Klassikkohaaste - Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata

Naisen vaarallinen viha

Marraskuun lopussa minun olisi pitänyt olla Lilla Teaternin katsomossa katsomassa Män kan inte våldtas -esitystä. Se tietenkin peruuntui. Minä olisin halunnut olla ensi viikon lauantaina katsomassa samaista esitystä, mutta sekin on peruuntunut. Niin,  tilanne on mikä on, mutta joka tapauksessa tämän esityksen vuoksi päätin vihdoin myös lukea Märta Tikkasen romaanin Miestä ei voi raiskata (1974, suom. Kyllikki Villa).

Aikaisempi kosketuspintani teokseen on vuodelta 2016, kun näin teoksesta sovitetun klovneriaversion Teatterikorkeakoulussa. (Ajatella, silloin rappukäytäväkatsomossa oli vain kymmenisen katsojaa, vierekkäin sai kylläkin istua. Mutta eihän minun tästä pitänyt kirjoittaa.) Juonellisesti muistin siitä lopulta vähän, tunteen tasolla paljon. Vihaa, aggressiota, avuttomuutta yhteiskunnan rajoittuneisuuden edessä.

Koska vihainen kirjan päähenkilö Tova Randers on. Hän täyttää neljäkymmentä, päättää juhlistaa sitä pihvillä, tuosta noin vain, lähtee ravintolasta Martti Westerin mukaan lasilliselle ja sitten Martti raiskaa hänet. Ja kamalaa, melkein jo kirjoitin "tuli raiskatuksi", vaikka siitähän ei ollut kysymys. Hänet raiskattiin. Ja kuinka vihaiseksi minä tulenkin tätä kirjoittaessani, sillä ei tuo näppäimistöstäni lähes karannut ilmaisu ole mitenkään poikkeava. Helpompaahan se toki on sanoa, että jotain vain tapahtui ihmiselle, vaikka kyseessä on se, että joku, toinen ihminen, teki kamalan asian toiselle ihmiselle ja se ei ole sen ihmisen vika, jolle tämä asia tehtiin.

Mutta tosiaan, Tova ei halua soittaa poliisille, koska hän kuvittelee jo mielessään keskustelun, jossa miespoliisit vähättelevät ja mitätöivät ja lopulta koko asia unohdetaan, kunhan se on ensin sälytetty hänen syykseen.  Joten Tova päättää kostaa, hän suunnittelee huolellisesti kuinka hän raiskaisi Martti Westerin ja ilmoittaisi itsensä poliisille, tekisi tapauksesta julkisen ja saisi asian keskustelun alle. Näin. Ja lopulta Tova saa kostonsa, tavallaan, mutta ei pääse tavoitteeseensa. Miestä ei voi raiskata, poliisi on lähinnä huvittunut, hupsu nainen, eipä tässä mitään, viedään sinut kotiin.

Loppu on siis monella tavoin epätyydyttävä. Toimintaan kannustanut aggressio on kulutettu, yhteiskunnan vaarattomaksi tekemä. Tai ei täysin, kapina on alkanut, mutta työtä on vielä, paljon.

Nykymaailmassa lainsäädäntö on onneksi muuttunut ja ymmärretään, ainakin teorian tasolla, että kuka tahansa voi joutua seksuaalirikoksen uhriksi. Muutoin teos tuntuu kuitenkin epämiellyttävän ajankohtaiselta ja paikkaansapitävältä. Vähättely, uhrin syyttely, häpeän tunne, liiankin tuttuja aiheita.

Kirjan sulkemisen jälkeen uuvuttaa ja turhauttaa. Ja suututtaa, tietenkin. Kääntyköön se myönteiseksi aggressioksi, sellaiseksi jonka avulla saa asioita aikaan.

Niin ja tosiaan, osallistun tällä myös Kirjabloggaajien klassikkohaasteeseen, joka järjestettiin nyt 12. kertaa!

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata (Män kan inte våldtas, 1974)
Tammi, uusintapainos vuodelta 2019.
Suomentanut: Kyllikki Villa
Kansi: Anders Carpelan

Lavalta: Miestä ei voi raiskata (Teatterikorkeakoulu)

Juliste: Sofia Palillo

Teatterikorkeakoulun viidennestä kerroksesta katsojat ohjataan kiviseen rappukäytävään ja istumaan portaille rakseilla merkityille paikoille. Tähän poikkeukselliseen katsomoon mahtuu kerralla kymmenisen ihmistä. Alkamassa on Teatterikorkeakoulun toisen vuoden opiskelijoiden Laura Mattilan ja Anni Rajamäen ohjaama ja dramatisoima klovneriaversio Märta Tikkasen romaanista Miestä ei voi raiskata.

Tarinassa Tova Randers on epäonnisen illan päätökseksi raiskattu Martti Westerin toimesta. Järkytyksestä jossain määrin toivuttuaan Tova päättää kostaa eikä suinkaan ilmoittamalla poliisille, vaan raiskaamalla Martin. Raiskaamalla, vaikka silloisen yhteiskunnan lakien mukaan miestä ei voikaan raiskata, vain naisen. Viiden klovnin kautta tarkastellaan Tovan tarinaa monelta kantilta, nostetaan esiin ongelmakohtia valtarakenteissa, ravistellaan.

Nolostuksekseni on todettava, että en ole lukenut vielä ainuttakaan Märta Tikkasen teosta. Esitystä katsoessa se ei kuitenkaan haittaa, sillä fragmentaarisuudestaan huolimatta klovnien versio on eheä kokonaisuus, jota on helppo seurata. Tikkasen tekstikatkelmien lisäksi kuullaan myös klovneja itsejään tai oikeastaan näyttelijöitä maalattujen maskien takana, ajatuksia maailmasta, sen epäoikeudenmukaisuudesta ja sekavuudesta.

Lavalla nähdään klovneina Särö (Satu Tuuli Karhu), Raff (Tarleena Laakko), Skeida (Miro Lopperi), Yrjö III (Sami Roikola) ja Tauno (Juho Uusitalo). Kukin saa olla vuorollaan Tova, Martti, poliisi, Tovan poika. Kukin näyttelee hahmonsa oman persoonansa kautta, vivahteikkaasti, silti hahmojen olennaiset maneerit ja piirteet säilyttäen. Ei voi kuin ihailla sitä heittäytymistä, klovnerian toimimista tässä tarinassa. Ja ihmetellä, minkälaista akrobatiaa ja koreografian tajua vaatii Lopperin ja Uusitalon taistelu ahtaassa porraskäytävässä rappusineen.

Lasken katsojana edukseni sen, että olen nähnyt kahdesti Red Nose Companyn romaanisovituksia klovneille. Esityksen tunnelmaan oli nyt itselleni helpompi heittäytyä eikä eturivissä tai oikeammin sanottuna alemmalla portaalla istuminen ahdistunut, vaikka klovnit jatkuvasti katsoivatkin silmiin ja tulivat hyvin lähelle, ahtaassa tilassa kun oltiin.

Porraskäytävä on esitystilana kiinnostava, oivasti esitykseen sopiva. Fyysisiä lavasteita ei ole lainkaan, tilat on luotu käytävään Julia Jäntin suunnittelemilla teippauksilla seinään. On Emma-tuoli, lipasto, lamppu, kynnysmatto. Kaksiulotteiset lavasteet heräävät eloon esityksessä, sopivat sen tunnelmaan. Sääli, että taidokkaat teippaukset pitänee poistaa lyhyen esityskauden jälkeen.

Miestä ei voi raiskata ei ole hauska kertomus. Se on tarina vallankäytöstä, kostosta, maailmasta joka ei ole kovin kaunis. Esitys ei kuitenkaan ole ylettömän raskas, klovnit tekevät siitä kevyemmän lyömättä asiaa kuitenkin leikiksi. Hiljaiseksi tämä veti, vaikutti. Toivottavasti näistä klovneista ja tekijöistä kuullaan vielä paljon.

Viikonlopun (4.6. ja 5.6.) Kaisaniemen puistossa järjestettäviin esityksiin voi kysellä lippuja sähköpostista miestaeivoi@gmail.com. Ja jos olet sattumoisin menossa Kajaanin runoviikolle, niin mene ihmeessä katsomaan myös tämä vaikuttava esitys 6.7. Offin puolella.

Lavalta: Vuosisadan rakkaustarinat (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Kansallisteatterin Vuosisadan rakkaustarinat - Isoäidin, äidin ja Märtan aika kertoo Märta Tikkasesta ja hänen naissukulaisistaan moniäänisesti ja vahvasti. Näytelmän alussa Märta muuttaa lavalla näkyvään korkeaseinäiseen asuntoon miehensä kuoleman jälkeen ja alkaa kirjoittaa. Kirjoittaa isoäidistään, äidistään, itsestään ja miessuhteista. Miehistä. Perheistä ja siitä, miten intohimot ajavat pariskuntia yhteen ja erilleen.

Lavalla on vain Märta (mainio Cécile Orblin), kirjoituskone ja menneisyyden haamut. Lähes koko ensimmäinen puoliaika käytetään isoäidistä, Emmasta, ja hänen miehestään Unosta kertomiseen. Siitä, kuinka nuori tyttö meni naimisiin valovoimaisen miehen kanssa, sai monta lasta eikä kuitenkaan ehkä sitä mitä halusi. Vai saiko sittenkin?

Toisella puoliajalla kerrotaan Margitista, kansakouluopettajasta ja äidistä, joka haaveili kirjoituspöydästä ja matkustamisesta. Mutta isä ei sano mitään. Samalla myös Märta matkustaa omaan nuoruuteensa, muistelee hulluja sattumuksia ja mielenpaloa, sitä kuinka etsinnässä oli se oma susi. Susi, joka lopulta löytyi Henrik Tikkasesta. Henrikistä, jonka kanssa koettiin hyvää ja pahaa, ulvottiin ja käperryttiin vierekkäin.

Kaikkien kolmen naisen intohimojen tiellä tuntuu seisovan mies, tai ainakin miehen takia siitä ei haluta tai osata ottaa kiinni. Kaikesta huolimatta niin Emma, Margit kuin Märtakin ovat vahvoja heikkoutensa kanssa, kulkevat eteenpäin, rakastavat ja kärsivät. Miehet jäävät auttamatta näytelmässä taustalle kaikesta karismastaan huolimatta.

Kuva: Stefan Bremer/Kansallisteatteri

Roolityö lavalla on vahvaa, historia herää eloon. Antti Pääkkönen, Markku Maalismaa ja Petri Tamminen saavat kantaa karismaattisten miesten viittaa, Pirjo Luoma-aho ja Terhi Panula ovat vaikuttavia naisia Emmana ja Margitina. Jussi Lehtonen on Gunnarin ja Pikkuveljen rooleissa enemmän taustalla, mutta loistaa silti valokeilassa muiden kanssa. Kaija Pakarinen on taustalla vahvana peruskalliona Sofiana ja Neitinä, TeaKissa opiskeleva Linda Wiklund puolestaan on ilahduttava nuori Margit ja Pikkusisko. Tapahtumia säestää Altti Uhleniuksen musiikki kitaralla ja pianolla. On aina hienoa, kun lavalla on luontevaa livemusiikkia.

Lava muuntuu heijastuksilla valkoseinäisestä asunnosta tapetoiduksi ja välillä seiniä koristavat sanat, toisinaan Henrikin piirrokset. Se on hienoa. Mitä sen sijaan jäin pohtimaan olivat välkähtelevät loistevalot. En tiedä kuuluiko niiden räpsähdellä juuri niin kuin ne eilen tekivät, mutta minua hieman harmitti kääntää huomioni itse lavalta valoihin. Vaikka on se myönnettävä, että tunnelmaa muutettiin valoilla hienosti näin yleisesti ottaen, en vain haluaisi katsella lamppuja.

Yhtäkään kirjaa en ole kummaltakaan Tikkaselta lukenut, aikomus on kyllä. Ei se näytelmän seuraamista tosin haitannut, ehkä alussa täytyi keskittyä hieman enemmän että pääsi kartalle henkilöistä ja heidän keskinäisistä suhteistaan. Ja varmasti lukemalla olisi päässyt paremmin tarttumaan näytelmään, tunnistanut kirjojen katkelmia, osannut yhdistää langanpäät keskenään.

Vuosisadan rakkaustarinat on täysi näytelmä. Kolme tuntia ei tunnu ylimitoitetulta, näytelmää katselee ja kokee mielellään. Ja nyt pitää lukea sitä Tikkasta.

Esityksiä näillä näkymin maaliskuun lopulle asti.