Lavalta: Algernon (Kuriton Company)

Kuva: Timo Wright

Kuriton Companyn Algernon on hiljentävä kokemus. Daniel Keyesin Kukkia Algernonille -romaaniin perustuva näytelmä vie katsojan matkalle mieleen ja ihmisyyteen.

Algernon-hiiren osoittama, geeniterapeuttisen aivoleikkauksen tuoma, älykkyyden lisääntyminen rohkaisee tutkijat kokeilemaan hoitoa myös oppimishäiriöiselle Charlielle. Leikkaus onnistuu ja Charlien älykkyys kasvaa kohisten muuttaen hänet tavattoman osaavaksi, mutta lisääntyvä äly ei tuo muassaan vain onnea. Charlie joutuu kohtaamaan ajatukset ihmisen rajallisesta ymmärryskyvystä ja rajoitteisuudesta niin itsessään kuin muissakin.

Terhi Suorlahti esittää kaikki esityksen roolit ja tekee sen sanalla sanoen erinomaisesti. Pienillä muutoksilla liikkumisessa, asennossa ja äänenpainoissa saadaan lavalle tuotua niin Charlie, Alice kuin tohtori Strausskin. Hahmot eivät ole olemisessaan karikatyyrimäisiä, vaan hyvin inhimillisiä ja samaistuttavia. Esitys kannattaisi nähdä jo miltei näyttelijäntyöllisistä syistä.

Algernonin tarina oli minulle ennestään tuttu vain osittain, kirja on minulla parhaillaan kesken. Toisaalta olen iloinen, että en ehtinyt lukea teosta loppuun, sillä näin esityksessä säilyi tietty yllätyksellisyys vaikka tapahtumien ketju onkin vääjäämättömyydessään looginen. Ei tarinan tunteminen selvästi katsomiskokemusta kuitenkaan haitannut, sillä yleensä esitysten jälkeen hyvinkin puhelias mies hiljeni pohtimaan omia tuntemuksiaan vaikka tarina oli tuttu.

Esityksen aikana kuullaan myös Tuomas Norvion ja Tapani Rinteen musiikkia Suorlahden laulun kanssa ja ilman. Timo Wrightin videoprojisoinnit toimivat komeana ja jopa pysäyttävänä taustana lavan tapahtumille kuvittaen niitä abstraktilla tavallaan. Kokonaisuutena Algernon on hiottu ja sielukas. Valaistus, lavastus, puvut, ääni, kaikki toimii ja tukee lopputulosta. Ei voi kuin sanoa että kaunista katsoa.

Kuriton Company juhlistaa Algernonilla 10. toimintavuottaan. Tällaisella osaamisella kelpaakin juhlistaa, aion tulevaisuudessa pitää silmät auki ensemblen töiden varalta.

Kiitos Heidi, että suosittelit tätä esitystä. Kannatti.

Lavalta: We're Half Way There (Kuriton Company)

Kuva: Milka Mustonen

Mad House -viikko jatkui musiikilla, kun Ihana Baarin lavalla kipusi Kuriton Company. Esityksessä We're Half Way There esitetään, arvattavasti, Jon Bon Jovin kappaleita ja mietitään vähän faniuden olemusta. Lavalla nuoruuden rakkaudestaan haaveilevat Terhi Suorlahti ja Laura Hänninen.

Mitään playback-menoa lavalla ei kuitenkaan nähdä, vaan kaksikko on luonut kappaleista omat sovituksensa ja mielikuvansa. Livin' On A Prayer kuullaan virsitulkintana, You Give Love A Bad Name taipuu dramaattiseksi tangoksi harmonikan soidessa taustalla. Mies mainitsee yhdeksi suosikeistaan Never Say Goodbyen versioinnin koulun laulukoetyyliin. Meno lavalla on riehakas, omaääninen, idolille lempeä. Esitys on tehty rakkaudella, mutta myös pilke silmäkulmassa.

Ja jos fanit vanhenevat, vanhenee myös artisti. Loppufiiliksissä nähty vauhdikkaampi versio Livin' On A Prayerista saa esiintyjätkin hengästymään eikä se Bon Jovikaan ole tätä enää moneen vuoteen itse esittänyt. Fanius pysyy silti, oli se sitten lämmin muisto elämän varrelta tai edelleen voimissaan kytevä haikailu.

Mies vielä tähän halusi todeta, että on positiivisen ja ihanan kateellinen biisien esityskonseptista. Olisinpa keksinyt tämän itse.

Noin tunnin pituinen keikka on riemukas matka. Itsessä heräsi hymyä, iloa ja vähän jotain kyyneltäkin silmäkulmaan mutta väitän nyt että kyseessä oli vaan tämä flunssa. Hyvä mieli tuli tästä.

Lisäksi esiintyjillä oli ihan huikean hienot housut. Mistä niitä saa?