Putoavatko viiksenne, herra Proust? - Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ja tekninen läpimeno

Teatterin taika pääsee valloilleen verhojen avautuessa. Myös narulla on osansa tässä esityksessä.

Teknisen läpimenon ilmoitettuun alkuun on aikaa noin kaksikymmentä minuuttia ja Teatteri Jurkassa on täysi toiminta päällä. Takahuoneessa puvustaja Timjami Varamäki leikkaa pukuun tulevia kankaita täyttä häkää ja käsikirjoittaja-ohjaaja-näyttelijä Hanna-Kaisa Tiainen istuu ompelukoneen ääressä. Esitystilassa säädetään valaistusta kohdalleen samalla, kun kuvaaja Marko Mäkinen valmistelee pressikuvien ottoa. Aulassa puolestaan ihmetellään massiivista savukonetta. Ulostuprahtava pilvi ei ole sitä mitä ajateltiin, mutta laitteen toivotaan vain lämmittelevän. Lopulta kaikki on paikallaan ja esitys voidaan aloittaa.

Minut ohjataan istumaan katsomon takariviin, saan edustaa koko sen puolen katsomoa sillä yleisössä ei tänään ole muita kuin minä ja näyttämötekniikkaa ja ääniä säätävät Saku Kaukiainen ja Viljami Lehtonen. Teknisen läpimenon tarkoituksena on siis käydä esitys läpi niin, että varmistetaan valo- ja ääni-iskut ja että näyttelijät ovat oikeilla paikoilla suhteessa valaistukseen. Täytyy myöntää, että olen innostunut. Esityksen teatteriteema kutkuttaa mieltä ja toki myös työryhmän into ja keskittyminen tarttuvat.

Ensimmäisellä puoliskolla pääsen jo varsinaisen esityksen imuun, sillä keskeytyksiä ei juuri tarvita. Katsomisen tunne on kuitenkin erilainen kuin esityksessä, sillä tilanteessa on aivan omanlainen latauksensa. Sekin totta kai vaikuttaa, että katsomossa ei yksinkertaisesti ole muita ja näkökenttäni peittää toisinaan kuvaaja. Keskityn siis tuijottelemaan pieniä yksityiskohtia kuten näyttelijöiden sukkia ja kirjoittamaan itselleni listaa tarkistettavista asioista, jotta voin lauantain ensi-illassa fiilistellä paremmin.

Toisella puoliskolla epäilen näyttämölle ilmestyneen baskerin olevan minun lukioaikaisen taidevaiheeni baskerini tai ainakin sen serkku, nauran vähän ja melkein itkenkin. Keskeytyksiä on enemmän, kun mietitään asemointeja, valoja ja ääniä, joten kokonaiskuva jää vielä minulle hataraksi. Sisältöä en muutenkaan halua sen kummemmin vielä kommentoida, sillä esityksen rytmi ja kerronta pääsevät todella oikeuksiinsa vasta yhtenäisenä versiona.

Tätä tiistaista läpimenoa seuraavana päivänä eli keskiviikkona läpimenoon on tulossa jo katsojia eikä keskeytyksille ole silloin enää sijaa, mutta yleistunnelma tuntuu kuitenkin leppoisalta. Tarvittaviin korjauksiin suhtauduttiin huumorilla ("Voisko nää olla täällä alla?" "Helvetin hyvä!" ja "Käännä päätä kuvaa varten tuohon suuntaan, toinen puoli ei ole vielä valmis"). Tätä kirjoittaessa tämä yleisöllinen läpimeno on itse asiassa jo ollutta ja mennyttä, mikä tuntuu hämmentävältä.

"Nonni. Hyvä. Päästiin loppuun asti." oli joka tapauksessa Aleksi Holkon kommentti, kun läpimeno saatiin pakettiin. Aikaa on kulunut kaksi ja puoli tuntia, valmiin esityksen kestoksi on arvioitu noin kaksi tuntia väliaikoineen. Tästä voi todeta, että tarvittujen keskeytysten määrä oli siis kuitenkin varsin pieni ja suuria yllätyksiä ei ainakaan näin sivustaseuraajan näkökulmasta ollut. Oli myös hauskaa seurata, miten hyvin työryhmä luovi tiensä läpi yllättävistä sattumuksista kuten putoavista viiksistä, sammuvista valoista, oventaaksejäämisistä ja kolisevista tarjottimista. Oma mutu-tuntumani sanoo, että esitys oli oikein hyvällä mallilla suhteessa lähestyvään ensi-iltaan.

Vaikka näin nyt teoriassa koko esityksen, on tämän läpimenon perusteella turhaa sanoa mitään kokonaisvaltaista. Sen uskallan kuitenkin todeta, että olen todella paljon esityksen puolella, sillä siinä oli paljon elementtejä, joista pidin kovasti. Jään odottamaan lauantain ensi-iltaa ja kokonaista versiota. Työryhmälle potkuja perjantain ennakkoon!

Tämä juttusarja on tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Kohtauksen jäljillä - Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 valmistuu pala palalta

Kuva: Marko Mäkinen

Teatteri Jurkassa saa ensi viikolla ensi-iltansa Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3. Se on osa kymmenen itsenäisen paikkalähtöisen esityksen sarjaa, joka nimensä mukaisesti ponnistaa Marcel Proustin romaanin osista. Tässä kolmannessa osassa sukelletaan romaanista löytyvään teatteriteemaan, jonka luvataan nivoutuvan yhteen niin Teatteri Jurkan kuin sen tekijöiden oman historian kanssa. Esityksen nähdäkseen ei ole tarvinnut nähdä aikaisempia osia ja se on hyvä, sillä minä suuntasin nyt täysin ummikkona seuraamaan työryhmän harjoituksia.

Aamutuimaan Jurkassa käy aikamoinen kuhina, kun painelemme lapseni eli minimesenaatin kanssa henkilökunnan ovesta sisään. Minulle tarjotaan kahvia, minimesenaatti saa keksin. Esityksen työryhmä pitää takahuoneessa aamupalaveria, me palloilemme keittiössä ja yritämme olla olematta kenenkään tiellä. Lapsi tutustuu ennakkoluulottomasti keittiöjakkaraan, kahvilaatikoihin ja toimiston puolelta löytyneeseen jumppapalloon.

Palaveri loppuu ja siirrymme esitystilaan. Hanna-Kaisa Tiainen kertoo, että tänään harjoitellaan kohtausta Jean Racinen Faidrasta. Proust intoilee teoksessaan näytelmästä ja haluaisi nähdä Sarah Bernhardtista inspiroituneen hahmon La Berman Faidran roolissa, joten työryhmä on päättänyt toteuttaa tämän haaveen. Runomittainen näytelmä nivoutuu siis osaksi esitystä, mutta Tiainen painottaa että koko esitys ei suinkaan ole tällaisella tyylillä tehty.

Milka Ahlroth sovittelee päälleen puvustaja Timjami Varamäen mustikalla värjäämää kangasta jonkinlaiseksi toogaksi ja lavalle tuodaan divaani. Työryhmä sopii, että Tiainen ohjaa ensin Aleksi Holkkoa ja Ahlrothia kohtauksen alussa ja Holkko siirtyy ohjaajan rooliin, kun Tiaisen osuus näyttämöllä kasvaa. Todetaan myös, että tekstiä on vielä pidettävä esillä, ettei tässä vaiheessa tule opetelleeksi repliikkejä toistojen myötä väärin, sillä kerran pieleen opittua on haastavaa korjata myöhemmin. Kun homma on sovittu, Ahlroth siirtyy aulaan odottamaan sisääntuloaan. Holkko leiskauttaa itsensä käsilläseisontaan seinää vasten, pysyttelee siinä hetken ja toteaa sitten olevansa valmis. Aloitetaan.

”Sit varmaan lähtis joku äänimaisema että ollaan Faidrassa.”
”No mulla olis täällä kaskaita.”

Näyttelijät heittäytyvät kohtauksen harjoitteluun. Minua häkellyttää aina vain se, että kuvittelen esityksen olevan valmis puoltatoista viikkoa ennen ensi-iltaa, vaikka tiedän ettei se pidä paikkaansa. Kohtauksessa ei päästä edes alkua pidemmälle, kun jäädään kokeilemaan erilaisia sisääntuloja ja pohditaan, kannattaako Ahlrothin hahmon pysähtyä Holkon kohdalle vai väistää suoraan sivulle hahmojen välisen jännitteen säilyttämiseksi. On kiinnostavaa katsoa, miten kohtaus valmistuu vähitellen näyttämökuvan hioutuessa samalla toimivammaksi.

Jurkan pienessä esitystilassa on muun muassa otettava huomioon, että kaikilla katsojilla olisi suurimman osan ajasta edes jotenkin järjellinen näkymä näyttelijöihin. Jos takakaarteen katsojat saavat osakseen vain takaraivoja ja puolikkaita siluetteja, jää teatterikokemus tyngäksi. Lava-asemointeja siis kokeillaan ja vaihdellaan antaumuksella, kunnes kaikki ovat tyytyväisiä.

Itse ehdin huolestua häiritsevätkö minimesenaatin katsomon tarkastuskierros ja ajoittaiset iloiset kommentit näyttelijöitä, mutta Ahlroth toteaa että on oikeastaan hyväkin jos harjoitellessa on välillä joitakin häiriötä. Silloin on pakko keskittyä enemmän, pidettävä teksti kirkkaana mielessä. Ajaudumme hetkeksi keskustelemaan siitä, että katsomostahan voi kuulua esityksen aikana mitä tahansa yskäisyistä brutaaleihinkin kommentteihin kuten ”mä en tänne jää enää väliajan jälkeen”. Oli ääni mikä tahansa, on näyttelijän kyettävä säilyttämään tunnetilansa, muistamaan repliikkinsä ja jatkamaan kohtausta kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Holkko ja Tiainen vaihtavat paikkoja ja kohtaus jatkuu. Jälleen hiotaan asemointeja ja vuorovaikutusta, pohditaan eleiden merkityksiä. Holkko toivoo Tiaisen laittavan puhuessaan huulipunaa. Kukaan ei ole aivan varma onnistuuko se ylipäätään, mutta ajatus vaikuttaa hyvältä. Tänään sitä kokeiltiin kuitenkin vain miimisesti, joten nähtäväksi jää toimiiko homma todella käytännössä ja nähdäänkö ensi torstain ennakossa näppärää huulipunanlaittoa vai ei.

Vähitellen koko kohtaus saadaan ajateltua kasaan, aikaa tähän on kulunut vähän vajaa kaksi tuntia. Kohtaus kävellään vielä kerran läpi, mutta tätä minä en tietenkään sitten kokonaisuudessaan näe, sillä jouduimme minimesenaatin kanssa poistumaan hetkeksi saniteettitiloihin. Jääpähän enemmän yllätyksiä ensi viikolle.

Silloin on nimittäin luonnollisesti läpimenojen aika ja odotan mielenkiinnolla, millaiselta esitys näyttää tiistaina kun olen taas tulossa katsomoon ihmettelemään. Kiinnostavaa se on toki siksikin, että tänään näkemäni kohtaus oli tosiaan pääasiassa runomittaista näytelmätekstiä eikä se siten täydellisesti edusta valmiin esityksen tyyliä tai ydintä. Poistuimme Jurkasta ensi tiistaita odotellen, minimesenaatti nukahti jännittävän kulttuuriaamun jälkeen jo ennen Vironkadun ja Snellmanninkadun kulmaa.

Kadonnutta aikaa etsimässä, osa 3 ensi-illassa 23.3.2019.

Tämä tekstisarja on tehty yhteistyössä Teatteri Jurkan kanssa.

Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä - Swannin tie: Combray

Pitihän sitä vähän yllytyshulluna lähteä mukaan Saran lanseeraamaan Proust-haasteeseen. Ensimmäisenä työn alla oli Kadonnutta aikaa etsimässä-romaanisarjan (Á la recherche du temps perdu) ensimmäinen osa, Swannin tie : Combray (Otava, 1968; Du côte de chez Swann, 1913).

Koska teosta kommentoidaan itse haastepostauksessa, yritän olla lyhyt ja ytimekäs. Teemasta sen verran, että kertoja herää aamulla huoneessa ja jossain unen ja valveen rajamailla sukeltaa matkaan lapsuutensa maalaiskylään, Combrayhin. Osittain omaelämäkerrallisessa teoksessa maistellaan madeleineja, kuunnellaan ukkosta ja kaivataan äidin kosketusta ennen nukkumaanmenoa.

Joskus kello ilmoitti tämän ennenaikaisen tunnin lyömällä jopa kaksi lyöntiä enemmän kuin edellisen kerran; minulta oli siis jäänyt väliin yksi tunti, jokin tapahtunut oli jäänyt tapahtumatta minulle; lukemisen jännitys, maaginen kuin syvä uni, oli pettänyt minun huumaantuneet korvani ja pyyhkinyt kultaisen kellon pois hiljaisuuden taivaansiniseltä pinnalta.

Swannin tie ei ollut mitenkään helppo lukukokemus. Tajunnanvirtamainen ja rönsyilevä kirjoitustyyli ei ollut sitä helpointa seurattavaa, ainakaan aamulla bussissa, ja luvuttomuus (tai olihan tässä kaksi lukua) hankaloitti lukemisen rytmittämistä. Tätä olisi varmasti voinut lukea hitaasti makustellen ja lauseita puntaroiden, mutta minä tyydyin nyt vain kellumaan mukana virrassa ja havainnoiden tuokiokuvia ohikiitävinä hetkinä.

Ei sillä, minulla ei ole mitään tajunnanvirtaa vastaan ja paikoin Proust kirjoittaa todella kauniita tuokiokuvia. Combrayn maalaiskylä on idyllistä ranskalaista maaseutua, joka luonnollisesti vetoaa minuun, ja kuvaukset lumpeista Vivonnen virtauksessa ja vesipisaroista lehdillä ovat ehdottoman runollisia.

Pidinkö minä sitten Swannin tiestä? Toisaalta kyllä, toisaalta en. Kyllä, koska tiedostan miksi Proustia on aikanaan arvostettu ja arvostetaan edelleen. Kuin villiviininä rönsyilevän tekstin seassa törmää useinkin arkisen kauniisiin hetkiin. Ja en, koska huomasin useasti väsyväni tämän lukemiseen, mutta päätin olla luovuttamatta. En voi sanoa, että tämä olisi ihastuttanut minua mitenkään erityisen paljon mutta kuten sanoin, näen kyllä ne ansiot joiden takia tätä kirjaa pidetään klassikon asemassa.

Päätin jatkaa vielä ainakin toisen osan verran tätä haastetta. Katsotaan, kuinka käy.