Näytetään tekstit, joissa on tunniste Minna Lindgren. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Minna Lindgren. Näytä kaikki tekstit

maanantai 31. elokuuta 2015

Minna Lindgren: Leif Segerstam Nyt!

Teos pääsi poseeraamaan meidän rakkaan harmonimme päälle.

Elämäkertahaasteen kesäiseen minihaasteeseen piti keksiä jostain elämäkerta, joka kertoisi suomalaisesta elossa olevasta miestaiteilijasta. Pallottelin siinä eri vaihtoehtoja ja jostain muistin syövereistä nousi jonkinlainen havainto Minna Lindgrenin Leif Segerstam Nyt! -teoksesta (Teos, 2005). Segerstam ja vapaapulsatiivisuus olivat tuttuja lähinnä ohimenevin maininnoin, mutta ennakkoluulottomasti tartuin kohtuulliseen massiiviseen kirjajärkäleeseen.

Vuodesta 1944, siis Segerstamin syntymävuodesta, ponnistava teos luotaa runsaasti ja suurella sydämellä musikaalisen pojan kasvua suureksi Maestroksi, ihailluksi kapellimestariksi, vapaapulsatiivisuuden kehittäjäksi ja elämän iloista nauttivaksi mieheksi. Konsertit, ulkomaan pestit, sävellykset ja elämäntapahtumat seuraavat toisiaan hengästyttävällä nopeudella, mutta kirja ei sorru turhaan luettelointiin vaan elää ja hengittää ja on tavattoman kiinnostava. Lindgren antaa Segerstamista kuvan kiinnostavana taiteilijana ja antaa kohteelleen kunniaa siellä minne se eittämättä tuntuu kuuluvan, muttei sorru turhaan idolisointiin. Perhe-elämä ja naiset saavat kirjassa myös omat lukunsa ja niistä jää sellainen kuva, että vilpittömyyteen on pyritty mutta kaikkea ei tarvitse kertoa tai sillä retostella. Aina ei ole ollut niin idyllistä, mutta harvoinpa se onkaan niin.

Segerstamin oma ääni kuuluu läpi kirjan erilaisina kommentteina, jotka toisinaan liittyvät asiaan tai lähtevät iloisesti tangentille jonnekin aivan muuhun suuntaan. Mielenkiinto pysyy yllä, kun ei koskaan tiedä minne tarina kuljettaa ja mitä seuraavaksi tapahtuu. Välillä lennetään pienkoneella, toisaalla ajetaan taksilla lempiravintoloihin ja sitten taas saunotaan ja syödään hyvin. Kerrontaa piristävät ja värittävät myös lukuisten työtovereiden ja orkesterisoittajien kommentit ja tarinat. Melkoinen mies tuo Leif.

Segerstamilaisen numerologian mukaisesti tämä päivä, 31.8., ei tosin taida olla kovin hyvä. 3+1 kun on 4 ja 4+4 on 8 eli ikäviä nelosia on joukoittain, mutta päätän muuttaa sen nyt muotoon 22222222 joten onnea tuovia kakkosia on nelosia enemmän ja kaikki hyvin.

Huh. Äitini varmaan sanoisi että mieletön kirja ja mieletön on myös Segerstamin elämä (nykyään vielä varmaan entistä mielettömämpi), kannatti lukea ja seilailla segerstamilaisessa mielenmaisemassa. Suosittelen, vaikkei kapellimestaruus tai vapaapulsatiivisuus tai tonaalisuus lähtökohtaisesti soittelisikaan sielun säveliä.

Niin ja minihaaste suoritettu, huh, vähän vaan meni tiukille.

Minna Lindgren: Leif Segerstam Nyt!
Teos, 2005. 476 s.
Kannen kuva: Maarit Kytöharju (suunnittelijan nimi kirjastotarran alla)

maanantai 26. elokuuta 2013

Lavalta: Tietokirjaraati (Runokuu/Lavaklubi)


Nuoren Voiman Liiton Runokuun yhteydessä, joka muuten jatkuu vielä torstaihin asti, järjestettiin jos jonkinlaista tapahtumaa. Esimerkiksi tänään olisi voinut päästä Westön kanssa kävelykierrokselle Munkkiniemeen tai Novelliklinikalle muun muassa Juha Itkosen seuraan. Tällaisena luonnontieteellishumanistina suunnistin muista houkutuksista huolimatta kuitenkin Lavaklubille kuuntelemaan Tietokirjaraatia. Jos haluat säilyttää jännityksen, suosittelen odottamaan että tapahtumasta tulee tallenne Kirjastokaistalle.

Runoraatimaisen tapahtuman idea on seuraava: Kutsutaan paikalle neljä tietokirjailijaa uusine teoksineen. Jokainen heistä lukee 2 minuutin verran omaa teostaan. Sen jälkeen neljä raatilaista, jotka ovat kirjat jo lukeneet, arvioivat teoksia ja antavat niille arvosanan välillä yhdestä viiteen. Puheenvuorolle on aikaa kolmisen minuuttia. Lopuksi on vielä aikaa niin puolustuspuheenvuoroille kuin tarkennuksillekin.

Kirjailijavieraina olivat Jaakko Hämeen-Anttila, Kari Enqvist, Esko Valtaoja sekä Emma Kari, tuomariston puolella puolestaan Matti Mäkelä, Susanna Kuparinen, Antti Nylén sekä Kaarina Hazard. Puheenjohtajan tahtipuikkoa heilutti Minna Lindgren.

Suurennuslasin alle päätyi ensimmäisenä Jaakko Hämeen-Anttilan Islamin miekka (Otava, 2012). Itse en osaa mitenkään kirjaa kommentoida, mutta tuomaristo kiitteli. Toivoi, että tuputettaisiin nuorille luettavaksi. Ja kehuivat sekä ehkä hieman lempeästi moittivat Hämeen-Anttilan professoristatusta sekä radioäänimäisyyttä kirjoitustapaa. Tässä vaiheessa vielä laiskasti omia muistiinpanojani, mutta sanottakoon että kirjan puitteissa käytiin rauhaisaa keskustelua islamista.

Kari Enqvistin Uskomaton matka uskovien maailmaan (WSOY, 2012) herätti enemmän tunteita. Kuparinen moitti Enqvistiä turhasta pikkuvittuilusta, josta Nylén puolestaan sitten kiitteli. Tuomaristo pohti kovasti kummastellaanko tässä turhia, mistä näkökulmasta, mistä motiivista ja mitä Enqvist mahtaa vielä piilotella. Mäkelä huomautti omassa puheenvuorossaan sekä Enqvistiä että Valtaojaa vaivaavasta tyylistä, siis poikamaisen epäkunnioittavasta vitsailusta vakavista asioista, toiset pitivät tätä hyvänä asiana. Itsekin olen sitä mieltä, että on ihan tervettä että myös uskonnosta ja tieteestä voidaan vitsailla (toki hyvän maun rajat tietyissä tilanteissa muistaen).

Emma Karin ja Kukka Rannan teos Kalavale (Into, 2012) lieni Tietokirjaraadissa eniten kantaaottava teos. Ja sanon ensimmäiseksi, että Emma Karin lukemista olisin kuunnellut pitempäänkin. Ääni oli miellyttävä ja sävykäs, herätti eroon Kymijoen ja siellä merkintöjä kovakantiseen kirjaansa tehneen isoisän Voitto Karin tunnelmat. Kirja sai moitteita Hazardilta ja Mäkelältä, lukukokemus oli ollut väkivaltainen, siinä oli liikaa propagandaa ja se muistutti lastenkirjaa. Nylén ja Kuparinen puolestaan kiittelivät kirjaa ja sen esiinnostamia teemoja. Ryöstökalastuksen lisäksi paneudutaan myös esimerkiksi kalojen eettiseen kohteluun. Tämä Karin ja Rannan teos tulee olemaan sellainen, jonka myös itse luen.


Esko Valtaojan Kaiken käsikirja (Ursa, 2012) herätti lopulta eniten keskustelua ja jopa tuohtumusta, vaikka Valtaoja oli ystävällisesti valinnut lukupätkäksi osia taiteen synnystä käsittelevästä luvusta. Olihan raati täynnä humanisteja ja rajatilapersoonia. Raati päätyi kuitenkin moittimaan sitä, että kirja tuntui tuovan tunteen kaiken merkityksettömuudestä eikä tieto tuntunut lukiessa lisääntyvän. Mäkelä tosin kehui kirjan kypsyvän loppua kohden ja Nylén totesi sen olevan joutuisaa luettavaa vaikka lukukokemus löperöityikin lopussa.

Kaiken käsikirja herätti loppupeleissä keskustelua tieteen popularisoinnista. Raati pohti, onko Kaiken käsikirja liian yleispätevä, liian pelkistetty (se kun ei käsittele politiikkaa tai etiikkaa) ja miksi se jätti olon niin kylmäksi. Valtaoja vastasi mielestäni hienosti, kuinka hänen tavoitteensa on kirjoittaa tiedepitoista kioskiviihdettä ja saada se kansanosa, joka ei tietokirjoihin yleensä tartu rakastumaan maailmaan ja oppimaan ajattelemista. Nostan hattua. Tieteen popularisointi on hieno juttu. Uskallan sanoa tämän, vaikken Käsikirjaa ole vielä lukenutkaan.

Loppupeleissä Enqvistin Uskomaton matka vei yhdellä pisteellä voiton Hämeen-Anttilalta, tätä juhlittiin kolminkertaisella Jes-huudahduksella. Itse joudun kuitenkin toteamaan, että todennäköisemmin luen Valtaojan sekä Karin ja Rannan kirjat kuin nämä edelliset. Joka tapauksessa koko tilaisuus oli oikein mainio ja diskurssia kuunteli oikein mielellään.

Täytyy vielä tähän loppuun kehua Lavaklubia. Tila sopii niin musiikille, paneeleille kuin varmaan melkein mille tahansa muullekin taidemuodolle. Sijainti on ihanteellinen. Ja vielä kaiken lisäksi henkilökunta on mukavaa ja tarjoilujen hinnat kohtuulliset.

Menkää siis kurkkaamaan Runokuun viimeiset tapahtumat ja lukekaa tietokirjoja!

lauantai 22. kesäkuuta 2013

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti


ab ovo

Minna Lindgrenin Sivistyksen turha painolasti (Teos, 2011) vaikutti kiinnostavalta tapaukselta. Mitä tapahtuu, kun lukee Väinö Hämeen-Anttilan yksin kirjoittaman tietosanakirjan 1920-luvulta? Viisastuuko lukija lukiessaan, löytääkö kadonneita tiedonjyviä, muuttuuko elämä? Lindgren ottaa asiasta selvää ja tarttuu rohkeasti Uuteen tietosanakirjaan.

chassé

Lindgren tarttuu toimeen systemaattisesti ja suurella motivaatiolla. Uusi tietosanakirja on löydetty antikvariaatista ja suuri osa muutakin Hämeen-Anttilan tuotantoa pääsee mukaan Sivistyksen turhaan painolastiin. Teksti liikkuu eteenpäin liukuvin tanssiaskelin Lindgrenin toisinaan pohdiskellessa sanojen etymologioita, pohdiskellen tiettyjen sanojen valintoja ja kertoessa samalla omasta elämästään mystisessä avokonttorissa.

Föttingenin transformaattori

Olen myös hieman hämmentynyt. Lindgren kirjoittaa Föttingenin transformaattorin olevan jotain yhtä hämärää kuin nimeni mutta mitään muuta ei kerrota. Googlekaan ei tiedä mitä etsiä, kysyy vain tarkoitinko Göttingenin transformaattoria ja siitäkin minut ohjattiin vain yhteen flickr-palvelusta löytyvään kuvaan.

jäkkärä

Huomasin lämpeneväni Lindgrenin tekstille viimeistään hakusanan jäkkärä kohdalla.

Kenties tahtomattaan Mummo kylvi minuun addiktion. Näin Sound of Musicin 12 kertaa elokuvateatterissa ja tein sen takia vararikon, koska en saanut kyllikseni Christopher Plummerista. Hän oli aina niin miehekäs, taputtaessaan valkoisten hansikkaiden peittämiä käsiään ländlerissä tai komentaessaan lapset koirapillillä riviin. Kapteeni von Trapp ei ollut arjalainen militantti, vaan Hitleriä vastustava pehmomies, joka elokuvan käännekohdassa laulaa itävaltaisen kansanlaulun Jäkkärä (Edelweiss, mykerökukkainen ruoho).

Sillä minäkin ihailin ihanaa Plummeria ollessani ala-asteella ja nähtyäni ensimmäistä kertaa Sound of Musicin. Ihana mies, vaikka hieman jäyhä. Ja Edelweiss saa minut edelleen hieman kyynelöimään.

paini

Viehättymisestäni huolimatta Sivistyksen turhan painolastin lukeminen oli toisinaan minulle jonkinlainen painiottelu. En aivan ymmärtänyt Lindgrenin intohimoa Hämeen-Anttilaa kohtaan, saati sitten Hämeen-Anttilan Merillä-teoksen jonkinlaista referointia L-kirjaimen tienoilla. Lisäksi pohdin, kuinka paljon Lindgren liioittelee kuvatessaan jokapäiväisiä keskustelujaan milloin urheilukaupan myyjän, milloin miellyttävä-äänisen eläkesijoitus-miekkosen kanssa. Ymmärrän, että tällaisen kirjan lukeminen voisi olla varsin tylsää jos kaikki olisi täysin realistista, mutta minua kiinnostaa ehdottiko Lindgren oikeasti hankkeensa nimeksi Filippa K. Rusettipusero tai pakkasiko hän miehensä lomatarvikkeiden joukkoon gredliinin.

res judicata

Lakivoimaisen tuomioni mukaan Sivistyksen turha painolasti oli joka tapauksessa viihdyttävä opus. Se esitteli paljon mielenkiintoisia sanoja, joista en ollut koskaan kuullutkaan (ette ikinä arvaa, mitä sanomapitsi tarkoittaa) ja Lindgrenin kirjoitustyyli on naseva. Hämeen-Anttilaa koskeviin tekstipätkiin tosin huomasin pitkästyväni, vaikka hänen osallisuutensa opukseen onkin itsestäänselvä. Parhaimmillaan kirja oli pienissä pätkissä luettuna, kahvikupillisen ohessa tai ennen nukkumaanmenoa. Lisäksi todellisuusepäilyistäni huolimatta huomasin tykästyneeni Lindgreniin (ja hänen Puujalka-Mummoonsa), joten uskon meidän jäävän ystäviksi.

valistus

Myös muut ovat valistuneet kirjaa lukiessaan. Minna löysi Lindgrenistä kadonneen siskonsa, Suketus kuvaa kirjaa pirullisen tarkaksi ajankuvaksi.

Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti
Teos, 2011. 341 s.
Kannen kuva: Liisa Valonen
Ulkoasu: Camilla Pentti
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...