Niccolò Ammanitin Minä en pelkää (Otava, 2004) on pyörinyt hyllyssäni pitkään. Olen aikoinani ostanut sen pokkaritarjouksen yhteydessä kirjamessuilta ja opus on sen jälkeen matkannut mukanani kolmessa muutossa. Muiden kannustamana sain vihdoin kirjan luettua Lukudiplomi-haasteen yhteydessä.
Istuuduin, suljin silmäni, tuin otsaani kättä vasten, vedin henkeä. Tunsin houkutusta juosta karkuun, pinkoa muiden luo. Mutten voinut. Minun täytyisi sitä ennen katsoa kuoppaan vielä kerran.
Menin reunalle ja kurkotin kaulaani.
Se oli lapsen sääri. Ja kyynärpää törrötti riepujen seasta.
Kuopan pohjalla makasi lapsi.
Italialaisessa vuoristokylässä on kuuma. Lapsilauma juoksentelee ympäriinsä ja keksii erilaisia kilpailuja karkoittaakseen tylsyyden. Hävittyään vedon Michele joutuu kapuamaan autioon taloon ja löytää samalla kuopan, jonka pohjalla makaa pieni poika. Onko poika kuollut? Miksi hän on kuopassa? Ja kuka hänet on sinne laittanut? Michele päättää pitää suuren löytönsä salaisuutena ystäviltään ja alkaa kuroa vyyhtiä auki.
Harmittoman oloinen seikkailu muuttuu kuitenkin pian todelliseksi jännitysnäytelmäksi, kun Michele ymmärtää löytönsä merkityksen. Minä en pelkää on paahteinen ja pölyinen jännityskertomus. Pienen pojan mietteet ja toiminta kuljettavat tarinaa eteenpäin. Toisinaan mielikuvitus otetaan avuksi, kun todellisuus tuntuu liian pahalta. Tällainen lapsinäkökulma alkaa olla jo kovin tuttu, viimeksi esimerkiksi Soucyn Tulitikkutytön yhteydessä.
Jännittävästä arvoituksesta huolimatta Minä en pelkää on enemmän pienen pojan kasvutarina kuin varsinainen jännityskertomus. Mitä tapahtuu, kun silmiään ei voi enää ummistaa todellisuudelta? Ja miten löytää se rohkeus jota välttämättä tarvitaan jotta voisi tehdä sen mikä on oikein?
En tiedä onko kirjan oikoluvussa tullut kiire, kahden tytön nimet menevät tekstissä jatkuvasti sekaisin ja hämmensivät. Muutoin kerronta oli lapsenomaista niin kuin kertojaratkaisun huomioon ottaen voisi olettaa. Perusajatukseltaan Ammanitin kirja on kiinnostava ja se on lisäksi nopealukuinen. 70-luvun lopun italialaiskylä tuntuu aidolta ja kuuman auringon ja pölyn voi tuntea ihollaan.
En kuitenkaan päässyt kunnolla tarinan sisään, jostain syystä kaikki pysyi hyvin etäisenä, ja siksi kirja jäi minulle lähinnä ihan hyväksi lukukokemukseksi. Näin jokin aika kirjan lukemisen jälkeen se tuntuu ehkä jopa ärsyttävältä, vaikka sainkin kirjan luettua loppuun melko kivuttomasti.
Kuutar ihastui huomattavasti enemmän ja katsoi myös elokuvan (sis. juonipaljastuksia), myös Naakku innostui ja kehuu kirjaa paremmaksi kuin elokuvaa.
Lukudiplomitehtävä (Jännitystä): Kirjoita uutinen kirjan rikoksesta.
Koska en halua paljastaa kirjasta aivan kaikkea, valitsen (toivottavasti en sääntöjenvastaisesti) kirjan alussa mainitun huhun (joka jossain määrin on kyllä lähtökohtana kirjan juonenkuljetukselle) ja teen siitä paikallislehteen oman pikku-uutisen.
Maanviljelijä Melichettin tilalla tapahtuu kummia
Nimettömän vihjeen mukaan Melichettin kadonneeksi ilmoitettu mäyräkoira ei suinkaan ole kadonnut, vaan kohtalo on ollut huomattavan paljon karumpi. Tyttären pienen koiran ovat kuuleman mukaan syöneet maatilan siat.
Tiedonantajamme mukaan Melichetti olisi heittänyt koiran sioille hermostuttuaan epäonnistuneeseen sisäsiisteyskoulutukseen. Vaikka siat tunnetaan yleensä rauhallisina eläiminä, olivat ne syöneet koiran alta aikayksikön.
Herra Melichettiä ei olla vielä tavoitettu asian tiimoilta, mutta poliisilaitos on luvannut ottaa asian tutkintaan.
Otava, 2004 / Seven-pokkari, 2005. 272 s.
Kannen kuva Minä en pelkää -elokuvasta.