Maarit Korhosen Koulun vika? -pamfletti (Into, 2012) avaa ovet peruskoulun ala-asteen koululuokkaan, jossa vilskettä ja vilinää riittää. Suuri osa oppilaista on usein niitä tavallisia, jotka pärjäävät suht hyvin eivätkä juuri aiheuta päänvaivaa kenellekään. Harmaita hiuksia aiheuttavat ne ns. hankalat tapaukset: oppimisvaikeuksiset, levottomat, ne joita elämä potkii tai ne joita elämä hellii liiankin kanssa.
Pidän matikan tunnin uudelle kolmosluokalle. Pyydän ottamaan matematiikan kirjat esille.
- EEEIIIII matikkaaaaaaaa! huutaa yksi.
- Onks pakko?
Tuijotan heitä suu auki. Onko tämä vitsi? Naureskellen sanon:
- On aivan pakko.
Puolet ottaa kirjat, toinen puoli heittäytyy rähmälleen pulpetin päälle ja pitää hirveää ulinaa.
- Mä en HALUUUUUU.
Katson esitystä kuin hyvää teatteria ja sanon uudelleen:
- Kuulkaas, nyt on matikan tunti ja nyt otetaan kirjat esille.
Maarit Korhosella on itsellään takana 30 vuoden ura opettajana ja kirjan henkilöt, vaikka kuvitteellisia ovatkin, perustuvat toteen taustamateriaaliin. On rikkaasta perheestä tuleva kovien paineiden alle asetettu Jessica, levottomasta kodista tuleva Kari, Mikko joka osaa matematiikan vaativatkin laskut siinä vaiheessa kun muut harjoittelevat helpoimpia ja monta muuta. Osa oppilaista juoksee puolet viikkotunneista S2-opettajalla, oman kielen opettajalla, eri uskontojen tunneilla ja pienryhmissä. Tutustupa siinä sitten oppilaisiin, saati yritä käydä joskus yhteisiä asioita läpi. Ja entäs ne, jotka osaisivat jo suomea ihan hyvin, ovat syntyneetkin Suomessa ja puhuvat sitä kotona, mutta eivät pääse S2-statuksesta eroon?
Koulun vika? maalaa varsin värikkään kuvan koulun arjesta. Korhonen kuvaa tilanteita napakasti ja varmuudella ja vakavuudella. Ehkä myös väsymyksellä. Opettajan, erityisesti alakoulun opettajan, työpäivä ei lopu silloin kun oppilaat poistuvat. On sähköpostit, Wilma-viestit, tekstarit vanhemmilta, seuraavan päivän tuntien valmistelu. Ja sitten vielä oma elämäkin, ehkä, siinä jossain välissä. Korhonen sanoo loppusanoissaan, että kirjan tarkoitus ei ollut provosoida, mutta jos joku provosoitui niin hyvä niin. En voi itse sanoa varsinaisesti provosoituneeni, mutta ajatuksia tämä herätti, mietintää siitä mitä se koulun arki on ja miten siihen voisi vaikuttaa ja kenen siihen pitäisi puuttua. Kuinka paljon on koulun vikaa ja kuinka paljon niin oppilaan, opettajan kuin vanhemmankin pitäisi katsoa peiliin?
- No ei kai nyt kasi puolesta voi olla vihainen?
Sitten nousee muutamia käsiä:
- Kyl meidänkin isä ja äiti sanoo, et kymppi on tultava.
Muutamassa kohdassa huomaan edustavani eri sukupolven opettajaa kuin Korhonen. Minä en esimerkiksi odota oppilaiden tervehtivän minua käytävällä tai vaikkapa nostavan kirjaa, jos sen tiputan. En sano, että Korhosen ajatusmalli on väärä, se on vain erilainen. Minulle riittää ainakin tässä vaiheessa uraa se, että oppilas käyttäytyy edes suurinpiirtein inhimillisesti minua kohtaan ja muistaa peruskäytöstavat eikä nyt ainakaan näytä keskisormea ohi kulkiessani. Enkä pahastu, jos joku tervehtii. Silloin tervehdin takaisin. Ja joskus saa olla huono päivä, totta kai, ei aina voi mennä ruusuisesti, mutta jos pottumainen käytös tuntuu se myös opettajasta pahalta (meilläkin on katsos tunteet).
Välillä tuntuu ihan jo omassa ammatissa siltä, että melkein kaikki on koulun vikaa, tai opettajan. Jos lapsi ei opi eikä tee mitään sen eteen, ei edes kysy tunnilla, on se opettajan vika. Tämä siis kärjistetysti sanottuna. Onneksi se ei aina ole totuus, vaan on myös niitä oppilaita, jotka malttavat kysyä ja tehdä töitä koulumenestyksensä eteen ja niitä vanhempia, jotka todella haluavat keskustella hyvässä hengessä siitä, mitä yhdessä voitaisiin heidän lapsensa eteen tehdä. Onneksi. On nimittäin suunnattoman upea juttu, kun näkee jonkun oppilaan todella tekevän parhaansa ja lopulta saavuttavan sillä jotain.
Aina haikeimmiksi eroiksi muodostuvat ne, joiden kanssa on eniten ottanut yhteen tai joiden kanssa on jaettu jotain merkityksellistä. Se poika, jota on joutunut ojentamaan sata kertaa, jolle on joutunut koventamaan ääntään ja jonka osalta on luullut jo viimeisenkin keinon loppuneen, on kuudennen keväällä jo "iso" ja huumorintaju on kehittynyt vitsikkääksi itseironiaksi ja mahtavaksi tilannekomediaksi.
Koulun vika? on mainio pamfletti, vaikkei olekaan sitä nautinnollisinta lukemista. Kärjistetty, kyllä, jossain määrin varmasti, mutta ei sitä keskustelua saada kovin helpolla herätettyä. Oikeudenmukaista ja tasa-arvoista koulutusjärjestelmää odotellessa, tällä puoli vuotta opettajan työtä tehneen hämmentyneellä äänellä lausuttuna. Ja kaikesta tästä pohdinnasta huolimatta väitän silti pitäväni työstäni.
Loppuun vielä sanon: todella arvostan jokaista luokanopettajaa. Minä en siihen työhön pystyisi, pysyn ihan tyytyväisenä täällä yläkoulun ja lukion puolella, ja nostan teille kaikille hattua. Hyvä te. Ja kiitos erityisesti teille kaikille oppilaille ja vanhemmille, jotka kohtelette opettajaa ymmärryksellä: mekin olemme ihmisiä ja itse ainakin pyrin työssäni omaan parhaaseeni.
Kiitos kirjan lainasta Suketukselle, joka on kirjoittanut opuksesta omassa blogissaan myös tällaisen juuri valmistuneen näkökulmasta.
Into, 2012. 128 s.
Kannen kuva: Karstein Volle