Markus Bennemann: Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja

Markus Bennemannin Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja (Atena, 2011) jatkaa samalla tiedettä popularisoivalla tyylillä kuin kirjailijan edellinenkin kirja, Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia. Otsikosta varmaan jo käy ilmi kaikille, että nyt ei enää ihmetellä eläinkunnan ihmeellisiä saalistustapoja vaan on siirrytty suvunjatkamisen mystiseen maailmaan.

Periaatteessa kaikki saman valaspopulaation urokset laulavat samaa laulua, joka muuttuu vuosittain, niin että valailla on - siinä kuin ihmisilläkin - joka kesälle oma hittibiisinsä. Tavallisesti hitti eroaa edellisen vuoden laulusa vain jonkin pienen murahdus- tai vingahdussarjan osalta, jonka jokin uros on keksinyt siihen lisätä. Yhtäkkiä muunneltua versiota laulavat kaikki muutkin osoittaaksen olevansa ajan hermolla.

Bennemannin aikaisempaa opusta lukiessani minua välillä vähän tökki tämä toisinaan epätieteellisenkin oloinen kirjoitusasu, mutta Härkäsammakon kohdalla olin jo päässyt ajatuksesta yli. Ennakko-odotukset olivat kohdallaan ja kirja onnistui tuottamaan paljon huvitusta sekä myös aitoa ihmetystä siitä, miten ihmeellinen tämä luontomme tosiaan on.

Kirja on lajiteltu lukuihin teemoittain. On Lemmenlauluja, Rehentelijöitä, Rakkaudenpalveluksia, Avioliittohuijareita ja niin päin pois. Jokaisessa luvussa on esitelty yleensä useampia eri lajeja, jotka hoitavat lisääntymisensä jollain "tavallisesta" poikkeavalla konstilla.

Minulla oli tämä opus melkein elokuusta asti yöpöytäkirjana eli luin kirjaa silloin tällöin pienen pätkän, joko ihan kokonaisen luvun tai osia siitä. Kirja lieneekin parhaimmillaan pienissä osissa, sillä putkeen luettuna voi lukijalla tulla jonkinlainen infoähky erilaisista spermapaketeista ja parinvalinnan kiemuroista.

Meritursaat eivät juuri parittele päällekkäin vaan käytännössä ilman kehokontaktia. Parittelukumppanit istuvat liikkumatta riutalla metrin päässä toisistaan, ja koiras ojentaa naarasta kohti yhden lonkeroistaan niin asiallisen kiihkottomasti kuin se olisi merenpohjassa kulkeva öljyjohto. --- Eräät ovat paritellessaan aivan erityisen varovaisia. Silloin meritursaat kököttävät kumpikin omassa kallionkolossaan mahdollisimman kaukana toisistaan, ja jos koloja ei yhdistäisi pientä syvänmeren kaapelia muistuttava lonkero, kukaan ei ikimaailmassa arvaisi, mitä ne puuhaavat.

Kirjan lopussa on myös kattava lähdeluettelo kirjoittamisen apuna käytetyistä artikkeleista ja kirjoista. Luonnontiedeopiskelijana tätä arvostaa kovasti ja käytinkin lähdeluetteloa apuna etsiessäni materiaalia kandidaatintyöhöni (luvussa Lemmentuoksut on pätkä mulperiperhosista ja niiden feromonista, jota kandityöni pääasiassa käsittelee). Lisäksi kovakantisessa painoksessa on mukana kuvaliite, joista voi tutkailla esimerkiksi jääpingviininaaraita, jotka haluavat seksuaalisista palveluista palkakseen kiviä, tai molukkirapujen parittelutalkoita.

Molukkiravun kuori. Ovat melkoisen söpöjä.

Suosittelen humoristiseksi mutta yhtä kaikki opettavaiseksi lukemiseksi luontodokumenteista pitäville (allekirjoittanut hankki muuten itselleen joululahjaksi boksillisen Attenboroughin dokumentteja, ah!). Tästäkin varmaan tulee pokkariversio eli sopisi vaikka rantalukemiseksi.

Jos muistan oikein, sain tämän ihanalta mieheltä lahjaksi viime elokuussa vuosipäivän merkiksi. <3 Ja kuvassa olevat sammakot mies on saanut minulta syntymäpäivä- (tyttösammakko) ja joululahjoiksi (poikasammakko).

Sammakoiden kurnutusta on kuunnellut myös Hanna.

Markus Bennemann: Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja (Die Evolution in Liebessrausch. Das bizarre Paarungsverhalten der Tiere, 2010)
Atena, 2011. 301 s. + lähteet.
Suomentanut: Heli Naski
Kannen kuva: Stephen Krasemann.

Markus Bennemann: Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia

Kenttäkurssilla minulla oli viime viikolla mukana myös aiheeseen sopivaa kirjallisuutta, eli saksalaisen Markus Bennemannin oiva Pistoolirapu ja muita eläinmurhaajia (Atena, 2010; Im Fadenkreuz des Schützenfischs. Die raffiniertesten Morde im Tierreich 2008). Kuten titteli kertoo, käsittelee kirja eläinkunnan kummallisia ja uskomattomia murhamenetelmiä.

Sanotaan jo tähän heti alkuun, että sanan murhaaja käyttäminen eläimistä on usein hyvin harhaanjohtavaa sillä ainakin tämänhetkisen tieteellisen tiedon pohjalta ihminen on ainut eläin, joka kykenee todella suunnittelemaan murhan. Bennemann on kuitenkin ottanut asian huomioon ja puolustautuu esipuheessaan näin:

-- tässä kirjassa kuvattavat surmatyöt toteutetaan niin suunnitelmallisesti ja harkitusti, ja niihin liittyy niin kiistatonta, viileän laskelmoivaa tahallisuutta, että niiden nimittäminen murhiksi on pakostakin luontevaa. Kun nimitystä vielä käyttää minun tapaani hiukan leväperäisesti, eläinten surmatöillä ja ihmisten rikoksilla on yllättävän paljon yhteistä.


Ja kun nyt päästiin tästä murha-sanan pohtimisesta, voidaan siirtyä itse kirjaan. Markus Bennemann siis on kirjailija, ei luonnontieteilijä, vaikka onkin Atenan sivujen mukaan sekä opiskellut biologiaa että myös harrastaa vapaa-ajallaan luontovalokuvausta. Tästä johtuen kirja on kirjoitettu populaaristi, ja olo on vähän kuin katsoisi ihanan David Attenboroughin luontodokumentteja. Jos totta puhutaan, muutaman ensimmäisen luvun ajan tämä eläinten eräänlainen inhimillistäminen hieman häiritsi sisäistä luonnontieteilijääni, mutta Bennemann kirjoittaa niin vetävästi etten voinut olla antamatta tätä hänelle anteeksi.

Pistoolirapu on jaettu lukuihin murhatapojen mukaan; raflaavia otsikoita ovat esimerkiksi Tappava houkutus ja Psykopaatit. Jokaisessa luvussa esitellään useampi eläinkunnan parivaljakko, joista toinen nimetään murhaajaksi ja toinen uhriksi. Luonnollisesti ilmoitetaan myös rikospaikka.

Seepia pistää saman psykedeelisen värikuvion vaeltamaan yhä uudestaan kehollaan, eikä rapu hautaudu pohjaan eikä ui karkuun. Enää se ei edes liikuttele saksiaan, jotka se pelästyneenä kohotti uhkaavaan asentoon seepian nähdessään. Rapu vain seisoo hiljaa paikallaan ja tuijottaa lumoutuneena - kuin turisti, jonka show-hypnotisoijan sievä avustaja on houkutellut esiintymislavalle Las Vegasissa ja joka pian kohoaa yleisön ihmeeksi vaakatasossa ilmaan.


Edellä kuvatun seepian hypnoositaitojen lisäksi kirjasta voi lukea mm. otsikon pistooliravun paineilmapistoolista ja yhteistyöstä tokkojen kanssa, hurjista vaeltajamuurahaisista, ovelasta kilpikonnilla herkuttelevasta maakotkasta ja maalla kömpelöistä mutta vedessä taitavista saalistajista, suulista. Parhaimmillaan Pistoolirapu lienisi pieninä pätkinä, ikään kuin joka iltaisina Avaran luonnon teemajaksoina.

Ja niin kieroutunutta kuin se ehkä onkin, Pistoolirapu on upea kirja. Veriteoilla ei mässäillä liikaa, lyhyet luvut mahdollistavat pienet pistäytymiset luonnon ihmeelliseen maailmaan ja kieli on niin lupsakkaa, että kokee viihtyvänsä eikä lukevansa tieteellistä tekstiä vaikka lähdeaineistona onkin ihan "oikea tiede". Hurraa, kiljaisee nyt se sisäinen luonnontieteilijäni. Minun pokkariversioni ainut huono puoli lieni ehkä se, että kätevämmästä koosta huolimatta siitä puuttuu kovakantisen version värikuvaliite.

Monista kirjan ihmeellisistä saalistustavoista löytyy muuten youtube-videoita (ainakin käärmeiden hännänpäätempuista ja seepioista) ja esimerkiksi ampujakalojen huvittavaa vesipyssyilyä pääsee seuraamaan ihan livenä Linnanmäen SeaLifen ruokintanäytöksissä. Suosittelen.

Hyllyyn jää vielä odottamaan Bennemannin uudempi teos, Himokas härkäsammakko ja muita eläinkunnan seksipetoja. Sitä kiinnostuksella odottaen!

Pistooliravun on muuten lukenut myös ainakin K-blogin Jenni.