Markus Nummen Karkkipäivä (Otava, 2010) päätyi yöpöydällemme alunperin miehen pyynnöstä. Minun ei ollut tarkoitus lukea koko kirjaa, mutta sitten luin Valkoisen kirahvin tekstin kirjasta ja päätin että josko sittenkin, vaikka aihe vähän pelotti. Muistin kuitenkin pitäneeni paljon Nummen Kiinalaisesta puutarhasta joten keräsin rohkeuteni ja tartuin opukseen.
Kuka sen tekis? Jos ei Kilmoori ite?
Pelastushomman.
Se on se, se Tok. Kaikki vaan kuiskaa. Tok Kilmoori. Tohtori.
No kuka kiipelis? Ei kai...
Sessa Mirabella. Prinsessa. Vou...
Kirjailija Ari yrittää kuumeisesti keksiä loppua työstämälleen tv-käsikirjoitukselle, kun hän sattumalta päätyy maksamaan nuoren pojan karkkipussin. Tomi-poika lyöttäytyy Arin seuraan ja kertoo Mirabellasta, prinsessasta joka täytyy pelastaa. Samaan aikaan toisaalla Paula Vaara yrittää painia työnsä kanssa ja löytää balanssia elämäänsä ja suhteeseensa tyttärensä kanssa. Eikä sanattomaksi jää myöskään Katri, sosiaalityöntekijä, joka myös omalta osaltaan sotkeutuu tapahtumien vyyhtiin.
"Miten sitä jaksaa?" Ari jatkoi, äänessä puolet mielistelyä, puolet aitoa uteliaisuutta.
Naisen katse oli moniselitteinen. Huvittunut? Ärtynyt?
"Niin kauan kuin tekee... Niin kauan kuin voi tehdä jotakin, se on..."
Nainen keinautti päätään, ensimmäistä kertaa hän edes hieman epäröi.
"Niin kauan kuin tekee jotakin... se on ok", vastasi Katri Korhonen. "Pitää vaan keskittyä siihen asiaan."
"Tunteet pois?"
"Tunteet hallinnassa."
Lyhyesti sanottuna Karkkipäivä on hurja kirja, jonka vaikuttavuus perustuu paljolti siihen että se voisi olla totta. Se on kirja näkymättömistä lapsista ja hukassa olevista aikuisista. Vaikeista päätöksistä ja mielikuvituksen voimasta. Julmuudesta ja empatiasta.
Nummi kirjoittaa hienosti auki kaikkien henkilöidensä ajatukset, avaa niin rajaa kulkevan Paulan kuin osin mielikuvitusmaailmassa elävän Tominkin tunteet lukijan eteen. Asioilla ei mässäillä, niin kauheita kuin ne toisinaan ovatkin. Tarina kulkee, ihmiset sen mukana.
Karkkipäivästä on oikeastaan vaikea sanoa mitään, koska se on niin vahva. Pienen pojan ympärillä pyörivä tarina menee ihon alle, saa koukkuun vaikka alussa olin aivan pihalla siitä mitä tapahtuu. Mikä on totta, kuka puhuu totta.
Kirjaa on tuotu myös blogeihin hurjasti, sen on lukenut muun muassa Susa (jonka sydän väräjäsi Nummen tekstin mukana), Zephyr (joka suorastaan ahmi viimeiset luvut) ja pihi nainen (joka tiivistää hyvin: kannattaa lukea).
Luettu osana Kuusi kovaa kotimaista -haastetta.
Otava, 2010. 383 s.
Kansi: Päivi Puustinen.