Lue ja syö: Siilin eleganssin glutofee

Luin viime kesänä Muriel Barberyn pidetyn Siilin eleganssin (Gummerus, 2010) ja siinä lukiessani kiinnostuin myös kirjassa kerrotusta ihanasta kakusta, glutoffeesta. Kuten silloisessa jutussanikin mainitsin, onnistuin internetin syövereistä löytämään tietoa, että glutoffee olisin elsassilainen kugelhopf-kakku.

- Teen perjantai-iltana glutofeen, hän ilmoittaa hetken mietittyään.
Glutofee on tahmea elsassilainen kakku.
Mutta Manuelan glutofee on myös suussa sulavaa. Se mikä elsassilaisissa tuotteissa on raskasta ja kuivaa, muuttuu Manuelan käsissä tuoksuvaksi mestariteokseksi.
- Ehtisittekö tosiaan? minä kysyn.
- Totta kai, hän sanoo ihastuksissaan. - Ei tule sellaista päivää, etten minä ehtisi tehdä teille glutofeeta!

Aitoa kugelhopf-kakkua saa leipoa monta tuntia, sillä sen tekemiseen kuuluu muun muassa monta kohotusvaihetta. Minä päätin hieman oikoa mutkia ja kokeilla löytämääni pikakugelhopfin reseptiä. Linkin takaa löytyy alkuperäinen resepti, tässä minun suomennokseni:

Nopea Kugelhopf (glutoffee)

Kakku sopii noin 25 cm halkaisijaltaan olevaan "kuivakakkuvuokaan".

n. 225 g voita
1 cup sokeria
5 munaa
3,5 cup jauhoja
3 tl leivinjauhetta
0,5 tl suolaa
1 cup maitoa
1 cup sultana-rusinoita
1 tl raastettua sitruunan kuorta
1 tl vaniljauutetta
tomusokeria

Lämmitä uuni 180 asteeseen. Voitele ja jauhota vuoka.

Yhdistä sokeri ja voi suuressa kulhossa. Lisää munat ja vatkaa. Sekoita toisessa kulhossa jauhot, leivinjauhe ja suola. Lisää seos ja maito ensimmäiseen kulhoon ja sekoita kunnes tasaista. Lisää rusinat, sitruunan kuori ja vanilja.

Laita taikina vuokaan ja paista 40-50 minuuttia. Jäähdytä ja koristele tomusokerilla.

Omat muunnokseni

Meidän kaapistamme ei löytynyt kultaisia rusinoita eikä edelleenkään sitä vaniljauutetta, joten käytin tavallisia rusinoita ja vaniljasokeria, jonka sekoitin jauhoseokseen.

Paistoaikaa meni 50 minuuttia ja taikina päästi sisästään todella paljon nestettä, jonka vippasin lopulta pois vuoasta. Ilmeisesti olisi kannattanut odottaa paistamisen jälkeen hetki, että neste olisi imeytynyt kakkuun mutta ei siitä kuivaa tullut kuitenkaan.

Kerrankin keksin hyvän tavan tomusokeroida kakku!

Meillä mies on yleisesti ottaen enemmän kuivakakkujen ystävä, mutta nyt asetelma kääntyi päälaelleen. Minä pupelsin kakkua varmaan viikon (säilyi foliossa hyvin), maku oli parhaimmillaan noin toisen tai kolmannen päivän kohdalla.

Ja glutofeeta: pörheän yönsinisen silkkipaperikomeuden sisältä paljastuu innoituksen vallassa syntynyt upea elsassilaiskakku, viskitartaletteja, niin ohuita että niihin tuskin uskaltaa koskea, sekä reunoilta ihanasti ruskistuneita mantelilastuja.

***

Tämä kakkujuttu saa myös kunnian olla Kujerruksia 400. postaus! Toivottavasti näitä tulee vielä monta sataa lisää. Ja samalla tämä on toinen osallistumiseni Lurun syötävän hyvään Lue ja syö -haasteeseen.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi

Muriel Barberyn Siilin eleganssi (Gummerus, 2010) joutui odottamaan lukemista turhan pitkään. Ostin kauniskantisen opuksen viime kesänä Kallion kirpputoritapahtumasta, mutta vasta nyt kun kirja voitti Facebookissa pidetyn juhannuskirjaäänestykseni sain sen luettua. Ja onneksi sain, sillä tässä kirjassa on paljon ihanaa ja syvällistä.

Olin pannut kulttuurisen ekletismini sen tiliin, että olen proletariaattiin kuuluva autodidakti. Kuten olen jo maininnut, olen käyttänyt kaiken töiltä liikenevän ajan kirjojen lukemiseen, elokuvien katseluun ja musiikin kuunteluun. Vimmaisessa kulttuurin kulutuksessani tuntui kuitenkin olevan sellainen tyylirikko, että ahmin sikin sokin arvostettuja ja vähemmän arvostettuja teoksia.

Kirjan pääasiallisena kertojana on rouva Michel, Renée, ovenvartijarouva joka pyrkii kaikin keinoin peittämään sivistyneisyytensä rapun hienostoväen silmiltä ja korvilta. Toisena äänenä on Paloma, Jossen perheen nuori tytär, joka on päättänyt päättää päivänsä koska elämä ei tunnu merkitykselliseltä. Kuolinpäiväänsä odottaessa nuori älykkö on ottanut tavoitteekseen muotoilla syvällisiä ajatuksia. Kun rappuun muuttaa japanilaissukuinen harvinaisen tarkkanäköinen herra Ozu muuttuvat molempien päähenkilöiden maailmankuvat.

Eläminen ja kuoleminen on vain seurausta siitä mitä on rakentanut. Tärkeintä on rakentaa hyvin. Niinpä olenkin asettanut itselleni uuden vaatimuksen. Minä lopetan repimisen ja hajottamisen ja rupean rakentamaan. -- Tärkeintä on se mitä kuolinhetkellään tekee, ja kun kesäkuun 16. päivä koittaa ja minä kuolen, haluan olla rakentamassa.

Rouva Michelin, Paloman ja herra Ozun lisäksi rue de Grenelle 7:n rapussa asuu myös muita varsin kiinnostavia henkilöitä. Jossen perheen äiti on käynyt jo 10 vuotta terapiassa mutta käyttää silti tuhottoman paljon aikaa viherkasviensa suihkutteluun, Neptune-koira halajaa lähinnä nuuhkimaan hurmaavan Athéna-nartun takamusta, Olympia-tyttö haaveilee eläinlääkärin urasta ja vilahtaahan kirjassa hetken ajan myös Kulinaristin kuolemasta tuttu armoton kriitikko Pierre Arthens. Unohtaa ei tule myöskään mainiota siivooja, Manuelaa, joka yhdessä rouva Michelin kanssa tekee arkisista teehetkistä unohtumattomia leivoksillaan ja suorasukaisella hienostuneisuudellaan.

Siilin eleganssi on vähäeleinen ja pohjattoman tyylikäs. Se ei komeile hienoilla puitteilla tai koruilla, vaan eleganssi tulee arjen kauniista hetkistä, teenjuonnista, kauniiden kirjojen lukemisesta. Minä lämpenin kirjalle hitaasti kuin siili. Ensin tuhisin pihatuijan alla että mikäs tämä tällainen älykkökirja on jossa puhutaan fenomenologiasta ja Tolstoista. Vähitellen uskalsin päästää itseni kerältä ja tutustua rue de Grenellen menoon lähemmin, tutustua Renéeseen ja sujahtaa mukaan tarinaan.

Ja glutofeeta on: pörheän yönsinisen silkkipaperikomeuden sisältä paljastuu innoituksen vallassa syntynyt upea elsassilaiskakku, viskitartaletteja, niin ohuita että niihin tuskin uskaltaa koskea, sekä reunoilta ihanasti ruskettuneita mantelilastuja. Minulle herahtaa heti vesi suuhun. 
- Kiitos, Manuela, sanon, - mutta meitä syöjiä on vain kaksi.
- Voittehan aloittaa saman tien, Manuela sanoo.

Kakkuihmisenä kiinnostuin toki myös Manuelan leipomasta mystisestä elsassilaisesta kakusta, glutoffeesta. Internetin ihmemaailmasta ei kyseistä leivonnaista löytynyt, mutta kävi ilmi että jossain vaiheessa jotain on kadonnut käännöksessä ja oikea kakun nimi olisikin kugelhopf. Pitänee kokeilla, pikakugelhopfin resepti esimerkiksi täältä.

Siilin eleganssi toi kauniin Pariisin lähelle ja vei tuttuihin paikkoihin, kuten hienostokuppila Angelinaan (taivaallista kaakaota) ja kaduille, joiden nimiä en tunnistanut mutta joiden tunnelman tavoitin. Vaikka tunnelma on toisinaan jopa synkkä, on pohjavire silti toiveikas, pieniä asioita arvostava. Syvällinen ja kaunis teos, jossa voi pysähtyä kamelioiden, haikujen teekupillisen tai hienostuneen sushin äärelle.

ps. Pitäisi ehkä vihdoin ottaa Anna Karenina lukulistalle. Ensi vuoden kesän klassikoksi?

pps. Ja sainpa yhden kirjan raksittua TBR100-listalta!

Ovenvartijarouvan asunnossa ovat piileksineet myös muun muassa Villasukka kirjahyllyssä (joka malttoi odottaa kirjan kukkaan puhkeamista ja ilahtui) ja Amma (joka nautti aristokraattisesta tunnelmasta). Luru puolestaan katsoi myös kirjan pohjalta tehdyn elokuva.

Muriel Barbery: Siilin eleganssi (L´Élégance du herisson, 2006)
Gummerus, 2010. 374 s.
Suomentanut: Anna-Maija Viitanen.
Kannen suunnittelu: Sanna-Reeta Meilahti

Muriel Barbery: The Gourmet (suom. Kulinaristin kuolema) + ajatuksia ruoasta

Olin kuullut tästä kirjasta monesta eri paikasta, nähnyt kuvia ja lukenut muutaman arvostelunkin. Ihana Hanna lainasi tämän minulle aikoja sitten ja nyt viimein pääsin uppoutumaan tähän.

Muriel Barbery raottaa kirjassaan The Gourmet (käännetty englanniksi 2009, suomeksi julkaistu Gummeruksen toimesta 2011) ovia kahteen minua kiinnostavaan aiheeseen, ruokaan ja Ranskaan. Pierre Arthens, arvostettu ruokakriitikko on kuolemaisillaan. Ainut asia, joka tätä intohimoisesti ainoastaan ruokaan suhtautuvaa miestä vaivaa on jokin unohtunut maku.

I am going to die and there is a flavour that has been teasing my taste buds and my heart and I simply cannot recall it. I know that this particular flavour is the first and ultimate truth of my entire life, and that it holds the key to a heart that I have since silenced.

Niinpä lukija pääsee makumatkalle tämän mahtavat Maîtren mukana, matkalle läpi tuoksujen, suutuntumien ja hetkien. Hetkiä ravintoloissa, puutarhoissa, matkoilla ja kotona. Barberyn on itse rakastettava ruokaa voidakseen kirjoittaa näin maukkaasti, makuhermoja kiusaavasti, hyvin ranskalaisesti erilaisista ruoista vihanneksista sorbettiin ja leivästä kalaan.

Tämän viimeisen henkisen ristiretken ohella pääsemme kurkistamaan kriitikon lähellä olevien mieliin, tunteisiin. Millainen oli muiden silmissä tämä asialleen niin täydellisesti omistautunut kulinaristi? Kuinka hänen perheensä, kissansa, lääkärinsä, työhuoneessa oleva Venus-patsaansa suhtautuivat häneen. Kuva vanhasta miehestä rakentuu hiljalleen pienistä paloista. En sanoisi, että olisin samaistunut herra kriitikkoon mutta ehkä ymmärsin jotain siitä intohimosta, määrätietoisuudesta ja tunsin jotain lämmintä häntä kohtaan.

Oh yes, I know all that. I know that they're all unhappy because nobody loves the right person the way they should and because they don't understand that it's really their own self they're cross with.

The Gourmet on matka ruoan maailmaan ja on silti paljon enemmän. Jokainen lukija voinee löytää tämän pienen kirjan syövereistä sen jonkin itseään koskettavan asian. Mutta palatakseni ruokaan.. Tätä lukiessani tulin pohtineeksi paljon makuja, unohtumattomia hetkiä ruoan kanssa, joita olen itse kokenut.

Minä rakastan ruokaa. Niin moni muukin. Olen nyt viettänyt sopivasti kaksi päivää opettajien täydennyskoulutuksessa, jonka aiheena on molekyyligastronomia. Tämä projekti liittyy graduuni. Tieteelliseltä kalskahtavasti nimestään huolimatta molekyyligastronomian perusideana on, että joku tekee jossain ruokaa jollekin, ja se ruoka nautitaan yhdessä. Kyse ei ole siis niinkään pelkästä kikkailusta ruoanlaiton kemialla, vaan siitä että haluamme tehdä entistä parempaa ruokaa. Hieno suomalainen näkökulma molekyyligastronomiaan löytyy Anu Hopian blogista. Hopia on molekyyligastronomian uranuurtaja Suomessa ja on ilo tehdä tällä hetkellä yhteistyötä hänen kanssaan.

Mutta takaisin siihen ruokaan. The Gourmetin innoittamana haluaisin esitellä teille muutaman makumuiston, joka on minulle hyvin tärkeä. Koneella minulla on kuvia vain vuodesta 2008, joten menemme lähimenneisyyden muistoilla vaikka vanhempiakin olisi lukuisasti..

Kuvassa ankankoipiconfit nautittuna tämän vuoden huhtikuussa Pariisissa pienessä ravintolassa nimeltä Chez Marie. Ruoka oli kaikessa yksinkertaisuudessaan täydellistä, suussasulavaa, ja kruunasi matkan paremmin kuin hyvin.

Kakkuja Tallinassa. Minä olen ehdottomasti kakkuihminen, myös piiraat ja leivonnaiset käyvät. Nämä eivät olleet parhaita kakkuja joita olen koskaan syönyt. Muistettavan tilanteesta tekivät se, että kakkupaloja sai ottaa ihan luvalla kaksi ja se järjetön kollektiivinen sokerihumala, joka tästä kakkufiestasta seurasi. Good times.

 Ehdottomasti parhaita muistoja Kööpenhaminan reissulta. Illalla nälän yllättäessä hiippailimme hotellin viereiselle huoltoasemalle hakemaan hodareita, pölsellä tietysti. Hodarin syöminen pimeällä parkkipaikalla ennen palaamista hotelliin, good times jälleen.

 Rakkaudella valmistettua parsaa, aitoa italialaista parmesania ja pippuria. Vähän oliiviöljyä. Mitä muuta sitä tarvitsee?

 Erillismaininnan ansaitsee myös kahvi. Kun saa maistaa huolella keitettyä tummapaahtoista kahvia.. Joskus kardemummalla, joskus makusiirapilla, joskus pelkällä maidolla, espresso sokerilla. Aina kahvi ei ole yhtä hyvää mutta joinain hetkinä se on juuri se asia, joka kruunaa kaiken.

Niin moni muukin maku ja ruoka olisi ansainnut tulla mainituksi. Pappani tekemä itsekalastettu kuha mökkijärvestä, todella voiset ja valkosipuliset etanat, ikisuosikkini sitruunamarenkipiirakka jota teen itse, äitini tekemät täydelliset sämpylät (osaisinpa joskus minäkin tehdä niitä niin, sillä varmuudella ja huolettomuudella),  vastapaistettu munakas jossa vähän ruohosipulia, Espanjassa syömäni paella jossa oli mielettömästi simpukoita ja hiekan häivähdys, parhaat hampurilaiset joita saa Nilsiästä satamaravintola Syvärin Helmestä.. Ja kaikki ne maut joita en ole vielä maistanut.

Kaksi asiaa ovat selviä. Aion jatkaa ruoan arvostamista ja lukea Muriel Barberyn Siilin eleganssin.

Kulinaristin kuolemasta ovat kirjoittaneet ainakin Katja/Lumiomena, Ilse/Juuri tällaista ja Susa/Järjellä ja tunteella.