Marjane Satrapi: Luumukanaa & Pistoja

Pitkästä aikaa paneuduin todella sarjakuvien lukemiseen. Minun piti aloittaa Paul Austerin New York-trilogia, mutta ajattelin sen vaativan sen verran keskittymistä että pienet katkonaiset lukupätkät kotona vain hämmentäisivät. Sen sijaan luin vihdoin jo aikansa lainassa olleet Marjane Satrapin sarjakuvat Luumukanaa (Like, 2008) ja Pistoja (Like, 2010).

Luin joskus lukioaikana Satrapin Persepolis-kirjat ja ihastuin kursailemattomaan tyyliin ja hauskaan tussijälkeen. Mielenkiintoista oli myös päästä kulissien taakse katsomaan, millaista elämä Iranissa oli nuorelle tytölle ja myöhemmin naiselle.

Luumukanaa sijoittuu niinikään Iraniin 1950-luvulle. Se kertoo Naser Alin, tarinsoittajan tarinan. Miehen, joka ei saanut elämänsä rakkautta, ja menee äitiään miellyttääkseen naimisiin naisen kanssa, jota ei rakasta. Viimeinen tikki Naser Alin kurjuuteen on, kun vaimo suutuspäissään rikkoo hänen rakkaan tarinsa. Mikään ei enää miellytä, ja Naser Ali päättää kuolla. Sarjakuva käsittelee hänen viimeisiä päiviään maan päällä.

Luumukanaa on samanaikaisesti lempeän humoristinen ja kaihoisa. Satrapin piirrokset ovat oivaltavia ja henkilöt ilmeikkäitä. Naser Alin perhe on varsinainen persoonallisuuksien sekamelska ja tarina kulkee vaivattomasti loppuun asti.

Pistoja on huomattavasti kepeämpi luonteeltaan, vaikka käsiteltävät asiat ovat paikoin vakavia. Pistoja käsittelee naisten omaa teehetkeä; päivällinen on syöty ja miehet ovat poistuneet, jolloin naiset voivat juoruilla vapaasti. Satrapin isoäiti sanookin, että selän takana puhuminen tuulettaa sydäntä. Ja sydämiä tuuletetaankin oikein olan takaa, kun erilaiset naiset kertovat kohtaloistaan ja miesseikkailuistaan.

Tarinat ovat välillä varsin ronskeja, mikä tavallaan on yllättävää koska olen saanut iranilaisesta kulttuurista median kautta paljon pidättyväisemmän kuvan. Toisaalta osasin odottaa jotain tällaista Persepoliksen perusteella. Naiset saavat toisiltaan vertaistukea ja hyviä neuvoja. Vaikka välillä puhutaan myös surullisista asioista, on perustunnelma iloisen juoruileva.

Kaiken kaikkiaan sarjakuvien lukeminen oli mukavaa vaihtelua ja Satrapin tutun tyylin ääreen palaaminen oli miellyttävää. Kuvissa on toisinaan todella paljon tekstiä, mutta tarina kulkee silti tasapainoisesti. Satrapin sarjakuvia suosittelen lämpimästi kaikille muillekin ja Persepoliksesta on tehty myös animaatio, jota en itse ole valitettavasti vielä nähnyt.

Satrapin sarjakuvista ovat bloganneet ainakin Hanna, anni.m ja Karoliina.