Lavalta: Joharin ikkuna (Metropolia)

Kuva: Saana Volanen

Kurkistus ihmismieleen

Joharin ikkuna on Yhdysvalloissa kehitetty työkalu ihmisen identiteetin hahmottamiseen. Joharin ikkuna on myös Milla Hilkkeen lopputyö Metropolian teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkinnossa, jossa hyödynnetään edellä mainittua työkalua ja laitetaan katsojat pohtimaan niin omaa kuin toistenkin minuutta. Mitä paljastamme itsestämme toisille, mitä muut näkevät meistä ja mitä mielen syövereissä on piilossa myös meiltä itseltämme?

Esitys tapahtuu neljässä huoneessa, joiden läpi katsojat johdatetaan. Avoimessa huoneessa Sami Ahonen, Anna-Sofia Luoma ja Tiina Salo asettavat itsensä tarkasteltavaksi. Cv:t ovat luettavissa pöydällä, esiintyjät ottavat avoimesti kontaktia ja katsovat silmiin, hakeutuvat arvioitaviksi. Ihmisestä saa paljon tietoa katsomalla ja vaikka googlaamalla, mutta pintaa syvemmälle ei ilman yhteistä sopimusta päästä.

Tanssillisessa sokeassa huoneessa Minna Lund ja Jaakko Perilä johdattavat näkemään asioita, joita itsestä ei ole niin helppo havaita. Muut huomaavat paljon asioita, joiden sanoittaminen ei aina ole helppoa ja se johtaa usein konflikteihin. Vaikka huoneessa ei tarvitse osallistua, saa vain kuunnella kuulokkeista kuuluvia erilaisia äänimaisemia tai puheita, ahdistaa sen tunnelma. Millainen minä olen toisten silmissä?

Kätketty huone on ehdottomasti mielenkiintoisin. Pahvilaatikoilla sisustettu tila on ulkomaailmalta piilossa, sieltä löytyvät ne asiat joita muille ei kerrota. Tarkastelemalla tilaa voi löytää jos jonkinlaisia salaisuuksia, niitä asioita joita kerrotaan vain harvoille tai ei ehkä kellekään. Simo Kuusterän paljas ja rehellinen oleminen huoneessa vaikuttaa. Huoneessa olo saa ajattelemaan myös omia kätkettyjä asioita. Kiinnostavana pidin myös sitä, että vaikkei se ehkä ollut tarkoituksellista kätkettyyn huoneeseen kuuluivat äänet myös toisista huoneista. Ikään kuin voimme tarkkailla sieltä omasta nurkastamme tai laatikostamme elämää ulkopuolella ja päättää, mitä kaikkea päästämme julkiseksi tarkoituksella tai tahtomattamme.

Viimeisessä huoneessa uppoudutaan tuntemattomaan, siihen mitä kukaan ei näe. Oma esitysryhmä on käynyt jo niin tutuksi, että lattian pehmeille tyynyille uskaltaa asettua rennosti, ei tarvitse pönöttää tai esittää. Tunnelma on lempeä, mitään ei tarvitse analysoida tai reagoida muihin. Lopuksi huoneeseen uiva haikala hymyilyttää, pyrstö viuhuu, ehkä tuollainen luukala liikkuu myös omassa päässäni.

Pidin esityksen tarjoamasta lempeästä immersiivisyydestä. Etenkin ensimmäisessä huoneessa kontaktia oli toki myös esiintyjien puolelta, mutta muuten kokemuksen laajuus on paljolti katsojan itse päätettävissä. Voi vain seistä paikallaan ja ihmetellä tai sitten lähteä kulkemaan huoneissa, kurkistaa laatikoihin ja lukea papereita.

Noin tunnin kestävä esitys on miellyttävä kokemus, etenkin kun viimeinen huone on tunnelmaltaan niin rauhoittava. Lopussa kolmen osion aikana suhissut ja analysoinut pää rauhoittuu ja jään katsomaan katon kankaissa vaihtuvia kuvioita, kaloja ja tähtiä. Huoneeseen olisi voinut jäädä pötköttelemään pitemmäksi aikaa ja se tarjosi rauhoittavan lopetuksen kiinnostavalle esitykselle. 

Esitykset Metropolialla ovat valitettavasti jo päättyneet.

Kiitokset työryhmälle kutsuvieraslipusta.

Lavalta: Minävaurio (Metropolia)

Kuka minä olen? Kuka sinä olet? Miten muodostat kuvan siitä millainen itse olet? Muun muassa näitä kysymyksiä ajattelin katsoessani Joonas Veijasen esikoisohjausta Minävaurio. Vain viidelletoista katsojalle kerrallaan esitettävä monologiesitys koostuu palasista, jotka eivät ensinäkemältä liity toisiinsa mutta nivoutuvat lopulta yhteen minäkuvan muodostuksen palasiksi.

Lähtökohtaisesti ajatus itsestä kertovasta esityksestä herättää mielikuvia oman navan kaivelusta, se ei herätä mielenkiintoa. Minävaurio osaa kuitenkin nostaa esityksen pois sulkeutuneesta minäkeskeisyydestä yleisen tarkastelun alle. Ensivaikutelma on tärkeä, miten muodostat muille oikean kuvan itsestäsi? Vai haluatko huijata, näyttää olevasi jotain muuta? Lavalle nostetaan erilaisia hahmoja kirkkaiden valojen alle ja altistetaan minuudet vaurioille, niihin hetkiin jolloin illuusio särkyy ja jotain pääsee suojausten ohi.

Alf Blomquist ottaa lavan haltuunsa luontevalla varmuudella. Vaikutun lisää, kun luen esityksen facebook-sivulta että Blomquist ei edes ole virallisesti näyttelijä tai alan opiskelija. Ilmaisu on monipuolista ja fyysistä, tarkka kehonhallinta ei selvästi ole esiintyjälle vierasta. Lavalla nähdään sekä lähes mauttoman överiä karikatyrisointia, vakuuttavaa, rauhallista olemista että ketterää improvisointia. Unikohtauksessa puolestaan nähdään tai tarkemmin kuullaan herkullista eläytymistä lassijaleevimäiseen tapaan.

Alkuvaiheessa kohtaukset tuntuvat paikoin turhan pitkitetyiltä, asia ei etene ja oma ajatus alkaa harhailla jonnekin aivan muualle kun hiljaisuus vain jatkuu. Tiivistämiselle olisi ollut tilaa, esityksen vahvuudet ovat sen tiivissä tunnelmassa ja arvaamattomuudessa. Toisaalta loppukohtauksessa venyvä hetki ja tyhjä tuijotus puoltavat paikkaansa, vaikuttavaa näkyä minäkuvan särkymisestä katsoin lumoutuneena.

Palasista koostuva esitys jättää mieleen vahvoja visuaalisia kuvia, Griegin Vuorenpeikkojen tanssi jää kaikumaan päässä. Teema on kiinnostava ja teknisesti esitys on taitava Minävaurio vaikuttaa vaivihkaa, onnistuu kietomaan pikkusormensa ympärille. Esityksestä välittyy into tekemiseen ja uuden kokeiluun sekä itsensä alttiiksi laittamiseen. Illuusioiden särkymiseltä ei säästy kukaan.

Esitys on Joonas Veijasen teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkintoon kuuluva työharjoittelu Metropolia Ammattikorkeakoulun esittävän taiteen tutkinto-ohjelmassa. Esityksiä on 28.10. asti, lippuja puolestaan jäljellä vähän esitystilan pienuuden vuoksi.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Big Mystery (Metropolia)

Nyt oli Metropolialla sen verran kiinnostavaa menoa tarjolla, että oli pakko raivata kalenteria ja mahduttaa valmistuvien teatteri-ilmaisuohjaajien loppuprojektin esitys sinne. Big Mystery -esityksessä ruodittiin Maailmansynnyn tarinoita Kosmoksen ja Kaaoksen rajapinnassa käyttäen näkökulmina niin tiedettä, taidetta kuin historiaakin. Työryhmä onnistuu hommassaan mainiosti, sillä esityksestä tuli lähdettyä poskilihakset kipeinä hymyilemisestä ja pää surraten moninaisista ajatuksista.

Esitys alkaa seminaarina, jossa historioitsija, evoluutiobiologi ja teoreettinen fyysikko kertovat yleisölle oman tieteenalansa näkemystä maailman kehityksestä ja toisaalta myös ihmislajin tulevaisuudesta. Jokaisen asiantuntijan puheenvuoroa seuraavat luonnollisesti kysymykset, jotka (kuten kunnon seminaarissa kuuluukin) paikoin hairahtuvat herkullisille sivupoluille tieteiskirjallisuusviittauksineen ja visiointeineen varisten vallitsemasta maailmasta. Virallisten puheenvuorojen jälkeen ensimmäisellä puoliskolla nähdään myös teatteriseurueen esitys, jossa tanssin ja liikkeen avulla kuvitetaan eri kansojen luomismyyttejä. Toisella puoliajalla esityksen luonne muuttuu, siinä työryhmä avaa esityksen tekemisen prosessia ja lopuksi pääsemme näkemään muutamassa minuutissa kokoon kasatut improvisoidut esitykset päivän teemasanasta (torstaina kosminen säteily) ponnistaen.

Näyttelijät onnistuvat erinomaisesti. Hahmot on luotu harkiten, kuin nyökäten tietyille stereotyyppisille kuvauksille, mutta ei liialliseen karikatyrisointiin sortuen. Edelleen hymähtelen täällä kotona muun muassa historioitsijan tarkoille hirnahduksille. Esitys on koreografioitu taiten, liikettä ja tanssia on ilo seurata niin seminaarin kuin teatteriseurueen osion aikana, koreografi Metsälintu Pahkin on tehnyt hienoa työtä näyttelijöiden kanssa. Kiitos pitää toki antaa myös Pieta Koskenniemen ohjaukselle, sillä näin laaja aihealue leviäisi helposti käsiin ilman kunnollista luotsausta.

Musiikilla on myös suuri osa esityksessä ja AriPekka Korhosen ohjaamana taitava kaksitoistapäinen muusikkojoukko luo taustalle komean äänimaiseman. Osa musiikista on pääosin esitystilanteessa improvisoitua ja hienosti onkin, sillä se pelasi hyvin yhteen nähdyn kanssa. Toisella puoliajalla oli myös kiinnostavaa katsella, miten muusikoiden ja näyttelijöiden yhteispeli toimi myös lyhyemmissä esitysimprovisaatioissa.

Big Mystery oli ehdottomasti kaiken sen vaatiman kalenterisäädön arvoinen. Ainut mikä jäi harmittamaan oli se, etten ehtinyt viime lauantaina kuulemaan Big Question -seminaaria. Lisää tällaista, kiitos!

Suosittelen muutenkin lämpimästi tutustumaan Metropolian esittävän taiteen ohjelmistoon. Liput eivät maksa käytännössä mitään ja kaikki siellä näkemäni esitykset ovat olleet laadukkaasti tehtyjä.

Lavalta: Usko pois! (Tanja Roiha / Metropolia)

Kuva: Tanja Roiha

Lokakuussa tuli pitkästä aikaa käytyä Metropoliassa katsomassa esitystä. Hämeentien toimipisteen Tanssistudiossa esitettiin kuun loppupuolella Tanja Roihan esitystä Usko pois! Työryhmän kanssa yhdessä rakennettu esitys käsitteli uskoa ja uskomisen merkitystä ja tarvetta nykypäivän yhteiskunnassa.

Esityksen näkemisestä on aikaa jo monta viikkoa ja muistikuvat alkavat hälvetä. Herätetyt ajatukset ovat kuitenkin vielä tallella. Uskonnosta ja uskomisesta on puhuttu viime aikoina mediassa ja varmaan kahvipöydissäkin paljon. Aihe herättää paljon tunteita. Samalla sitä huomaa itse pohtivansa omia näkemyksiään. Tapoja uskoa tai olla henkinen on useita, eikä kukaan voine yksiselitteisesti sanoa mikä niistä on enemmän tai vähemmän oikein.

Roihan työryhmä (Ilona Karppanen, Jarkko Mikkola, Janne Mirala, Sonia Taiarol) käsittelee esitystä monelta eri kantilta lyhyiden kohtausten kautta. Lavalla vapautetaan sisäinen eläin, lauletaan virsiä, käydään hyvinvointimessuilla, syödään suklaata, joogataan. Ote on humoristinen, muttei pilkallinen. Asioista pitää voida puhua ja miksei sitten naurun kautta. Mikä on nykyään (kristityn) kirkon asema? Pelkistyykö uskon sanoma kiistelyyn siitä kuka tuo kahvipullaa vai olisiko jossain jotain tärkeämpää? Saako suklaameditaatiolle nauraa?

Käsiohjelmassa olevassa ohjaajan sanassa tiivistetään kuitenkin mielestäni hyvin: --- Että loppujen lopuksi olennaista on, toimimmeko parhaamme mukaan ja rakkaudellisesti. Seisommeko arvojemme takana, kannammeko yhteistä vastuuta, teemmekö jotain toisten hyväksi? Olemmeko iloisia elämästä, koemmeko myötätuntoa, osaammeko nauraa vakavillekin asioille? Niinpä niin. Että ehkä sillä ei ole väliä löytääkö itselleen sisäistä rauhaa kirkon penkistä, joogasalista vai suklaameditaatiosta kunhan osaisimme olla täällä yhdessä ja kuunnella toista.

Ennen esitystä syömäni pulla, liekö ollut työryhmän jonkun jäsenen leipoma, oli muuten ehdottomasti tämän syksyn esityspullista paras. Kiitos pullasta, kiitos ajatuksista.

Esitys oli ohjaaja Tanja Roihan teatteri-ilmaisun ohjaajan AMK-tutkintoon kuuluva työharjoittelu Metropolia Ammattikorkeakoulun esittävän taiteen tutkinto-ohjelmassa.

Suosittelen teatterinnälkäisten tutustuvan Metropolian tapahtumatarjontaan. Esityksiä pääsee katsomaan hyvin matalin lippuhinnoin ja laatu on oman kokemukseni mukaan ollut oikein hyvä.

Lavalta: Sidottu (Metropolia)

Esityksen juliste. Kirsi Ranta & Eveliina Netti.

Tie kulki pitkästä aikaa Metropoliaan katsomaan Hanna Peiposen työharjoittelutyötä Sidottu. Kun aiheena on kengät ja esitystapana tanssi, ei minua tarvinnut paljon houkutella. Sidottu kertoo episodimaisesti ihmisen suhteesta kenkiin ja siitä, mitä kengät meistä kertovat. Siitä, miltä tuntuu kohdata täydelliset kengät.

Lavalla nähdään viisi tanssijaa, Hanna Kuparinen, Pietari Vappula, Roza Ahmad, Sara Kauppila ja Sonia Taiarol. Kaikilla on liike hallussa, tanssi sujuu ja yhdessä lavalla oleminen näyttää olevan hauskaa. Liikettä on yhdessä ja erikseen, leikillistä ja kunnianhimoista. Kengistä puhutaan, niitä laitetaan jalkaan ja kahmitaan käsiin, niillä leikitään ja niitä heitellään. Niissä tanssitaan, hypitään, harrastetaan aerobicia, kävellään.

Esitys siirtyy hupaisasta kisailusta nopeasti aggressiiviseenkiin tanssiin. Välillä tullaan todella lähelle, melkein alkaa jännittää että tulevatko tanssijat syliin. Lattia vinkuu ja tömisee, kun tanssijat hyppivät ja liukuvat. Katutanssityylistä esitystä on ilo katsoa. Eikä aina tarvitse olla jalassa edes tennareita. Myös korkeissa koroissa pystyy vaikka mihin, ainakin jos Roza Ahmadin tanssia katsoo. Tennareissa puolestaan käsittämättömyyksiä tekee Pietari Vappula, ei voi kuin ihailla sitä kuinka ihmeellinen ihmiskeho on.

Hatunnosto valosuunnittelija Teo Lanervalle. Särisevät spottivalot, hyvät kohdistukset ja valon ja varjon tasapaino toimivat erinomaisesti. Etenkin lopun kohdistus kenkärivistöön sai hymyn nousemaan kasvoille, juuri näin tämä pitääkin lopettaa.

Sidottu kertoo hienosti ja hauskasti kengistä ja siitä, miten ne voivat niin tuottaa iloa kuin suruakin. Taitavien tanssijoiden liikettä on ilo katsoa. Esityksestä poistuessaan huomaa pohtivansa kenkiä. Ja miettivänsä milloin sitä tarvitsisi uudet.

Vielä kolme esitystä ensi viikolla, 4.-6.3., suosittelen.

Lavalta: Mestaritontun seikkailut (Metropolia)

Kuva: Janne Kuusela

Käynnissä on selvästi kulttuuriviikonloppu. Perjantaina ehdin nähdä yhden elokuvan ja käydä keikalla, lauantain (31.3.) ohjelmaan kuului mennä katsomaan koko perheen musikaaliksi muunnettua Mestaritontun seikkaluja Malmitalolle.

Minulle Mestaritontun seikkailut on nostalginen kirja. En ole lukenut sitä moneen vuoteen, mutta muistan kyllä hyvin kuinka sitä luettiin meille koulussa ja kuinka se oli äärimmäisen jännittävä ja hieno. Olihan se siis nähtävä näyttämöllä. Mies ei sen sijaan ollut aikaisemmin Mestaritonttuun tutustunut.

Metropolian ja Malmitalon yhteistyöprojektina toteutettu Mestaritontun seikkailut oli ehdottomasti hieno ja satumainen kokemus. Lyhyesti Mestaritontun seikkailut on kertomus siitä, kuinka Satumaan Mestaritonttu päättää lähteä tutkimaan muuta maailmaa ja kohtaa niin omalaatuisen noita Sammaleisen, Kyöpelinvuoren hurjan Julmakumman, kiveen vangitun prinsessan kuin virvatuletkin. Lisäksi se on tarina askeleista kohti tuntematonta, kotiinpaluusta ja ystävyydestä.

Malmitaloon oli saatu luotua maaginen tunnelma ja satu heräsi eloon vajaaksi kahdeksi tunniksi. Janne Puustinen oli sympaattinen ja reipas Mestaritonttu, jonka vastapareina toimivat hyvin niin lennokas noita Sammaleinen (Annu Pellikka) kuin uljas prinssi Yönsilmäkin, jota esitti minua jo Rockvillessä ihastuttanut Panu Kangas.

Musikaali oli riemullista menoa alusta loppuun, vaikka välillä keskityttiin myös vakavempiin aiheisiin. Tempo kuitenkin pysyi ja oli ilo esitystä katsoessa havainnoida myös innostuneen lapsiyleisön reaktioita tapahtumiin. Erityisesti Kyöpelinvuoren noidat Pataposki (Satu Luukkonen) ja Luuta-Lempi (Katiana Chatta) jaksoivat huvittaa pienimpiä katsojia. Enkä yhtään ihmettelisi, jos kauniit prinsessat Päivikki ja Saraste (Suvimarja Halmetoja ja Pihla Pohjolainen) inspiroisivat jos jonkinlaisiin prinsessaleikkeihin. Lasse Turusen säveltämä musiikki ja vinhat koreografiat toivat oman taikansa tähän esitykseen.

Kiitos koko työryhmälle tästä hienosta elämyksestä ja nostalgiamatkasta! Työryhmä piti projektin ajan blogia, josta voi käydä katselemassa tunnelmakuvia ja videoita.

Vaikka näytelmän esityskausi Malmitalolla siis jo menikin (viimeinen loppuunmyyty esitys 1.4.), niin aina on hyvä aika lukea Aili Somersalon ihana alkuperäiskirja. Siis lukekaa, nauttikaa, seikkailkaa!

NÄYTELMÄSOVITUS: Anna Häyrinen 
DRAMATURGISET MUUTOKSET JA OHJAUS: Jenny Jumppanen
MUSIIKKI: Lasse Turunen
KOREOGRAFIA: Hilppa Lampi ja Tatu Sinisalo 
LAVALLA: Katiana Chatta, Suvimarja Halmetoja, Heljä Heikkinen, Lotta Jäppinen, Tatu Järvinen, Panu Kangas, Anton Krylov, Lotta Laajalahti, Satu Luukkonen, Katimari Niskala, Anni Pellikka, Pihla Pohjolainen, Janne Puustinen, Tatu Sinisalo 
BÄNDI: Lasse Turunen, Ilmari Tiitinen, Kimmo Vihola ja Anssi Soininen 
LAVASTUS JA REKVISIITTA: Laura Tolppa
PUVUSTUS: Saara Mäkinen, MASKEERAUS: Susanna Sintonen ja Johanna Welin Finnbäck 
VALOT: Sauli Närhi, ÄÄNI: Juha Keurulainen, TEKNINEN YLEISMIES: Samuli Reunamo 
TUOTANTO: Mirka Nokka (Malmitalo), Annika Hämäläinen ja Anni Sarasti (Metropolia AMK), GRAAFINEN SUUNNITTELU: Janne Kuusela ja Marja Tuppurainen

Lavalta: Kustaan perilliset - tarina Helsingin perustamisesta (Metropolia)

Kävin tänään kaveriporukalla katsomassa loistavaa Kustaan perilliset - tarina Helsingin perustamisesta- näytelmää Arabianrannassa. Tuossa sivussa oleva näytelmän hieno mainoskuva on Susanna Koskisen käsialaa ja lainattu näytelmän sivuilta. Kustaan perilliset on osa Urbaani luovuus-hanketta, jossa rakennetaan kulttuurin avulla elinvoimaista kaupunkiympäristöä ja tuotetaan Arabian tarinoita ja sisältöä yhdessä jaettavaksi. Projekti on Metropolia Ammattikorkeakoulun luotsaama.


Kuten nimi jo kertoo, on näytelmän punaisena lankana Helsingin kaupungin perustaminen Kuninkaankartanonsaarelle. Helppoa kaupungin perustaminen ei luonnollisesti ollut, etenkin kun sitä perustamaan raahattiin ihmisiä väkipakolla. Näytelmässä seurattu joukko oli kotoisin Raumalta, joilla on asianmukaisesti puukot vyöllä. Neuvoja kävi huutelemassa Porvoon vouti, Erik Spåre, joka megafonilla välitti Kustaa Vaasan terveiset uusille helsinkiläisille.


Näytelmä liikkuu kahdessa tasossa, sillä virallisesti ollaan museokierroksella Vanhankaupunginlahdella arkeologin kanssa, raumalaisen arkeologin, joka on tutkinut Helsingin perustamisen historiaa jo pitempään. Nykyajassa viivytään kuitenkin vain hetkittäin, ja pääosin seurataan näitten uushelsinkiläisten elämää. Niin ja liikutaanhan sitä itse asiassa kolmannellakin tasolla, tavallaan, sillä esitys liikkuu Vanhankaupunginlahden ympäristössä ja järjestäjät lainaavat katsojille ystävällisesti telttatuoleja joten jalkojaan ei tarvitse pahemmin rasittaa. Kaunis ja aurinkoinen sää sopi myös esitykselle kuin nenä päähän.


Olen käynyt katsomassa ties kuinka monta Metropolian teatteriesitystä ja suurin piirtein poikkeuksetta kaikki ovat olleet todella tasokkaita. Niin myös Kustaan perilliset. Tarinassa on paljon historiallista faktaa, mutta se on esitetty sellaisella tavalla että lapsikatsojakin varmasti jaksaisi istua esityksen läpi. Taitavat näyttelijät vievät roolinsa kunnialla läpi ja näyttelevät sopivan "yli" niin että kaikilla on hauskaa mutta katsoja ei koe oloaan aliarvioiduksi. Nimenomaan tätä fyysisyyden tuomista näyttelemiseen voisin kiitellä pitempäänkin. Näytelmässä on myös tekijöiden itse säveltämää ja sanoittavaa musiikkia, joka omalta osaltaan kuljettaa tarinaa eteenpäin.


Kustaan perilliset menee vielä pari viikkoa, joten jos olet Helsingissä niin otapa alta tietoja ylös ja varaa itsellesi liput!

Jutun kuva esityksen käsiohjelmasta.


Tietoja esityksestä:

Viime kesältä tuttu Kustaan perilliset tekee paluun entistä ehompana! Näytelmä tuo kiehtovalla tavalla eläväksi Helsingin perustamisen aikaiset tapahtumat. Teatteriryhmä kuljettaa katsojia mukanaan Arabiassa Vanhankaupunginkosken upeissa maisemissa, aidoilla tapahtumapaikoilla. Luvassa on pukudraamaa, historiallisia henkilöitä, musiikkia ja kutkuttavaa komediaa. Esitys on tehty yhteistyössä Kaupunginmuseon kanssa ja perustuu osittain Vanhankaupungin alueella tehdyistä arkeologisista kaivauksista saatuun tietoon. Esityksiä myös tilauksesta ryhmille. Performances also in English. Varaa lippusi heti! +358 401 676 336 suvi.aho@metropolia.fi Esitykset: ti 2.8. klo 18 to 4.8. klo 18 ti 9.8. klo 18 to 11.8. klo 18 su 14.8. klo 15 ti 16.8. klo 18 to 18.8. klo 18 su 21.8. klo 15 ti 23.8. klo 18 to 25.8. klo 18 Liput 10/15 euroa, lipunmyynti 30min ennen esityksen alkua. Lähtöpaikka ravintola Koskenranta, Katariina Saksilaisen katu 9. Ohjaus: Leo Torvalds. Käsikirjoitus: Leo Torvalds, Edvard Lammervo ja Mirjami Iho. Musiikki: Lasse Turunen. Rooleissa: Jukka Heiskanen, Mirjami Iho, Jenny Jumppanen, Tero Kaipanen, Anne-Mari Koivisto, Anni Pellikka, Lasse Turunen ja Antti Wuokko. Tuottaja: Suvi Aho / Urbaani Luovuus -hanke. http://urbaaniluovuus.metr​opolia.fi/

Lavalta: Kyyhky ja unikko (Metropolia)

Kävin torstaina (27.1.11) katsomassa Metropoliassa Sanna Kärkkäisen taiteellisen lopputyön, Timo K. Mukan Kyyhkyyn ja unikkoon perustuvan samannimisen näytelmän.

"Kyyhky ja unikko on musiikillinen esitys rakkaudesta luonnonvoimana.

Esitys on raikas tulkinta lappilaisen kirjailijan Timo K. Mukan viimeiseksi jääneestä teoksesta. Kyyhky ja unikko on balladi, jossa ihminen on samaan aikaan hauras ja vahva luonnonvoimien keskellä.

Esityksessä rakkaus on voima, jonka edessä ihminen haukkoo henkeään viimeisellä matkallaan kohti vääjäämätöntä.

...Näyttelijöiden lisäksi lavalla nähdään muusikko, joka kuljettaa tarinaa eteenpäin yhdessä esiintyjien kanssa."

Kuva : Olli Antikainen

En ole tutustunut ainakaan muistaakseni Mukkaan aikaisemmin joten Kyyhkyn ja unikon juoni ei ollut minulle ennestään tuttu. Toisaalta näin näytelmään omasta mielestäni pystyy suhtautumaan avoimemmin kun ei ole minkäänlaista käsitystä siitä mitä tulee tapahtumaan tai pitäisi tapahtua.

Näytelmän lavastus oli toteutettu hyvin pelkistetysti. Näyttämön laidalla oli pöllejä, joilla näyttelijät istuivat odottaen vuoroaan reagoiden kuitenkin tarvittaessa hienovaraisesti näyttämön tapahtumiin. Näytelmän äänimaisemana toimi Ilmari Tiitisen säveltämä pianomusiikki, joka sekä kuljetti näytelmää eteenpäin että tehosti vuorosanoja ja kohtauksien tunnelmaa. Näytelmässä esitettiin myös muutama laulu, ja ne nivoutuivat loogisesti itse tarinaan eivätkä tuntuneet tarpeettomilta musiikkinumeroilta.

On jotenkin todella vaikea kuvailla tätä näytelmää, sillä elin siinä itse hyvin vahvasti mukana. Kohtaukset oli toteutettu kauniisti ja vaikeitakin asioita oli käsitelty hienotunteisuudella, vaikka intensiteetti hahmojen välillä oli todella käsinkosketeltavaa. Suhtaudun lisäksi usein hieman epäilevästi esityksiin joissa on (osittaista) alastomuutta, sillä se voi mennä niin helposti pieleen. Tässä oli kuitenkin onnistuttu todella hyvin, tyylillä ja herkkyydellä. Ei voi kuin kehua roolitusta - olen käynyt katsomassa Metropoliassa aikamoisen määrän näytelmiä ja useimmat näyttelijöistä olin nähnyt aikaisemminkin. Taitavia kaikki.

Jos jotain pitäisi kritisoida niin välillä jouduin hämmennykseen vaihtuvien aikatasojen kanssa. Toisaalta mukaan pääsi taas melko pian joten uskon rakentaneeni varsin loogisen kuvan siitä mitä todella tapahtui.

En oikein voi muuta sanoa kuin että upea kokemus. Raastavan kauniisti toteutettu tarina.