Lavalta: Seksimusikaali (Teatteri Vanha Juko)

Minja Koski ja Miiko Toiviainen suorittavat parisuhdetta. Kuva: Mitro Härkönen

Suorita, ihminen, suorita

Miehellä ja Naisella on vuosipäivä. Kukat ja kuohuva on hankittu, samoin täydelliset lahjat. Päivitykset sosiaaliseen mediaan syntyvät kuin itsestään. Elämä on täydellistä, tietenkin. Tai on siihen asti, kun Miehen verenpaine onkin koholla. Mitä jos syynä on sittenkin, kaikkien odotusten vastaisesti, huono parisuhde? Tätä ongelmakohtaa lähtee ruotimaan Teatteri Vanhan Jukon Seksimusikaali, jossa seksittömäksi muuttunutta parisuhdetta lähdetään systemaattisesti parantamaan.

Esityksen fokukseksi on valittu seksi, mutta lähes yhtä hyvin sen nimi voisi olla Elämämusikaali. Nainen ja Mies yrittävät suorittaa elämäänsä maanisesti kaikkien mahdollisten ohjeiden mukaan. Vuosipäivälahjaksi hankitaan lehtien suosittelemat nahkalaukut ja merkkikellot, jalkahieronnasta otetaan varmuuden vuoksi kuva instagramiin, aamusmoothiesta poistetaan lehtikaali sen mahdollisten raskasmetallipitoisuuksien vuoksi ja sohvalla nautitaan raikasta vettä trendikkäistä lasipurkeista, joissa on kierrepillit. Parisuhde on niin heteronormatiivinen kuin olla voi, sillä sehän se yhteiskunnan normaali on. Minua uuvuttaa jo tätä kirjoittaessa.

Pariskunta joutuu luopumaan iltojensa ilosta, stressittömästä tosi-tv:n katselusta, seksiharjoitusten vuoksi. Nekin suoritetaan niin pilkkua viilaten, että itkettää. Seksi on parisuhteen liima, hokee ääni pelastukseksi hankitussa parisuhdeapplikaatiossa, ja pariskunta höylää niin että sattuu. Suorittamista tuntuu alleviivaavan entisestään se, että seksikohtaukset esitetään nukkeleikin kautta.

Minja Kosken ja Miiko Toiviaisen näyttelijäntyö tehostaa esityksen sanomaa. Kirkkain silmin he suorittavat elämäänsä ja parisuhdettaan ja kaikki tehdään niin tosissaan, että koominen on tragikoomista. Irrottelevampaa otetta nähdään lähinnä esityksen lauluissa ja onneksi niin. Glitterinä lentävät aamusmoothien ainekset keventävät tunnelmaa, kun kurkkua kuristaa. Ajattelen, että tämä on niin överiä, mutta ei se oikeastaan ole. Ei tee edes tiukkaa kuvitella pariskuntaa, joka vaikkapa Miehen ja Naisen tavoin huolestuu seksielämänsä laadusta ja alkaa paniikissa suorittaa 12 suuseksiasennon harjoitusta vain siksi, että pääsee osaksi "normaaleja tilastoja". Tuskastuttaa.

Toivon aplodien alkamiseen asti, että minulle tarjoiltaisiin vielä pelastus, vakuutus siitä että näille ihmisille käy hyvin. Pelastusta ei suoda ja taputtaminen tuntuu vaikealta. Voin toki ajatella, että Mies ja Nainen pääsivät sittemmin elämän syrjään kiinni ja alkoivat tiedostaa, mitä he oikeasti tahtovat tehdä tässä elämässä.

Epämukavaa esityksen katsomisesta teki sen tunnistettavuus. Joka päivä silmiin osuu uutisia siitä miten hyvää elämää pitäisi elää. Ja jos ei uutisia, on tarjolla lukuisa määrä ystävien ja tuttavien sosiaalisen median päivityksiä, joita vasten voi omaa elämäänsä peilata ja todeta, että enpä tuohonkaan yllä. Oman tahdon hahmottamisesta tulee vaikeaa, kun "kaikki muut" tietävät kertoa mitä on hyvä elämä.

Vaikka Seksimusikaalista ei siis saanut hyvää mieltä, oli se ehdottomasti katsomisen arvoinen pienoismusikaali. Aino Pennasen käsikirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama esitys pyörinee mielessä vielä pitkään ja toivottavasti myös muistuttaa siitä, että voin myös itse päättää ja valita toisin kuin jonkun muun asettaman normaalin. Tai voihan sitä lähteä sinne Eat, Pray, Love -matkallekin, mutta vain jos itse sitä oikeasti haluaa.

Seksimusikaalin ehtii nähdä vielä perjantaina 4.10. Teatteri Vanhassa Jukossa.

Lavalta: Pieni lemmenleikki (Lahden Uusi Kesäteatteri)

Kippis ja kulaus! Kuva: Johannes Wilenius/Laukes

Teatterikatko tuli katkaistua jossain määrin extempore, kun sain maanantaina idean että nythän lähdetään torstaina Lahteen. Mies kysyi että mikä siellä menee, minä sanoin että Lahden Uuden kesäteatterin Pieni lemmenleikki. Liput lipputoimistosta ja torstaina suuntasimme mobiilin nokan kohti Messilää.

Pieni lemmenleikki tarjoaa palan vaihtoehtohistoriaa. Suomen tulevalle kuninkaalle, prinssi Wolfgang von Hessel-Kasselille on löydettävä morsian ja siihen on valittu senaattorin hemaiseva tytär Amalia. Prinssi ja Amalia eivät kuitenkaan ole pakkoavioliitosta kovinkaan innoissaan ja juonivat tahoillaan adjutanttinsa Klausin ja ystävänsä Saara-neidin kanssa miten asia saataisiin hienosti hoidettua. Rakkaus ei vain suostu pelaamaan nuorten valitsemilla säännöillä ja luvassa onkin aikamoinen tunteiden sekametelisoppa euroviisusävelien soidessa taustalla.

Kuva: Johannes Wilenius/Laukes

Ensimmäisen puoliajan jälkeen mies totesi, että tämähän on mukava höyhenenkevyt farssi. Nyökyttelin mukana ja lisäsin, että vaikka esityksessä oli jo tuotu lavalle monta kesäteatteri-inhokkiani (ryypiskely, pikkutuhmat vitsit jne.) en ollut lainkaan ärsyyntynyt vaan homma oli tehty sellaisella tavalla että katsomossa sai oikeasti nauraa. Toisella puoliajalla meno jatkui vauhdikkaana, loppuhuipennus vaati toki useita juonenkäänteitä ja vaikka lopputuleman uskalsi arvata onnistui esitys myös yllättämään. Koko esityksen nähtyään määritelmän farssi sai tosin viivata yli sillä kepeydestään huolimatta näytelmällä oli oikeasti sanottavaa ja annettavaa, se ei missään nimessä ollut pelkkää harmitonta huvittelua.

Lavalla nähdään lemmenpareina Henna Wallin (Saara) ja Miikka Wallin (Wolfgang) sekä ällistyttävä Annamaria Karhulahti (Amalia) ja Mikael Saari (Klaus). Koko tiimillä riittää ääntä ja esiintymiskykyä vaikka muille jakaa. Laulunumerot nostavat ihokarvat pystyyn ja Tipitii soi iloisesti Sadan salaman (kuuntele täällä) ja Penkki, puu ja puistotien kanssa. Pelkkää hupailua eivät laulut kuitenkaan ole, erityisesti toisella puoliajalla kuultavat Päivä kahden ihmisen (Saari ja M. Wallin) sekä Rukoilen (Karhulahti ja Saari) vakuuttavat viimeistään siitä että tässä tehdään nyt teatteria suurella sydämellä.

Musiikki on muutenkin tehty viimeisen päälle, sillä säestys on tietysti paikan päällä soitettua. Musisoinnista vastasivat kapellimestari Asko Turkia, viulisti Sirkku Hilanko ja sellisti Niklas Hagmark. Kiitosta täytyy antaa myös lavastuksesta ja puvustuksesta, vaikka tämä nyt meneekin tällaiseksi hehkutukseksi. Ei voi mitään, hyvä oli.

Harmittelin viime vuonna kovasti, että kehuttu Laukesin esikoinen Myllysaaren Kaunis Justiina jäi näkemättä. Onneksi tänä vuonna kävi toisin ja pääsimme vihdoin tutustumaan Lahden kesäteatteritarjontaan. Täytyy tosin myöntää, että esityksen taso ei varsinaisesti yllättänyt: yksikään näkemistäni esityksistä, jossa on ollut Lahden musiikkiteatterilinjan kasvatteja, ei ole ollut huono.

Lopussa on helppo hymyillä, mutta kuka sai kenet? Kuva: Johannes Wilenius/Laukes

Laukes saa siis meidän kaksikoltamme raikuvat aplodit (ja niin se sai myös koko Markkinaravintolan yleisöltä). Palaamme Lahden seudulle ehdottomasti myös ensi kesänä, tällaista ei kannata jättää väliin. Bravo.

Lavalta: Jesus Christ Superstar (Sibeliustalo)

Elokuun musikaalielämykseksi päätyi Jesus Christ Superstar konserttiversiona Lahden Sibeliustalossa. Musikaali on sävellyksellisesti Andrew Lloyd Webberin ja tekstillisesti Tim Ricen käsialaa. JCS avasi Sibeliustalon syyskauden kolmella esityksellään 25.-27.8.

JCS ei ole minulle henkilökohtaisesti mitenkään erityisen läheinen musikaali, mies oli tästä ehkä enemmän innoissaan huikeiden ja vaikeiden biisien takia. Innostusta ei silti puuttunut minultakaan, sillä osasin odottaa jotain hienoa; olihan siellä ihana Maria Ylipää (Maria Magdalena). Muissa päärooleissa olivat Hannu Lepola (Jeesus), Sami Hintsanen (Juudas), Juha Kotilainen (Kaifas) sekä Samu Haber (Herodes). Musiikista huolehti Lahti Sinfonia kapellimestari Jaakko Kuusiston johdolla. Lisäksi mukana oli Lahden ammattikorkeakoulun Musiikki- ja draamainstituutin opiskelijoita, joista moni oli mukana myös keväällä näkemässäni upeassa Suomen Musiikkiteatteri Ensemblen RENTissä. Ja olihan siellä vielä Dominante-kuorokin. Potentiaalia siis oli.

Jesus Christ Superstar antaa mielenkiintoisen ja vähän erilaisen näkökulman niin kovin tuttuun tarinaan. Lloyd Webber on ollut selvästi kokeilunhaluinen tämän työn kanssa, sillä kappaleet ovat paikoin hämmentävän epämääräisiä tahtilajeiltaan ja muutenkin mutta minulle tämä toimii. Ei missään tapauksessa perinteistä musikaalimeininkiä, vai mitä sanotte ragtimehengessä heiluvasta Herodeksesta tai pelottavasta mutta oikeudenmukaisesta ja upeasti laulavasta Juudaksesta, joka oikeastaan enemmän pääosassa kuin Jeesus itse? Musikaali oli muuten kaiken lisäksi esitetty alkuperäiskielellä eli englanniksi ja hyvä niin, sillä tämän kääntäminen olisi ollut aikamoista nuorallatanssia. Konserttiin oli tarjolla kuitenkin tekstitys.

Ja on se myönnettävä, että kokemus oli hieno. Musiikki soi Sibeliustalossa kauniisti, orkesteri oli hyvä, kaikki laulajat asiansa osaavia. Konserttiversio pukee Jesus Christ Superstaria. Vaikka olenkin perinteisen musiikkiteatterin ystävä, en jäänyt kaipaamaan laulujen väliin enempää näyttelemistä tai lavasteita lavalle. Lavapukeutuminenkin saa minulta kiitosta; esiintyjillä oli yläosana jokin toogan tapainen mutta jalassa farkut ja tennarit. Mies tosin sanoo, että niin se on tapana esittää. Kiitänpä asiasta silti.

Kiitos Lahti. Kannatti.

Seuraavaksi odotellaan Les Miserablesia lokakuussa Åbo Svenska Teaternissa.