Lavalta: Vertigo (Lahden kaupunginteatteri)

Kuva: Aki Loponen

Liian raskaat salaisuudet kannettavaksi

Lahden kaupunginteatterin versiointi Vertigosta on hengästyttävää katsottavaa. Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin rikosromaanin tuntevat monet varmasti laillani paremmin Hitchcockin elokuvana ja olin yllättynyt kuinka hyvin tämä psykologinen trilleri taipuu myös näytelmäksi. Siitä lienee kiittäminen ohjaaja Tommi Kainulaista, joka on saattanut lavalle läpikotaisin tyylikkään tarinan rakkaudesta, intohimosta ja salaisuuksista.

Ammatillisen tragedian myötä virkansa jättänyt etsivät Flaviéres palkataan varjostamaan tuttavansa vaimoa. Vaimo Madeleine on käyttäytynyt oudosti jo pitkään, aivan kuin hän ei olisi aivan läsnä. Tapahtumat törmäyttävät varjostajan kuitenkin yhteen kohteensa kanssa ja rakkaus syttyy. 

Elämyksenä Vertigo on kokonaisvaltainen. Kaikki on suunniteltu viimeistä piirtoa myöten. Pekka Korpiniityn ruskeasävyinen ja pelkistetty lavastus nostaa henkilöt keskiöön, Maija Korsun pukusuunnittelu on puolestaan täydellisen eleganttia. Vähäeleinen tausta pakottaa näyttelijät antamaan parastaan, tässä ei voida piilottaa mitään visuaalisen ilotulituksen taakse. Vain muutamassa kohtauksessa annetaan harkittua tilaa projisoinneille ja muutamalle näyttävämmälle, no, tempulle. 

Teemu Palosaari on upea Flaviéres, salaperäinen ja intohimossaan periksiantamaton. Vastaparina tarinaansa kertovalle miehelle toimii etsivä, hetki hetkeltä tarinaan syvemmälle vajoava Tapani Kalliomäki. Maiju Saarinen puolestaan on upea, eteerinen Madeleine, johon Flaviéresin on helppo kohdistaa huomionsa. Sanalla sanoen roolitus on erittäin onnistunut niin pää- kuin sivurooleissa. 

Näytelmän loppu on melkomoista pyöritystä, katsomossa saa todella keskittyä jotta ei menetä yhtäkään tiedonmurusta. Onneksi oma muistini on sen verran hatara, että elokuvasta oli jäänyt mieleen vain otteita, sain todella jännittää mitä tulee tapahtumaan. En pettynyt. Uskoin epätoivoon ja vimmaan, salaisuuksien verkkoon josta ei ollut pois pyristelemistä.

Kiitos Lahti. Tällaista pitää teatterin olla.

Esityksiä on jäljellä vielä muutamia, suosittelen lämpimästi.

Lavalta: Cats (Laukes / Lahden kaupunginteatteri)

 Kuva: Johannes Wilenius

Olen nähnyt Andrew Lloyd Webberin Catsin vuosia sitten Hartwall Areenalla ja sen musiikki on jäänyt pitkäaikaiseksi kumppaniksi, mutta musikaalin uudelleennäkemisestä en varsinaisesti ole haaveillut. Lahden kaupunginteatteriin ja Lahden Uuden Kesäteatterin yhteisproduktio päätti kuitenkin ujuttaa mainioiden kappaleiden lomaan aimo annoksen nykysirkusta, joten ei ollut muita vaihtoehtoja kuin suunnata jälleen kerran kohti mäkihyppykaupunkia.

Webberin Cats on saanut innoituksena T.S. Eliotin runoteoksesta Old Possum's Book of Practical Catsista. Mikko Koivusalon käännöksessä hellikkikissoiksi vääntyneet kissat kokoontuvat kaatopaikalle ja kisailevat siitä, kuka pääsee aloittamaan kissanelämänsä uudelleen. Kissoissa löytyykin aikamoisia persoonallisuuksia hieman höpsähtäneistä teatterikissoista akrobaattisiin temppuihin ja kujeisiin taipuvaisiin kattinuorukaisiin.

Lahti ei pettänyt (musiikki)teatterikaupunkina tälläkään kertaa, sillä Catsin katsominen oli pelkkää iloa. Tutut kappaleet kuulostivat mainioilta myös suomeksi ja esiintyjät olivat Lahdelle tuttuun tapaan erinomaisia. Itse innostuin erityisesti kappaleista, joita hyräilen muutenkin itsekseni usein. Juha Pihanen oli tavattoman sympaattinen teatterikissa Kysinä (miten nerokasta kääntää Asparagus Kyssäkaaliksi!), Mikael Saari syöpyi siipan verkkokalvoille skarppina junakissa Kiikunkinttuna ja olihan se Peter Nyberg nyt oikein mainio Räntäntouho.

Kuva: Johannes Wilenius

Sirkuksen lisääminen kissojen kaveriksi oli loistava valinta! Lavalla nähdään temppuilua muun muassa rengas- ja washingtontrapetsilla, kankaalla ja huikealla cyr-renkaalla höystettynä aimo annoksella akrobatiaa. Itse huomasin jatkuvasti seuraavani erityisesti ärsyttävän taitavaa Karita Tikkaa, miten voikin ihminen liikkua niin! Otto Tammivaaran temppuilu cyr-renkaalla oli myös aikamoista katsottavaa. Toki mukaan mahtui myös tanssikoreografioita, mutta on se myönnettävä että sirkustemput sopivat tähän kuin viikset kissalle ja pudistivat hyvin pölyjä Catsin vakiintuneesta lavanäkymästä.

Pölytys näkyi myös esityksen visuaalisessa ilmeessä, sillä kissamaskit ja tekoturkit oli jätetty suosiolla pois. Heli Salomaan suunnittelemat futuristiset puvut miellyttävät silmää ja silti esiintyjät on helppo kuvitella kissoiksi. Myös Markku Luuppalan luotsaama orkesteri on nostettu täällä isoon osaan ja istutettu lavaa hallitsevalle korokkeelle ja oikein ansiokkaasti siellä soitetaankin, ilo on kuunnella ja kerrankin myös nähdä, siis silloin kun malttoi katsoa pois niistä kissoista.

Kyllä vaan kannatti taas matkustaa, sillä esityksen jälkeen kolmipäisen seurueemme suusta ei tullut kuin hehkutusta. Ihanat hellikkikissat, kiitos, kyllä tässä koiraihminenkin heltyi!

Lavalta: Chicago (Lahden Kaupunginteatteri)

 Elsa Saisio Velmana. Kuva: Sami Heiskanen

Lokakuisen viikonlopun naisvankiteema jatkui, kun suuntasimme Lahden Kaupunginteatteriin katsastamaan Chicago-musikaalia. Musikaali on minulle ennestään tuttu vain elokuvaversiostaan, joten odotin kovasti mitä Lahdessa on saatu lavalla aikaan. Kiinnostavaa oli myös tutustua uuteen tilaan, sillä jostain syystä ei Kaupunginteatterin tiloihin olla vielä näillä reissuilla päädytty.

Chicago on tarina kuuluisuudesta, mustasukkaisuudesta, rahasta ja maineesta. Rakkaudella ei juuri kylmässä kaupungissa pelata, kun valttia on saada nimensä otsikoihin ja samalla mieluusti tahkota paljon rahaa. Taustalla soi tietenkin kuuma jazz. Velma Kelly (Elsa Saisio) on kaksoismurhasta vankilaan joutunut vaudeville-tähti, jonka kädestä yleisö syö. Suunnitelmat vapautumisesta ja omasta show´sta uhkaavat kuitenkin kaatua, kun kuuluisuutta janoava tyhjäpäinen Roxie Hart (Laura Huhtamaa) ampuu rakastajansa ja kiipeää samalla Velman ohitse otsikoihin. Naisvankilassa kieroja keinoja ei kaihdeta, tavoitteena kaikilla on saada asianajajakseen Billy Flynn (Mikko Pörhölä), joka ei koskaan häviä juttujaan kunhan rahasta sovitaan.

Pääosanesittäjät on valittu taiten. Elsa Saisio on sähäkkä Velma ja Laura Huhtamaa onnistui ärsyttämään minua Roxiena ensimmäisellä puoliajalla suunnattomasti, kunnes tajusin että tällaisenahan tämä hahmo on todella mainio (kaksoismiehityksen toisina päätähtinä nähdään Maiju Saarinen ja Hanna Vahtikari). Roxien tossun alla olevana aviomiehenä Amoksena nähdään oiva Hiski Grönstrand, joka on juuri sopivan väritön ja ponneton mutta silti sympaattinen hahmo. Mikko Pörhölä on iljettävän uskottava kaksinaamaisena mutta tehokkaana ja naisten rakastamana asianajajana ja Lumikki Väinämö varsin uskottava vankilan johtaja Mama Morton.

Lahdessa on lähdetty hommaan vauhdikkaalla otteella. Show'n seremoniamestarina hääräilee Tapani Kalliomäki, joka juoksee mukana joka kohtauksessa ja tuntuu lähes sekaantuvan tapahtumiin. Tästä ratkaisusta pidin kovin. Koko musikaali myös tiedostaa olevansa nimenomaan esitys hahmojaan myöten ja henkilöiden kommentit esimerkiksi bändistä olivat mielestäni mainioita. Chicago on myös tyylikäs puvustuksellisesti, kalterit ja metallinhohtoiset vankipuvut kimaltelevat kilpaa keskenään.

Laura Huhtamaa Roxiena tanssipoikineen. Kuva: Sami Heiskanen

Lavastuksellisesti ja valaistuksellisesti olisin kuitenkin kaivannut esitykseen enemmän menoa ja meininkiä. Kun kaikkien tehtävänä on nimenomaan kosiskella yleisöä ja saada nimensä parrasvaloihin, saisi esityskin tehdä sitä härskimmin. Esimerkiksi oikeussalikohtauksessa laulettu Hurlumhei-kappale olisi mielestäni saanut sisältää enemmän kaikkea, glitteriä, isompaa koreografiaa. Sillä osaamista työryhmällä selvästi on, se nähdään mielestäni todella vasta aivan viimeisessä kiitosnumerossa jossa tanssi kyllä onnistuu ja koko lava kimaltaa valoista.

Ihmettelin myös vähän sitä, että Laura Huhtamaan rooliasut tuntuivat koko ajan näyttävän hieman isoilta. Tämä selittynee varmaan sillä, että asuvaihtoja oli todella monta (hatunnosto), mutta nyt hienot puvut eivät tunnu pääsevän oikeuksiinsa. Etenkin, kun kontrastina ovat Saision näyttävät ja istuvat asut. Kiitosta puolestaan annan erityisesti miesensemblen asuista, erityisesti vanginvartijoiden puvut olivat hienoja.

Koreografiallisesti Chicagossa on paljon hyvää, mutta sitä isompaa olisi saanut olla tässäkin. Omia suosikkejani olivat toisella puoliajalla nähty näyttävä Velma todistaa ja yksinkertaisuudessaan viehättävä oli myös hauskasti suomennettu Lasipää (Mr. Cellophane). Tyylikäs oli myös ensimmäisen puoliajan Kumpikin tavoitteli asetta, jossa nukketeatterimeininki oli saatu hyvin toimimaan enkä nyt kuitenkaan voi jättää mainitsematta valoineen sitä hakemaani näyttävyyttä sisältävää Roxien nimikkokappaletta. Kaiken kaikkiaan pidin kuitenkin enemmän (ehkä yllätyksekseni) toisesta puoliajasta.

Kokonaisuutena Lahden Kaupunginteatterin Chicago oli kuitenkin laadukasta ja tyylipuhdasta musiikkiteatteria. Esiiintyjät osaavat laulaa todella hyvin ja meininki lavalla on vauhdikasta. Yleisöön otetaan sopivasti kontaktia ja tanssijalka saadaan vipattamaan. Kyllä siis ihan suosittelen tätä esitystä lämpimästi, mutta itse jäin kaipaamaan vielä vähän lisää jazzia.

Tämän jälkeen kannattaa vielä lukea Some Superfluos Opinions-blogin Siirin mielipide, sillä siellä Chicagosta todella pidettiin.