Pääjuonen sivusta - Marissa Meyerin Lunar Chronicles ja spin offit

Palloja Kusaman HAM-näyttelyssä.

Pidin aivan hirvittävästi Marissa Meyerin Lunar Chronicles -sarjasta. Satuhahmokuvastoa, dystopiaa ja avaruusseikkailua yhdistelevät teokset kutkuttivat mielikuvitusta ja pidin hahmoista hirvittävästi. Onneksi virallisen sarjan lukemisen jälkeen maailmaan voi vielä palata, sillä spin offeina on julkaistu sekä sarjan "pahiksen" jonkinlainen elämäkerta The Fairest ja tarinakokoelma Stars Above, jossa uppoudutaan hahmojen elämiin ennen ja jälkeen päätarinan.

The Fairest on julkaistu sarjan kolmannen ja neljännen osan välissä ja sen lukeminen siinä raossa olisi voinut muuttaa viimeisen teoksen näkökulmaa huimastikin. Toki olin jo aiemmin tajunnut, että kylmäkiskoisen ja vallanhimoisen Levanan tarinassa on jotain muutakin kuin pelkkää megalomaanista hulluutta, mutta Fairest onnistui joka tapauksessa tekemään hahmosta inhimillisen. Tarinassa kerrotaan, kuinka nuoresta, herkästä prinsessasta kasvaa traagisten tapahtumien seurauksena kylmä ja julma kuningatar. Sopivan tiiviiseen mittaan kirjoitettu tarina kauhistuttaa ja saa samalla tuntemaan vastahakoista sympatiaa hahmoa kohtaan.

Päätarinan päätyttyä Meyer kynäili kokoon vielä yhdeksän pienoistarinan kokoelman Stars Above. Osa tarinoista on julkaistu jo aiemmin internetin ihmeellisessä maailmassa, mutta painetussa versiossa on myös viisi uutta tarinaa. Suurin osa tarinoista toimii esiosina (prequel) päätarinan hahmokaarille ja paljastaa lukijalle muun muassa kuinka Cress alunperin päätyi satelliittikotiinsa, miksi Winter ei halua käyttää lumouksia tai miten Kai koki ensitapaamisensa Cinderin kanssa. Arvostan kovin sitä, että kirjailija on ajatellut hahmotarinoiden kaaren kirjojen sisältöä pitemmälle ja paluu tuttujen hahmojen pariin oli miellyttävää.

Täytyy myöntää, että Stars Aboven lukeminen oli myös tunteikas kokemus. Erityisesti viimeinen tarina, sarjan epilogiksi tituleerattu Something Old, Something New sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Kyllä häät vaan ovat välillä niin ihania. Toisaalta myös The Little Android, joka uudelleenkirjoittaa Andersenin Pienen merenneidon, oli kaunista luettavaa ja toimi selkeästi päätarinasta irrallisena osana hienosti osana kokoelmaa.

Spin offeista tulee toisinaan sellainen fiilis, että ne on kirjoitettu rahastuksen vuoksi, mutta näistä Lunar Chroniclesin lisäosista pidin aidosti. Tarinat tuntuivat vilpittömästi kirjoitetuilta ja sama laadukas tyyli kulkee läpi teosten. Jos pidit päätarinasta, pitänet näistäkin. Ja jos et ole vielä lukenut niin nappaapa Cinder jostakin ja lue.

Marissa Meyer: The Fairest (The Lunar Chronicles #3.5)
Feiwel and Friends, 2015. 220 s.

Marissa Meyer: Stars Above (The Lunar Chronicles #4.5)
Feiwel and Friends, 2016. 400 s.

Marissa Meyer: Winter (Lunar Chronicles #4)

Marissa Meyerin Lunar Chronicles oli todella hyvä kirjasarja. Se hyödynsi hienosti perinteisiä satuaiheita scifiympäristössä ja loihti kiinnostavan valtataistelun Kuuta asuttavien lunareiden ja silloisten maan asukkaiden välille. Sarjan viimeisellä osalla on aina iso taakka kannettavanaan ja Winter (Puffin, 2015) suoriutuu siitä hyvin joskaan ei moitteettomasti.

Winter on omistettu viimeiselle taistelulle ja sitä edeltävälle vallankumoukselle. Kirjan nimihenkilö Winter on tarinan keskiössä: rakastettu prinsessa on äitipuolensa epäsuosiossa ja on hankalassa asemassa kuninkaallisten häiden lähestyessä. Samaan aikaan Cinder kumppaneineen yrittää luovia itsensä Kuun kamaralle estääkseen häät ja saadakseen kansan näkemään petturuuden kuningatar Levanan toimien takana. Edellisissä osissa avonaisiksi jätetyt juonenpäät solmitaan napakasti yhteen tässä toiminnallisessa päätösosassa.

Ihailen Meyerin kykyä yhdistellä satuja omaan kerrontaansa. Viimeisen osan satuperusta on Lumikissa, mutta kirja ei tyydy toistamaan vanhaa vaan Meyer keittää kokoon melkoisen suunnitelmien verkon. Yli 800 sivuinen kirja kestää pituutensa yllättävän hyvin ja on lukuisista erillisistä juonikuviosta huolimatta nopealukuinen.

Sarjan hahmoista on neljän kirjan aikana tullut rakkaita ja odotin kiinnotuksella ja jännityksellä mitä lopussa tulee tapahtumaan. Ehkä yllättäen olin lopusta hieman pettynyt. Bill Willinghamin Fables-sarja lienee kasvattanut minut odottamaan kaiken maailman kauheuksia ja nyt koin että se kaikki tuska ja ahdistus jota tähän sarjaan sijoitin ei saanut katkeraa täyttymystään.

Joka tapauksessa koko Lunar Chronicles oli viihdyttävää luettavaa ja suosittelen sitä lämpimästi satujen, scifin ja monimutkaisten juonittelujen ystäville. Jos puolestaan vierastat juonenkuljetusta, jossa hommaa tarkkaillaan vuorotellen milloin kenenkin näkökulmasta kannattaa sarja ehkä suosiolla skipata. Minä viihdyin ja jännitin, spin-off-kirjat tullee luettua kunhan kirjastopinot vähän madaltuvat.

Marissa Meyer: Winter (Lunar Chronicles #4)
Puffin, 2015. 823 s.

Lyhytmietteitä lokakuussa

Nyrjähtäneitä todellisuuksia ja kotimaan tunnelmaa.

Olen tänä vuonna keskittynyt enemmän esitystekstien kirjoittamiseen ja sitä myöten kirjatekstit ovat jääneet sanalla sanoen retuperälle. Bloggaamattomien teosten lista ahdistaa, kun en oikein ole oppinut jättämään asiaa sikseen ja linkittömät kohdat omassa kulttuurilistauksessani häiritsevät. Pitempi aika sitten luetuista teoksista ei myöskään tunnu irtoavan kunnollisia tekstejä, joten jälleen kerran turvaudun lyhytarvioihin.

Mila Teräs: Noitapeili

Teräksen Noitapeili tuli luettua toukokuussa. 11-vuotiaat Hugo ja Lydia löytävät mystisen kartan, joka johdattaa heidät ensin erikoiseen Pakurin kirjastoon ja sen kautta Kyöpelinvuorelle keskellä Noitakonferenssia. Pidin teoksessa hirvittävästi positiivisesta suhtautumisesta lukemiseen ja ihanasta kirjastosta. Maailma oli myös luotu hauskasti. Harmillisesti teoksessa käytettiin paljon aikaa huolella luodun noitamaailman kuvailuun ja juonta ei edistetä tällöin juuri lainkaan, joten hahmoihin ei oikein ehtinyt tutustua ja kiintyä. Sympaattinen lastenkirja kuitenkin.

HelMet-haasteessa tämä saa olla kirjastosta kertova kirja, vaikka kirjasto nyt esiintyykin vain seikkailun käynnistävänä ainesosana.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Yö ei saa tulla kiinnosti kovasti, sillä Raevaaran novellikokoelmasta En tunne sinua vierelläni pidin hirvittävästi. Nukkumatti-teemainen teos olikin sitten tunnelmaltaan aika pelottava ja luin sitä mieluiten valoisan aikaan. Päähenkilö Johanneksen lipsuva ote todellisuudesta on kylmäävää luettavaa, etenkin kun lähipiirin ihmiset kietoutuvat osaksi samaa synkkää tarinaa. Puolivälin jälkeen otteeni tarinasta kuitenkin katosi irrallisten lukuhetkien välillä, ehkä teosta olisi pitänyt lukea intensiivisemmin. Täten tarinan loppupuoli ei vaikuttanut enää niin vahvasti ja jäi tuntumaan vajaalta. Teos jätti kuitenkin jälkeensä todella voimakkaita visuaalisia ja pelottavia muistikuvia.

HelMet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan.

Rosa Liksom: Väliaikainen

Liksom on todellakin lyhyen ilmaisumuodon kuningattaria, sillä Väliaikainen oli hervotonta luettavaa. Tarinoissa pureudutaan suomalaisuuteen ja suomalaisten elämään laajasti ja monelta kantilta. Montaa tarinaa lukiessani tyrskin ääneen ja samassa hetkessä pohdin että olisikohan asioille sittenkään saanut nauraa. Teoksen kahden ensimmäisen osan tarinat iskivät parhaiten, viimeisen osion Lapin porukoille sijoittuneet tarinat tuntuivat vieraimmilta niiden ollessa kauimpana omasta arkipäivän kokemusmaailmasta. Nopealukuinen ja hauska teos kaikessa pinnan alla vellovassa surumielisyydessään.

Mila Teräs: Noitapeili
Otava, 2016. 187 s.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Paasilinna, 2015. 238 s.

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like, 2014. 173 s.

Marissa Meyer: Cress (Lunar Chronicles #3)

Intoni Marissa Meyerin Lunar Chronicles -sarjaan laski hieman toisen osan myötä, mutta homma oli kuitenkin saatava loppuun joten odottelin kirjastosta kolmannen osan Cress (Penguin, 201). Cressissä jatketaan Cinderin ja tovereiden seikkailun seuraamista ja esitellään uusi hahmo, Cress, satelliitissa käytännössä koko ikänsä viettänyt Lunan kansalainen, joka sattumoisin on myös mainio hakkeri.

Kun kyseessä on sarjan kolmas osa, ei juoniselostusta kannattane kauhean tarkkaan tehdä. Sanottakoon kuitenkin, että Cinderin suunnitelma edistyy pikkuhiljaa mutta samalla kohdataan jos jonkinlaisia kammottavia vastoinkäymisiä. Tätä lukiessa myös osasi arvostaa toisen osan paikottaista tylsyyttä, sen kautta kuitenkin tutustui uusiin hahmoihin ja oli siten tässä teoksessa kiinnostuneempi siitä mitä heille tapahtuu.

Meyer kirjoittaa vetävästi ja kun kertojat vaihtuvat käytännössä luvuittain ollaan koko ajan sopivasti liikkeessä. Riittävän toiminnallisuuden ohella pidin kovasti siitä, miten hahmot kehittyvät ja miten he ovat mainion epätäydellisiä epävarmuuksineen ja jopa vikoineen. Täydellisistä sankareista en oikein jaksa lukea.

Lopulta päädyin lukemaan kirjan loppuun yöaikaan, mieskin ihmetteli kun onnistuin pysymään valveilla niin pitkään. Viihdytysarvo ja koukuttavuus olivat siis kohdillaan. Ainoa miinus tässä on se, että olen sarjan viimeisen osan Winterin varausjonossa sijalla 13 ja haluaisin jo tietää miten tämä loppuu!

Marissa Meyer: Cress (Lunar Chronicles #3)
Penguin, 201. 550 s.

Fantastisen keskinkertaisia kakkososia

Aurinkoa voi ottaa myös tohvelit jalassa.

Kirjasarjojen kakkososista on usein hieman nihkeää kirjoittaa, kakkososia kun ovat, mutta jonkinlaisen muistijäljen niistä haluaisi kuitenkin tänne blogiin jättää. Sattuipa siis kivasti, että rästilistalta löytyi kaksi kriteerit täyttävää ja genrensäkin perusteella yhteensopivaa teosta. Marissa Meyerin Scarletin luin alkuvuodesta ja Holly Blackin ja Cassandra Claren The Copper Gauntletin hiintolomalla.

Scarlet jatkaa Lunar Chronicles -sarjan tapahtumia suurin piirtein siitä, mihin oikein menevä Cinder ne jätti. Nyt mukaan on otettu toiseksi näkökulmahenkilöksi Ranskan maaseudulla asuva Scarlet, jonka kehyskertomus noudattelee Punahilkan tarinaa. Maatilaa pyörittävä isoäiti on kidnapattu ja lähistöllä luimistelee inasen epäilyttävän oloinen tyyppi nimeltä Wolf, jonka apua lienee kuitenkin pakko pyytää. Cinder puolestaan on kirjan alkaessa vankilassa, mutta tilanteen huomioon ottaen siellä ei kannata kauhean kauaa viipyä ja erinäisten sattumusten kautta tarina pääsee vauhtiin silläkin suunnalla.

Kuten ykkösosankin kohdalla pidin kovasti satuviittauksista, ne ovat jotenkin lohdullisen tuttuja, ja avaruushommien ja kyborgien yhdistäminen niihin toimii minulle oikein mainiosti. Täytyy silti myöntää, että ei tämä Scarlet niin hyvin meikäläiseen iskenyt. Kakkososalla on raskas ja epäkiitollinen taakka kannettavanaan, etenkin jos ykkönen on ollut hyvä. Nopealukuinen tämä silti oli ja kiinnostuksella odottelen jo sarjan kolmososaa Cressiä kirjastosta.

Blackin ja Claren yhteisteos The Copper Gauntlet kuljettaa lukijan puolestaan Magisteriumin maagikouluun. Call on selvinnyt ensimmäisen oppivuotensa koettelemuksista, kesä on lähes kulunut ja pian koulun luolasto kutsuu jälleen. Callin isä ei puolestaan ole edelleenkään innoissaan poikansa halusta opiskella hylkäämässään koulussa ja niinpä kesäloma päättyy riitaisiin kääntein. Kouluun joka tapauksessa päästään ja siellä pitäisi jatkaa opintoja Tamaran ja Aaronin kanssa, mutta kauaa ei ehditä harjoituksia tehdä kun kolmikkomme päätyykiin aikamoiseen seikkailuun koulun ja sen hallinnon ulottumattomiin.

Näistä kahdesta teoksesta The Copper Gauntlet jää ehdottomasti toiseksi. Blackin ja Claren yhteistyö on kyllä oikein mainiota ja tarina rullaa, mutta kirjan lyhyydestä huolimatta lukeminen tökki. Olisin kaivannut vähän rauhallisempaa menoa ja jopa taustoitusta tapahtumille, koulussakin olisi voinut viettää hieman pitemmän aikaa, missä välissä nämä teinit muka ehtivät oppia kaikki jutut? En tiedä onko koulukuvauksen minimoinnilla yritetty välttää Potter-vertailua, ehkä näin, minusta tarina seisoo riittävästi omilla jaloillaan vaikka se vaikutteita Rowlingin luomuksesta lienee saanutkin. Lukenen kyllä tästäkin kolmannen osan kunhan se ilmestyy, ärsyttävää kun pitää jättää avoimia juttuja ja cliffhangereita näihin.

Tässä taas huomasin, että kyllä olisi parempi jos kaikki sarjat voisi lukea yhteen putkeen seuraavia osia odottelematta. Näissäkin osa junnaamisesta johtui varmaan siitä, että tarinan alku meni edellistä osaa muistellessa ja tunnelmaan palaillessa, putkitykityksessä ainakin muistaisi että mitäs kaikkea siellä nyt viimeksi tehtiinkään.

Marissa Meyer: Scarlet (Lunar Chronicles #2)
Puffin Books, 2013. 452 s.

Holly Black & Cassandra Clare: The Copper Gauntlet (Magisterium #2)
Corgi Childrens, 2015. 272 s.

Marissa Meyer: Cinder (The Lunar Chronicles #1)

Etsiskelin itselleni lukemista HelMetin lukuhaasteen kohtaan, jossa tulisi lukea kirja joka on mukaelma jostakin sadusta tai sen sellaisesta. Lukeminen on pääasia -blogin Minna täsmäsuositti minulle Marissa Meyerin The Lunar Chronicles -sarjan aloittavaa Cinderiä (2012) ja minä tartuin syöttiin.

Maailma on jälleen kerran kokenut jos jonkinlaisia mullistuksia ja järjestynyt muutamaksi supervaltioksi. New Beijingin kuningaskunnassa prinssille etsitään morsianta ja poliittisesti varteenotettavin ehdokas olisi kuun, siis Lunan, kuningatar Levana. Prinssi ei kuitenkaan ole hommasta ihan kauhean innostunut, enemmän juttu tuntuisi luistavan mekaanikko Cinderin kanssa. Joka muuten on kyborgi, jolla on ilkeä äitipuoli ja kaksi sisarpuolta. Kuulostaako tutulta?

Eipä sillä, Meyer poimii Tuhkimosta itselleen sopivia rakennuspalikoita ja värittää loput itselleen sopivaksi. Cinder on oikein mainio ja pystyvä hahmo ja prinssikään ei ole mikään vässykkä, vaikka onkin välillä vähän pihalla. New Beijingin alue on kiinnostava paikka seikkailla kaikessa ankeudessaan ja tykkäilin kovasti Cinderin puuhasteluista mekaanisten vempeleiden parissa. Prinssin pariutumisen lisäksi päänvaivaa aiheuttavat teoksessa myös kaupunkia vaivaava vakava sairaus ja Lunan kuningattaren suunnitelmat maapallon asukkien pään menoksi.

Vähän vierastin ajatusta, että aloittaisin taas kerran uuden kirjasarjan lukemisen. Joutunen nyt kumoamaan tämän ja klikkailemaan itseni kiltisti kirjaston sivuille varaamaan loppujakin osia, sarjan neljäs ja viimeinen kirja ilmestyy nyt tänä syksynä. Oli tämä nimittäin sen verran viihdyttävää luettavaa ja tarjoaa ehkä jonkinlaista lohtua sille, että monta vuotta seuraamani Fables-sarjakuva loppui ja jätti jälkeensä satuhahmotyhjiön.

Lämpimästi siis suosittelen tätä Cinderiä. Leppoisaa luettavaa, menoa ja meininkiä, kiinnostava maailma ja ainakin näin ykkösosan perusteella pystyvä naispäähenkilö (ja kyborgi! Siistiä!). Että klikklik vaan ja Scarletia varaamaan.

Marissa Meyer: Cinder (The Lunar Chronicles #1)
Puffin, 2012. 387 s.
Kansi: ?