Mikko With: Saakelin satanen

Kirja saatu arvostelukappaleena. 

Aika monen satasen tähden

Olen viettänyt tänä keväänä paljon aikaa fantasiamaailmoissa, joten hyppy pienelle Pyhäharjun paikkakunnalle vaikutti hauskalta vaihtelulta. Mikko Within nuortenromaanissa Saakelin satanen (Myllylahti, 2021; saatu arvostelukappaleena) vietetään kesää ysiluokkaa lopettelevan Uunon kanssa, jolla on elämässään ongelmia yksi jos toinenkin, eikä hämäräperäisesti hänen haltuunsa päätyvä satasen seteli varsinaisesti helpota asioita.

Tarina alkaa vauhdikkaalla prologilla, jossa Uuno on lähdössä ryöstämään pakon edessä lähikauppaä ystävänsä Heikkisen kanssa. Koukuttavan alun jälkeen hypätään ajassa taaksepäin ja tutustutaan paremmin Uunoon, hänen äitiinsä ja veljeensä ja luonnollisesti myös siihen, miten alun erikoiseen tilanteeseen on päädytty.

Myönnetään heti tähän alkuun, että ensimmäisten lukujen aikana ajattelin, että ei tämä lähde. Kurkkasin vaiheiluissani kuitenkin vielä kirjan arvosteluja Goodreadsista ja korkeat tähditykset saivat pysyttelemään kirjan matkassa. Ei siinä sitten mennyt kauaakaan, kun Uunon seikkailu vei minut täysin mennessään, ja epäilen jo, että nihkeilyni johtui pääasiassa aloitushetken väsymyksestä.

Lähikaupan ryöstö on nimittäin lopulta vain sivujuonne varsinaisessa tarinassa, johon liittyy takaa-ajoja, painostavia kohtaamisia ja salaperäisiä urheilukasseja. Jotenkin With onnistuu myös kirjoittamaan näistä vauhdikkaista tapahtumista hämmentävän uskottavasti.

Jännittävien tapahtumien rinnalla Saakelin satasessa on ilahduttavasti myös paljon lämpöä. Uunon ja vanhemman Heikkisen ystävyys on omituisuudessaan lämminhenkinen ja Uunon huoli äitinsä jaksamisesta on sydämeenkäypää. Tunteiden kuvaus tuntuu realistiselta ja on mahtavaa lukea trillerimäistä kirjaa, jossa ihmiset ovat myös tunneskaalaltaan monipuolisia eivätkä vain porhalla tilanteesta toiseen.

Vauhdikkaat tapahtumat, huumori ja tarkkanäköinen ihmissuhdekuvaus kietoutuvat Saakelin satasessa hyväksi paketiksi. Teos onnistui myös riemukkaasti yllättämään tällaisen kolmikymppisen lukijan, mutta toivon kirjan saavan paljon lukukertoja erityisesti varsinaisen kohderyhmän käsissä.

Mikko With: Saakelin satanen
Myllylahti, 2021. 195 s.
Kansi: Kaisu Sandberg

Fantastisia loppuja ja alkuja

Vähemmän fantastinen, mutta silti kelvollinen lukupaikka junan vaunuosastolla. Tässä luvussa Kuura.

Viime vuonna heitin haikeita jäähyväisiä muutamalle sarjalle ja tervehdin joitakin. Koska sarjojen jatko-osista on ollut hieman haastavaa kirjoittaa liikoja spoilailematta, käsittelen tässä luettuja teoksia yleisellä tasolla. Yhteistä tälle setille on joka tapauksessa se, että jokainen niistä edustaa spefi-kirjallisuuden jotakin alalajia ja että ne olivat kaikki vähintäänkin hyviä lukukokemuksia.

***

Haikeimmat hetket vietin viime vuonna J.S. Meresmaan Mifonki-sarjan kahden viimeisen osan, Mifongin kadottaman ja Mifongin lunastaman parissa. Olen seurannut sarjaa vuodesta 2012 ja nyt viisivuotisen yhteisen taipaleen päättyessä pala oli kurkussa, kun jouduin luopumaan tutuista ja rakkaaksi käyneistä hahmoista. En kommentoi viimeisten osien juonta sen kummemmin kuin että Meresmaa onnistuu viemään sarjan kiinnostavaan lopetukseen, ei tyydy ratkaisuissaan niihin ilmeisimpiin ja jättää lankoja sopivasti auki niin, että hahmot jäävät mieleen elämään omaa elämäänsä.

Yleisesti ottaen kommentoitavaa on sitten paljonkin. Mifonki-sarja on viehättänyt minua alusta asti vauhdikkaalla menollaan. Tyyli on sopivan viihdyttävä ja kepeä. Se ei tarkoita, että sisältö olisi höttöistä, mutta reipas meininki ja seikkailullinen ote on ollut otollista alustaa kirjaan uppoutumiselle ja arkihuolien unohtamiselle. Mifonkien parissa olen pystynyt rentoutumaan silloinkin, kun pää on ollut yhtä mössöä ja muihin kirjoihin keskittyminen vaikeaa.

Rakastin myös hahmoja. Tämä todella kirkastui oikeastaan vasta viimeisen osan kohdalla, kun tajusin että nyt minun on päästettävä nämä tyypit jatkamaan eloaan jonnekin kirjan sivujen ulottumattomiin. Näiden värikkäiden tyyppien pariin oli aina helppo palata ja vaikka edellisen osan lukemisesta olisi ollut aikaa, onnistuu Meresmaa pienien muistutusten avulla kertaamaan edeltäviä tapahtumia sen verran että omat ajatukset saa taas järjestykseen. Jään kaipaamaan tätä loistavaa sarjaa.

J.S. Meresmaa: Mifongin kadottama
Myllylahti, 2016. 460 s.

J.S. Meresmaa: Mifongin lunastama
Myllylahti, 2017. 475 s.

***

Viimeiset osansa sai viime vuonna myös Timo Parvelan ja Bjørn Sortlandin yhteinen Kepler62 -sarja. Virus ja Salaisuus johdattavat retkikunnan lapset viimein arvoitusten ratkaisujen luokse. Viimein selvisivät muun muassa ylimääräisen matkustajakapselin arvoitus ja kehen retkikunnassa voi todella luottaa. Sarja loppuu melkomoiseen ryminään ja on viimeisissä käänteissään entistä jännittävämpi ja pelottavampi. Käänteitä oli jopa niin paljon, että pohdin josko sarja olisi kaivannut vielä pidempää mittaa tai edes paksumpaa päätösosaa, jotta lopun hässäkkää olisi ehditty käsitellä rauhallisemmin.

Kokonaisuutena sarja on joka tapauksessa ollut erinomainen. Olen pitänyt piirun verran enemmän Parvelan kynäilemistä osista, joissa on Jonin ja Arin näkökulma, mutta toisaalta vuorottelevien kertojien ratkaisu oli toimiva ja liputan iloisesti suomalaisnorjalaisen yhteistyön puolesta. Pasi Pitkäsen kuvitus on ollut läpi sarjan timanttista.

Sarjan toisen kauden on lupailtu käynnistyvän syksyllä, odotan varovaisen kiinnostuneena. Bloggaukseni ensimmäisistä osista voit lukaista täältä.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Virus (Kepler62 #5)
WSOY, 2017. 189 s.

Timo Parvela & Bjørn Sortland: Salaisuus (Kepler62 #6)
WSOY, 2012. 200 s.

***

Mintie Dasin Storm Sisters -sarjan ensimmäinen osa Kuohuva maailma viehätti minua ja täten sarjan toinen osa Hyiset mainingit (Tammi, 2017) oli luonteva lisäys lukulistalle. Nyt on myönnettävä, että tätä kirjoitettaessa lukemisesta on kutakuinkin vuosi ja juonen detaljit ovat päässeet paljolti unohtumaan, mutta varsinaisen lukukokemuksen muisto on kyllä tallella.

Tarina jatkuu edellisen vanavaedessä. Tytöt saavat uutta tietoa vanhempiensa kohtalosta ja yllättäen näyttää siltä, että he saattaisivat sittenkin olla elossa. Matka käy kohti Pohjanmerta ja kuninkaallista hovia, jonka juonittelua pursuavaan seurapiirin on lisätietojen tarpeessa pakko yrittää soluttautua. Luvassa on siis vauhtia ja vaarallisia tilanteita hameenhelmat heiluen ja miekka viuhuen.

Edelleen pidän hahmoista valtavasti. Tytöt ovat erilaisine luonteineen viehättäviä ja raivostuttaviakin, koska sellaisia nuoret tytöt yleensä tuppaavat olemaan. Kerronnallisesti teos tuntui puolestaan hieman hiomattomalta. Pidän teoksen ideasta todella paljon ja siinä on paljon hyvää, mutta kaipaisin vähän tiivistystä ja vähän lisää terävyyttä, sitten tämä olisi todella hyvä. Pienen alkukankeuden jälkeen juoni kuitenkin vei mukanaan, eli peruspalikat ovat kyllä kunnossa. Varmasti tulen tarttumaan myös sarjan jatkoon, sillä haluan tietää mitä tapahtuu.

Kolmas osa on jo ilmestynyt englanniksi (Ocean of Secrets, 2017) ja kahdella seuraavallakin on jo nimet, mutta suomennoksista en löytänyt tietoa.

Mintie Das: Storm Sisters 2: Hyiset mainingit

Tammi, 2017. 326 s.

Suomentanut: Marja Helanen

***

Sarah J. Maasin Throne of Glass - Lasipalatsi -teosta minulle suositeltiin useammaltakin taholta. Nuori salamurhaajana kunnoustautunut Celaena saa uuden mahdollisuuden, kun tätä tullaan noutamaan kruununprinssin edustajaksi kilpailuun, jossa valitaan seuraavaa Kuninkaan Miekkaa. Suolakaivokset orjankahleineen jäävät taakse ja Celaena matkaa jäyhän kapteeni Westfallin kanssa Lasipalatsiin valmistautuakseen kilpailemaan niin kokeneita sotureita, varkaita kuin murhamiehiäkin vastaan.

Hahmoja Celaena on niin ihana, että vei sydämeni. Kirjoja ja kauniita vaatteita rakastava nuori nainen on samanaikaisesti taitava salamurhaaja ja ristiriitaisuksissaan viehättävä. Sarjan romanssikuviokin on varsin mielenkiintoinen, tässä kun ei salamarakastuta tai olla niiden tunteiden kanssa muutenkaan niin varmoja saati sitten että kiinnostuksenkohteita olisi vain yksi.

Juoni itsessään on lopputulemaltaan ennalta-arvattava, muutoin kirjalle ilmestyvä jatko tuntuisi oudolta, mutta kilpailun kuvaamisen lisäksi kerrotaan paljon myös linnan sisäisestä politiikasta ja keskitytään ratkomaan, kuka tai mikä tappaa järjestelmällisesti ja brutaalisti kilpailun osallistujia. Kirjassa oli omaan makuuni riittävästi viihdyttävyyttä ja jännittävyyttä ja lukusukkuloin sen läpi melko nopeasti. Sarjan toinen osa Keskiyön kruunu (Gummerus, 2018) on jo ilmestynyt ja aion sen varmasti myös lukea.

Sarah J. Maas: Throne of Glass - Lasipalatsi (Throne of Glass, 2012.
Gummerus, 2017. 438 s.
Suomentanut: Sarianna Silvonen

***

Elina Pitkäkankaan Kuura (Myllylahti, 2016) tuo kiintoisan lisän kotimaiseen urbaanin fantasian tarjontaan. Olin mielessäni luokitellut teoksen päässäni paranormaalien romanssien kategoriaan, mutta huomasin ilokseni olevani väärässä. Vaikka teoksessa on romantiikkaakin, ei sen pääpaino ollut suhderuodinnalla.

Kuurankerossa ei ole nähty ihmissusia enää vuosiin, vaikka kaupunkia ympäröikin edelleen muuri ja metsään poistuminen on ankarasti kiellettyä. Lukiolaistyttö Inka joutuu kuitenkin rikkomaan kieltoa veljen jouduttua vakavaan onnettomuuteen ja tulee avanneeksi jonkinlaisen Pandoran lippaan. Ihmissudet ovat lähempänä kuin Inka olisi koskaan osannut arvata. Suurta salaisuutta on vaikea pitää ja Inkan ystävä Aaron huomaa pian sotkeutuneensa asiaan liiankin tiiviisti. Ihmissusien olemassaolo on kirjan maailmassa luontevaa ja kiinnostavasti kuvattua.

Kirja oli todella koukuttava ja tarjosi sitä lukiessani kaivattua lepoa myllerretylle päälle. Pitkäkankaan kerronta on vauhdikasta ja miellyttävää. Tarinassa edetään vauhdilla ja etenkin sen loppu onnistui yllättämään, tällaista menoa ja meininkiä olisin mielessäni osannut odottaa vasta ehkä sarjan toiselta osalta. 

Trilogian toinen osa Kajo (Myllylahti, 2017) on jo ilmestynyt ja kolmas osa Ruska ilmestyy tänä vuonna, molemmat ehdottomasti lukulistalla.

Elina Pitkäkangas: Kuura

Myllylahti, 2016. 355 s.

Kansi: Karin Niemi

J.S.Meresmaa: Mifongin kätkemä (Mifonki #4)

Luin kolmisen vuotta sitten ensimmäinen Mifonki-kirjani Mifongin perinnön. Tarina vei mennessään ja sen jälkeen jokaisen sarjan kirjan ilmestyminen on ollut odotettu juttu. Mifongin kätkemä (Myllylahti, 2015) on järjestyksessään neljäs ja siinä J.S.Meresmaa jatkaa tutuksi tulleella ja hyväksi todetulla tyylillä vauhdikkaan fantasian kirjoittamista.

Koska teos on tosiaan sarjan neljäs, on seuraavassa kappaleessa mahdollisesti juonipaljastuksia sarjan edellisistä osista. Lue siis varoen.

Merontes on pelastettu sitä riivanneelta kiroukselta, mutta asiat eivät suinkaan ole hyvin. Ciaran joutuu pakenemaan kuninkaanlinnasta vallananastajan saapuessa paikalle ja Ciaranin sisar Fewrynn joutuu painiskelemaan omatuntonsa kanssa. Tapahtumat eivät ole menneet lainkaan nuoren magiantaitajan aatosten mukaan ja Fewrynn yrittää korjata tilanteen, mutta se ei ole aivan yksinkertaista. Kaksosten äiti Ardis yrittää parhaansa auttaakseen maanpaossa olevaa poikaansa. Tarinassa seikkailee myös mainio Dante Rondestani, joka ymmärtää tarinan kuluessa uusia asioita itsestään ja rakkaudesta, joka ei ole vuosien aikana suinkaan sammunut.

Sarjojen keskimmäisistä osista on aina vähän hankala kirjoittaa, kun ei kuollakseenkaan haluaisi paljastaa mitään olennaista. Itse kirjoitustyyliä voi kuitenkin kommentoida ja sen teen ilolla. Meresmaa kirjoittaa verevää ja nopealiikkeistä fantasiaa, jossa asiat tapahtuvat rivakkaan tahtiin ja lyhyehköt lauseet seuraavat toisiaan. Rytmiin pääsy vie hetken, mutta sen jälkeen sivut kääntyvät kuin itsestään. Lukeminen on oikeastaan aika hengästyttävää ja rauhallisemman kerronnan ystävä saattaa väsyäkin, mutta minulle tämä tahti sopii hyvin. Luvut ovat myös sen verran lyhyitä, että vaihtuvien kertojien erilaisissa tarinoissa pysyy mukana kun yhtä hahmoa ei seurata liian pitkiä aikoja.

Jostain syystä luulin, että tämä on viimeinen Mifonki-kirja. Lopun perusteella näin ei taida kuitenkaan (toivottavasti) olla, joten odotan jo kieli pitkällä seuraavaa osaa. Meresmaa taitaa cliffhangerinsa, hyvässä ja pahassa. Suosittelen Mifonki-kirjoja toiminnantäyteisen fantasian ystäville.

J.S.Meresmaa: Mifongin kätkemä (Mifonki #4)
Myllylahti, 2015. 500 s.
Kansi: ?

J.S.Meresmaa: Mifongin mahti

Kuvan matelija ei liity mifonkeihin millään tavalla, ainakaan tietääkseni.

Yksi kirjasyksyni odotetuista teoksista oli J.S. Meresmaan Mifongin mahti (Myllylahti, 2014), joka jatkoi rytinällä Mifonki-sarjaa. Jos sarjan aikaisemmat osat ovat vielä lukematta, voit kurkata vaikka ekan kirjan arviotani täältä. Kirjan takakantta suurempia spoilauksia ei tässä tekstissä tule, mutta jos ei sellaisiakaan tahdo lukea voi ainakin seuraavan kappaleen hypätä yli.

Lapsi, sinun on palattava takaisin. Mahtisi ei jaksa pitää sinua enää hereillä tässä todellisuudessa.
Ei vielä. Haluan tietää mikä oikein olen. Suuri Punainen, kerro minulle. Hänen päänsä nuokahti. Hän taisteli väsymystä vastaan.
Sinä tiedät, mikä olet. Nyt, palaa takaisin.
Ei, minä --
Palaa takaisin.

Tapahtumat alkavat seitsemän vuotta edellisen kirjan lopun jälkeen, mutta turhia muisteloita ei alkuun ole sisällytetty. Kaksoset Ciaran ja Fewrynn ovat kasvaneet teini-ikään ja eron hetki alkaa olla lähellä. Ciaran lähetetään Merontesiin oppimaan ja ottamaan paikkansa kuninkaana Fewrynnin jäädessä pantterikansan luo harjoittelemaan maagisia taitojaan. Vuodet vierivät ja kaksoset etääntyvät toisistaan, mutta kun Ciaran haavoittuu vakavasti salamurhayrityksessä on Fewrynnin lähdettävä myös Merontesiin. Salamurha ei myöskään ole ainoa kuninkaan ongelma, sillä kaupunkia vaivaa ikävä kirous jolla on vakavia seurauksia, mutta kirouksen poisto ei tule olemaan aivan yksinkertaista.

Vaikka edellisen osan lukemisesta on jo jonkin aikaa, ei tarina turhia jorinoitse menneestä vaan hyppää suoraan toimintaan. Henkilöhahmot ja tapahtuvat palautuvat kuitenkin tarinan mittaan mieleen ja se mikä ei palaudu, unohtuu tarinan tiimellyksessä (haaveilen kyllä siitä, että sitten kun sarja on valmis lukisin sen yhteen pötköön). Vauhdikas ja seikkailuntäyteinen tarina vie joka tapauksessa mukanaan ja jaksaa koukuttaa, hengähdyshetkiä ei edes osaa kaivata kun odottaa jo mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan.

Ihailen kovasti Meresmaan kykyä kirjoittaa tapahtumantäyteistä ja omaäänistä seikkailufantasiaa. Mifonki-sarja ei ole ehkä räjäyttänyt tajuntaani, mutta se on koukuttanut minut maailmaansa jo kolmeen kertaan. Viihdyttävä seikkailufantasia tuntuu olevan minulle yksi parhaimmista rentoutuslukemisista ja Mifongin mahti toi ehdottomasti lisää potkua harmaaseen marraskuiseen työviikkoon.

Kirjan reilut 500 sivua tuli nimittäin luettua yhden arkipäiväsatsin aikana lähinnä työmatkojen aikana. Mifongin mahti oli ehdottoman viihdyttävää kotimaista fantasiaa, jota luki ilokseen. Nyt kysymykseksi jää vain, että milloin se seuraava osa tulee?

Myös Kirsi oli viihtynyt kirjan parissa, Kirjaneidon tornihuoneessa kirja luettiin ahmien (tekstissä muutamia juonipaljastuksia aikaisemmista osista, toim.huom.).

J.S.Meresmaa: Mifongin mahti
Myllylahti, 2014. 516 s.
Kansi: unohdinpa tarkistaa tekijän

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti

Olen pitänyt Anu Holopaisen tuotannosta siitä asti, kun luin yläkouluikäisenä Sonja-sarjan kirjat. Olikin nyt sitten kiinnostavaa nähdä, miten kirjailija pärjää chick litin maailmassa. Täysiverinen lajityyppinsä edustava Ilmestyskirjan täti (Myllylahti, 2014) ei tosin ole, mutta siihen suuntaan se joka tapauksessa kumartaa.

"Mistä sinä puhut, Liilahan on ihan hirveä ihminen", puuskahdin varomattomasti. "Se on sairaalloisen itsekeskeinen juoppo, jolla ei ole pienintäkään käsitystä käytöstavoista! Vaikka Liila näyttäisi Sharon Stonelta, se ei pystyisi peittämään sisäistä rumuuttaan."
"Sinun sisäinen kauneutesi sen sijaan paljastuu koko loistossaan Liilasta puhuessasi", Jarmo irvaili.

Airi Kivikko palaa äitiyslomalta takaisin töihin it-maailman syövereihin. Työtehtäviin totuttelun lisäksi Airi joutuu myös yllättäen kestämään töissä myös miehensä ikävää Liila-tätiä firmojen yhdistymisen seurauksena. Jostain kumman syystä kukaan muu ei kuitenkaan tunnu huomaavan Liilassa mitään omituista tai ärsyttävää. Tapahtumat menevät yhä kummallisemmiksi, mutta epäilyt kaikuvat kuuroille korville ja Airi joutuu painiskelemaan pohdintojensa kanssa itsekseen. Samaan aikaan firmassa kuohuu ja kärsivällisyyttä kysytään, kun pomot lätkivät pöytään eropaketteja ja uusia työehtoja.

Holopaisen tyyli on iskevä ja tekstiä lukee paikoin hyvinkin ahdistavasta aiheesta huolimatta kevyesti. Yt-neuvottelut, jumahtaneet urapolut ja univaikeudet eivät ole niitä keveimpiä juttuja, mutta Holopainen luovii niiden viidakossa yllättävän näppärästi. Päähenkilö Airi on myös harvinaisen rasittava, tai ei nyt välttämättä rasittava, mutta teki mieli istuttaa täti teekupposen ääreen ja todeta että "Airi hei, mietipä ne prioriteettisi nyt". Tästä huolimatta Airista jaksaa kyllä lukea.

Kirjan loppu tosin veti sitten hieman mattoa alta. En aivan ymmärtänyt mitä tapahtui, kaikki kun tapahtui niin nopeasti ja vähän puskista. Tai periaatteessa ymmärsin. Ehkä. Mutta jotenkin se loppu ei sitten ilahduttanut niin paljon kuin se kirjan alkupuoli.

Kokonaisuudessaan Ilmestyskirjan täti oli joka tapauksessa oikein mainiota kesäluettavaa. Holopaisen kynä on terävä ja suurimmilta osin kirja on oikein hyvä (joskin tavallaan aika kummallinen, joka ei välttämättä ole huono asia). Seuraavaksi siirryn taas Holopaisen nuorten tuotantoon, Syysmaa-sarjasta on vielä kaksi osa lukematta.

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Myllylahti, 2014. 290 s.
Kansi: Satu Kontinen