sanamuotoineen, ja se muistutti minua toisinaan Jane Austenista. Ehkä myös siksi, että Idassa on mielestäni jotain samaa jämäkkyyttä kuin Elizabeth Bennettissä. Kirjaa lukiessa teki mieli huudahdella säännöllisin väliajoin "voi, miten ihanaa!" tai "hurmaavaa!", koska se tuntui niihin kohtiin sopivalta. Toisinaan Ida osaa olla myös turhankin velvollisuudentuntoinen ja suhtautuu sukulaisiinsa ja lapsiinsa vankkumattomalla kiintymyksellä, jossa on omat haittapuolensa. Teki mieli istuttaa Ida nojatuoliin ja kysyä: mitä sinä todella haluaisit? Teos herättää myös kysymyksen: Missä määrin naisella on oltava äiti (ja vaimo), missä määrin lupa toteuttaa omaa naiseuttaan?

Jos kirjan lukeminen kiinnostaa, suosittelen jättämään kirjan takakannen lukemisen väliin. Takakansi kertoo kirjan tarinankaaren lähes kokonaan ja tehnee lukemisesta varsin yllätyksetöntä. Avioeroteema sen sijaan nostetaan esiin jo kirjan alkuvaiheessa.

Ida Elisabet sopii rauhallisiin lukuhetkiin sohvalla tai nojatuolissa, teen tai kahvin kanssa. Jos elettäisiin vielä aikaa, jolloin sisällä tupakoitiin vapaasti, voisi tämän kanssa polttaa myös yhden tupakan.

Sigrid Undset: Ida Elisabet (Ida Elisabet, 1932).
WSOY, 1977 (3. painos). 439 s.
Päällyksen kuva: Osmo Kaipainen
Typografia: Urpo Huhtanen