Lavalta: Vixen (Silent Opera/Koominen Ooppera)

Kuva: Silent Opera

Kujakettujen laulu

Helsingin Juhlaviikot ovat taas täällä monipuolisen ohjelmansa kanssa. Ensimmäisen päivän ohjelmistossa nähtiin muun muassa lontoolaisen Silent Operan esitys Vixen, joka on tuotu Suomeen yhteistuotantona Koomisen Oopperan kanssa. Leoš Janáčekin oopperaan Ovela kettu perustuva esitys tuo metsän eläimet ihmisinä Lontoon kurjille kaduille etsimään rakkautta ja omaa paikkaansa. 

Kotoaan karannut nuori tyttö Vixen (ihastuttava sopraano Rosie Lomas) kulkee kaduilla kerjäten ja varastaen, kunnes mies (Ivan Ludlow) mahdollisesti hyvine ajatuksineen yrittää pelastaa tämän. Vixen ei kuitenkaan taivu rauhalliseen eloon vaan pakenee ja yrittää löytää paikan itselleen, paikan jossa saisi olla oma itsensä. Vaikka matkan varrella kohdataan myös onnea ja iloa, ei selviytyminen omillaan ole helppoa.

Esityksen ensemble on yksinkertaisesti todella hyvä. Edellä mainittujen lisäksi Timothy Dickinson, Robin Bailey, Rosanna Ter-Berg, Jessie Grimes ja Phillip Granell vastaavat niin laulusta kuin soittamisestakin. Osa vaihtaa esityksen kuluessa myös rooleja vaivattoman oloisesti. Yleisön lomassa liikkuminen on luontevaa ja esiintyminen vilpitöntä.

Immersiivisyys esityksessä on puolestaan kevyttä ja turvallista. Katsojia lähinnä opastetaan paikasta toiseen, vapaata liikkumista tai valinnanvaraa ei käytännössä ole. Onnekkaimmat saattavat kuitenkin saada jotain tarjottavaa, siippa esimerkiksi sattui olemaan hyvässä asemassa ja sai itselleen oluen. Näin suurella katsojajoukolla immersiivisyyttä hieman rikkovat siirtymät, sillä toki ison ihmismassan liikkumisessa kestää ja silloin omakin keskittyminen hieman herpaantuu.

Tarinassa oli helppo pysyä mukana vaikka Janáčekin alkuperäisooppera ei tuttu ollutkaan, ainoastaan aivan lopussa hieman tipahdin nyansseista kärryiltä. Kestoltaan noin puolitoistatuntinen esitys on kuitenkin ehjä ja hyvin kasassa pysyvä, eikä käytä turhaa aikaa oopperoille minun mielestäni tyypilliseen asioiden loputtomaan toistamiseen. Esityksen englanti on selkeää ja äänentoisto on sen verran tasapainoista, että sanoista on helppo saada selvää.

Visuaalisesti Vixen oli viehättävää katsottavaa. Konepajan Brunon rosoinen miljöö ja sinne tuodut lavasteet luovat illuusion kovista kaduista ja selviytymistaistelusta, pienet yksityiskohdat hymyilyttävät. Puvustus viehättää silmää, erityisesti Vixenin kettumaisuus on saatu hyvin esiin katujen kasvatille sopivilla ratkaisuilla. Hyvänä vastapainona rosolle ovat laulajien kuulaat äänet ja paikoittain kuultu livemusiikki. Muutenkin äänimaisema oli hyvin tasapainossa tapahtumien kanssa ja kuulokkeista tulviva miksattu ääni toimi yllättävän näppärästi hetkessä tuotettavan äänen kanssa.

Oopperan ystäville Vixen tarjonnee hieman erilaisen elämyksen mahdollisesti tutusta musiikista ja tarinasta, tällaiselle noviisimmalle katsojalle kokemus on varmasti erilainen. Ilahduttavasti vaikutti joka tapauksessa siltä, että katsomoon oli tullut omaan silmääni monipuolisesti katsojia muun muassa eri ikäryhmistä.

Vaikka en aivan täysin lumoutunut, on myönnettävä että konsepti on onnistunut ja esitys itsessään erittäin hyvä. Oopperamusiikki pääsee oikeuksiinsa myös poikkeavassa tilassa ja Daisy Evansin ohjaus on harkittu ja toimiva. Esitys oli viihdyttävä, kaunis ja tunteisiin vetoava, mutta olisi saanut tulla iholle vielä tiukemmin.

Kiitokset Koomiselle Oopperalle kutsusta esitykseen.

Lavalta: Hamlet (NT Live / Barbican Theatre)

Kuva: Barbican

Harvoin tulee pakattua eväitä mukaan kun teatteriin lähtee, mutta maanantaina tuli tehtyä tällainen temppu. NT Live -esitykset tuovat taas Lontoon meininkiä kotomaahan ja tällä kertaa vuorossa oli Shakespearen Hamlet. Kestoa tällä esityksellä lupailtiin olevan noin kolme ja puoli tuntia, joten eväsleivät tulivat ihan tarpeeseen.

Tarina oli tuttu ennestään ja se ei sinänsä tarjonnut mitään suurta ja yllätyksellistä. Hommahan menee niin, että Tanskan prinssi Hamletilla menee vähän kurjasti. Isän haamu kertoo, että kuningattaren kanssa naimisiin mennyt Claudius-setä oli vääryydellä ja viekkaudella kruunun itselleen anastanut ja tällainen peli ei tietenkään käy. Hamlet ryhtyykin punomaan juonia Claudiuksen pään menoksi, mutta samalla muut luulevat tämän menneen täysin päästään sekaisin ja onpa siinä sivussa kaikenlaisia väärinkäsityksiä ja sotkuja myös Ofelia-neidon kanssa. Kaiken lisäksi Tanskan valtion tilanne on hieman epävakaa, kun sotavarusteluja tehdään naapurimaissa.

Twitterissä monet näytelmää katsomassa olleet vaikuttivat hieman pettyneiltä. Esitystä kuvattiin muun muassa yllätyksettömäksi ja tavanomaiseksi. Toisaalta monet heistä elleivät jopa kaikki olivat nähneet Hamletin aikaisemmin muodossa tai toisessa. Minulle ja siipalle tämä puolestaan oli ensimmäinen kerta, jos Leijonakuningasta ei siis lasketa. Tällöin tuli varmasti katsottua esitystä hieman eri silmin.

Itse pidin näytelmän visuaalisuudesta ja mukaansatempaavuudesta, massiivisesta pituudesta huolimatta katsomossa ei nimittäin ollut tylsää vaikka nukahtamista vähän etukäteen pelkäsin. Benedict Cumberbatch veti nimiroolin varmoin ottein ja herran kiitokseksi voinee myös sanoa sen, että näytelmää tulivat katsomaan varmasti monet joita Shakespeare ei muuten välttämättä kiinnostaisi. En kuitenkaan nosta Cumberbatchia sen kummemmalle jalustalle tässä, sillä myös muu roolitus oli oiva ja toimiva, omat tontit hoidettiin ammattitaidolla. Mies tosin pyysi mainitsemaan, että Cumberbatchin artikulaatio ja painotukset shakesperiaanisen englannin lausunnassa olivat herkullisia. Itse pidin erityisesti Ofelian (Sian Brooke) romahtamisesta ja Claudiuksen (Ciarán Hinds) osoittamasta heikkoudesta, miten surullinen mies joka ei täytä itselleen asettamiaan vaatimuksia ja jää niiden alle.

Kokonaisvaltainen elämys siis tämä Hamlet, kiinnostava näytelmä josta selvästi löytyy pontta vielä nykypäivänäkin ja taipuisuutta erilaisiin tulkintoihin. Tämä Lyndsey Turnerin ohjaus tuntui olevan nykyisyyttä lähentelevästä ajankuvastaan huolimatta melko perinteinen ja olisi hauska nähdä tästä erilaisia tulkintoja. Kiitokset vaan taas Finnkinolle NT Live -näytösten järjestämisistä!

Hamlet on vielä mahdollista nähdä kahdessa marraskuisessa encore-esityksessä, kurkkaa lisätietoja täältä.

Lavalta: Rocky Horror Show Live (Playhouse Theatre/Finnkino)

Harvemmin sitä tulee kirjoitettua samasta esityksestä kolmesti tänne blogiin, mutta tässä sitä taas höpöttelen Rocky Horror Show'sta. Kerran tuli mentyä Turkuun, kerran Orioniin ja nyt saatiin nauttia Lontoon meiningistä livelähetyksen kautta. Show porhaltaa nyt 42. vuottaan ja livelähetys oli siitä erikoinen, että se oli julkimoilla kuorrutettu gaalailta yhteistyössä Amnestyn kanssa. Show'n oman näyttelijäkaartin lisäksi lavalla nähtiin kertojan roolissa muun muassa Stephen Fry, Anthonyt Head, Emma Bunton ja itseoikeutetusti myös käsikirjoittaja Richard O'Brien.

Rocky Horror on vähän sellainen musikaali, että sen kanssa on helppo sössiä ja pahasti. Onneksi Playhouse Theatressa ei näin ole käynyt, vaan käsissä oli melkoisen timanttinen produktio jonka tunnelma välittyi myös kameroiden kautta. Ensimmäiset kehut täytyy antaa Frank-N-Furteria esittäneelle David Bedellalle, aivan mieletön lavakarisma ja läsnäolo, HUHHUH sanon (tsekatkaa vaikka tämä Sweet Transvestite-veto vuoden 2006/2007-show'sta [linkki vie Youtubeen, video produktion virallisen kanavan]). Myös muu roolitus oli tavattoman onnistunut. Suurisilmäinen Haley Flaherty oli tavattoman hyvä Janet eikä Bradina nähty Ben Forster ollut lainkaan hullumpi. Kristian Lavercombe ja Jayne Westaby vakuuttivat sekopäisinä Riff Raffina ja Magentana, Sophie Linder-Lee oli häikäisevä Columbia. Ja Dominic Andersen Rockyna, huhhuh mitkä muskelit ja hyppypunnerrukset ja silti herkkä roolisuoritus. Voisin vain hehkuttaa näyttelijöitä loputtomiin, joten totean vain että tervejamoi miten hyvä roolitus ja voitte kuvitella loput.

Ei tätä voi oikeastaan edes kuvailla. Elokuva on asia erikseen, mutta tämä liveversio oli jotenkin aivan huippu ja ihana. Fanien riemu katsomossa kuului (ja näkyi), vaikka osa lavalle huudelluista kommenteista jäikin kuulumatta. Fiilis oli yhtä kaikki katossa ja koko produktio oli niin hyvin tehty, että olen edelleen onnessani. En tiedä kuinka paljon vapauksia Rocky Horrorin käsikirjoitus antaa, mutta joka tapauksessa oli sellainen olo että tässä on nyt otettu ilo irti ja tehty hieno ja näyttävä produktio sympaattisen pienelle lavalle.

Ainut harmistus tässä oli se, että tuli hinku päästä Lontooseen katsomaan tätä. Permannolle. Nyt iski nimittäin Maximin parvella sellainen suomalaisen teatterikatsojan tauti, että ei vaan kehdannut pompata ylös timewarppaamaan kun kukaan ei tehnyt elettäkään liikahtaakseen. Vedettiin sitten istumatyylillä a lá Dr Scott. Permannolla oli kyllä ilmeisesti aika hyvät tanssibileet, olisi pitänyt mennä sinne. No, tällä kertaa näin, ens kerralla pomppaan.