Kattaus hienoja nuortenkirjoja

Olen lukenut tänä vuonna todella monta hienoa ja kiinnostavaa nuortenkirjaa, mutta harmillisesti niistä bloggaaminen on jäänyt. Tässä setissä on neljä oivallista teosta, joissa käsitellään erinäisiä nuorten elämään kuuluvia asioita, osassa kevyemmin ja toisissa vähän vakavammin. Jokainen oli joka tapauksessa lukemisen arvoinen.

Kesäisen lukumaratonini piristys oli Julie Murphyn Dumplin. Sympaattinen ja hymyn kasvoille tuova tarina kertoo muun muassa ulkonäköpaineista, missikisoista, ystävyydestä, ihastumisista ja esteiden voittamisesta. Päähenkilö Willowdean on sopivan räväkkä ja samaistuttava, juoni puolestaan arvattavuudessaankin riemastuttava. Lopussa myönnän jopa vähän yllättyneeni. Ehdottoman positiivinen käännösteos, joka on myös nopealukuinen. Kirjakko ruispellossa -blogissa pidettiin myös kirjasta ja toivottiin, että se saisi lukijansa olemaan itselleen ja muille hivenen armeliaampi. Olen samaa mieltä.

Transnuorista kertovia teoksia luin kaksi, Anna Hallavan Valpuri Vaahteran maagisen korvan ja Lisa Williamsonin The Art of Being Normal. Hallavan teos on näistä kevyempi ja humoristisempi. 15-vuotias Valpuri saa noitaäitinsä epäonnistuneen keitoksen vuoksi kyvyn kuulla poikien ajatukset ja siitäkös soppa syntyy. Teos oli sympaattinen ja ihanakin kertomus nuoruudesta, joka oli hauskasti (ja toisaalta epäilyttävän tarkasti) päiväkirjamuotoon kirjoitettu, mutta tuntui että aiheita oli yritetty saada yhteen kirjaan liikaa: oli syömishäiriötä, transnuoruutta ja sitten vielä tämä Valpurin perheen taikaulottuvuus, joka välillä toi hämmentävää kohellushuumoria soppaan ja jäi koko kirjan kontekstissa hieman irtonaiseksi langaksi. Sanoma oli kuitenkin hyvä. Williamsonin teoksen puolestaan toivoisin tulevan suomennetuksi. Teoksen lähtötilanne voidaan tiivistää, että David tietää olevansa tyttö ja Leolla on suuri salaisuus. Eränä päivänä Leo puolustaa Davidia koulussa ja tätä myöten nuorten välille muodostuu side, joka vähitellen kasvaa ystävyydeksi. Transnuoruutta käsitellään tässä mielestäni hyvin ja kirjan perusvire on lämminhenkinen, muttei liian siloiteltu. Williamson on työskennellyt paljon transnuorten parissa ja on käsittääkseni saanut kirjasta paljon hyvää palautetta.

Williamsonin kirja saa Lumiset kuusenoksat -blogissa perusteltuja risuja ja ruusuja aiheen käsittelystä ja Lukufiilis-kirjallisuuslehdessä Hallavan teos on lukiolaisen kirjoittajan ruodittavana.

Nadja Sumasen Terveisin Seepra puolestaan onnistui olemaan itkettävän hyvä romaani osuen johonkin omaan heikkoon kohtaan harvinaisen nasakasti, mutta lempeästi. Tarina epävarmasta Iriksestä, joka ahdistuu ja poistaa pahan olon viiltelemällä, kuulosti ensialkuun rankalta ja kauhealta, mutta muuttui lopulta aika ihanaksi tarinaksi perheestä ja itsensä löytämisestä. Loppua kohden kirja painaa kaasua ja äityy hieman överiksi, mutta pidin siitäkin. Erään henkilön kohtalo jäi tosin askarruttamaan, mutta otan vapauden kuvitella siihen toivomani päätöksen. Erityisplussan annan kirjan lempeästä kehittyvän isä-tytär-suhteen kuvauksesta. Ei mikään kevyt teos, mutta jättää hyvän mielen. Suketus kuvaa kirjaa muun muassa surumieliseksi ja koskettavaksi, muttei toivottomaksi.

Oivallisia teoksia nämä kaikki olivat, lempeydellä nuoriin suhtautuvia ja perusvireeltään parempaan huomiseen uskovia. Kokonaisuutena jäi hyvä mieli.

Valpuri Vaahteran maagisella korvalla kuittaan lisäksi Helmet-haasteesta kohdan kirjan nimessä on erisnimi.

Julie Murphy: Dumplin (Dumplin', 2015)
Otava, 2016. 335 s.
Suomentanut: Peikko Pitkänen

Anna Hallava: Valpuri Vaahteran maaginen korva
WSOY, 2017. 220 s.
Kansi: Laura Lyytinen

Lisa Williamson: The Art of Being Normal
2015. 357 s.

Nadja Sumanen: Terveisin Seepra
Otava, 2017. 264 s.

Nadja Sumanen: Rambo

Ihastuin Ramboon aivan totaalisesti joulukuussa, kun näin sen Kansallisteatterin Omapohjassa. Kallion lukiolaiset vetivät lavalla tavattoman kovan esityksen ja tarina vakuutti. Niinpä alkuperäistekstillä, Otavan nuortenromaanikilpailun voittajalla ja Finlandia Juniorilla koristetulla Nadja Sumasen Rambo-teoksella (Otava, 2015), oli aika suuret saappaat täytettävänään.

Rambo on viisitoistavuotias kahdeksannelta luokalta selviytynyt poika. Otsassa on integraatio-oppilaan leima ja keskittymishäiriön kanssa on välillä vaikeaa, mutta erilaisten selviytymismekanismien myötä nuorukainen pärjää varsin hyvin. Toisaalta äiti kärsii masennuksesta ja nurkissa luuhaava äidin poikaystävä Rotta ei aivan vakuuta. Onneksi kesäloma koittaa ja Rambo pääsee viettämään sitä Rotan vanhempien mökille. Mökkielämä maistuu, mutta tilannetta tulee sekoittamaan Liina-tyttö, metsässä vaeltelee karhu ja muutenkin elämässä on turbulenssia. Niin se kesäloma toimii, kuitenkin, ja erilaisten kommervenkkien myötä päästään näkemään pintaa syvemmälle ja ratkottua ongelmia jos jonkinlaisia.

Ja kyllä, toimi tämä kirjanakin ja erinomaisesti nopealukuisena sellaisena. Menin nimittäin lupaamaan tämän kappaleeni lainaksi ja pedanttina ihmisenä aloitin teoksen luvattuna lainauspäivänä ja luin sen loppuun noin kaksi minuuttia ennen kuin sen lainaajan käteen asetin. Tarina vei mukanaan ja Rambon hahmosta tykkäsin edelleen kovasti. Muutamaa nikottelua lukuunottamatta teksti oli miellyttävää lukea.

Jäin kylläkin miettimään, että miten tämä tavoittaa niitä poikalukijoita joille tämä on kirjoitettu. Toivottavasti tavoittaa, itse kun en ole poika, mutta mietin että kuinka paljon esimerkiksi kirjassa laajalti selostetut hevosasiat kiinnostavat. Joka tapauksessa jollain tavalla tuntui, että kerrankin vastaan tuli nuortenkirja josta pidin ehkä enemmän nyt kuin olisin itse pitänyt teini-ikäisenä. Eikä liene yhtään pahitteeksi jos aikuisetkin tätä lukevat. Teatteriesitys kylläkin voittaa vertailussa edelleen, se oli männävuoden kulttuurielämysten kärkikastia.

Ellen ei olisi ehkä itse antanut tälle Finlandia Junior -palkintoa mutta ymmärsi miksi se on annettu, Tuijata ahmi kirjan ja jäi myös kaipaamaan poikien kommentteja siitä.

Tällä kuittasin myös viime vuoden HelMet-haasteessa kohdan kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon.

Nadja Sumanen: Rambo
Otava, 2015. 238 s.
Kansi:

Lavalta: Rambo (Kansallisteatteri)

Liina (Annukka Lindqvist), Rambo (Eetu Sopanen) ja Erkki (Benjamin Pitkänen). Kuva: Neena Villberg

Soitin sitkeästi Kansallisteatterin lipunmyyntiin ainakin neljästi ja lopulta menin paikan päälle hattu kourassa. Sinnikkyys kannatti, sillä lopulta taskussa oli yksi lippu lauantai-iltaiseen esitykseen. Kansallisteatterin ja KirjaKallion näytelmä Rambo myi nimittäin kaikki näytöksensä loppuun ennen ensi-iltaa, eikä syyttä. Esitys pääsee nimittäin kirkkaasti omaan top kymppiini tältä vuodelta.

Rambo perustuu juuri Finlandia Junior -palkinnolla koristettuun Nadja Sumasen samannimiseen romaaniin, joka myös voitti keväällä Otavan nuortenromaanikilpailun. Se on tarina Rambo-nimisestä pojasta, joka adhd-leima otsassaan käy koulua ja yrittää luovia elämässä vakavasti masentuneen äitinsä Annan rinnalla. Kesälomalla kuitenkin päästään lähtemään äidin poikaystävän Rotan vanhempien kesäpaikkaan, jossa Rambo pääsee tutustumaan maalaiselämään ja ennen kaikkea tyttöön nimeltä Liina. Mikään söpöisä teiniromanssi tämä ei kuitenkaan ole, vaan esityksessä käsitellään isoja teemoja lokeroinnista, ennakkoluuloista, välittämisestä ja rakkaudestakin.

Rooleissa nähdään tavattoman taitavia nuoria. Eetu Sopanen on valloittava nimiroolissaan ja Annukka Lindqvist säpäkkä Liinana. Elli Melasniemi esittää koskettavasti Rambon äitiä Annaa ja Jimi Holmberg on ihastuttavan renttumainen poikaystävä. Veera Anttila, Vincent Kinnunen, Benjamin Pitkänen ja Rosanna Liuski loistavat useammissa rooleissa ja luovat hienoja hahmoja. Ei tunnu lainkaan siltä, että tässä katsoisi "vain" lukioikäisten nuorten esittämää teatteria. Roolit on huolella hiottu ja esitys taidolla valmistettu, suoritukseen keskitytään ja samalla lavalta välittyy innostus ja ilo. Mahtavaa katsottavaa.

Oiva bändi. Kuva: Neena Villberg

Oma porukkansa on myös lavalla majaileva bändi, jossa soittavat Jesper Autio, Matias Heinonen, Mirjami Kärkkäinen, Axel Liljeblad ja Valo Rinne. Musiikillista osaamista löytyy vaikka muille jakaa ja pääsevätpä muusikot näyttämään kyntensä myös näyttämön puolella. Vieläkin hymyilyttää, kun ajattelen vauhdikasta kahdeksasosatriathlonia!

Täytynee tässä vähän kehua aikuisiakin. Elina Kilkku on tehnyt hyvää työtä ohjauksen ja dramatisoinnin kanssa. Tarina on ehjä, vauhdikas ja ajottaisesta kaaoksen tunnusta huolimatta pysyy hienosti kasassa. Hilppa Lampi on puolestaan luonut esitykseen hienoja koreografioita ja hionut liikeilmaisua ja se näkyy. Hommaa on selvästi harjoiteltu kunnolla ja se tuo esitykseen ammattimaisuuden tuntua. Kokonaisuus toimii oivallisesti. Pienillä, ovelilla keksinnöillä niin hahmojen liikkeissä kuin rekvisiitan käytössäkin on tuotu lavalle hienoja juttuja, joita ei voi kuin ihastella.

Kuva: Neena Villberg

Hehkutukseksihan tämä nyt meni, mutta näiden sanojen takana seison ylpeänä. Rambosta tuli hirvittävän hyvä mieli. Esitys oli innostava, vetosi tunteisiin, ei pudonnut melodramaattisuuden kuoppaan ja oli jotenkin niin aito. Huh. Vähän saattoi myös olla jotain roskia silmissä siinä loppupuolella. Onneksi alkuteos on vielä lukematta, sen kautta pääsen vielä elämään tarinaa uudelleen.

Ja jos teilläkin meni tämä lipunmyynti ihan ohi, niin yrittänyttä ei laiteta. Puhelinta vaan korvalle ja tarkkailkaa nettikaupan lipputilannetta, saattaa niitä sieltä vielä vapautua! Viimeinen esitys Omapohjassa on keskiviikkona 16.12.