Lavalta: Hyvät siskot (Lahden Uusi Kesäteatteri)

 Vaivaannuttavat kahvikutsut. Kuva: Laukes

Jos tahto riittää keinot löytyy

Jonkinlaisia kesäteatteriperinteitä sitä on tullut ylläpidettyä ja puoli kesää kestäneen hookaamisen jälkeen lähdettiin lopulta puolispontaanisti katsomaan mitä Lahden Uusi Kesäteatteri oli tällä kertaa kehitellyt. Tänä vuonna esityspaikka oli vaihtunut Messilästä Lahden Katu-klubille ja aihekin oli aikaisempien vuosien parisuhdeiloitteluita painavampi, sillä Hyvät siskot -esityksessä käsiteltiin naisten äänioikeuden saapumista Suomeen.

Kotielämäänsä jo hieman kyllästynyt Ulrika (Anni Kajos) on liittynyt naisaktivistien joukkoon vahvatahtoisen Ellenin (Linda Hämäläinen) esimerkin innoittamana. Helga-sisko (Annamaria Karhulahti) suhtautuu siskonsa uuteen intoon kauhistellen, eihän nyt rauhallista eloa kannata turhaan järkyttää saati sitten että laittaisi jalkaansa housut! Vähitellen aate kuitenkin sytyttää myös rauhallisen Helgan. Aviomiehet (Panu Kangas ja Osku Äirilä) seuraavat vaimojensa puuhia salaa ja vähän kauhistellen, mutta kaipa sitä voi jääräpääkin muuttaa mieltään. Oma osansa tarinassa on myös Ellenin kamppailulla vanhoillista isäänsä vastaan: uskaltaako tytär nousta julkisesti puhumaan aatteensa puolesta, uhmata isää?

Musiikillisesti Hyvät siskot on jälleen taattua Laukes-laatua. Asko Turkian johtama kolmihenkinen bändi huolehtii soitannasta ja kappaleet on tällä kertaa valittu kotimaisten naisartistien tuotannosta. Jo esityksen aloittava Kaija Koon Supernaiset nosti odotukset korkealle, sovitus oli erinomainen ja omansakuuloinen. Hämäläinen veti esityksessä useammankin kappaleen vakuuttavalla raphenkisellä otteella, niistä pidin kovasti, ja pääosin Karhulahden ja Kajoksen vetämä Siskoni-kappale jäi mieleen hienona tulkintana. Miehet jäivät nyt lauluissa hieman taka-alalle, mutta hyvältä kuulostivat hekin.

Naiset ensin! Kuva: Laukes

Viisihenkinen näyttelijäkaarti pelaa hyvin yhteen Tommi Kainulaisen ohjauksessa. Tarina oli hyvällä tavalla asiaansa vakavasti suhtautuva, mutta ei silti sortunut saarnaamiseen vaan tasapainotteli asian esiintuomisen ja huumorin välimaastossa hienosti. Kesäteatterille tyypillinen miehet mekossa -osuuskin käsiteltiin näppärästi siten, että hommasta ei tullut vaivaannuttava vaan myös omalta osaltaan lämminhenkisen kantaaottava. Erästäkin Almaa jää jopa vähän ikävä.

Esityspaikkana Lahden Katu-klubi oli varsin hyvä, sillä jopa viime tingassa saamiltamme takarivipaikoilta näki ja kuuli hyvin. Lavastus oli pelkistetty, mutta eipä siinä kummempia tarvittukaan. Muutamiin yksityiskohtiin, kuten esimerkiksi Ulrikan kodin kukka-asetelmaan, oli kuitenkin kiinnitetty ihailtavan tarkkaa huomiota. Ainoat miinukset keksin muutamassa kohtauksessa nähdyistä valaistusratkaisuista, jotka olisivat sopineet paremmin keikalle kuin 1900-luvun alkuun sijoittuvaan esitykseen. Simppeli toimi tässäkin visuaalisessa elementissä tällä kertaa paremmin.

Kokonaisuus siis ilahdutti, kannatti mennä. Laukesin vahvuus on edelleen laulullisessa monipuolisuudessa ja sujuvassa juonenkuljetuksessa. Kummempia kiemuroita ei tarvita, kun perusosaset ovat priimaa. Seuraavaa Laukesin spektaakkelia saadaan ilmeisesti odottaa vuoteen 2019, toivottavasti silloin luvassa on jotain todella messevää.

Lavalta: Mökkinaapurit (Lahden Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius

Muutama kesäteatteri on vakiinnuttanut paikkansa kesäohjelmistossamme ja edellisten vuosien onnistunutta kuviota noudattaen suuntasimme siipan kanssa jälleen Messilän Markkinaravintolan suojiin katsastamaan Lahden Uuden Kesäteatterin tämänvuotista tuotosta. Mökkinaapurit, alaotsikoltaan kesän salarakkain musiikkikomedia, kuljettaa katsojat rauhallisen järven rannalla sijaitsevalle mökille. Musiikkina kuullaan männävuosien oivallisia käännöshittejä ja niiden myötä paljastetaan totuus jos toinenkin.

Lasse Hiippa (Joel Mäkinen) nauttii mökillään omasta rauhasta ja iloitsee jo etukäteen siitä, kuinka tulee pian saamaan myös naapurimökin omakseen. Suunnitelmat sotkee yllättäen paikalle ilmestyvä serkkupoika Kristian (Peter Nyberg), joka on päättänyt jäädä koko kesäksi mökille parantelemaan burnoutiaan. Rauhaa ei kuitenkaan ole luvassa, sillä pian paikalle pelmahtavat myös Kristianin huolehtiva äiti (Maruska Verona) ja hänen vaativin asiakkaansa, glamour-tanssija Barbi Puttonen (Linda Hämäläinen) kuskinaan mykistävästä ihmispelosta kärsivä iskelmälaulaja Nelli Kaneli (Anni Kajos). Mökkimeiningeissä tunnelma tiivistyy, kipinät lentelevät ja salaisuudet paljastuvat eikä rakkauttakaan puutu kun käkikellot käyvät kukkumaan.

Näyttelijät ovat tunteiden tulkkeina parhaimmillaan laulukohtauksissa. Ääntä ja karismaa löytyy ja, kuten kapellimestari Asko Turkia käsiohjelmassa toteaa, kornitkin sanoitukset onnistuivat välittämään aitoja tunteita. Nybergin Olen jäänyt oven taa on ollut korvamatona nyt viikon. Jäin myös kaipaamaan ensimmäisessä kohtauksessa vilahtanutta iskelmätähti Simo Tapiota ja taustalaulajiaan uudestaan lavalle. Mies hehkutteli esityksen jälkeen kovasti myös stemmalauluja, harvoin sitä pääsee tällaista kuulemaan.

Rytmillisesti esityksen ensimmäinen puoliaika jäi hieman valjuksi, vaikka näyttelijäsuorituksissa sinänsä ei mitään vikaa ollutkaan. Toinen puoliaika onneksi nostatti tunnelmaa kiitettävästi ja juonenkäänteitäkin oli niin monta että kaikkia emme edes arvanneet oikein, bonukset siitä. Kokonaisuutena Mökkinaapurit oli kuitenkin toimiva ja stereotyyppisiin hahmoihin oli löydetty myös syvempiä näkökulmia. Esimerkiksi pinkkiin pukeutuvasta Barbista olisi voinut tehdä totaalibimbon, mutta pintaa vähän raaputtamalla alta löytyi kuitenkin sellainen kunnon tyttö. Visuaalisesti esitys oli myös hienoa katseltavaa, Sari Paljakan lavastus on mökkiperinteitä kunnioittaen valmistettu.

Laukes vakuutti minut jo kolmatta vuotta peräkkäin siitä, että taitaviin laulajiin ja hyviin sekä paikoin yllättäviin biisivalintoihin nojaava konsepti toimii. Tarinallisesti Mökkinaapurit ei ehkä ollut se kesän kaunein kukkanen, mutta viihdyttää se osasi ja reissu Lahden suuntaan oli onnistunut. Odotan innolla mitä Laukes kehittää ensi kesäksi.

Esitys pyörii Messilässä enää tänään keskiviikkona ja huomenna torstaina.

Lavalta: Cats (Laukes / Lahden kaupunginteatteri)

 Kuva: Johannes Wilenius

Olen nähnyt Andrew Lloyd Webberin Catsin vuosia sitten Hartwall Areenalla ja sen musiikki on jäänyt pitkäaikaiseksi kumppaniksi, mutta musikaalin uudelleennäkemisestä en varsinaisesti ole haaveillut. Lahden kaupunginteatteriin ja Lahden Uuden Kesäteatterin yhteisproduktio päätti kuitenkin ujuttaa mainioiden kappaleiden lomaan aimo annoksen nykysirkusta, joten ei ollut muita vaihtoehtoja kuin suunnata jälleen kerran kohti mäkihyppykaupunkia.

Webberin Cats on saanut innoituksena T.S. Eliotin runoteoksesta Old Possum's Book of Practical Catsista. Mikko Koivusalon käännöksessä hellikkikissoiksi vääntyneet kissat kokoontuvat kaatopaikalle ja kisailevat siitä, kuka pääsee aloittamaan kissanelämänsä uudelleen. Kissoissa löytyykin aikamoisia persoonallisuuksia hieman höpsähtäneistä teatterikissoista akrobaattisiin temppuihin ja kujeisiin taipuvaisiin kattinuorukaisiin.

Lahti ei pettänyt (musiikki)teatterikaupunkina tälläkään kertaa, sillä Catsin katsominen oli pelkkää iloa. Tutut kappaleet kuulostivat mainioilta myös suomeksi ja esiintyjät olivat Lahdelle tuttuun tapaan erinomaisia. Itse innostuin erityisesti kappaleista, joita hyräilen muutenkin itsekseni usein. Juha Pihanen oli tavattoman sympaattinen teatterikissa Kysinä (miten nerokasta kääntää Asparagus Kyssäkaaliksi!), Mikael Saari syöpyi siipan verkkokalvoille skarppina junakissa Kiikunkinttuna ja olihan se Peter Nyberg nyt oikein mainio Räntäntouho.

Kuva: Johannes Wilenius

Sirkuksen lisääminen kissojen kaveriksi oli loistava valinta! Lavalla nähdään temppuilua muun muassa rengas- ja washingtontrapetsilla, kankaalla ja huikealla cyr-renkaalla höystettynä aimo annoksella akrobatiaa. Itse huomasin jatkuvasti seuraavani erityisesti ärsyttävän taitavaa Karita Tikkaa, miten voikin ihminen liikkua niin! Otto Tammivaaran temppuilu cyr-renkaalla oli myös aikamoista katsottavaa. Toki mukaan mahtui myös tanssikoreografioita, mutta on se myönnettävä että sirkustemput sopivat tähän kuin viikset kissalle ja pudistivat hyvin pölyjä Catsin vakiintuneesta lavanäkymästä.

Pölytys näkyi myös esityksen visuaalisessa ilmeessä, sillä kissamaskit ja tekoturkit oli jätetty suosiolla pois. Heli Salomaan suunnittelemat futuristiset puvut miellyttävät silmää ja silti esiintyjät on helppo kuvitella kissoiksi. Myös Markku Luuppalan luotsaama orkesteri on nostettu täällä isoon osaan ja istutettu lavaa hallitsevalle korokkeelle ja oikein ansiokkaasti siellä soitetaankin, ilo on kuunnella ja kerrankin myös nähdä, siis silloin kun malttoi katsoa pois niistä kissoista.

Kyllä vaan kannatti taas matkustaa, sillä esityksen jälkeen kolmipäisen seurueemme suusta ei tullut kuin hehkutusta. Ihanat hellikkikissat, kiitos, kyllä tässä koiraihminenkin heltyi!

Lavalta: Kaikki sanoo tahdon (Lahden Uusi Kesäteatteri)

Kuva: Johannes Wilenius / Laukes

Kävipä niin, että viime kesänä armas mieheni täytti teatterireissun jälkeen katsojakyselyn ja sen seurauksena sähköpostin kautta kilahti palkintona liput Laukesin tämän kesän häämusikaaliin Kaikki sanoo tahdon. Esitys oli katsomislistalla jo valmiiksi, joten ilomielin suuntasimmekin sitten kohti Messilän markkinaravintolaa ja häähumua.

Annabella (Anni Kajos) on menossa naimisiin sydämensä valitun, turvallisen ja rakkaan Albertin (Miiko Toiviainen) kanssa. Kuin koristeena hääkakkuun vihkijäksi on lisäksi tulossa kymmenen vuotta Papua-Uudessa-Guineassa vaikuttanut isä Aulis (Juha Pihanen). Hääpukuostoksilla vastaan tuleva äiti Tuulikki (Annamaria Karhulahti) päättää kuitenkin laittaa pakan sekaisin, sillä hän aikoo astella myös avioon nuoren rakastajansa Laurin (Mikael Saari) kanssa. Siinäpä voittekin sitten arvata kenen katseet kohtaavat ja miten ja millaista hässäkkää se aiheuttaa hääsuunnitelmien suhteen, etenkin kun mikstuuraan lisätään vielä inasen epäilyttävä lääkäri, rullaluistimia ja paljon, paljon tylliä.

Aivan ensimmäiseksi on todettava, että Laukes on musiikillisesti jälleen aivan omaa luokkaansa. Laulavat näyttelijät ovat kaikki hengästyttävän taitavia ja etenkin moniääniset kappaleet saavat sydämen läpättämään. Lavalla kuultavat rakkauslaulut ovat monelle varmasti tuttuja, mutta ne on sovitettu hienosti musikaalin tyyliin. Mies esimerkiksi kehui R-A-K-A-S-kappaleen sovitusta ja ensimmäisen puoliajan päättävä Perutaan häät nerokkaine Thriller-koreografioineen oli herkkua niin korville kuin silmille. Näyttämöllä nähdään myös oikein komea sing-off nuorten kosijoiden välillä. Aplodit ja kehut kuuluvat toki myös illan hääbändille, jossa soittimissa ovat Asko Turkia, Niklas Hagmark ja Sirkku Hilanko.

Ihana Tuulikki Kemppinen (Annamaria Karhulahti). Kuva: Johannes Wilenius / Laukes

Vaaleanpunaisesta mainoksesta päätellen juonellisesti oli luvassa hauskuutta, höttöä ja romantiikkaa. Jossain on kauhisteltu että mahtaako siirappia olla liikaakin, mutta minä olisin kaivannut sitä vielä lisää. Etenkin loppuun jäin haaveilemaan onnellisemmasta kohtalosta eräällekin hahmolle, mutta kynäilimme siinä esitystilasta poistuessa hänellekin paremman kohtalon. Tästä lopun pienestä niikahduksesta huolimatta lavalla nähdään toki myös mainiota huumoria, etenkin Karhulahden hurmaava Tuulikki van Kemp viehätti muistuttaen paikoin eräästä tutusta rakkaasta henkilöstä.

Jos viime vuoden Pieni Lemmenleikki oli Afrikan tähti, on Kaikki sanoo tahdon niin sanotusti vain säihkyvä rubiini. Tuhannella punnalla kuitenkin saa ja pääsee, joten Laukesin kesäteatteri jatkaa myös ensi vuonna osana kesän must-ohjelmistoa, darling. Odottamisen arvoinen lienee myös tammikuussa ensi-iltansa saava yhteistyöproduktio Cats Lahden kaupunginteatterin kanssa, joten pistäkäähän Lahti syyniin siellä!

Lavalta: Pieni lemmenleikki (Lahden Uusi Kesäteatteri)

Kippis ja kulaus! Kuva: Johannes Wilenius/Laukes

Teatterikatko tuli katkaistua jossain määrin extempore, kun sain maanantaina idean että nythän lähdetään torstaina Lahteen. Mies kysyi että mikä siellä menee, minä sanoin että Lahden Uuden kesäteatterin Pieni lemmenleikki. Liput lipputoimistosta ja torstaina suuntasimme mobiilin nokan kohti Messilää.

Pieni lemmenleikki tarjoaa palan vaihtoehtohistoriaa. Suomen tulevalle kuninkaalle, prinssi Wolfgang von Hessel-Kasselille on löydettävä morsian ja siihen on valittu senaattorin hemaiseva tytär Amalia. Prinssi ja Amalia eivät kuitenkaan ole pakkoavioliitosta kovinkaan innoissaan ja juonivat tahoillaan adjutanttinsa Klausin ja ystävänsä Saara-neidin kanssa miten asia saataisiin hienosti hoidettua. Rakkaus ei vain suostu pelaamaan nuorten valitsemilla säännöillä ja luvassa onkin aikamoinen tunteiden sekametelisoppa euroviisusävelien soidessa taustalla.

Kuva: Johannes Wilenius/Laukes

Ensimmäisen puoliajan jälkeen mies totesi, että tämähän on mukava höyhenenkevyt farssi. Nyökyttelin mukana ja lisäsin, että vaikka esityksessä oli jo tuotu lavalle monta kesäteatteri-inhokkiani (ryypiskely, pikkutuhmat vitsit jne.) en ollut lainkaan ärsyyntynyt vaan homma oli tehty sellaisella tavalla että katsomossa sai oikeasti nauraa. Toisella puoliajalla meno jatkui vauhdikkaana, loppuhuipennus vaati toki useita juonenkäänteitä ja vaikka lopputuleman uskalsi arvata onnistui esitys myös yllättämään. Koko esityksen nähtyään määritelmän farssi sai tosin viivata yli sillä kepeydestään huolimatta näytelmällä oli oikeasti sanottavaa ja annettavaa, se ei missään nimessä ollut pelkkää harmitonta huvittelua.

Lavalla nähdään lemmenpareina Henna Wallin (Saara) ja Miikka Wallin (Wolfgang) sekä ällistyttävä Annamaria Karhulahti (Amalia) ja Mikael Saari (Klaus). Koko tiimillä riittää ääntä ja esiintymiskykyä vaikka muille jakaa. Laulunumerot nostavat ihokarvat pystyyn ja Tipitii soi iloisesti Sadan salaman (kuuntele täällä) ja Penkki, puu ja puistotien kanssa. Pelkkää hupailua eivät laulut kuitenkaan ole, erityisesti toisella puoliajalla kuultavat Päivä kahden ihmisen (Saari ja M. Wallin) sekä Rukoilen (Karhulahti ja Saari) vakuuttavat viimeistään siitä että tässä tehdään nyt teatteria suurella sydämellä.

Musiikki on muutenkin tehty viimeisen päälle, sillä säestys on tietysti paikan päällä soitettua. Musisoinnista vastasivat kapellimestari Asko Turkia, viulisti Sirkku Hilanko ja sellisti Niklas Hagmark. Kiitosta täytyy antaa myös lavastuksesta ja puvustuksesta, vaikka tämä nyt meneekin tällaiseksi hehkutukseksi. Ei voi mitään, hyvä oli.

Harmittelin viime vuonna kovasti, että kehuttu Laukesin esikoinen Myllysaaren Kaunis Justiina jäi näkemättä. Onneksi tänä vuonna kävi toisin ja pääsimme vihdoin tutustumaan Lahden kesäteatteritarjontaan. Täytyy tosin myöntää, että esityksen taso ei varsinaisesti yllättänyt: yksikään näkemistäni esityksistä, jossa on ollut Lahden musiikkiteatterilinjan kasvatteja, ei ole ollut huono.

Lopussa on helppo hymyillä, mutta kuka sai kenet? Kuva: Johannes Wilenius/Laukes

Laukes saa siis meidän kaksikoltamme raikuvat aplodit (ja niin se sai myös koko Markkinaravintolan yleisöltä). Palaamme Lahden seudulle ehdottomasti myös ensi kesänä, tällaista ei kannata jättää väliin. Bravo.