Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet

Kohinaa radioaalloilta

Pyysin siippaa valitsemaan minulle kesällä 2017 yhden kirjan mukaan Hanko-reissulleni ja hän tyrkkäsi kouraani Juha Hurmeen ja Radiopuhelinten yhdessä kirjoittaman bändihistoriikin Radiopuhelimet (Like, 2006). On täysin mahdollista, että en ole kuullut yhtyeeltä ainuttakaan kappaletta, mutta kun suositus vahvistettiin vielä kahdelta ystävältä tulleilla kehuilla nappasin teoksen mukaani.

Hieman tätä luki kuin fiktiivistä romaania, välillä meno on nimittäin niin omituista että voinee taas todeta että joskus todellisuus on tarua ihmeellisempää. Jokseenkin kronologisesti etenevä historiikki koostuu muun muassa erilaisista keikka- ja matkakuvauksista ja bändin sisäisten muutosten kuvailusta.

Kirjaa pohtiessa mieleen tulee vain sana rötväyslukeminen, onhan tässä sellaista sekoilua ja toisaalta ihailtavaa periksiantamattomuutta. Oma miljööni vain ei tukenut lukukokemusta, join kiltisti teetä ja söin kakkua kahviloissa, kun olisi ehkä pikemmin pitänyt istua jollain urbaanilla puistonpenkillä ja juoda pussikaljaa. No, kaikkea ei voi saada.

Aivan huikea musiikkikirja, peukutan.

Juha Hurme & Radiopuhelimet: Radiopuhelimet
Like, 2006. 239 s.

J. Pekka Mäkelä: Hunan

Vaikuttava Hunan kuljettaa sodan runteleman Kiinan sydämeen

Viime vuoden lukusuosikeiksini nousi itselleni hieman yllättävästi J. Pekka Mäkelän uusin romaani Hunan. Historialliset romaanit ovat lukemistossani vähemmistössä ja Kiinaan vuosien 1935-1946 välille sijoittuva tarina ei lähtökohtaisesti ehkä olisi sellainen, johon tarttuisin. Kävi kuitenkin niin onnekkaasti, että sain lukea kirjan ennakkoon päästessäni haastattelemaan ystäväpiiriini kuuluvaa kirjailijaa kirjan julkaisutilaisuuteen ja ihastuin. Loppuvuodesta luin kirjan vielä uudelleen ja se lumosi minut jälleen.

Hunanin pohja on Mäkelän isotädin Helvi Södermanin päiväkirjoissa, joita hän kirjoitti ollessaan lähetyssaarnaajana Kiinassa edellämainittuina vuosina. Kirjassa olevat päiväkirjakatkelmat ovat autenttisia, joskin niitä on jouduttu lyhentämään ja joitakin nimiä on muutettu. Päiväkirjamerkintöjen rinnalle Mäkelä on luonut kymmenen muuta kertojaa, jotka valottavat elämää Kiinan ja Japanin välisen sodan aikana eri näkökulmista. Suomalaisten lähetyssaarnaajien lisäksi ääneen pääsevät muun muassa sveitsiläinen kirjailijaksi haikaileva Johann Caspar Wolff, kiinalainen eläköitynyt virkamies Lung Po-Shan ja pahasti Nankingin verilöylyssä vahingoittunut nuori nainen Liu Chin-Chih.

Kirjan kerronnassa on mielestäni jotain viehättävän vanhanaikaista. En tarkoita, että se olisi pölyinen, vaan pikemminkin konstailematon. Ehkä tämä johtuu siitä, että olen lukenut viime aikoina paljon moderneja romaaneja, joissa kerrontaan yhdistetään milloin minkäkinlaisia elementtejä, yhdistellään erilaisia tyylejä ja kokeillaan uusia ratkaisuja. En sano, että vanhassa vara parempi, vaan että molemmille tavoille on paikkansa. Hunanin moniääninen tarina nojaa klassiseen minäkertojamuotoiseen tyyliin ja on sellaisenaan toimiva. Olen valtavan iloinen siitä, että teos ylsi viime vuoden Finlandia-ehdokkaiden joukkoon.

Teemoja teoksesta löytyy useitakin, mutta itselleni merkityksellisimmäksi nousi ihmisten tapa etsiä itselleen jokin taho, johon laittaa uskonsa ja toivonsa hankalana hetkenä. Toiselle lohtua voi tuoda rukous, toisille esi-isien kanssa keskustelu. Joku muu uppoutuu tarinoiden maailmaan tai maalaa. Toisinaan tulee vastaan myös tilanne, jossa aiemmin lohtua tuonut taho tulee hylättyä syystä tai toisesta. Pidin teeman monitahoisuudesta, yhtäkään vaihtoehtoa ei nostettu toista paremmaksi ja käsittely tuntui kunnioittavalta.

Teos tarjoaa siis monenlaista pureskeltavaa. Itselleni se antoi uutta tietoa Kiinan historiasta, sai pohtimaan uskonnon ja uskomisen merkitystä ja luonnollisesti sain myös lukea hienon tarinan. Uskon lukevani Hunanin vielä kolmannenkin kerran, sillä tuntuu että sillä on minulle vielä annettavaa.

Jos kaipaatte lisäsuosituksia, käykää kurkkaamassa bloggaukset vaikkapa Kirsin kirjanurkasta ja Eniten minua kiinnostaa tie - ja Kulttuuri kukoistaa -blogeista.

Mainittakoon vielä loppuun, että Mäkelän aikaisempaa tuotantoa tuntevat voivat löytää Hunanista erään tutun hahmon ja taisi siellä toinenkin "pääsiäismuna" vielä odottaa löytämistään. Itse löysin tuon ensimmäisen ilokseni aivan itse, toinen on vielä bongaamatta.

J. Pekka Mäkelä: Hunan
Like, 2018. 549 s.

#luekoskinen2017

Minimesenaatin kanssa kirjoja haalimassa.

Kirjailija JP Koskinen heitti viime vuoden lopulla haasteen bloggaajille ja miksei kelle vain lukea kaikki hänen vuonna 2017 ilmestyneet kirjansa. Koska pidän kirjailijan teoksista ja koska harvoin sattuu kohdalle tilannetta, jossa samalta kirjailijalta voisi lukea saman vuoden aikana ilmestynyttä lastenkirjallisuutta, dekkaria ja satiiria, päätin tarttua haasteeseen. Ihan vuoden loppuun mennessä en sitä ehtinyt suorittaa, mutta onneksi kirjat eivät vanhene vuodenvaihteen myötä.

***

Benjamin Hawk - Myrsky nousee (Karisto)

Benjamin Hawk -sarja aloitti taipaleensa vuonna 2016 teoksella Merirosvon oppipoika ja päätin lukea sen ensin, sillä eihän lastenkirjan lukemisessa kauaa nokka tuhise. Sanoisin, että hyvä valinta. Vaikka toisen osan voinee lukea myös itsenäisenä teoksena, on hahmojen taustoja esitelty ensimmäisessä osassa enemmän ja sen seikkailuihin viitataan, joten näin koin ainakin itse olevani paremmin kartalla. Merirosvon oppipoika toi vahvasti mieleen Stevensonin Aarresaaren ja yhtäläisyydet tuskin ovat sattumaa. Benjamin jättää perheensä suutarinverstaan ja pestautuu isoisänsä avustuksella laivaan hyttipojaksi. Mukaansa hän saa salaperäisillä riimeillä varustetun aarrekartan. Sattumoisin laivan merirosvomiehistöllä on sama kartta ja Benjamin päättää ystävänsä, neuvokkaan Pisaman kanssa ehtiä aarteelle ennen ahneita rosvoja. Suunnitelmat eivät luonnollisesti mene niin sujuvasti kuin soisi, joten pyssyt ehtivät paukkua ja miekat heilua ennen kuin aarrejahti on saatu päätökseen.

Myrsky nousee alkaa hyvin samanlaisesta asetelmasta. Benjamin on jälleen kotona ja kaipaa merille setänsä valvovan silmän alta. Portsmouthiin saapuva merirosvojen metsästäjä saa vauhtia sekä Benjaminiin että isoisään ja uusi seikkailu uuden kapteeenin alaisuudessa voi alkaa. Etsinnässä on jälkeen kapteeni Morganin aarre, kunhan ensin löydettäisiin merille karannut kuvernöörin rahastonhoitajan tytär. Benjamin haaveilee josko onnistuisi jälleen eksyttämään ylimääräiset aarteenjakajat kannoiltaan ja apua saattaakin löytyä yllättävältä taholta.

Molemmat meriseikkailut olivat kovasti mieleeni, vaikka paikka paikoin olinkin hieman hukassa lukuisten miehistönjäsenien kanssa. Päähenkilöt kuitenkin jäivät mieleen, se lienee tärkeintä. Seikkailuissa on menoa ja meininkiä sekä myös hieman väkivaltaa, joten ihan pienimmille nämä kirjat eivät kyllä sovi. Kieli oli kuitenkin miellyttävää ja sopi myös ääneenluettavaksi, luin näistä lyhyitä pätkiä vauvalle.

Benjamin Hawk - Myrsky nousee
Karisto, 2017. 192 s.
Kansi: Pete Revonkorpi










Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon (Haamukustannus)

Gabriel Hullo -sarja on riimimittaan kirjoitettu tarina Gabriel-nimisestä pojasta, jota ystävät ja aaveet kutsuvat Kaapoksi. Gabriel asuu äitinsä ja isoisien kummitusten kanssa isän seilatessa merillä. Sarjasta on julkaistu neljä osaa ja päätin lukea ne kaikki vain viime vuonna julkaistun sijaan.

Ensimmäinen osa Kauhea Gabriel Hullo (Karisto, 2011) esittelee sankarimme Kaapon. Tarinassa odotaan merillä seilaavaa isää kotiin ja pohditaan, miksi hän ei vielä tulekaan. Odottamisen lomassa kirjoitetaan näytelmä koulun joulujuhlaan. Keskiyön kesteissä (Haamukustannus, 2014) isoisäaave kapteeni Hullo on siipi maassa ja pyytää Kaapoa järjestämään tälle juhlat. Kutsut lähtevät matkaan, mutta yllättäen lapsenvahdiksi saapuu Kaapon hermoheikko täti, jolta juhlat pitäisi yrittää piilottaa. Kolmannessa osassa Hirveä Hekla (Haamukustannus, 2016) Kaapo puolestaan kiinnostuu jännittävästä kartanosta, jossa huhujen mukaan asuu hurja noita.

Merimatkassa Meksikoon koko perhe suuntaa isän laivalla kohti Meksikoa ja aikoo samalla auttaa pursimies Baldomeroa saamaan oikeutta. Hurja reissu Meksikoon isoisäaaveiden kera ja perillä vietetty Dias de los Muertos tarjoavat jo itsessään riittävästi ainesosia hyvään tarinaan, Baldomeron perintökiista puolestaan herätti minussa lähinnä kysymysmerkkejä.

Kirjojen riimimitta oli minulle helpoin ääneenluettuna, itsekseen lueskellessa en oikein saanut tarinasta otetta. Luinkin lopulta nämä kirjat vauvalle ääneen, hän vaikutti viihtyvän hyvin riimien parissa vaikkei sisällöstä oikein tainnut vielä ymmärtää. Tarinankuljetus on myös riimimitan myötä melkoisen haastavaa. Paikoin riimit soljuvat kuin itsestään ja tarina kulkee, paikoin rytmi hieman nikottelee ja olisi omaan silmääni ja lukurytmiikkaani suhteutettun kaivannut vielä hieman viilaamista. Pääosin kerronta on kuitenkin onnistunutta ja riimit hauskoja.

Kirjat on kuvittanut Miranda Mord (aik. Koskinen). Ensialkuun hieman vierastin omaperäisellä viivalla tehtyä kuvitusta, mutta vähitellen aloin pitää siitä. Kuvitus voisi tosin tukea kirjan tarinaa mielestäni hieman enemmän, vaikka siinä kehityttiin osien karttuessa.

Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon
Haamuskustannus, 2017. 38 s.
Kuvitus: Miranda Mord











Kannibaalien keittokirja (Like)

Mustaksi satiiriksi kuvailtu teos sukeltaa kieli poskessa (heh) kannibalismin maailmaan. Oskari Patamäki on taitava mainosmies ja arvostettu ravintolakriitikko, sillä hänellä on sekä terävä pää että ylimaallisen tarkka hajuaisti. Lisäksi mies syö ihmisiä, sillä liha on lihaa ja hyvää raaka-ainetta ei kannata heittää hukkaan.

Teos alkaa Oskarin kirjoittaman keittokirjan raakaversiolla, joka osoittautui minulle kirjan haastavimmaksi osioksi. Ihmisruhojen käsittely on kuvattu niin tarkasti, että heikompaa hirvittää ja tuli oikeastaan vähän paha olo. Tämän jälkeen alkaa varsinainen tarina, jossa Oskarin hiottua erakkomaista elämäntyyliä tulee häiritsemään niin uusi virkaintoinen esimies kuin viehättävä Kansallismuseon opaskin. Myös velipojalla on omat hämärähommansa, joihin Oskari sotkeutuu mukaan. Koskisen kirjoitustyyli vie mukanaan. Tarina on mustan huumorin värittämä ja satiirin läpi puskee hyviä kannanottoja muun muassa juuri lihansyöntiin.

Kannibaalien keittokirja
Like, 2017. 250 s.












Maaliskuun mustat varjot (Crime Time)

Maaliskuun mustat varjot on Murhan vuosi -sarjan kolmas osa. Tämän teoksen kanssa armahdin itseäni ja totesin, että luen edeltävät osat myöhemmin jos kirja viehättää. Sarjassa seikkaillaan Hämeenlinnassa kahden yksityisetsivän, entisen poliisin Arosuon ja tämän veljenpojan Juhon, kanssa. Paikallinen turkisyrittäjä palkkaa kaksikon tutkimaan kuka hiippailee hallien lähettyvillä ja samalla selvitellään mahdollisen pentutehtailijan toimintaa.

Aivan ensimmäiseksi kirjasta tuli mieleen Ruosteisen sankarin (ks. alla) Jupe ja tämän omat tutkimukset. Jotain samaa Jupessa ja Juhossa on, jos ei muuta niin letkeä meininki ja viehtymys muistivihkoihin. Maaliskuun mustat varjot tuntui suhteellisen perinteishenkiseltä rikosromaanilta, mutta päähenkilöt eivät onneksi olleet angstin syvimmissä syövereissä kroolaavia "kovaksikeitettyjä etsiviä" vaan oikeastaan aika kiinnostavia hahmoja. Kirja oli leppoisa luettava ja mitassaan oivallinen venyttelemättä hommaa turhuuksiin, joten voisin tosiaan kuvitella lukevani myös sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja jatkavani uuden osan parissa kun sellainen ilmestyy.

Maaliskuun mustat varjot (Murhan vuosi #3)
Crime Time, 2017. 240 s.












Ruosteinen sankari (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storytelissa kymmenosaisena äänikirjasarjana julkaistu Ruosteinen sankari taitaa olla genrensä puolesta jonkinlaista jännityskirjallisuutta. Jupe herää koomasta vuonna 2011 ja edelliset muistot ovat kesältä 1978, jolloin kaverin kanssa tehty mökkimurtokeikka päättyi sananmukaisesti pöpelikköön. Tapahtumaa ei kuitenkaan tunnu olevan selvitetty kunnolla ja Jupe yrittää vanhojen kavereidensa enemmän tai vähemmän suosiollisella avustuksella setviä, mitä kohtalokkaana iltana todella tapahtui.

Menneisyyteen jämähtänyt Jupe on aika sympaattinen sankari leveälahkeisine housuineen ja kulahtaneine ruutuvihkoineen. Nykyajan vempeleitä selitettiin ehkä turhankin paljon, nykylukija kun tietää jo ihan hyvin miten matkapuhelin ja netti toimivat, vaikka kolmikymmenvuotisessa koomassa olleen henkilön ihmetyksen ymmärtääkin. Pidin epäluotettavan kertojan käyttämisestä, muisti kun ei ymmärrettävästi aina ihan Jupella pelaa, ja muutenkin seikkailu vei mukanaan. Raiko Häyrinen luki kirjan miellyttävän ilmeikkäästi ja jatkokertomustyyli sopi tälle tarinalle hyvin.

Teos on julkaistu aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit (Arktinen banaani, 2011).

Ruosteinen sankari
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Ruosteinen sankari, kausi 2 (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storyteliin oli joulun välipäivinä ilmestynyt toinen kausi Ruosteisesta sankarista. Laitoin setin kuunteluun hieman epäileväisenä, mutta aika pian sain todeta että Jupen ja tämän Maija-tädin seuraan oli oikeastaan leppoisaa palata. Erityisesti rautainen Maija sai minulta paljon sympatiapisteitä ja Jupen typerälle sanailuhuumorille oli kiva tuhahdella.

Tarina sijoittuu aikaan joitakin vuosia edellisen "kauden" jälkeen. Maija-täti on tylsistynyt ja houkuttelee Jupen kanssaan selvittelemään vuosia sitten kadonneen Johannan arvoitusta naisen aviomiehen laskuun. Tutkimustyö vie parivaljakon muun muassa uimahallin kassalle, bingohalliin ja lopulta ulkomaille asti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei hommasta myöskään puutu, sillä tapaus tuntuu herättävän kiinnostusta hämäräperäisissä tyypeissä. Onneksi povarista löytyy tarvittaessa reukku.

Raiko Häyrinen jatkaa hyväksi todetulla lukutyylillä ja kuuntelin loppujen lopuksi koko sarjan noin viikossa, joka on minulle melkoisen hyvä äänikirjankuunteltutahti.

Ruosteinen sankari 2
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Salaperäinen sirkus (Karisto)

Salaperäinen sirkus on Sami, Liisa ja Joni -sarjan neljäs osa ja päätin tässäkin tapauksessa lukea edeltävät osat alle. Vaikka teokset ovat kaikki omia seikkailujaan, on niissä viittauksia aiempaan ja tällä tavalla ehdin myös tutustua henkilöhahmoihin paremmin. En kuitenkaan pidä mahdottomana hypätä seikkailuun kesken tarinan.

Sarjan aloittavat osat Haavekaupunki ja Lumottu lelutehdas (Karisto, 2013 ja 2014) tuntuivat myöhempiin osiin verrattuna hieman raaoilta. Samin, Liisan ja Jonin dynamiikka ei ollut vielä kehittynyttä ja aikaa meni hahmojen esittelyyn. Seikkailut eivät myöskään olleet mielestäni niin mukaansatempaavia ja tahti oli hitaampaa. Kaikenlaiset kirjoissa esitellyt vempeleet olivat sen sijaan kyllä kiinnostavia.

Sen sijaan kolmas osa Kirottu kartano (Karisto, 2015) ja tämä uusin Salaperäinen sirkus olivat oikein mainioita. Pidän nopeatempoisesta ja täydestä kerronnasta ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita näissä teoksissa tosiaan oli. Kun hahmot olivat jo tuttuja, oli toilailuja helppo seurata, ja yksityiskohtia ja outoja sivuhahmojan pursuilevat tarinat olivat kovasti mieleeni. Salaperäinen sirkus taitaa kuitenkin viedä tässä vaiheessa suosikin tittelin. Pidin kovasti sympaattisista sirkuslaisista, taianomaisesta tunnelmasta ja siitä, että kaikki ei ollut niin mustavalkoista kuin aluksi voisi kuvitella.

Salaperäinen sirkus (Sami, Liisa ja Joni #4)
Karisto, 2017. 129 s.
Kuvitus: Miranda Mord

***

Kaikki teokset olivat sellaisia, että niiden lukeminen tai kuuntelu oli mukavaa. Tätä toisaalta osasin vähän ounastellakin. Koskisen vahvuus on selvästi monipuolisuus, miten joku ehtiikään saati onnistuu kehittelemään päässään näin monenlaista. Kieli on myös miellyttävää lukea ja kaikissa kirjoissa yhdistyy sanojen rikas käyttö ja rakkaus niillä leikittelyyn. Riimimitassa kirjoittaminen kaipaisi mielestäni vielä hieman hiomista, vaikka pääosin mallikkaasti sekin sujui.

Omia suosikeitani olivat ehkä hieman yllättäen rikosromaanit eli Maaliskuun mustat varjot ja Ruosteiset sankarit. Olen viime vuosina lukenut genren kirjallisuutta aika vähän, mutta nämä maistuivat hyvin. Liekö sitten syynä juuri sympaattiset päähenkilöt ja se, että sankareiden yksityiselämässä ei ryvetä niin kammottavan syvissä vesissä vaikka joitain vaikeuksia onkin.

Kiitellä voisin myös Koskisen tapaa sijoitella päähenkilöiltään miesvoittoisiin tarinoihin myös säpäköitä naishahmoja, tällaisia taisi löytyä jokaisesta kirjasta tavalla tai toisella. Arvostan.

Jatkoa toivoisin Benjaminin meriseikkailuille ja Murhan vuosi -sarjaa aion tosiaan pitää silmällä, kuten jo aiemmin mainitsin. Mikään näistä kirjoista ei kuitenkaan päihittänyt vielä Koskis-suosikkiani Kuinka sydän pysäytetään, mutta odotan kiinnostuksella mitä kirjailijalta seuraavaksi ilmestyy. Nyt koen ansaitsevani Jupen suosikin aleksanterinleivoksen, pitänee leipoa joku päivä.

Myös Kirsin kirjanurkassa osallistuttiin Koskisen haasteeseen, kurkkaa vaikka tästä mitä mieltä Kirsi oli tässäkin esitellyistä lanu-kirjoista.

Välipäivien erikoinen eli vuoden bloggaamatta jääneet

Kuvassa Pekka ja Teija Isorättyän teoksen Nature Morte heittämä varjo Kiasman seinällä.

Ärsyttää, ärsyttää ihan hirveästi että tämän vuoden bloginpito on ollut retuperäistä ja sekavaa. Todella monta hienoa kirjaa on jäänyt kunnolla ruotimatta. Toki niistä voisi vielä kirjoittaa omat postauksensa, mutta koska muistikapasiteettini on rajallinen, olisivat tekstit paljolti torsoja ja sisältäisivät lähinnä muminaa siitä että kirja oli hieno mutten muista siitä juuri mitään. Tähän postaukseen on nyt kerätty tänä vuonna luettuja teoksia, joita en saanut kivasti niputettua minkään teeman alle. Luvassa muistinvaraisia pika-arvioita, kirjat on esitelty lukujärjestyksessä.

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus, 2016. 215 s.

Helmikuussa luettu viime vuoden Finlandia-voittaja oli minulle surullinen kirja surullisesta miehestä. Harmaaseen helmikuuhun se sopi tunnelmaltaan hyvin. Lukemisen jälkeen yritin päästä aamulla ennen töitä katsomaan Tuomiokirkkoa, mutta aikaa oli liian vähän ja korkeat talot tiellä. Sääli. Tuulinen Helsinki oli tässä teoksessa minulle läheisin, se tuntui kauniilta ja tutulta. P.S. Rakastan kirjoja -blogin Sari ehti julistaa tämän yhdeksi vuoden hienoimmista jo julkaisuvuoden helmikuussa.

James Frey ja Nils Johnson-Stelton: Endgame - Pelin säännöt (Rules of the Game)
WSOY, 2016. 355 s.

Endgame-trilogia tuli luettua päätökseen, kun viimeinen osa sattui sopivasti vastaan kirjastossa. Pidin siitä, että piinaavan yksityiskohtaisesti kuvattua väkivaltaa oli kakkososaa vähemmän ja inhimillisyyttä oli enemmän. Pää yritti kuitenkin koko ajan analysoida, että mitkä osat tästä teoksesta ovat niitä kulta-aarteen luo vieviä vihjeitä ja se oli aika raskasta. Tunnelmakin oli todella synkkä ja tätä ajatellessa on aika paha olo. En jää kaipaamaan, vaikka idea näissä olikin ihan vänkä.

Anu Partanen: Pohjoinen teoria kaikesta (The Nordic Theory of Everything: In Search of Better Life, 2016)
Tammi, 2017. 307 s.

Kiinnostava omakohtainen teos Yhdysvaltojen ja pohjoismaiden valtiojärjestelyjen eroista. Pohjoismaiden osuudet tuntuivat kyllä paikoin turhan sliipatuilta ja Yhdysvaltojen lomake- ja säätöhelvetti vaikutti puolestaan ihan kamalalta, en ymmärrä miten tuollaista voi olla. Teksti on pääosin helppolukuista ja Partanen käsittelee aiheita laajasti vakuutuksista talouteen, sairaskorvauksiin ja niin edelleen. Jos jotain, niin tämän kirjan lukemisen jälkeen olin todella, todella onnellinen siitä että sain synnyttää Suomessa ja saan olla tuetulla äitiysvapaalla. Suketus analysoi kirjaa bloggauksessaan oikein mainiosti, menkää sinne lukemaan.

Carrie Fisher: Delusions of Grandma
Simon & Schuster, 1999 (alkup. 1994). 256 s.

Rakastin tätä kirjaa. Enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallinen teos kertoo Hollywood-käsikirjoituksia korjaavasta Corasta, joka tulee yllättäen raskaaksi ja alkaa kirjoittaa kirjeitä syntymättömälle lapselleen. Totta puhuen muistan tästä kirjasta todella vähän, luin tätä vähän sekavaan aikaan, mutta muistan sen tunteen siitä miten pidin Fisherin kirjoitustyylin haastavasta, mutta mukaansatempaavasta rytmistä.

J.K. Rowling: Hogwarts: An Incomplete and Unreliable Guide
Pottermore Limited, 2016. 79 s.

Bussimatkalukemiseksi valittu Tylypahka-kirja tuli luettua käytännössä yhdeltä istumalta. Ihailen, kuinka Rowling on ympännyt maailmaansa niin paljon yksityiskohtia ja tuntuu osaavan vastata kaikkeen, mitä häneltä siihen liittyen voisi kysyä. Potter-fanille oivaa lisälukemistoa, sai kaipaamaan kirjasarjaan uudelleen tarttumista.

Ina Westman: Syliin
Kosmos, 2016. 250 s.

Syliin oli minulle alkuvuoden tärkeimpiä kirjoja toimien jonkinlaisena terapeuttisena luettavana. Luin tämän itse asiassa kahdesti, ensin e-kirjana ja sitten paperilta. Ensimmäinen lukukerta meni sumussa, toisella järjestelin tarinan palaset päässäni. Episodimainen romaani kertoo muun muassa äitiydestä, äidiksi tulemisen vaikeudesta ja toisille helppoudesta, heistäkin jotka eivät äideiksi edes halua. Hyvä mieli tästä ei tullut, mutta jollain tavalla se lohdutti. Helmet-haasteessa tämä oli minulle kohta kirjassa on monta kertojaa. Lumiomenan Katja kehuu, kuinka Westman onnistuu muun muassa kirjoittamaan yksityisestä yleistä.

Carrie Fisher: The Princess Diarist
Blue Rider Press, 2016. 257 s.

Tämä teos vahvisti käsitystäni Fisherin oivallisista kirjoittajan kyvyistä. Fisher on analyyttinen, hauska, tuppaa harhautumaan sivupoluille ja jotenkin pysyy silti asiassa. Kokonaisuutena teos on hieman sekava ja se tuntuu enemmän Fisherin päänsisäiseltä, yksityiseltäkin pohdinnalta kuin yleisölle suunnatulta omaelämäkerralta. Kirjaan liitetyt päiväkirjakatkelmat Star Warsin kuvaamisen ajalta ovat helposti samaistuttavaa luettavaa, sillä samantapaisia asioita olen itsekin 19-vuotiaana omaan päiväkirjaani kirjoittanut (tosin en tietenkään ollut matkalla megatähdeksi, mutta silti). Surullinen ja jotenkin brutaali, mutta silti hauska omaelämäkerrallinen teos. Kuittaan Helmet-haasteen kohdan elämäkerta tai muistelmateos.

Randall Munroe: What if?: Serious Scientific Answers to Absurd Hypothetical Questions
John Murray, 2015 (alkup. 2014). 304 s.

Oivallinen populaaritieteellinen teos pienissä pätkissä luettavaksi, sopii esimerkiksi hammaspesun yhteyteen. Munroen vastaukset omituisiin tiedekysymyksiin ovat viihdyttäviä ja hyvin selitettyjä. Jos sinä tai joku läheisesi tuppaa kyselemään absurdeja tai vaikkei tuppaisikaan, kannattaa kirja lukea, koska hauskahan tämä on. Teos on myös suomennettu nimellä Entäs jos... (WSOY, 2015). Esimakua teoksesta voi fiilistellä Munroen pitämältä xkcd-verkkosarjakuvasivulta.

Kirjavinkkien Mari luki suomennoksen lähes yhdeltä istumalta, samaisen sivuston Hannu kehuu alkuperäisteosta julkaisuvuotensa parhaaksi tietokirjaksi.

Stina Niemi ja Aino Öhman: Elämäni - potilasrunoja
S & S, 2016. 90 s.

Symppiksiä palapelirunoja "leikkauspöydältä" eli lääkäreiden hullunkurisesti sanelemia juttuja runoiksi leikattuna ja liimattuna. Välipalana ihan leppoisa, mutta nopeasti unohtuva kokoelma.

Ralf Andtbacka: Vallarna
Förlaget, 2016. 106 s.

Päädyin lukemaan ruotsinkielistä nykyrunoutta Finlandssvensk läsutmaningenin myötä ja olipa se hyvä juttu. Andtbackan Vallarna-kokoelman valitsin kirjakaupasta selailun perusteella, jokin teoksessa kutsui. Pidinkin tästä kolmiosaisesta runoteoksesta ihan hirveästi, mutta sen lukeminen vaati keskittymistä. Proosaa luen jo ruotsiksi suhteellisen sujuvasti, mutta runoihin piti ihan oikeasti keskittyä. Kaikkea en ymmärtänyt, en lähellekään, mutta tuntui että tunne välittyi ja se lienee olennaisinta. Kokemuksen innoittamana hankin kirjamessuilta läjän ruotsinkielistä runoutta.

Hanna Morre: Tuonen tahto
Osuuskumma, 2016. 133 s.
Kansi: Magdalena Hai

Pännii ihan hirveästi, etten saanut kesällä kirjoitetuksi tästä sillä pidin tästä pienoisromaanista paljon. Espoolaispariskunnan elämä särkyy, kun heidän tyttärensä kuolee rattijuopon yliajamana. Puolisot yrittävät selvityä tilanteesta kumpikin tavallaan. Kesällä kirjoitin muistiin näin: Erinomainen romaani parisuhteesta, surusta ja siitä selviämisestä maltillisin kauhumaustein. Väkevästi kirjoitettu! Olen iloinen, että kirja löytyy kotihyllystä, sillä aion palata siihen vielä myöhemmin. Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika summaa tämän kerralla ahmaistavaksi kamaksi, itsekin myönnän lukeneeni tämän käytännössä yhdeltä istumalta.

Laura Restrepo: Intohimon saari (La Isla de la Pasión, 1989)
Fabriikki, 2015. 315 s.
Suomentanut: Laura Vesanto

Myös tästä Restrepon tositapahtumiin perustuvasta romaanista minulla olisi ollut paljon sanottavaa, siis silloin kesäkuussa kun sen luin. Teos kertoo eristyneestä Clippertonin saaresta ja meksikolaisista, jotka muuttivat saarelle asumaan 1900-luvun alkupuolella. Hurja tarina sotilastukikohdan perustamisesta käsittämättömissä olosuhteissa, meren voimasta, perhesuhteista, inhimillisyydestä. Tämäkin on teos, joka jää pysyvästi omaan hyllyyn. Vastustamaton faktaa ja fiktiota yhdistelevä teos. Mitä luimme kerran -blogin Lauralta teos poisti lukujumin enkä itsekään tämän kanssa jumittelemaan joutunut.

Julio Cortázar: Tuli on kaikki tulet (Todos los fuegos el fuego, 1966)
Teos, 2015. 192 s.
Suomentanut: Anu Partanen

Cortázarin kertomuskokoelma oli kaikessa nyrjähtäneisyydessään makuuni. Mieleen palasi tätä lukiessa muun muassa ranskalainen Claire Castillon ja ei ehkä ihmekään, sillä Argentiinassa syntynyt Cortázar asui suuren osan elämästään Ranskassa. Hurmaavan omituisia kertomuksia. Mieleen palaa erityisesti kokoelman alkupuolella oleva novelli useita viikkoja kestävästä liikenneruuhkasta, jonka aikana ihmiset muodostavat jonkinlaisen pienoisyhteiskunnan.

Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin? (La septième fonction du langage, 2015)
Gummerus, 2017. 377 s.
Suomentanut: Lotta Toivonen

Tämä teos elää mielessäni aivan omaa elämäänsä, sillä voisin vaikka vannoa bloganneeni tästä. No, joka tapauksessa teos sekoittelee riemukkaasti filosofiaa, keskustelutaitoa, semiologiaa ja robertlangdonmaista toimintaa ja toi paikoin mieleen Douglas Adamsin Dirk Gently -kirjat. Intellektuellit viittaukset menivät varmasti paljolti ohi, mutta nautin herkullisen absurdista tunnelmasta. Haastava, muttei älyvaikea. Omppu kirjoittaa teoksesta blogissaan riemastuttavasti, kannattaa lukea bloggauksensa ja tarttua sitten tähän. Tai toisinpäin.

Clara Parkes: Knitlandia: A Knitter Sees the World
Harry N. Abrams, 2016. 160 s.

Luulin tätä kirjaa lainatessani saavani mukavan hupsuttelukirjan neulomisesta, mutta sainkin arvostetun ja tunnetun (niin, tässä se kai sitten nähdään tämä neulontaharrastukseni vakavuus) lanka-asiantuntija Parkesin matkakertomuksia. Ei siinä mitään, mukava kirja tämä oli näinkin ja olihan se leppoisaa matkustella Parkesin siivillä ympäri Yhdysvaltoja, Islantia ja Pariisia erilaisissa käsityötapahtumissa, kahviloissa, tehtaissa ja vaikka missä. Osaisinpa langoista niin paljon kuin Parkes, olen aina hukassa jos pitäisi valita työhön jokin muu lanka kuin ohjeessa ilmoitettu.

Helmet-haasteesta kuittaan tällä kohdan kirjassa harrastetaan tai se liittyy harrastukseen, vaikka Parkesille neulonta onkin pikemminkin henki ja elämä kuin harrastus.

Tiina Lifländer: Kolme syytä elää
Atena, 2016. 344 s.

Lifländer kirjoittaa hengästyttävän kaunista kieltä ja jättää tarinan vähän jalkoihinsa. Itse teos herätti paljon ajatuksia salaisuuksista, valinnoista ja rakkaudesta, mutta jäi hieman viimeistelemättömän oloisiksi. Olisin kaivannut Tonin hahmolle lisää perusteluja, hän tuntui irtonaiselta juonteelta. Helmistä ja Kertusta, vanhenevista naisista salaisuuksineen ja muistoineen, ja erityisesti heidän ystävyytensä kuvauksesta pidin kuitenkin paljon. Leena Lumi kehuu Lifländerin tekstiä töydelliseksi.

Helmet-haasteesta kuittaus kohtaan kirja kertoo vanhenemisesta.

Hanna Hauru: Jääkansi
Like, 2017. 117 s.

Haurun teos on ensimmäinen lukemani teos tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, tarkoituksena on lukea ne kaikki. Jääkansi on taidokkaasti kirjoitettu teos 1950-luvun tienoilta, sodan lopusta, kertomus tytöstä jonka maailma murtuu ja jonka kasvaminen naiseksi on kipua täynnä. Tämä oli minulle ihan kauhean vaikea luettava. Ihailin kieltä, mutta tarina ahdisti minua niin hirveästi että tuntui kuin iholle jäisi limainen kerros, josta en pääse eroon. Ristiriitainen kokemus siis, mutta ihan hirveän hieno kirja. Kannattaisiko kokeilla vielä Haurulta jotain muuta, suositelkaa? Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja suosittelee tätä joka tapauksessa ilmaisuvoimaisen, tiiviin tekstin ystäville.

Raksin tällä kuitenkin Helmet-haasteesta kohdan kirjan nimi on mielestäsi kaunis.

Richard McGuire: Here
Hamish Hamilton, 2014. 304 s.

Here on kauneimpia lukemiani sarjakuvaromaaneja, vaikka sarjakuvaksi kutsuminen voikin olla hieman harhaanjohtavaa. Teoksessa seurataan erään huoneen nurkkaa läpi vuosikymmenten, tai oikeastaan vuosisatojen ja -tuhansien. Samalla aukeamalla voi olla kurkistus niin esihistoriaan, 50-luvulle kuin tähän päivään. Ensimmäisillä sivuilla tarinan seuraaminen tuntuu hieman sekavalta, mutta rytmiin pääsee pian ja alkaa nauttia aikojen välillä vellovasta, pettävän yksinkertaisesta kerronnasta. Todella upea teos.

Vikas Swarup: Slummien miljonääri (Q and A: Slumdog Millionaire, 2005)
WSOY, 2013. 335 s.
Suomentanut: Pirkko Biström

Nyt välipäivinä olen kirinyt läpi Helmet-haasteesta puuttuvia teoksia, Slummien miljonääriä suositeltiin minulle Intiasta kertovaksi kirjaksi. Tunnetuksi Hollywood-elokuvaksikin kuvattu teos kertoo 18-vuotiaasta Ram Mohammad Thomasista, joka onnistuu kuin ihmeen kaupalla voittamaan tv-tietokilpailussa miljardi rupiaa. Thomasia syytetään vilpistä ja tässä teoksessa hän yrittää kohta kohdalta perustella, miten oikein tiesi vastaukset kysymyksiin. Olen nähnyt elokuvasta aikoinaan sen lopun, mutta selvästikään en muistanut sitä kunnolla, sillä teos oli yllätyksiä täynnä. Ideana tämä palapelimäinen romaani on kiinnostava, lukiessa olin välillä malttamaton pääsemään tarinassa eteenpäin, Thomas nimittäin kertoo tarinansa hyvin, hyvin polveilevasti. Kirja kuitenkin herätti kiinnostuksen katsoa myös elokuva tällä kertaa kokonaan.

Huh. Tuntuipa puhdistavalta saada nämä kirjat tänne. Harmittaa silti vähän, monia näistä teoksista olisin halunnut nostaa esiin ihan erikseen, mutta tällä mennään ja ensi vuonna uudelleen. Muutamia postauksia on tulossa vielä tämän vuoden kirjoista, ne olen kirjoittanut aika päiviä sitten mutta jostain syystä ne ovat jääneet vielä julkaisematta.

Jälkikirjoitus tammikuussa

Jostain syystä olin unohtanut merkitä Goodreadsiinkin, että luin viime vuonna myös Neil Gaimanin Norse Mythologyn. Oletettavasti lukuaika on ollut joskus keväällä, en muista enkä löydä tästä mitään merkintää mistään kanavastani. Kirja oli niin sanotusti ihan kiva, ajattelin että Gaiman olisi kehitellyt teeman ympärille jotain omaa mutta kirjassa olikin "vain" myyttikertomuksia uudelleenkirjoitettuna. Mukava niitäkin oli lukea, mutta en nyt mitenkään ihmeellisesti innostunut. Thor oli aika pöljä ja symppis.

Lisäksi luin myös Rachel Brathenin Yoga Girlin. Se oli kiva joogakirja, vaikken siihen aikaan kyllä pystynytkään joogaamaan. Kirjassa oli myös reseptejä, niitä otin muutaman talteen. Kerronnassa oli ehkä vähän liikaa aforistisuutta mutta oli se sellainen opus, jonka voisin lainata vaikka uudestaan.

Mats Strandberg: Risteily

Nautin tästäkin lähin Itämereni mieluummin rantakallioilta kuin risteilyalukselta käsin.

Minulla on monimutkainen suhde risteilyihin. Lapsena reissut olivat kivoja: tax freestä sai karkkia, laivalla oli jännää ja Tukholmassa oli kiva käydä. Aikuisiällä laivamatkustaminen on alkanut tympiä, sillä ihmismassat ahdistavat ja käytävillä ei jaksa liikkua. Viimeisin muisto on Tukholman reissulta: menomatkalla istuimme hytissä turvassa kaikelta hälinältä ja käytävältä kaikuu kovaääninen huuto "Uusitalo tulee!" johon jupisten vastataan "Ja Jani vaan nukkuu.". Se siitä. Tästä huolimatta tai ehkä siksi Mats Strandbergin Risteily oli tavallaan aika viihdyttävää luettavaa, muuttuuhan siinä risteilylaiva Baltic Charisma jonkinlaiseksi helvetin esikartanoksi.

Loistonpäivänsä jo vuosia sitten nähnyt risteilyalus on taas kerran lähdössä Tukholmasta kohti Turkua vatsassaan sekalainen seurakunta risteilymatkustajia. Lapsiperheitä on vähemmistö, vanhalle laivalle tullaan lähinnä halvan viinan ja satunnaisen seuran toivossa. Harva on lähtenyt matkalle ilosta ja riemusta, suurinta osaa kirjan kertojahenkilöitä vaivaa jonkinlainen henkilökohtaisen elämän kriisi johon etsitään edes väliaikaista helpotusta. Melko alussa selviää myös se, että kaikki matkustajat eivät ole tulleet bilettämään vaan joukosta löytyy myös heitä joilla verenhimo on suuri ja kiinnostus muiden elämänjatkumiseen hyvin pieni.

Vampyyrejä siis, risteilyaluksella. Täytyy myöntää, että tämä ulottuvuus teoksessa oli se täky jolla minä tähän tartuin, muutoin olisi suljetun tilan verilöyly jäänyt lukematta. Nytkin tosin arkailin, kauhu ei ole minun lajini ja ensimmäisenä iltana tätä lukiessa jouduin lopettamaan ensimmäisen hyökkäyksen jälkeen ja lukemaan hetken lastenkirjaa uskaltaakseni nukahtaa.

Jatkoin kirjaa seuraavana aamuna kirkkaassa auringonpaisteessa ja loppujen lopuksi kahlasin noin 500-sivuisen teoksen loppuun samaisena päivänä, vaikka kello taisikin jo virallisesti siirtyä seuraavan vuorokauden puolelle. Verilöylyn muuttuessa yhä kaaoottisemmaksi pelko väheni, sitä vain huomasi toteavansa tuonkin tutun hahmon kuolevan (tai "kuolevan") ja käänsi sivua. Kenties huolestuttavaa, mutta joka tapauksessa kirjan lukeminen sujui siis sutjakasti.

Stella Vuoman käännös on mainio ja teksti rullaa kovaa vauhtia eteenpäin. Muutamalle suomalaisuutta korostaville käännöksille, kuten Pohjanmaan kautta skoolaaville ruotsalaisille kohottelin tosin hieman kulmiani, mutta muutoin lähinnä vain kääntelin sivuja tiuhaan tahtiin eteenpäin. Useamman kertojan voimin kuljetettu tarina jaksaa pitää otteessaan ja yllätyksekseni kirja ei myöskään tuntunut liian pitkältä vaikka välillä jäljellä olevien sivujen määrä epäilyttikin. Suurta kiintymystä en osannut kuitenkaan hahmoihin kehittää vaikka muutaman selviämisestä iloinen olinkin ja ehkä hyvä niin, veri kun lensi niin tiuhaan ja lihaa revittiin sen verran monesta tyypistä.

Positiivinen yllätys siis sinänsä, mutten silti aio eksyä entistä useammin kauhuhyllylle. Odotan nimittäin vielä jännityksellä tulevatko alitajuntaan siirtyneet mielikuvat uniin viiveellä. Todettakoon joka tapauksessa että nössölukijakin selvisi tästä hengissä ja huomasi viihtyvänsä.

Mats Strandberg: Risteily (Färjan, 2015)
Like, 2016. s.
Suomentanut: Stella Vuoma
Kansi: Kim Petersen

Feminismiä, feminismiä! Ja Ruskeita Tyttöjä!

Erinäisten mutkin kautta sattui keväästä tulemaan sellainen jonka aikana luin useammankin feministisiä esseitä sisältävän teoksen. Roxane Gayn Bad Feminist saatiin juuri julki myös suomeksi, Koko Hubaran Ruskeista tytöistä on kehukohuttu puoli kevättä ja Chimamanda Ngozi Adichien Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä onnistui aiheuttamaan pienen uutismyrskyn, kun tämä pieni kirja jaettiin kaikille Suomen yhdeksäsluokkalaisille. Hyviä teoksia kaikki tyynni.

Roxane Gayn Bad Feminist oli yllättävänkin tunteita herättävä kirja. Gay kirjoittaa älykkäästi niin feminismistä, naistenvälisestä ystävyydestä kuin Scrabblestakin ja tarjoilee purevia analyysejä erinäisistä populaarikulttuurin tuoreehkoista teoksista. En esimerkiksi tiedä enää, kykenenkö sittenköön lukemaan Kathryn Stockettin The Help -romaania. Tai ehkä nimenomaan pitäisi ja samalla pitää ne analyysikakkulat nenällä, huomata ne ilmeisesti monelta huomaamatta jääneet ongelmat tarinan sisällä.

Tunneskaala lukiessa vaihteli äärimmäisen samanmielisestä nyökyttelystä tuskastumiseen oman kapeakatseisuuden kanssa. Gay ei kuitenkaan syyllistä tai parjaa, vaan nostaa asioita esiin asiallisesti ja perustellen. Lukiessa silti tuntui välillä siltä, että kasvoille lasahti pari omasta valkoisuudesta kipeästi muistuttavaa läpsäystä ja hyvä niin. On terveellistä katsoa asioita välillä toisen näkökulmasta, sellaisesta jota ei voi itse täysin ymmärtää tai kokea mutta jonka tiedostaminen on mielestäni jo hyvä alku. Minä luin tämän englanniksi, mutta kuulemani mukaan vastailmestynyt Koko Hubaran ja Anu Partasen suomennos on oikein mainio ja tuo toivottavasti kirjalle lisää lukijoita.

Adichien vain reilut 40 sivua pitkä kirjanen Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä on kirjoitettu hänen vuonna 2012 TEDxEustonissa pitämänsä puheen pohjalta. Tekstistä tämä puhemaisuus paistaa läpi, sillä koukeroisuuksia ei ole ja osa asioista tuntuu turhan yksinkertaistetuilta. Esimerkiksi kysymys sukupuolten moninaisuudesta on jätetty huomioimatta, kirjassa puhutaan yksiselitteisesti naisista ja miehistä, ja muutenkin kirja tuntuu liian lyhyeltä aiheen laajuuteen nähden.

Pituudessa on toisaalta se etu, että lukemisessa ei kauaakaan mene ja jos nyt ysiluokkalaiset tätä teosta koulussa lukevat niin sivumäärän ei pitäisi olla suuri kynnys. Keskustelunherättäjänä teos myös toiminee hyvin, sillä tartuttavia asioita on monta ja Adichien paikoin jopa hieman provosoiva tyyli kannustaa siihen. Minäkin pääsin keskustelemaan feminismistä ja kirjasta metrossa, kun vastapäätä istuva vanhempi rouvashenkilö kysyi onko tämä se kohuttu kirja ja mitäs se feminismi nyt taas olikaan.

Viimeisenä tästä alussa mainitusta triosta luin Koko Hubaran Ruskeat tytöt ja oli myös aivan oivallinen teos. Hubara kirjoittaa tunne-esseissään älykkäästi ja perustellen. Esseissä käsitellään hiphopia, valitettavan arkipäiväistä rasismia, seksuaalista väkivaltaa ja toisaalta myös onnellisuutta äitiydestä, perheestä. Kirja on kirjoitettu ruskealta tytöltä ruskeille tytöille ja siinä puhutellaan usein lukijaa sinuna, mutta tällä kertaa minä en voi olla se sinä. Se oli hyvä juttu se, pidin ratkaisusta, mutta se ei ollut myöskään poissulkeva seikka, teos antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Teos myös muistutti minua siitä, että olen valkoisuuteni ja sen tiedostamisen kanssa edelleen epämukavuusalueella. En siis syyllistynyt Hubaran tekstistä, mutta muistinpa taas että minulla on vielä opittavaa. Toisaalta epämukavuusalueella olo on hyvä asia, sillä sieltä kun pääsee lopulta pois rämpimään lienee ainakin piirun verran viisaampi. En nyt ryhdy tässä omia kipukohtiani sen kummemmin avaamaan (nolottaa!), mutta eiköhän tässä olla parempaan suuntaan menossa. Sen tosin sanon, että on ollut tässä muutamana vuonna ollut ilo työskennellä kouluissa, joissa oppilasaines on moninaista ja monennäköistä. Tekee hyvää itselle ja veikkaan että niille oppilaillekin.

Tuntuu, että en kauheasti osaa sanoa tästä kirjasta, siitä on kirjoitettu jo niin monta hyvää tekstiä. Hymyilin, ahdistuin ja ajattelin paljon tätä lukiessani. Hieno ja tärkeä kirja. Että jos näin niin kuin suomalaisena pitäisi yksi näistä kirjoista lukea, niin lukekaa Ruskeat Tytöt ja siirtykää siitä Gayn teokseen. Tarvittaessa lisämausteeksi vielä Adichien puhe.

Roxane Gay: Bad Feminist
Harper Perennial, 2014. 320 s.

Chimamanda Ngozi Adichie: Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä (We Should All Be Feminists, 2014)
Otava, 2017. 45 s.

Koko Hubara: Ruskeat Tytöt
Like, 2017. 260 s.

Elina Saksala: Tuottajan käsikirja

Kun katsoo kymmeniä esityksiä vuosittain on vähitellen alkanut kiinnostua myös siitä kaikesta muusta työstä mitä esityksen valmistamiseen tarvitaan. Erityisesti minua kiinnostaa se näkymätön työ, joka ei lavalla välttämättä suoraan näy mutta on olennaista esityksen onnistumiselle. Elina Saksala pyrkii Tuottajan käsikirjassa (Like, 2015) selvittämään tuottajan työn perusteita ja onnistuu siinä kiitettävästi.

Sekä opiskelijoille että jo tuottajan työssä toimiville suunnattu teos tarjoilee niin perustietoa kuin välineitä työssä selviytymiseen. Saksala ruotii muun muassa markkinointia, brändäystä, lakiasioita ja tekijänoikeuksia. Teksti on helppolukuista ja elävää, tulee olo kuin joku opettaisi minulle tätä kiinnostavalla luennolla.

Kiinnostavinta teoksessa kuitenkin ovat lukujen väleissä olevat haastattelupätkät, joissa erilaisissa tuottajapesteissä toimivat ihmiset kertovat omasta työstään. Esiin nousee erilaisia polkuja työn pariin ja haastateltavat pohtivat myös kattavasti mitä hyvältä tuottajalta odotetaan. Työuria esitellään niin elokuvan, tv-tuotannon kuin radionkin alalta. Itse olisin kaivannut vielä lisää teatterinäkökulmaa, se olisi kiinnostanut.

Monet kirjassa esitellyt tuottajan työn perusperiaatteet sopivat käytännössä mihin tahansa työhön, jossa ollaan tekemisissä ihmisten kanssa. Etenkin ensimmäisten lukujen kohdalla nyökyttelin jatkuvasti ja mietin, että tätä voi tällaisenaan käyttää vaikka opettajan työssä. Ihmisten kohtaaminen ja kuunteleminen samalla kun pitää työhommat ojennuksessa ei ole lainkaan hassumpi taito opetella.

Suosittelen kirjaa kaikille tuottajan työstä kiinnostuneille, oli se kiinnostus sitten uteliaisuutta tai opiskeluun liittyvää, ja heille, jotka saattaisivat kaivata lisää välineitä ihmisten kanssa puuhaamiseen.

Elina Saksala: Tuottajan käsikirja
Like, 2015. 245 s.

Lyhytmietteitä lokakuussa

Nyrjähtäneitä todellisuuksia ja kotimaan tunnelmaa.

Olen tänä vuonna keskittynyt enemmän esitystekstien kirjoittamiseen ja sitä myöten kirjatekstit ovat jääneet sanalla sanoen retuperälle. Bloggaamattomien teosten lista ahdistaa, kun en oikein ole oppinut jättämään asiaa sikseen ja linkittömät kohdat omassa kulttuurilistauksessani häiritsevät. Pitempi aika sitten luetuista teoksista ei myöskään tunnu irtoavan kunnollisia tekstejä, joten jälleen kerran turvaudun lyhytarvioihin.

Mila Teräs: Noitapeili

Teräksen Noitapeili tuli luettua toukokuussa. 11-vuotiaat Hugo ja Lydia löytävät mystisen kartan, joka johdattaa heidät ensin erikoiseen Pakurin kirjastoon ja sen kautta Kyöpelinvuorelle keskellä Noitakonferenssia. Pidin teoksessa hirvittävästi positiivisesta suhtautumisesta lukemiseen ja ihanasta kirjastosta. Maailma oli myös luotu hauskasti. Harmillisesti teoksessa käytettiin paljon aikaa huolella luodun noitamaailman kuvailuun ja juonta ei edistetä tällöin juuri lainkaan, joten hahmoihin ei oikein ehtinyt tutustua ja kiintyä. Sympaattinen lastenkirja kuitenkin.

HelMet-haasteessa tämä saa olla kirjastosta kertova kirja, vaikka kirjasto nyt esiintyykin vain seikkailun käynnistävänä ainesosana.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

Yö ei saa tulla kiinnosti kovasti, sillä Raevaaran novellikokoelmasta En tunne sinua vierelläni pidin hirvittävästi. Nukkumatti-teemainen teos olikin sitten tunnelmaltaan aika pelottava ja luin sitä mieluiten valoisan aikaan. Päähenkilö Johanneksen lipsuva ote todellisuudesta on kylmäävää luettavaa, etenkin kun lähipiirin ihmiset kietoutuvat osaksi samaa synkkää tarinaa. Puolivälin jälkeen otteeni tarinasta kuitenkin katosi irrallisten lukuhetkien välillä, ehkä teosta olisi pitänyt lukea intensiivisemmin. Täten tarinan loppupuoli ei vaikuttanut enää niin vahvasti ja jäi tuntumaan vajaalta. Teos jätti kuitenkin jälkeensä todella voimakkaita visuaalisia ja pelottavia muistikuvia.

HelMet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan.

Rosa Liksom: Väliaikainen

Liksom on todellakin lyhyen ilmaisumuodon kuningattaria, sillä Väliaikainen oli hervotonta luettavaa. Tarinoissa pureudutaan suomalaisuuteen ja suomalaisten elämään laajasti ja monelta kantilta. Montaa tarinaa lukiessani tyrskin ääneen ja samassa hetkessä pohdin että olisikohan asioille sittenkään saanut nauraa. Teoksen kahden ensimmäisen osan tarinat iskivät parhaiten, viimeisen osion Lapin porukoille sijoittuneet tarinat tuntuivat vieraimmilta niiden ollessa kauimpana omasta arkipäivän kokemusmaailmasta. Nopealukuinen ja hauska teos kaikessa pinnan alla vellovassa surumielisyydessään.

Mila Teräs: Noitapeili
Otava, 2016. 187 s.

Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla
Paasilinna, 2015. 238 s.

Rosa Liksom: Väliaikainen
Like, 2014. 173 s.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja + haastekoonti

Horisontti vinossa toiselta puolen palloa, Pohjois-Norjasta siis. Ei näkynyt valaita siellä.

Witi Ihimaeran Valasratsastaja (Like, 2003) on herkkä tarina itsepäisestä tytöstä, murenevasta kulttuurista ja valaista. Maorien uskomukset ja tosielämän realiteetit sekoittuvat kiinnostavaksi kertomukseksi, joka vie retkelle Uuden-Seelannin rannikolle. 

Koro Apirana odottaa, että sukuun saataisiin pojanpoika johtajuuden manttelia kantamaan. Poikaa ei kuitenkaan tule, vaan syntyy sinnikäs pieni tyttö Kahu. Koro ei osaa hyväksyä lapsenlastaan, jolle on kaiken lisäksi annettu nimi esi-isän mukaan. Tyttö ei kuitenkaan luovuta, vaan yrittää tehdä isoisälleen mieliksi ja seuraa tätä kaikkialle. Samalla maailma muuttuu, vanhat tavat ja maorikulttuuri ovat katoamassa ja Koro pelkää suvun perinteiden puolesta. Joskus vanhoista uskomuksista on kuitenkin luovuttava, kun pyhät valaat ovat vaarassa ja kaikki uhkaa mennä pieleen.

Tarinaa kertoo pääasiassa Kahun setä Rawiri, nuori mies joka tasapainottelee maailman kutsun ja perinteiden välimaastossa. Rawiri myös rakastaa pientä Kahua varauksetta ja ihailee tämän sinnikkyyttä mutta kummastelee tytön erikoisuutta. Sivustakatsojan näkökulmasta Kahu jää hieman etäiseksi hahmoksi ja ehkä niin on hyväkin, sillä Rawirin kerronnassa jalat ovat tukevasti maassa antaen hyvää vastapainoa myyttisille valaille.

Lukemisesta tekee haastavaa tekstin sekaan runsaasti ripotellut maorin kielen sanat. Kirjan lopussa on kyllä sanasto, mutta sinne selaaminen katkaisi aina lukemisen ikävästi. Lopulta päätin olla tarkistamatta sanoja lainkaan ja lukeminen sujui yllättävän hyvin, sanojen sävystä pystyi päättelemään jotain sisällöstä ja niiden rytmiikka nivoutui osaksi lukuelämystä. Kaikkea ei aina tarvitse ymmärtää.

Kirjaa lukiessa tajuan, että olen nähnyt myös siitä tehdyn elokuvan tai ainakin osia siitä. Rannalla makaavat valaat ja myrskyävä meri palaavat mieleen kuvina vaikka kirjan teksti ei anna paljon avaimia visuaalisuuteen vaan keskittyy lähinnä tunteiden kuvaukseen. 

Valasratsastaja osui hyvään lukusaumaan. Keskittyminen riitti tasapainoilemaan mytologian ja realismin rajamaastossa, vanhat maorilegendat olivat kiinnostavia ja valaat kiehtoivat kovasti. Teoksen pituus on myös juuri sopiva, tarina kantaa ja jättää riittävästi ihmeteltävää ja avoimuutta valaiden pyrstöjen kadottua taas aaltoihin.

Witi Ihimaera: Valasratsastaja (The Whale Rider, 1987)

Like, 2003. 159 s.

Suomennos: Mervi Hangasmäki

***

Valasratsastaja oli Kansojen juurilla -lukuhaasteeseen viime tingassa lukemani haasteen viimeistelevä teos. Alkuperäiskansoihin keskittyvässä haasteessa tarkoituksena oli lukea todellisista alkuperäiskansoista kertovaa tieto- tai kaunokirjallisuutta ja yhden kirjan oli liityttävä saamelaisuuteen. Omat haastesuoritukseni olivat Valasratsastajan lisäksi Päivi Alasalmen hieno, kolmesta ajasta kertova Joenjoen laulu ja Australian aboriginaaleista kertova, totena pidetty mutta sittemmin huijaukseksi osoittautunut Marlo Morganin Viesti oikeiden ihmisten maailmasta. Joenjoen laulu oli näistä kolmesta suosikkini, mutta Valasratsastajassa oli jotain komean alkuvoimaista. Viestistä puolestaan jäi hieman katkera tunnelma mieleen. Kiitokset Suketukselle kiinnostavasta haasteesta!

Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja

Hankoniemen haahkat.

Toisinaan kirjat ottavat oman aikansa. Aloitin Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokirjan (Like, 2004) elokuussa 2014 ja ihastuin. Silti luin teoksen loppuun vasta nyt aloitettuani sen uudestaan tämän vuoden tammikuussa. Luin teosta lähes matkan rytmissä, noin yhden päivän kirjoituksen kerrallaan hampaita pestessäni. Siinä rauhoittui ja tuli harjattua riittävän pitkään, tosin joskus keskittyessä istuin kylpyhuoneessa harja suussani mutta entäs sitten.

Vuonna 1997 Kyllikki Villa lähti rahtilaivalla Suomesta kohti Etelä-Amerikkaa. Matkapäiväkirjan sijaan Villa puhui päivittäin tuntemuksiaan ja kokemuksiaan mikrokaseteille, sittemmin ne litteroitiin ja editoitiin tämän matkapäiväkirjan muotoon. Ikää tällä matkalla Villalla oli jo 73 vuotta ja vanhuus alkoi painaa päälle, paljon päiväkirjassa pohditaankin omaa jaksamista ja ikääntymistä. Toisaalta on myös iloa ja uskallusta, seikkailunhalua sen kaiken varovaisen liikkumisen ja olemisen taustalla, riemua siitä että saa olla laivalla ja löytää luotettavan taksikuskinsa taas vuosien jälkeen.

Itseä lukiessa jotenkin lohdutti se, kuinka kehon haurastumisesta huolimatta sitä voi lähteä yksin rahtilaivalle ja pärjätä. Nähdä delfiinejä, ihmetellä sitä kuinka jokaisessa satamassa tuntuu tulevan viivytyksiä, uida kansialtaassa aamun koitossa ja ottaa illalla pienen lasillisen konjakkia. Ja kaiken lisäksi voi lähteä seikkailuillekin, vaikka ensin epäilyttäisi että jaksaako ja pystyykö.

HelMet-haasteesta kuittaan tällä kohdan matkakertomus.

Kyllikki Villa: Vanhan naisen lokikirja
Like, 2004. 333 s.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika ja Iltojen sinessä

Joan Didion on nimenä minulle tuttu, ei sen kummemmin. Huhtikuussa oli Teatteri Jurkan bloggareille järjestämä Lue, koe, kirjoita -haaste, jossa luettiin Didionin teokset, päästiin Katri Kekäläisen inspiroivalle teatterikritiikin kirjoittamisen intensiivikurssille ja lopulta nähtiin näytelmä Maagisen ajattelun aika ja kirjoitettiin siitä. Ensimmäisen osion eli kirjojen lukemisen suoritin kiireellä ennen kritiikkikurssia, mutta tämä varsinainen bloggaaminen venyi luovasti kesäkuulle.

Teoksessaan Maagisen ajattelun aika (Like, 2007) Didion elää läpi miehensä kuoleman jälkeisen vuoden. Kuolema tapahtuu yllättäen joulukuussa, kotona vietettynä iltana avioparin palattua juuri sairaalasta koomassa makaavan tyttärensä luota. Vuoden aikana Didion yrittää selittää itselleen miehensä kuolemaa, käy läpi siihen johtavia tapahtumia ja jää kiinni pyörteisiin, jotka heittävät tämän menneen hetkiin.

Surun kokemus teoksessa on yksityinen, kuin läpileikkaus Didionin tunteman menetyksen anatomiaan. Yksityisyys aiheutti minulle sen, että koin vaikeaksi samaistua ja liikuttua hänen surustaan, enhän minä tuntenut hänen miestään tai tytärtään tai ihmisiä joista kirjassa kerrotaan. Sen sijaan alan kyllä verrata surun kokemista omaani, niihin tunteisiin joita on itse kokenut.

On kirja toki surullinen ja koskettava, mutta välillä tulee hieman tirkistelevä olo. Suru on, no, niin yksityistä ja jättää Didionin sanoin ihmisen niin hauraaksi ja jollain tavalla läpinäkyväksi. Ja ehkä siinä on sekin, että kirja vie ajattelemaan sitä omaa surua ja jään analysoimaan, en haluaisi juuri nyt tehdä sitä.

Puhtaana lukukokemuksena Maagisen ajattelun aika oli kuitenkin varsin miellyttävä, vaikka tauon jälkeen kerronnan rytmiin oli hidasta päästä. Ajatus hyppii ajasta ja paikasta toiseen kirjassa ja sitten omassakin päässä. Rytmin tullessa tutuksi teksti soljuu ja kulkee kuin polveileva joki.

Teoksessa Iltojen sinessä (Like, 2012) on siirrytty ajassa eteenpäin. Miehen menetyksestä on tuskin alettu toipua, kun Quintana-tytär joutuu sairaalasta toiseen ja aika vie kohti vääjäämätöntä kohtaloa. Didion muistelee teoksessa tytärtään, vanhemmuuttaan, pohtii omaa vanhenemistaan ja yksin olemistaan.

Luettuna Maagisen ajattelun ajan jälkeen Iltojen sinessä oli jollain tavalla helpompi, se ei ollut yhtä hauras vaikka surullinen olikin. Lyhyestä mitastaan huolimatta teoksen painolasti on sivujaan raskaampi. Jotenkin kauheaa kuitenkin sanoa, että tämä oli tosiaan kevyempi itselle, ehkä osasin jo valmistautua tyyliin, suruun, vääjäämättömään.

Olisin ehkä jonain toisena aikana osannut suhtautua näihin kirjoihin eri tavalla. Nyt ne olivat minulle vaikeita, tämä teksti on tosiaan ollut luonnoksissa jo usean kuukauden enkä ole palannut siihen. En myöskään aikone palata näihin teoksiin enää. Jollain tavalla kuitenkin arvostan Didionia, sitä rohkeutta jolla hän kirjoittaa asiat esiin ja asettaa oman rikkinäisyytensä kaikkien näkyville.

Joan Didion: Maagisen ajattelun aika (The Year of Magical Thinking, 2005)
Like, 2007. 221 s.
Suomentanut: Marja Haapio

Joan Didion: Iltojen sinessä (Blue Nights, 2011)
Like, 2012. 151 s.
Suomentanut: Kirsi Luoma