Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

Nolottaa, että Maaria Päivisen On nälkä, on jano (Into, 2014) on muhinut hyllyssä lukematta näinkin pitkään. Jollain tavalla aloin vähän pelätä kirjaa, en ole enää edes varma miksi, jonkin kuullun tai luetun sivulauseen vuoksi ehkä. Hotvasan kirjan pohjalta valmistama nykynukketeatteriesitys sai vihdoin ottamaan teoksen lukuun ja kyllä se kannatti, ehkä nyt oli sille oikea hetki.

Emilie Silvia Grassilla on elämä hallussa: opettajanpesti, oma asunto, kotona rauhallinen herra Blumen. Hetkellisiin tunnekuohuihin auttaa matriisilaskenta. Tyydyttävän elämän julkisivu alkaa kuitenkin rakoilla, kun naapuriin muuttaa yökaudet metelöivä nuorimies ja herra Blumenkin pakkaa laukkunsa ja lähtee. Emilie ei kuitenkaan luovuta, ehei, hän aikoo saada Blumenin takaisin ja ryhtyy sutenööriksi, parhaaksi mahdolliseksi sellaiseksi, ja orjuuttaa rakkaudenkaipuussaan kaikki vastaantulevat miehet matkansa varrelta.

Romaania on hankala tiivistää tai sen juonta sanallistaa, sillä sen vahvuus on sanoissa ja vimmaisuudessa. Emilien ajatukset hyökkäävät sivuilta päin näköä, kerrontaa rytmittävät lyhyet katsaukset miesuhrien tilanteisiin. Teos on täynnä eritteitä, kaikennielevää tunnetta, kiihkoa ja musertavaa yksinäisyyttä kaiken metelin keskellä.

Aloittaessa kirjaa kesti hetken, että rytmiin pääsi, mutta sen jälkeen solahtaminen kirjan maailmaan oli helppoa. Jopa pienten taukojen jälkeen, toisaalta hyvä niin sillä kovin pitkiä pätkiä en tätä kyennyt kerralla lukemaan vaikka koukutuinkin. Emilien päänsisäisessä tunnekuohussa en voi sanoa viihtyneeni, mutta jotain kovin kiehtovaa siinä oli. Kirjan luin loppuun jonkinlaisessa sumussa keskellä yötä, tätä kirjoittaessa oli luettava se vielä uudelleen.

Ehdottoman kiinnostava, häpeilemätön, hikinen ja rumankaunis. Lukukokemuksena tämä oli hämmentävä, ehkä myös avartava. Päivisen kirjoittamaa kieltä ja ajatusvirtaa en jaksaisi joka päivä lukea, sen myönnän, mutta runsaudessaan se on aivan omaa luokkaansa. Kokeilkaa vaikka.

HelMet-lukuhaasteesta kuittaan tällä kohdan Kirjassa lähetetään kirjeitä, vaikken tiedä lähettikö Emilie lukuisia kirjeitään koskaan kellekään.

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano
Into, 2014. 257 s.
Kansi: Elina Salonen

Lavalta: On nälkä, on jano (Hotvasa)

Kuva: Bastian Salmela / Hotvasa

Ennen pääsiäistä ehti käydä kokemassa kulttuuria taas paikallisessa teatterissamme Tuikkeessa, kun Hotvasan aikuisille suunnattu nykynukketeatteriesitys On nälkä, on jano saapui sinne vierailulle. Esitys perustuu Maaria Päivisen samannimiseen romaaniin vuodelta 2014 ja sen tarina sukeltaa pää edellä tunteiden ja seksuaalisuuden suohon.

Emilie Silvia Grass menettää otteensa elämästään, matemaattisen tarkasta sellaisesta, kun hänen puolisonsa herra Blumen ottaa ja lähtee. Niinpä Emilie ryhtyy sutenööriksi ja purkaa ahdistustaan ja kaipuutaan miesuhreihinsa ja yrittää taas löytää paikkaansa maailmassa, jossa matriisilaskenta ei enää palauta tunteita paikoilleen. Esitys yhdistelee nukketeatteria ja näyttelemistä hienosti ja pääjuonta rytmittävät kiehtovasti kuvatut tarinat maksullisten miesten huoneista.

Vähän jännitti katsomoon istuessa että mitä sieltä tulee, olin ennen esitystä ehtinyt lukea nelisenkymmentä sivua Päivisen teoksesta. Ihan turhaan kuitenkin jännitin, sillä vimmainen teksti oli lihallisuuksineen tuotu lavalle mainiosti, sopivasti pilkettä silmäkulmassa muttei lekkeriksi laittaen.

Nina Rinkinen kannattelee harteillaan päätarinaa esittäen Emilietä hurmaavan epävakaasti ja siihen sopivalla kiihkolla. Karo Lauronen taiteilee roolista toiseen niin hillittynä Blumenina kuin arvokkaana rehtorisrouvanakin. Nukettamisesta ja muutenkin esineiden eloon herättämisestä vastaa taitava Anna Sucksdorff, joka on myös rakentanut koomisiakin piirteitä saavat sikiö- ja kohtunuket. Näyttelijöiden ja nukkejen lisäksi kerrontaan on käytetty heijastettuja kuvia ja animaatioita, jotka sopivat tyyliin oivallisesti.

Kokonaisuutena On nälkä, on jano oli kiinnostava ja esitystekniikaltaan raikas. Ensimmäisestä puoliajasta pidin enemmän, se oli jollain tavalla ehjempi, toisella puoliajalla tipuin hieman kärryiltä siitä että kuka ja mikä ja missä mennään ja kuka diilaa ja ketä. Melkoisen hengästyttävää oli myös, mutta toisaalta myös todella hauskaa, katsomossa oli itse asiassa varsin hilpeä tunnelma. Suosittelen lämpimästi.

Esityksen ehtii nähdä Teatteri Tuikkeella vielä 1. ja 2.4., menkäähän!