Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Ei ollut vadelmaveneitä kuvausrekvisiitaksi, oli vaan Gott&Blandatia. Pölyn mielestä idea on typerä.

Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen (Otava, 2007) on keikkunut lukulistalla jo jonkin aikaa. Priorisointi nousi huomattavasti, kun menin hankkimaan liput KOM-teatterin samaiseen esitykseen ja varovasti suositeltiin, että kirja voisi olla ihan hyvä lukea siihen pohjille. Ei kun hommiin siis.

Olen tarkkaillut ruotsalaisia eri etäisyyksiltä koko ikäni. Etäisyys on vaihdellut, intensiteetti ei. Ruotsi on minulle rakkaus, ruotsalaisuus haave. Ruotsin kansalaiset, tavallisimmatkin ja varsinkin he, ovat esikuviani. Minulla on vakaa tieto siitä, minne oikeasti kuulun. Se paikka on Suomesta länteen.

Mikko Virtanen kokee olevansa kansallisuustransu, suomalainen ruotsalaisen ruumiissa. Kun kotialttari, kalaasit ja joulut Thaimaassa ruotsalaisperheiden seurassa eivät riitä, muuttaa Mikko kokonaisuudessaan Ruotsiin. Erinäisten sattumien kautta Mikko alkaa muuttaa identiteettiään göteborgilaiseksi Mikael Anderssoniksi, mutta ruotsalaisuuteen asettuminen ei olekaan niin helppo nakki kuin miltä se aiemmin tuntui. Mikko joutuu tekemään vaikeita ratkaisuja saavuttaakseen unelmansa elämästä sosiaalidemokraattisessa ja kaikin puolin täydellisessä Ruotsissa.

Olen lukenut Nousiaiselta aiemmin Maaninkavaaran ja Metsäjätin, molemmista pidin. Nousiaisen kirjoitustyyli on pääosin naseva ja mukavasti luettava, paikoin hauska. Vadelmavenepakolaisessa tyyli oli tallella, mutta jokin mätti. Jotenkin Virtasen fanaattinen pyrkimys ruotsalaisuuteen ja ruotsalaisuuden ihannointi oli turhan vaivaannuttavaa, ehkä siksi että siihen vedettiin mukaan kaikki mahdollinen tsunameista lähtien.

Vadelmavenepakolainen vaikuttaa myös olevan sellainen opus, joka jakaa railakkaasti mielipiteitä. Esimerkiksi GoodReadsissa tähtiä on kertynyt välillä 1-5 melko tasaisesti. Ei tämä huono kirja ollut, mutta jotenkin sen pakkomielteisyys oli niin surullista ja toisaalta kovin yksinäistä jotta sen sisään olisin kunnolla päässyt. Ruotsalaisuuden ja suomalaisuuden syvimpään olemukseen pureutuessaan Nousiainen oli minulle tässä parhaimmillaan.

Muutamassa kohdassa myönnän kyllä hymisseeni, osaa se Nousiainen tehdä myös erittäin tarkkanäköisiä ja osuvia huomioita. Jos samaa asiaa kuitenkin toistetaan liian monta kertaa, alkaa se pänniä. Absurdi huumori myös yleensä toimii minulle, mutta Virtasen tapauksessa homma meni ehkä minulle hieman yli. Lopun tapahtumat näin kuitenkin, kaikesta huolimatta, jokseenkin lohdullisina ja tasapainottavina.

Illalla nähdään, miten tämä vakuuttaa lavaversiona.

Elinalle kirja oli hauska alusta loppuun, Salla koki sen toimivan omassa lajissaan mainiosti.

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Otava, 2007. 269 s.
Kansi: Rasmus Snabb / Muotohiomo

Miika Nousiainen: Metsäjätti

Nousiaisen kehuttu Metsäjätti (Otava, 2011) odotti lukuvuoroaan pitkään päätyen työmatkaluettavaksi blogin facebook-sivulla pidetyn äänestyksen kautta. Kiitos siis aktiivisille äänestäjille!

- Sehän on pääkonttorin herroja. Ja niinhän se on, että mitä isompi herra, sitä huonommat uutiset. Oli oman kylän poikia tai ei.
Epäuskoinen väki nappaa kypärät naulakosta ja valuu jupinan saattelemana ulos ruokalasta. Jatkan muutaman työkaverin kanssa baariin oluelle. Ensimmäiset tuopit juodaan epätietoisina. Yritän pehmentää työkaverieni pelkoa konsultin tulosta.
- Minä tunnen sen Pasi Kaupin. Tunnen oikein hyvin ja voin sanoa, että on reilu mies.

Tarinaa kertovat vuorotellen lapsuudenystävät Pasi ja Janne. Pasi karisti lukion jälkeen Törmälän pölyt jaloistaan, kävi kauppiksen ja työskentelee nyt Metsäjätissä koristeltuna hienolla tittelillä. Janne puolestaan jäi Törmälään, alkoholisoitui aina välillä ja meni tietysti tehtaalle töihin kun mitäkäs sitä muutakaan. Tai olisihan sitä voinut toimittajaksi, mutta ei ne siellä koulussa lyöneet käteen kuin ammattikoulujen esitteitä. Ystävien tiet kohtaavat, kun Pasi päätyy työmatkalle Törmälään: tehdasta pitää uudistaa ja YT-neuvottelut käynnistää.

Luvassa on siis perisuomalaista mielenmaisemaa: on kyläyhteisö, joka elää tehtaasta ja jossa kaikki tietävät kaikista kaiken. Poliittinen kenttä on tasaisen punainen. Elämään suhtaudutaan realistisesti: mitä sitä turhia mitään, tehtaalle mennään kuten isäkin. Janne noudattaa vanhaa kaavaa, kulkee törmäläisiä jälkiä, vaikka toisinaan antaakin itselleen tilaisuuden haaveilla jostakin. Pasi puolestaan joutuu kohtaamaan omat juurensa, pohtimaan omaa paikkaansa ja samalla pohtimaan omaa, pian koittavaa isyyttään.


- Siellä ei ollut mitään.
- Missä?
- Kaupassa. Ei ollut luumutomaatteja, ei tuorepastaa, ei ricottaa, ei edes pinjansiemeniä.
- Voi rakas, pääset huomenna kotiin.
- Nälkäsenä.


Teemat ovat suuria, mutta ihmistä lähellä. Nousiainen tuo niin Jannen kuin Pasinkin arjen lähelle lukijaa. Tunnelma on jotenkin haikea, mutta huumoria ei ole unohdettu. Törmälän kyläyhteisö on toisaalta hieman surkuhupaisa, toisaalta sympaattinen ja tosi. Black Sabbath is best, Dingo painu vittuun!

Jollain tavalla Metsäjätti on todella lohdullinen kirja. Se sisältää paljon suomalaista melankoliaa, mutta on silti pohjavireeltään positiivinen. Kyllä tässä pärjätään, vaikka välillä meneekin huonommin ja maito happanee baarin pöydän alla. On selvitty ennenkin. Tuli hyvä mieli.

Kurkkaa lisäksi vaikka Lurun tuore teksti tai Jennin mainio arvio.

Lukudiplomitehtävä: Kirjoita teoksesta urbaanilegenda.

"Kuule Mauno, kuulin Pasista aikamoisen jutun kylillä."
"Jaa mitäs se poika nyt?"
"Oli pojilla taas perinteiset lumisodat käynnissä, Kivistö versus Koivisto. Ja arvaa kumman puolella poikasi heitti palloja?"
"No Koiviston tietysti, mikä kysymys tuo on?"
"Ei kun kuulin että Kivistön puolella oli."
"Urpaanilegendaa vai mitä tuo tommoinen, tuosta hyvästä tarjoat oluet."

Miika Nousiainen: Metsäjätti
Otava, 2011. 286 s.
Kansi: Markus Pyörälä

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Uusin kirja ei lähtenyt käyntiin, huomasin hämmennyksekseni kaipaavani jotain suomalaista. Ja tämä tunne on siis minulle melkoisen harvinainen. Metsäjätin aiheuttamasta kuhinasta innostuneena päätin sitten tarttua Miika Nousiaisen Maaninkavaaraan (Otava, 2009), joka meiltä löytyi sopivasti hyllystä.

Loikin Lassen patsaalta tien toiselle puolelle. Heidi ja Sirkka seuraavat vastahakoisina perässä, ovat aamu-unisuuttaan äreitä. Kohta sulavat mieskomeuden edessä. Paavo Nurmen patsas edustaa nimittäin ihmisruumiin täydellisyyttä. Siinä on tavoitetta jokaiselle.

Maaninkavaarassa Huttusten perhettä kohtaa suru. Perheen juoksijalupaus, Jarkko-poika, katoaa palatessaan kisamatkalta ja Martti-isä on murtunut; samalla katosi toivo Suomen kestävyysjuoksun tulevaisuudesta. Perheen kahdeksasluokkalainen Heidi päättää pelastaa isänsä murheen alhosta ja aloittaa itse juoksuharrastuksen, vaikka häntä kiinnostaisivat oikeasti enemmän kuvataidelukioon pääseminen ja ihana Sakke. Perheen äiti Sirkka sinnittelee omalaatuisen miehensä kanssa ja yrittää pitää huolta tyttärestään.

Nousiaisen teksti tikkaa eteenpäin kuin kestävyysjuoksijan askel; tarina soljuu vaivattoman oloisesti ja etenee tasaisella vauhdilla. Kertojina vuorottelevat Martti ja Heidi. Martti elää maailmassa, jossa kuninkaita ovat Suomelle mitaleita voittaneet juoksijat kuten Lasse Virén ja Kaarlo Maaninka. Nykynuorison koulutus on Martin mielestä retuperällä; ei sillä koulutuksella niin väliä mutta laiskaksihan nuo nuoret ovat tulleet kun ei enää juosta tarvitse liikuntatunneillakaan. Juoksumaailmaan täydellisesti upputuneella talonmiehellä eivät ole ihan kaikki juoksijat radalla (pun intended) ja tästä saavat kärsiä niin Heidi kuin Sirkkakin. Martin kerronta tuo elävästi mieleen Pasilan Rauno Repomiehen; ennen oli kaikki paremmin.

Olen treenaamassa ja pidennän kontaktiaikaa maahan. Syykin on selvä, kun isä selitti. Kontaktiaikaa pidennetään, jotta tulisi voimaa ja kontaktiaika lyhenisi. Isä on ihmeellinen. Välillä sitä pitää oikein ihailla. Se saa älyttömyydet kuulostamaan totuuksilta.

Heidi puolestaan yrittää kestää isän keksimät kummalliset harjoitusmenetelmät ja juoksee juoksemistaan pitääkseen isänsä järjissään vaikka välillä vaarassa on henkikin. Kouluhommat ahdetaan harjoitusten väliin eikä toisin päin ja huoneen seiniä koristavat öljyvärimaalaukset juoksijoista koska isä haluaa. Kaverisuhteet kärsivät kun Seppälään ei ehdi vaan täytyy lähteä tekemään loikkaharjoituksia.

Välillä Nousiainen saa tekstinsä todella absurdeihin sfääreihin ja nauroin useamman kerran ääneen. Humoristisen tekstin taustalla velloo kuitenkin suuria ja vakavia teemoja; Nousiainen käsittelee taitavasti kiusaamista, parisuhteita ja lapsen asemaa perheessä. Kun molemmat vanhemmat tuntuvat junnaavan paikoillaan, tarttuu tytär aisoihin, välillä ehkä liikaakin. Toisinaan Heidi käyttäytyy todella aikuismaisesti mutta on silti sisimmässään teini, ja onhan näitä nähty, siis lapsia jotka pitävät vanhemmistaan huolta ja joutuvat aikuistumaan aivan liian aikaisin.

Loppu ei Maaninkavaarassa ollut sellainen kuin odotin, mutta olin silti ihan tyytyväinen. En minä parempaa olisi itse siihen tähän hätään keksinyt, joten enpä nipota. Nautin tästä joka tapauksessa, ja nyt voin siirtyä lukemaan pinossa minua jo odottavia hyvillä mielin.

Maaninkavaara on kaikessa omituisuudessaan ja paikallisessa överiydessään hieno tarina aikuistumisesta, siis kaiken ikäisten aikuiseksi kasvamisesta. Suosittelen varauksella juoksufanaatikoille ja ilolla suomalaisuuden absurdiuden ja hienouden ystäville. Nautitaan sohvalla verkkareissa. Kahvia juodaan vain jos on tullut kisoista mitali, joten ottakaahan mieluummin vissyä.

Myös Hanna ja Katja ovat juosseet Nousiaisen kanssa pikamatkoja.