Lavalta: Hamlet (NT Live / Barbican Theatre)

Kuva: Barbican

Harvoin tulee pakattua eväitä mukaan kun teatteriin lähtee, mutta maanantaina tuli tehtyä tällainen temppu. NT Live -esitykset tuovat taas Lontoon meininkiä kotomaahan ja tällä kertaa vuorossa oli Shakespearen Hamlet. Kestoa tällä esityksellä lupailtiin olevan noin kolme ja puoli tuntia, joten eväsleivät tulivat ihan tarpeeseen.

Tarina oli tuttu ennestään ja se ei sinänsä tarjonnut mitään suurta ja yllätyksellistä. Hommahan menee niin, että Tanskan prinssi Hamletilla menee vähän kurjasti. Isän haamu kertoo, että kuningattaren kanssa naimisiin mennyt Claudius-setä oli vääryydellä ja viekkaudella kruunun itselleen anastanut ja tällainen peli ei tietenkään käy. Hamlet ryhtyykin punomaan juonia Claudiuksen pään menoksi, mutta samalla muut luulevat tämän menneen täysin päästään sekaisin ja onpa siinä sivussa kaikenlaisia väärinkäsityksiä ja sotkuja myös Ofelia-neidon kanssa. Kaiken lisäksi Tanskan valtion tilanne on hieman epävakaa, kun sotavarusteluja tehdään naapurimaissa.

Twitterissä monet näytelmää katsomassa olleet vaikuttivat hieman pettyneiltä. Esitystä kuvattiin muun muassa yllätyksettömäksi ja tavanomaiseksi. Toisaalta monet heistä elleivät jopa kaikki olivat nähneet Hamletin aikaisemmin muodossa tai toisessa. Minulle ja siipalle tämä puolestaan oli ensimmäinen kerta, jos Leijonakuningasta ei siis lasketa. Tällöin tuli varmasti katsottua esitystä hieman eri silmin.

Itse pidin näytelmän visuaalisuudesta ja mukaansatempaavuudesta, massiivisesta pituudesta huolimatta katsomossa ei nimittäin ollut tylsää vaikka nukahtamista vähän etukäteen pelkäsin. Benedict Cumberbatch veti nimiroolin varmoin ottein ja herran kiitokseksi voinee myös sanoa sen, että näytelmää tulivat katsomaan varmasti monet joita Shakespeare ei muuten välttämättä kiinnostaisi. En kuitenkaan nosta Cumberbatchia sen kummemmalle jalustalle tässä, sillä myös muu roolitus oli oiva ja toimiva, omat tontit hoidettiin ammattitaidolla. Mies tosin pyysi mainitsemaan, että Cumberbatchin artikulaatio ja painotukset shakesperiaanisen englannin lausunnassa olivat herkullisia. Itse pidin erityisesti Ofelian (Sian Brooke) romahtamisesta ja Claudiuksen (Ciarán Hinds) osoittamasta heikkoudesta, miten surullinen mies joka ei täytä itselleen asettamiaan vaatimuksia ja jää niiden alle.

Kokonaisvaltainen elämys siis tämä Hamlet, kiinnostava näytelmä josta selvästi löytyy pontta vielä nykypäivänäkin ja taipuisuutta erilaisiin tulkintoihin. Tämä Lyndsey Turnerin ohjaus tuntui olevan nykyisyyttä lähentelevästä ajankuvastaan huolimatta melko perinteinen ja olisi hauska nähdä tästä erilaisia tulkintoja. Kiitokset vaan taas Finnkinolle NT Live -näytösten järjestämisistä!

Hamlet on vielä mahdollista nähdä kahdessa marraskuisessa encore-esityksessä, kurkkaa lisätietoja täältä.

Lavalta: Frankenstein (NT Live)

Kuva: National Theatre

Kannattaa selvästi seurata kanssabloggaajien toimintaa sosiaalisessa mediassa, sillä bongasin Tallen päivityksestä National Theatren Frankensteinin tulevan taas encore-esityksinä Finnkinon teattereihin. Kehuttu esitys oli mennyt ohi jo parikin kertaa, joten nyt olin heti skarppina ja liput tuli kömpelösti varattua kännykkäsovelluksen kautta. Odotettu ilta koitti sitten vihdoin marraskuisena maanantaina.

Nick Dearin uudelleen sovittama versio Mary Shelleyn klassikkoromaanista nähtiin ensi kertaa Lontoossa 2011. Erikoisen tästä Frankenstein-tulkinnasta tekee se, että päärooleissa nähtävät Benedict Cumberbatch ja Jonny Lee Miller vuorottelevat tohtori Frankensteinin ja Olion rooleissa. Meidän näkemässämme esityksessä Cumbertbatch nähtiin Oliona ja Jonny Lee Miller Frankensteinina.

Juonikuvio lienee tuttu, mutta kerrattakoon se lyhyesti. Tohtori Frankenstein onnistuu siis yrityksessään luoda elämää, ihminen, mutta kauhistuu henkiinherännyttä luomustaan ja häätää sen pois laboratoriosta. Olio ei kuitenkaan kuole, vaan vaeltaa ihmetellen kunnes kohtaa vanhan miehen, joka opettaa hänet puhumaan, kirjoittamaan ja ajattelemaan. Muu maailma ei kuitenkaan ole yhtä suvaitsevainen ja itsensä petetyksi tunteva Olio ajautuu koston kierteeseen tarkoituksenaan löytää luojansa ja saada selitys sille miksi hän on sellainen kuin on ja miksi kohtalonsa on olla ilman kumppania. Onnellista loppua ei tämä näytelmä nää, vaan katsoja saa kokea päähenkilöiden kierteen kohti vääjäämätöntä lopputulemaa.

Viime vuoden keväällä tästä Nick Dearin versiosta nähtiin versio myös Kansallisteatterin lavalla. Pidin silloin esityksen visuaalisuudesta ja tarinan moniulotteisuudesta. Täytyy kuitenkin myöntää, että Lontoon versio pesee tällä kertaa kotimaisen. Visuaalisesti en ehkä osaa sijoittaa toista toisen ylle, kummallakin oli puolensa, mutta jostain syystä tämä National Theatren versio tuntui kevyemmältä katsoa. Syy saattaisi jopa olla niin yksinkertainen kuin lavan ilmavuus: National Theatren lavalla esitys saa hengittää, kun taas Kansallisteatterin synkät lavasteet olivat paljon raskaammat.

Oli miten oli, oli hienoa nähdä Lontoon Frankenstein vihdoin ja viimein. Esitys on taidolla rakennettu ja sen hahmot kiinnostavia. Cumberbatchin muutos lapsenomaisesta ihmettelijästä kostonhimoiseksi suunnittelijaksi on uskottava ja silti inhimillinen. Jonny Lee Miller jää hahmonsa kanssa Cumberbatchin varjoon, mutta hänen jäyhäilmeinen Frankensteininsa tuntuu jopa enemmän todellisuudesta irtaantuneelta kuin hylkiönä kohdeltu Olio.  Myös muu roolitus on oivallinen, mieleen jäi erityisesti idealistisen raikas Naomie Harris Elizabethin roolissa.

Koreografiallisesti esitys oli mielenkiintoinen. Erityisesti alussa nähtävä Olion herääminen ja liikkumaan opettelu muistutti mielestäni lähes nykytanssia ja kohtaus jatkui yllättävän pitkään. Olion kamppailu olemassaolosta ei välttämättä saanut ainakaan minua heti samaistumaan hahmoon, mutta kiinnostumaan kyllä. Modernin tanssin kaltaisia elementtejä oli havaittavissa muuallakin, niistä ehkä kauneimpana Olion uni, jossa hän kohtaa naispuolisen vastineensa.

Traaginen näytelmä ei ole leppoista katseltavaa, mutta reilun kaksituntisen esityksen jaksaa helposti istua. Etenkin lopussa tunnelma tiivistyy ja vaikka loppuratkaisun jo tietää, ehtii jollain tavalla toivoa kaiken kääntyvän toisin. Nyt jään vain miettimään, että pitäisipä vihdoin lukea se romaani kun se kerran tuolla hyllyssä odottaa.

Frankenstein nähdään vielä maanantaina24.11., silloin Oliona Jonny Lee Miller ja Frankensteinina Benedict Cumbertbatch. Ainakin Helsingin näytökseen oli vielä lippuja jäljellä.

Lavalta: Medea (NT Live)

Kuva: Jason Bell

Keväällä näytetyt NT Liven Medean trailerit olivat sen verran vaikuttavia, että hankimme liput tähän Euripideen tunnettuun tragediaan. Lontoon Olivier-teatterissa Medeaa esitettiin täysille katsomoille. En ihmettele lainkaan. Käsikirjoittaja Ben Power ja ohjaaja Carrie Cracknell ovat tuoneet kreikkalaisen klassikon nykyaikaan alkuperäisversiota kunnioittaen ja tehden sen harvinaisen näyttävästi.

Terrible things breed in broken hearts.

Helen McCrory on Medeana huikean hyvä. Hänen Medeansa on suunnitelmallinen, intohimoinen, fiksu, ei lainkaan hullu vaikka sortuu äärimmäisyyksiin. Näyttelijän lavakarisma kantaa esitystä, vaikka roolituksessa ei kyllä muutenkaan ole mitään vikaa. McCrory kuitenkin erottuu edukseen, onhan hän se esitystä eteenpäin vievä (tuho)voima. Intensiteetti on vahva ja se kestää, ehkä osittain siksi että näytelmässä ei ole väliaikaa eikä katsojien anneta irrottautua näytelmän vääjäämättömyydestä.

Näytelmän lavastuksen ja puvustuksen siirto nykyaikaan toimii häkellyttävän hyvin, vaikka teksti on jätetty alkuperäiseen asuun. Kreikan kuningas voi aivan hyvin marssia paikalle ja tuoda lapsille lahjaksi pelikonsolit. Tarinan voima on niin suuri ja teemat, kaikesta kauheudestaan huolimatta, niin tarkkanäköisiä ja ajankohtaisia, että siirtymä onnistuu. Toki se aiheuttaa paikoin myös pientä huvitusta, mutta sekin käy näytelmän synkän tunnelman siitä kärsimättä. Perinteisenä versiona näytelmä ei myöskään varmasti olisi ollut niin mukaansavievä.

Ainut osio näytelmässä, joka itseäni vieraannutti, oli Corinthin naisten kuoron nykytanssikohtaukset. Muutoin kuoro oli kyllä mielestäni erinomainen, naiset jotka todistavat kaiken mutteivät puutu tapahtumiin koska tuntevat Medean syyt vaikkeivät tekoja hyväksyisikään. Mieshahmot, Medean mies Jason (oiva Danny Sapani) avustajineen ja Corinthin kuningas Kreon (Martin Turner) jäävät auttamatta naisten varjoon häviten Medealle sinnikkyydessä. 

Yksinäytöksisen esityksen päättyessä olo on hiljainen. Kosto on täytetty, Medean suunnitelmat ovat onnistuneet, mutta mitä jää jäljelle? Kuolema, katkeruus, voima. Ja loppuun kysymys: voiko tällainen päättyä millään muulla tavalla?

Lavalta: The Curious Incident of the Dog in the Night-Time (NT Live)

Luke Treadaway. Kuva: Manuel Harlan

Ensimmäisestä NT live -kokemuksesta innostuneina haalimme liput myös toiseen esitykseen. Kevään näytännöistä Mark Haddonin samannimiseen kirjaan perustuva The Curious Incident of the Dog in the Night-Time vaikutti kiinnostavimmalta, joten sinne sitten. Lähtötiedot olivat esityksen suhteen melko nollissa lukuunottamatta sitä, että juuri tätä versiota oli minulle kehuttu.

Tarina alkaa, kun 15-vuotias Christopher löytää naapurin pihalta kuolleen koiran. Christopher päättää selvittää, kuka tappoi koiran, ja alkaa opettajansa Siobhanin kannustamana kirjoittaa tapauksesta kirjaa. Christopherin isä tuntuu vain olevan jostain syystä tutkimuksia vastaan, ja mitä enemmän Christopher saa selville sitä vastahankaisemmaksi isä muuttuu. Juoni tuntuu hyvin tavalliselta, kunnes lisätään se että tapahtumat nähdään Christopherin kautta. Christopherin, joka on matemaattisesti äärimmäisen lahjakas, mutta jolle ihmisten tunteiden tulkitseminen on vaikeaa ja ympäristön viestit huumaavia.

Eniten kiitosta näyttelijöistä saa ehdottomasti pääosaa, Christopheria, esittänyt Luke Treadaway. Treadaway oli niin uskottava, että ei tuntenut katsovansa näyteltyä roolia. Autistisen pojan mielenmaisema tuntuu tulevan käsinkoskeltavaksi ja arvostan kovasti työtä, jota roolia varten oli selvästi tehty.

Roolitus oli muutenkin kaikin puolin mainio. Näyttelijät muuntuivat luontevasti roolista toiseen ja koreografiat olivat hallittuja ja näyttäviä. Erityisesti toisen puoliajan alussa olevat tapahtumat Lontoon rautatie- ja metroasemilla ihastuttivat.

Koko homma ei toki toimisi ilman nerokasta lava-, valo- ja äänisuunnittelua. Esiintymistilan muodostava kehikko ja sen lattia muuttuvat niin liukuportaiksi kuin erilaisiksi asunnoiksi. Christopherin mielenmaisema herää eloon äänin, kuvin ja numeroin. Oivallista. Täytyy myös kehua elokuvateatteriversion leikkausta: kohtauksista sai hyvän kokonaiskuvan ja huomio tuntui kiinnittyvän oikeisiin asioihin ja vaikka kuvakulma vaihtui en tuntenut olevani elokuvissa vaan nimenomaan teatterissa. Ilmeisesti vaikutelma välittyi myös muihin katsojiin, sillä esityksen loppuessa myös Maximin salissa taputettiin.

Paul Ritter ja Luke Treadaway. Kuva: Manuel Harlan

Jossain määrin odotin ehkä jotain komediallisempaa, kuten mieskin, mutta tämä odotus joutui pian romukoppaan. Ensimmäisestä kuvasta, jossa nähdään kaikesta alkanut kuollut koira, alkaen ensimmäinen puoliaika tuntuu kulkevan koko ajan kohti synkempiä vesiä. Näytelmä kuitenkin tasapainottelee oivallisesti humoristisen ja vakavan välimaastossa kertoen samalla jotain tärkeää. Lyhyesti sanottuna voisin kuvata näytelmää erinomaiseksi nykyteatteriksi, josta jää hyvä mieli.

Mark Haddonin kirja menee myös pikapikaa lukulistalle. Teatterikokemus oli upea, nyt haluan tietää millainen oli alkuperäinen teksti.

Lavalta: Coriolanus (NT live)

Kuva: Johan Persson

Heräsin kerrankin ajoissa siihen, että Finnkino näyttää teattereissaan esityksiä Lontoon National Theatresta. Kehuttuun Frankensteiniin en saanut lippuja, mutta olin kärppänä linjoilla kun Donmar Warehousessa esitettävästä Shakespearen Coriolanuksesta tuli lisänäytös.

Coriolanus sijoittuu tasavallan Roomaan ja on poliittinen tragedia. Nuori soturi Caius Martius niittää mainetta Corioleksen kaupungin taistelussa ansaiten lisänimen Coriolanus. Kunnianhimoinen äiti kehottaa poikaansa hakemaan konsuliksi ja vastahakoinen poika suostuu. Politiikka ei kuitenkaan ole Coriolanuksen erikoisalaa, sillä korulauseet ja perinteiden noudatus eivät hänelle istu, loistava hän on lähinnä taistelukentillä. Kaiken lisäksi kansa on jo valmiiksi huonolla tuulella ruokapulan vuoksi. Erinäisten vastoinkäymisten jälkeen Corionalus karkoitetaan Roomasta kostonhimoisena. Ja Shakespearen tapaan loppu onkin melkoista onnettomien tapahtumien voittokulkua.

Ainakin tässä versiossa näytelmä esitettiin englanninkielisin tekstityksin. Shakespearen englanti ei tosin ole sitä helpointa ymmärrettävää, mutta näytelmän perusjuonessa pysyi kuitenkin hyvin mukana. Raskaan puoleisesta poljennosta huolimatta näytelmä myös säilyy mielenkiintoisena loppuun saakka.

Lavalla nähdään upeita näyttelijöitä. Nimiroolia esittävä Tom Hiddleston pärjää Corionaluksena vähintään yhtä hyvin kuin Avengersin juonikkaana Lokina. (taisi itse asiassa olla niin, että varsin moni katsomossa istuva oli paikalla nimenomaan Hiddlestonin vuoksi päätellen hänen kuvaansa esityksen jälkeen silittävistä neitokaisista) Meneniuksen roolissa nähdään oivallinen Mark Gatiss (BBC:n Sherlockista tuttu) ja taustalla vahvasti vaikuttavat naiset Birgitte Hjort Sørensen (Virgilia) ja kunnianhimoisuudessaan hurja Deborah Findlay (Volumnia). Kuivakkaa huumoria näytelmään tuovat oivalliset Elliot Levey ja Helen Schlesinger tribuuneina. Roolitus on siis ollut oikein onnistunut.

Kuva: Johan Persson

Pelkistetty lavastus tuo ihmisten tunteet esille hyvin. Coriolanus esitetään yleensä ilmeisesti hulppeammissa lavasteissa, mutta Donmar Warehousen hallimainen ja karu tila toimii mainiosti. Aikaisemmin banaanien kypsyttämiseen käytetystä tilasta on tehty intiimi teatterisali. Liikkuvat tuolit, punainen maali ja tehosteina käytetyt seinälle ilmestyvät sanat toimivat oivallisesti, ei tähän mitään Roomaa taustalle tarvita.

Coriolanus on näytelmänä mahtipontinen ja kiinnostava. Sen poliittiset juonittelut ovat ajankohtaisia tänäkin päivänä, kuten ohjaaja Josie Rourke väliajalla kertoi, ja näytelmä itsessään onnistuu koskettamaan ja yllättämään. Lisäksi täytyy nyt vielä myöntää, että kyllä se Tom Hiddleston on näyttelijälahjojensa lisäksi myös erittäin karismaattinen mies.

Kokonaisuudessaan koko NT live -kokemus oli erittäin positiivinen. Maxim sopii teatterina esityksille oivallisesti ja ainakin parven ensimmäiseltä riviltä katsellessa näytelmän katselu oli mukavaa. Esitys oli monipuolisesti kuvattu ja tekstitys helpotti juonen seuraamista. Myös itse näytelmä oli kiinnostava, oli mainiota nähdä itselle tuntematonta Shakespearea näin hienosti esitettynä.

Aion ehdottomasti mennä katsomaan NT liven esityksiä uudelleenkin. Kevätkaudella on luvassa vielä ainakin Kuningas Learia ja War Horsea. Kannattaa kurkata Finnkinon sivuilta.