Lavalta: Salakino: Romeo + Juliet (00100ENSEMBLE ja Korjaamo)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Romeo ja Julia kohtavaat Capuletien juhlissa. Kuva: Juuso Koivisto

Viha ja rakkaus kukoistavat Verona Beachilla

Yhdeksänkymmentäluvun Verona Beach on levittäytynyt Korjaamon tiloihin. Ennen seitsemää baari vilisee Capuletien ja Montaguen tyyleihin sonnustautuneita vieraita. Itse olen kaivanut kaapista punaisen nahkatakin ja mustat nahkahousut, Capuletin suvulle sopivien värien mukaisesti. Tiskillä istuu nuori mies kirjoittamassa runoja, hän muistuttaa vaaleissa, keskijakauksella olevissa hiuksissaan erehdyttävästi nuorta Leonardo Dicapriota. On alkamassa 00100ENSEMBLEN ja Korjaamon yhteistuotanto, Salakino: Romeo + Julietin ennakkonäytös, jossa yhdistyvät immersiivinen esitys ja elokuvanäytös. 

Verhot avataan. Montaguen joukot ryntäävät rannalle, jossa rapistunut karuselli alkaa pyöriä. Katson kohtausta hetken ja lähden sitten seikkailemaan, en malta vielä pysähtyä pitkäksi aikaa. Näen, kun Romeo ja Julia kohtaavat ensimmäisen kerran. Hetki on kaunis. Harhailen ympäriinsä, näen pätkän kohtausta sieltä, toisen täältä. Löydän myrkkypullon. Pääsen salaisiin juhliin ja toisaalla näen tappelun. Kaksi tuntia kuluu kuin siivillä.

Näyttelijät ovat upeita. He esiintyvät sanattomissa kohtauksissa keskittyneesti ja ylimääräisen hälyn ympäriltään sulkien, mutta reagoivat silti sopivissa kohdissa katsojien läsnäoloon. Katsojien ei kuitenkaan tarvitse osallistua, ellei itse pieniin vuorovaikutustilanteisiin antaudu. Tunsin olevani sekä tapahtumien keskellä että kärpäsenä katossa.

Käytössä olevat Korjaamon kahden kerroksen tilat on lavastettu elokuvan avainkohtauspaikkojen mukaan. Itse havaitsin autenttisuuden kunnolla toki vasta esityksen jälkeisessä elokuvanäytöksessä, olin nimittäin nähnyt tämän Baz Luhrmannin elokuvan aiemmin vain puoliksi. Harkittu visuaalinen ilme näkyy luonnollisesti myös näyttelijöiden asuissa ja stailauksessa, jotka ovat erittäin onnistuneet. Elokuvan maailman tarkemmin tuntevat pystynevät seuraamaan myös esityksen tapahtumia tarkemmalla silmällä, mutta tarinaan uppoutuminen onnistuu kyllä myös näin puoliummikkona. 

Esitystä mainostetaan myös eräänlaisena pakopelinä ja tilasta löytyykin erinäisiä pulmia, joita ratkomalla voi saada itselleen pieniä yllätyksiä. Esitys on muuten sanaton, mutta vihjelappujen ratkaisemiseksi on osattava englantia. Itse jätin arvoitukset paljolti tutkimatta, sillä niiden ratkaisu soolona tuntui ajatuksena liian aikaavievältä. Kaikenlaista muutakin jännittävää tiloista kyllä löytyy, joten kannattaa pitää aistit ja mieli avoinna. 

Mainiosta kokemuksesta huolimatta huomaan tämänkaltaisten esitysten olevan minulle kuitenkin myös katsojana haastavia. On vaikeaa päättää, seuraanko rauhassa esitystä, lähdenkö ratkomaan erilaisia pulmia vai teenkö molempia samaan aikaan. Kokemus on tästäkin syystä varsin intensiivinen. Tämä on toisaalta hyväkin asia, sillä se tarjoaa koettavaa monenlaisille katsojille. Muille kaltaisilleni empijöille annan vihjeen, että peli ei välttämättä ole menetetty jos esimerkiksi kaksi kohtausta kutsuu sinua samanaikaisesti. Saattaa hyvinkin olla mahdollista, että pääset näkemään molemmat.

Esitys kestää noin kaksi tuntia ja sen jälkeen näytetään vielä elokuva, joten illan kokonaiskesto on likimain neljä tuntia. Kokonaisuus oli kuitenkin niin tasapainoinen, että hyytyminen ei ehtinyt yllättää. Pientä leffaevästä kannattanee kuitenkin varata, että jaksaa vielä keskittyä romanssiin ja sukujen vihanpitoon myös valkokankaalla.

Konseptina Salakino on kiehtova ja kokemuksena hyppäys Romeo+Julietin maailmaan oli antoisa. Pää tuntuu olevan vieläkin täynnä runsasta visuaalisuutta ja mieli jäsentelee nähtyjä kohtauksenpätkiä edelleen. Olen viihdytetty.

Esityksiä on Korjaamolla 25.7. asti. Salakinon sivuilta löytyy lisätietoa esityksestä ja konseptista.

Kiitos Korjaamolle lipusta ennakkonäytökseen.

Lavalta: Nightschool (Esitystaiteen seura / Korjaamo Stage)

Kuva: Otto Donner

Lempeä yökoulu vei muutoksen äärelle

Kävin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Essi Räisäsen ja kollektiivin järjestämässä yökoulussa, Nightschoolissa. Yö jännitti etukäteen aivan hirvittävästi. En pidä matkoista tai tilanteista, joissa en tiedä mihin olen menossa tai mitään siitä mitä tulee tapahtumaan. Nyt olin saanut vain ohjeet pakata makuupussin, makuualustan ja mukin ja tiedon siitä, että lähtisimme Korjaamon pihalta kello 19 ja palaisimme seuraavana aamuna viimeistään kello 7. Kaiken lisäksi lähdin matkaan ilman seuraa. Ja kaikki tämä oli aivan mahtavaa.

Työryhmä pyysi yön jälkeen, että emme paljastaisi yksityiskohtia matkan määränpäästä tai sinne kulkemisesta ennen esityskauden päättymistä. En siis kerro näistä asioista, mutta sen verran uskaltanen paljastaa että en odottanut päätyväni tähän kyseiseen paikkaan tai nukkuvani pientä osaa yöstäni design-sohvalla saati kuulevani hypnoottista jatkuvaa kohinaa.

Toisaalta tästä esityksestä tai kokemuksesta on ehkä muutenkin vähän vaikeaa kirjoittaa mitään tyhjentävää. Yritin aamulla unenpöpperöisenä selittää puolisolle mitä matkalla oikeastaan tapahtui, mutta sanallistaminen teki kokemuksesta jotenkin epäselvän ja hahmottoman. Yöllä kaikki tuntui loogiselta.

Jonkinlaisen kantavana teemana yökoululle oli muutos, puhuimme paljon siitä ja niistä asioista joita muutokseen ehkä tarvitaan. Spekuloimme myös sitä onko muutos itsessään tärkeää, pitäisikö kuitenkin keskittyä enemmän päämäärään kuin siihen että haluamme muutosta. Itse olen kirjoittanut yöllä reissuvihkooni muun muassa seuraavaa: Tietty epätietoisuus ja uskallus lienee tarpeellista muutokseen, mutta onko hiki pakollista?

Yökoulun rakenteeseen kuului oppitunteja, välitunteja ja ruokahetkiä. Unelmoin vieläkin eväsleivän pestosta ja keskellä yötä syöty koululounas oli miellyttävä tilaisuus. Oppitunnit olivat miellyttäviä, ajatuksia haastavia mutta silti lempeitä. Pääsin myös yön aikana katsomaan tähtiä, ihmettelemään taidetta ja otattamaan itsestäni koulukuvan. Kuvassa näkyy pörrötukkainen ja hämmentynyt, mutta iloisen oloinen tyyppi.

Pahimmista univeloista selvinneenä ja tätä kirjoittaessa alkaa oikeastaan taas vähän itkettää. Osittain ehkä siksi, että olen ylpeä itsestäni: uskalsin lähteä kokemaan tätä ja heittäytyä taide-elämykseen. Toiseksi yöstä jäi paljon hyviä muistoja: pala tähteä, muistikuva lempeästä kosketuksesta, viileä yön pimeys, lämmin viltti ympärillä, ihmiset joita en tunne mutta joiden kanssa oli hyvä keskustella ja kokea. Tällaisia yökouluja soisin kaikille.

Kiitokset koko työryhmälle (Olli Kontulainen, Milla Martikainen, Maija Nurmio, Ulla Raitio, Pauli Riikonen ja Essi Räisänen) loppukesän yön unesta, josta saa voimaa pitkäksi aikaa.

Käsittääkseni perjantain ja lauantain esityksiin mahtuu vielä mukaan, suosittelen.

Lavalta: Asetelmia (Esitystaiteen seura)

Kuva: Jenna Ojala

Harvoin tulee katsoneeksi toisen ihmisen varpaita niin läheltä. Näin ajattelen kesken Esitystaiteen seuran Asetelmia-esityksen, kun Tuukka Vasama kävelee catwalk-lavalla ohitseni. Ajattelen paljon muutakin, mutta jostain syystä nämä teippikengistä pilkottavat varpaat jäivät mieleen. Asetelmia on Tuomas Timosen runoista ponnistava nykyteatteriesitys, jossa runot elävät, sanat asettuvat näytille ja näyttelijöiden fyysisyys pökerryttää.

Varpaiden lisäksi täytyy kyllä sanoa, että pidin kovasti myös Tuomas Timosen runoista. Runojen Virkamies on kiinnostava hahmo kaikessa empivyydessään ja yritteliäisyydessään. Toki oli myös sipuleita, orvokeita ja mustikoita. Esityksessä runot kerrastuvat ja kiertyvät Laura Rämän ja Vasaman käsittelyssä, keriytyvät itseensä ja avautuvat taas. Vihtori Rämä ohjaa äänekästä spektaakkelia pöydän takaa, taustalla soivat Verneri Pohjolan ja John Coltranen kappaleet.

Asetelmia saa minut pökertyneeksi. Pitkällä pöydällä, lavalla siis, tapahtuu paljon ja äänivalli puskee päälle. Rämä ja Vasama hoippuvat, juoksevat ja vääntyvät kuolleet kuusenrangat selissään ja keho teippiä täynnä. Aistit ylikuormittuvat, huomaan että minun on vaikea keskittyä ja tuntuu etten ymmärrä. Toisaalta välillä tunnelma pysähtyy, liike lakkaa ja on pakahduttavan hienoa. Tuijotan esille nostettua banaania, esiintyjän nenänpäästä putoavaa hikipisaraa ja hengityksen tahdissa kohoilevaa selkää. Löydän lähtiessäni laukustani pienen palan kuivunutta kuusenoksaa, hymyilyttää vaikken kaikkea muuta ehkä kiinni saanutkaan.

Korjaamo Stagen esitykset ovat jo menneet, mutta esitys on nähtävissä Korjaamon tiloissa vielä loka- ja marraskuussa.

Kiitokset kutsuvieraslipusta Esitystaiteen seuralle.

Lavalta: Remote Helsinki (Rimini Protokoll / Korjaamo Stage)

Yhteiskuva lauman kanssa.

Seuraan opasteita kohti Hietaniemen haustausmaan taiteilijakukkulaa, allekirjoitan vastuuvapauspaperin ja saan korvilleni kuulokkeet. Tihkusateisessa perjantai-illassa on alkamassa Rimini Protokollin ja Alexander Weinsteinin Remote Helsinki, joka on osa Korjaamo Teatterin Stage-festivaalia. Kun kaikki ovat saaneet kuulokkeensa, on aika aloittaa kierros tekoälyn ohjaamana.

Suuri osa elämyksen hienoutta on sen yllätyksellisyys, joten en aio avata kierroksen tapahtumia sen tarkemmin. Joka tapauksessa liikumme ympäri Helsinkiä maan päällä, sen alla ja lopulta ylläkin. Hyvät kävelykengät tekevät kierroksesta mukavamman. Lisäksi ei tarvitse yhtään huolestua, että joukosta voisi eksyä tai joutuisi tekemään jotain yksin. Laumana ollaan, laumana tehdään.

Esitys on jossain määrin osallistava, mutta kuulokkeet korvillaan on kuin omassa kuplassaan. On turvallinen olo ja jotenkin lauman mukana kulkeminen antaa rohkeutta tehdä. Toki voi heittäytyä vähemmänkin, ei siitä kukaan rankaise. Hauskaa oli myös seurata kuplan ulkopuolella olevien, siis täysin tavallisten ohikulkijoiden reaktioita, hämmentyneitä katseita, hymyjä, epäileviä vilkaisuja olan yli.

Tekisi mieli kovasti kertoa ja analysoida suosikkikohtiani. Sanottakoon nyt kuitenkin vain, että katsomossa oleminen oli avartavaa, loppuhuipennus kosketti ja tekoälyn sanomiset jättivät mietittävää. Esityskonsepti oli mahtava ja tällaiseen osallistuisi mielellään myös muissa paikoissa, samanlainen kierros on jo toteutettu muun muassa Moskovassa, Antwerpenissä ja Milanossa. Odotan myös kiinnostuksella alkavatko samankaltaiset esitykset yleistyä kaupunkikuvassa, en pistäisi pahakseni.

Remote Helsinki toi lopulta mukanaan kevyemmän olon. Paikoin esitys on surumielinen, ehkä vähän uhkaavakin, mutta lopulta mieltä lämmittää että on ollut hetken osa laumaa ja vaikka kaikki tämä on ohimenevää, on sitä silti ollut läsnä hetkessä. Tehnyt joukon mukana, hymyillyt, katsonut tuntematonta hetken silmiin.

Esityksiä on kesän loppuun asti, liput ostetaan etukäteen esimerkiksi Tiketistä.

Kiitokset kutsuvieraslipusta esitykseen.

Lavalta: Valkoinen kani, Punainen kani (Korjaamo Teatteri)

Kuva: Korjaamo

Korjaamo Teatterin lavalla tänä keväänä nähtävä Valkoinen kani, Punainen kani on aikamoinen omituisuus näytelmäkentällä. Iranilaisen Nassim Soleimanpurin tekstin esittää jokaisella kerralla eri näyttelijä, joka ei tunne tekstiä etukäteen. Ohjaajaa ei ole eikä juuri lavasteitakaan, kaksi vesilasia kylläkin. Siitä sitten lähdetään, sekä katsojat että näyttelijä aivan yhtä uuden edessä.

Esityksen luonteesta johtuen siitä ei voi tai halua kertoa juuri mitään. Mainio teksti se kuitenkin on, kiinnostava. Soleimanpur on kirjoittanut sen aikana, jolloin hän ei saanut passittomuutensa vuoksi poistua kotimaastaan. Kirjailijan sijaan maailmaa lähti kiertämään näytelmä, jota on nyt esitetty yli 200 kertaa ja se on käännetty kuudelletoista kielelle. Suomeksi tekstin on muuten kääntänyt Unto Gröndahl.

Meidän esityksessämme tiukkaan tilanteeseen joutui näyttelijä Tommi Korpela, joka on yksi omia miesnäyttelijäsuosikeitani. Oikein hyvin hän tekstistä selvisikin, selkeällä otteella ja ammattitaidolla. Mieleni tekisi tässä hehkuttaa muutamia herkullisia kohtia, mutta enpä tohdi etten vahingossakaan pilaa mitään keneltäkään. Paljon olisi sanottavaa, kehuttavaa ja ihmeteltävää, mutta en vain tohdi paljastaa. Katsomaan kyllä kannustaisin.

Hieman yli tunnin kestänyt näytelmä oli vinkeä elämys, suuret kiitokset Korjaamo Teatterille ja Aurora Nova -tuotannolle sen Suomeen tuomisesta! Lippuja näyttäisi Tiketin mukaan olevan vielä jäljellä huhti- ja toukokuun esityksiin, joten käykääpä valitsemassa mieleisenne näyttelijä ja kipittäkää katsomoon.

Lavalta: Algernon (Kuriton Company)

Kuva: Timo Wright

Kuriton Companyn Algernon on hiljentävä kokemus. Daniel Keyesin Kukkia Algernonille -romaaniin perustuva näytelmä vie katsojan matkalle mieleen ja ihmisyyteen.

Algernon-hiiren osoittama, geeniterapeuttisen aivoleikkauksen tuoma, älykkyyden lisääntyminen rohkaisee tutkijat kokeilemaan hoitoa myös oppimishäiriöiselle Charlielle. Leikkaus onnistuu ja Charlien älykkyys kasvaa kohisten muuttaen hänet tavattoman osaavaksi, mutta lisääntyvä äly ei tuo muassaan vain onnea. Charlie joutuu kohtaamaan ajatukset ihmisen rajallisesta ymmärryskyvystä ja rajoitteisuudesta niin itsessään kuin muissakin.

Terhi Suorlahti esittää kaikki esityksen roolit ja tekee sen sanalla sanoen erinomaisesti. Pienillä muutoksilla liikkumisessa, asennossa ja äänenpainoissa saadaan lavalle tuotua niin Charlie, Alice kuin tohtori Strausskin. Hahmot eivät ole olemisessaan karikatyyrimäisiä, vaan hyvin inhimillisiä ja samaistuttavia. Esitys kannattaisi nähdä jo miltei näyttelijäntyöllisistä syistä.

Algernonin tarina oli minulle ennestään tuttu vain osittain, kirja on minulla parhaillaan kesken. Toisaalta olen iloinen, että en ehtinyt lukea teosta loppuun, sillä näin esityksessä säilyi tietty yllätyksellisyys vaikka tapahtumien ketju onkin vääjäämättömyydessään looginen. Ei tarinan tunteminen selvästi katsomiskokemusta kuitenkaan haitannut, sillä yleensä esitysten jälkeen hyvinkin puhelias mies hiljeni pohtimaan omia tuntemuksiaan vaikka tarina oli tuttu.

Esityksen aikana kuullaan myös Tuomas Norvion ja Tapani Rinteen musiikkia Suorlahden laulun kanssa ja ilman. Timo Wrightin videoprojisoinnit toimivat komeana ja jopa pysäyttävänä taustana lavan tapahtumille kuvittaen niitä abstraktilla tavallaan. Kokonaisuutena Algernon on hiottu ja sielukas. Valaistus, lavastus, puvut, ääni, kaikki toimii ja tukee lopputulosta. Ei voi kuin sanoa että kaunista katsoa.

Kuriton Company juhlistaa Algernonilla 10. toimintavuottaan. Tällaisella osaamisella kelpaakin juhlistaa, aion tulevaisuudessa pitää silmät auki ensemblen töiden varalta.

Kiitos Heidi, että suosittelit tätä esitystä. Kannatti.

Lavalta: Päiväkirjaklubi (Korjaamo)

Kuva: Päiväkirjaklubi / Korjaamo

Päiväkirjaklubin jälkeen poskiin sattuu ja kurkkua kuristaa. Kuusi esiintyjää luki lavalla otoksia omista nuoruuden päiväkirjoistaan, kirjoitelmistaan ja runoistaan ja se oli aivan huikeaa. En lainkaan ihmettele, että illat myyvät loppuun, sillä tällaisia kokemuksia on harvoin tarjolla. Konseptin ovat tuoneet Korjaamolle myös lavalle kiivenneet Eeva Vekki ja Risto Koo Järvinen.

Illan esiintyjät olivat tavattoman ihania ja rohkeita. Päiväkirjamerkintöjään lukivat tänä maaliskuisena klubi-iltana Järvisen lisäksi Anni Kemppainen, Leila Luumi, Kerttu Raitala ja Sari Harju, Vekki jakoi yleisölle teininä kirjoittamiaan aineita.

Lavalla olijoille on pakko nostaa hattua. Päiväkirjoista luetaan hyvinkin yksityisiä merkintöjä, jotka toisaalta resonoivat selvästi monen yleisön edustajan päässä oman teini-iän kanssa. Lukijat edustivat myös paikoin eri ikäluokkia, mutta teini-iän kokemukset olivat silti samankaltaisia. Poika- ja tyttöystävien perään haikailtiin, vanhemmat aiheuttivat päänvaivaa ja mitä vielä. (voi hyvänen aika että olen onnellinen siitä ettei tarvitse olla enää koskaan 14!)

Meininki oli myös jotenkin todella yhteisöllinen, enemmän naurettiin sille yhteiselle kokemusmaailmalle joka siellä taustalla vilkkui. Olihan siinä siitä myötähäpeääkin, mutta lempeää sellaista. Ja toisaalta ihan paljasta riemua sitä kohtaan, miten hienosti ja aidosti sitä voi itseään päiväkirjan sivuilla ilmaista. Mieleen jäivät etenkin teini-ihastus Kari-Pekka Kyröön doping-skandaalin aikaan ja limailut Lohjan Tanhuhovilla. Aijai.

Viimeisenä päähän jää pyörimään runobattlen voittanut Kerttu Raitalan Semmoista se elämä on -runo. Siinä oli jotain tavattoman sielukasta ja synkkää, menisi ihan nykyrunosta. Jopa niin synkkää, että oli pakko nauraa. Ansaittu voitto, vaikka Sari Harjun rakkausrunot ja Eeva Vekin monikulttuuriset lyriikat olivat tavattoman mainioita nekin.

Kiitos Päiväkirjaklubi, tämä oli samalla rentouttava ja ahdistava kokemus eli juuri passeli. Kiitos.

Tiketin mukaan huhti- ja toukokuun iltoihin saa vielä lippuja, joten menkäähän ihmiset ostoksille niin ei tarvitse katua!

Lavalta: Appelsiinitemppu (Korjaamo Teatteri)

Kuva : Mitro Härkönen / Korjaamo Teatteri (kuvassa Sara Melleri ja Malla Malmivaara)

Taianomainen, hauska ja vähän pelottavakin Appelsiinitemppu pyörii tällä hetkellä Korjaamo Teatterin esittämänä. Rinne Groffin käsikirjoittama nykynäytelmä on kantaesitetty rapakon takana vuonna 2006 ja on saapunut nyt Suomeen Johanna Freundlichin ja Heidi Räsäsen yhteisohjauksen tuloksena. Oman lusikkansa soppaan työntää myös illuusiot suunnitellut Tatu Tyni, joka on esimerkiksi ollut mukana suunnittelemassa Kansallisteatterin visuaalisesti upeaa Mr Vertigoa.

Appelsiinitemppu on tarina rakkaudesta, illuusioista, valheista ja intohimosta. Mestari (Marc Gassot) tapaa hurmaavan Trilbyn (Malla Malmivaara) ja, huolimatta lupauksestaan olla enää työskentelemättä avustajien kanssa, alkaa johdattaa häntä taikatemppujen maailmaan. Asiat eivät kuitenkaan ole niin yksinkertaisia, etenkään kun esiin astuu Mestarin entinen avustaja, kohtalokas Tigris (Saija Lentonen) taikatempuista saatuine arpineen.

Juonenkuljetuksesta vastaa kuitenkin lumoava Henrietta (Sara Melleri), 30-luvulla taikurin avustajana toiminut nuori nainen, joka jätti kaiken muun taakseen taikuuden ja rakkauden vuoksi. Mellerin läsnäolo on hypnotisoivaa ja hänen Henriettansa tarina ehdottomasti näytelmän kiinnostavin. On tosin sanottava, että myös pääkolmikon, Mestarin, Trilbyn ja Tigriksen, dynamiikka on mainio ja asetelmaa heitellään päälaelleen sopivin väliajoin.

Katsomani esitys oli Korjaamon Kulmasalissa, osa esityksistä järjestetään Vaunusalissa. Kulmasali on tilana mukavan intiimi ja sopiikin näin intensiiviselle esitykselle loistavasti. Tässä vaiheessa täytyy myös kumartaa valo- ja äänisuunnittelun puoleen. Etenkin valojen suhteen oli tehty upeaa työtä ja miltäpä näyttäisikään taikatemppu, jos sen valaistus olisi pielessä. Äänimaailma puolestaan kuljetti minut menneisyyteen, aikaan jolloin taikaesityksiä oli nykyistä helpompi päästä katsomaan saleihin, joissa on raskaita samettiverhoja ja ilma pölystä ja jännityksestä raskas. Myös pelkistetty lavastus ja mustaa ja keltaista toisteleva puvustus olivat mielestäni visuaalisesti miellyttäviä.

Kuva : Maria Baranova / Korjaamo Teatteri

Perinteisemmän teatterin lisäksi katsoja pääsee näkemään erilaisia illuusiota ja taikatemppuja. Olin itse lavalla vapaaehtoisena yhdessä tempussa ja todistin samalla vahingossa itselleni yhden näytelmän perusajatuksista. Kaikki haluavat tulla huijatuiksi. Vaikka minä jollain tasolla tiesin, mitä selkäni takana tapahtuu, jatkoin silti arvaamista. Jollain tasolla toivoin, että nyt minä onnistuisin, vaikka tiesin että se oli mahdotonta. Tuntui kuitenkin jollain tavalla mukavammalta olla huijattavana kuin protestoida hämäyksen edessä.

Koko Appelsiinitemppu itsessään on taikatemppu. Se paljastaa salaisuutensa vähitellen, saa katsojan täyden huomion ja lopuksi ilahduttaa ja ihmetyttää. Toisinaan se on niin intensiivinen että pelottaa, toisinaan huomaa katsovansa silmät ihmetyksestä suurina kaikkea sitä kummallisuutta. Itse viehätyin esityksestä niin paljon, että uskon sen yltävän tämän vuoden teatterikokemusten kärkiviisikkoon. Kiitos.

Esityksiä on vielä 5.5. asti ja syksyllä 2013 esitys lähtee kiertueelle ainakin Lahteen. Suosittelen erittäin lämpimästi.

Lavalta: Costello Hautamäki Tarinankertojat-klubilla (Korjaamo)

Korjaamolla järjestettävä Tarinankertojat-klubi onnistui jälleen kerran kasvattamaan yleissivistystäni suomalaisen musiikin saralla. Hieman nolostellen kehtaan tunnustaa, että nimi Costello Hautamäki ei nimittäin soittanut minkäänlaisia kelloja ennen keikkaa. Eli ei muuta kuin sivistymään ja kapuamaan Korjaamon Vintille.

Jos joku sattuu olemaan yhtä tietämätön kuin minä, niin herra Costello Hautamäki on soittanut kitaraa niin Popedassa, Sleepy Sleepersissä kuin Hanoi Rocksissakin. Kitaran soiton lisäksi Hautamäki on myös toiminut säveltäjänä ja tuottajana ja pyörittää tässä samalla omaa soolouraansa. Tarkempia tietoja löytyy herran kotisivuilta. Klubin housebändissä soittivat tuttuun tapaan Marzi Nyman, Anssi Nykänen, Harri Rantanen, Kustaa Kantelinen ja Jani Wilund.

Koska Hautamäki ei ole ensisijaisesti lauluntekijä, tai ainakaan niiden sanoittaja, kuultiin illan aikana kappaleita eri esittäjiltä ja sen sijaan että tarinoita kerrottiin itse lauluista niitä veisteltiin laulujen vierestä. Kuultiin muun muassa miten Hautamäki on päätynyt Brasiliassa syömään Mika Kaurismäen luokse ja mistä ihmeestä Popedan kappaleen Matkalla Alabamaan sanat ovat peräisin.

Myös mukana ollut mies pääsee esittämään omaa analyysiaan keikasta vähän musiikkitietoisemmalla otteella kuin minä:

Minulta kysyttiin aikanaan, miksi pidän niin kovasti saksalaisesta powermetallista. Vastasin siihen, että on valtavan riemastuttavaa kuunnella hymyileviä saksalaismiehiä soittamassa särökitaralla iloista musiikkia hymy suupielessään. Hieman vastaavantyyppinen olo tuli tänään Tarinankertojat-klubilla kun Costello Hautamäki soitti housebandin kanssa pääasiassa Popedan kappaleita. Viimeiset sanat tulevat jo tässä: oli hurjan hauskaa! Poistuin jälleen kerran hymyillen paikalta, mahtavaa!

Mutta ennen viimeisiä sanoja hieman analyysia: Tarinankertojat-klubillahan piti pohtia kappaleita ja kertoa tarinoita kappaleiden takaa! Popedallahan on rutkasti muiden sanoittamia kappaleita ja Costello soitti sävellyksiensä lisäksi toisten Popedalle tekemiä biisejä. Miten voi kertoa tarinoita biisien takaa, jos ei ole itse tehnyt jokaista kappaletta ja vuodattanut sydänvertansa jokaiseen tavuun?

Varsin helposti, näemmä. Costellon tarinamoottori oli nimittäin käynnissä ja Popedan keikkajyrien taustalta löytyi juttu ja anekdootti jos toinenkin. Näkökulmassa olivat tarinat kappaleiden takaa mutta vähintäänkin yhtä paljon kappaleiden myötä syntyneet tarinat. Selvitettiin, kuinka saadaan faksilla mahdottoman tuntuisia käännöslupia kappaleisiin, mitä Irwin kertoi säveltämisestä ja kuinka Kälviällä sitten lopulta kävi. Keskusteltiin Andy McCoyn kappalerakenteista ja Mika Sundqvistin studioehdotuksista. Välillä herkistyttiin keskustelemaan edesmenneen toverin Telecaster-kitarasta. Pohjattoman hyväntuulinen soittaja kertoi yleisölle juttuja niinkin mielenkiintoisesti ja hauskasti, että keikan päättyminen tuli täysin nurkan takaa. Se kertonee jotain intensiteetistä.

Soitannollisesti keikka oli jälleen kerran yhtä juhlaa. Äkkiseltään tuli mieleen Allman Brothers ja Lynyrd Skynyrd, sen verran jytkeää southern rock -sovitusta oli kappaleisiin kytketty. Punaista ja makeaa -kappale taas oli muunnettu reggaeksi rumpali Anssi Nykäsen spontaanista ideasta. Kitaristi Marzi Nyman soitteli pitkästä aikaa enimmäkseen komppia ja antoi lavalla tilaa Costellon liidisoitolle. Liidiä kuultiin kuitenkin muutenkin enemmän kuin normaalisti, kosketinsoittaja Jani Wilund sai useammankin soolospotin ja kaikki muut soittajat (basisti Harri Rantanen, akustisen kitaran soittaja Kustaa Kantelinen ja rumpali Anssi Nykänen) sooloilivat myös jossain kohtaa. Eritoten hymyn nosti huulille rumpali-Anssin mätke ja siihen sopivat ilmeet.

Mitäpä siihen osaa sanoa muuta kuin: oli hurjan hauskaa! Poistuin jälleen kerran hymyillen paikalta, mahtavaa!

Ei lisättävää. Keikalla oli hauskaa, Hautamäki äärimmäisen sympaattisen oloinen tyyppi ja houseband pisti parastaan.

Keikan päätti hienosti Costello Hautamäen spontaanisti aloittama Holtiton nainen-kappale (Honky Tonk Women), johon houseband liittyi mukaan saatuaan sävelkuluista sopivasti vihiä. Tarinankertojat-klubi toi jälleen kerran hyvän mielen ja nostatti minutkin hereille tiistaikoomastani, keikalta sai poistua virnistellen ja paikallemenostaan tyytyväisenä.

Seuraava klubi 18.12. Korjaamolla, vierailija ei vielä varmistunut. Lisätietoja täältä.

Lämmin kiitos Tarinankertojat-klubin järjestäjille lipuista.

Lavalta: Literary Death Match pt. II (Korjaamo)

Amerikkalaisen Adrian Todd Zunigan kehittämä mainio Literary Death Match palasi Korjaamolle sopivasti Kirjamessujen aikaan. Ensimmäinen LDM nähtiin Helsingissä viime maaliskuussa ja viihdyin tapahtumassa todella hyvin. Kirjallisuutta, omituista kilpailua, hienoa esiintymistä, mitä muuta sitä tarvittaisi? Lisäksi Korjaamon miljöö on todella kiva ja tällä kertaa tapahtuma oli siirretty Vaunusaliin, jonka katsomon punaisissa penkeissä oli mukava istua.

Kilpailun ideana on siis se, että paikalle saapuu neljä kirjailijaa, jotka kilpailevat kahdessa erässä toisiaan vastaan. He lukevat enintään 7 minuutin verran omaa tuotantoaan ja esitystä arviotiin kirjallisten ansioiden (literary merit), esiintymisen (performance) ja kaiken muun (intangibles) saralla. Kierrosten voittajat pääsevät lopulta finaaliin, jossa ratkaistaan illan voittaja. Tuomareina tänä iltana olivat kirjailija Markus Nummi sekä toimittajat Baba Lybeck ja Ari Lahdemäki, kilpailijoina taasen Eeva Rohas ja Marko Hautala (1. erä) sekä Karo Hämäläinen ja Suvi Valkonen (2. erä).

Eeva Rohas.

Marko Hautala.

Tunnelma oli hauska ja rento, juontaja Zuniga mainio tyyppi ja sekä kilpailijat että tuomarit hyvin menossa mukana. Lainaan tässä hieman tuomari toimittaja Ari Lähdemäkeä, joka totesi tässä tapahtumassa hienoa olevan se että se ei ollut vaivaannuttava. (Lisäksi tykästyimme Karo Hämäläisen ja Marko Hautalan teksteihin sen verran, että hankin Kirjamessuilta Erottajan ja Käärinliinat.)

Karo Hämäläinen.

Suvi Valkonen.

Minä olin itse viimeksi hämmentyneenä avustajana ja tällä kertaa tuuppasin Tuomaksen lavalle avustamaan finaalissa. Tällä kertaa finalistien tehtävänä oli heittää avustajien rypistämiä kuvia kirjanpolttajista kolmannen avustajan pitelemään koripallokoriin. Kirjailijoiden henkilökohtaiset avustajat myös hakivat pallot takaisin uudelleen heitettäväksi. Kilpailu oli hurja, the crowd did go apeshit ja lopulta Eeva Rohas sai tehtyä viidennen korinsa ja mitaloitiin voittajaksi. Huh, mahtavaa.

Lisää tällaista! Useammin! Kiitos! Lisätietoja tapahtumasta täältä.

Lavalta: Heikki Salo Tarinankertojat-klubilla (Korjaamo)

Maanmainio Tarinankertojat-klubi eli Suomen rennoin un-plugged klubi palasi taas Korjaamon lauteille, tällä kertaa kivalle Korjaamon Vintille. Housebändin eli Marzi Nymanin, Anssi Nykäsen, Harri Rantasen, Jani Wilundin ja Kustaa Kantelisen kanssa esiintyi tällä kertaa Miljoonasade-yhtyeen keulakuva ja nykyään myös soolouraileva Heikki Salo.

Heikki Salo ei ole minulle sillä tavalla tuttu artisti, että mieleen nousisi samantien kappaleita. Tokihan minä tunnistin useamman Miljoonasateen kappaleen, joita mies minulle hyräili, mutta jouduin taas auttamatta tunnustamaan tietämättömyyteni kotimaisen musiikin saralla. Onneksi keikkapaikkojen ovilla ei tarvitse täyttää mitään esitestiä artistin tuotannosta, vaan keikalle voi mennä vapaasti ja pohtia sitten, että onko tämä sellaista mistä minä pidän. Heikki Salo täytti odotukset, musiikissa oli juuri sellaista paloa, joka resonoi kehossa. Jotain sellaista, mitä pidän hyvin suomalaisena ja tälle suomalaisuudelle minä lämpenen.

Ja osasin minä silti laulaa Marraskuun kertosäkeessä mukana. Sentään.

Lisäksi syttyi palo kuunnella Heikki Salon omaa tuotantoa. Suuri osa keikan kappaleista oli uudelta Hiili-levyltä. Pidin erityisesti nimikappaleesta ja Gaalan kuningattaresta. Nytkin tätä kirjoittaessa taustalla pauhaa levy Spotifyn kautta, on se hieno.

Korjaamon Vintti on muuten ehdottomasti paras paikka tälle klubille, jos mennään Korjaamon tilojen puitteissa. Vintti on sopivan avara pöytineen niin että sinne mahtuu, mutta riittävän pieni jotta tunnelma on intiimi. Uusi paikka tosin taisi aiheuttaa hieman miksauspulmia, mutta myös tämä korjaantui koko ajan keikan loppua kohti. Todella hieno keikka, oli ilo kuunnella sitä kuinka taitavat muusikot soittavat ja laulavat hienosti yhdessä ja yhteen mutta silti yleisölle.

Yksi syy mennä Tarinankertojat-klubille: Sieltä lähtiessä on aina hyvä mieli.

Lupasin päästää keikkaseurana olleen miehen myös ääneen:

Neljäs Tarinankertojat-klubini, joten konsepti on jo tuttu. Tässä kohtaa pitäisi varmaan kertoa, kuinka on tutustunut Tarinankertojat-klubin esiintyjävieraaseen tarkasti ja tietää tuotantonsa edestakaisin, jotta voi ymmärtää keikkalistauksen merkittävyyden ja analysoida sitä, kuinka Tarinankertojien mielenkiintoinen konsepti värittää vanhoja kappaleita uusiin asuihin tällä kertaa toimi.

Ja pah.

Myönnän auliisti etten tiedä Heikki Salon materiaalista muuta kuin Miljoonasateen kokoelman Made in Taiwas ja lyriikkakäsikirjansa Kahlekuningaslaji. Näin ollen osaan hyräillä suurimmat hitit ja pari pienempää. En ollut Hiili-levyä kuunnellut lain (tai muuta Heikki Salon soolotuotantoa). Ehkä juuri siksi keikka olikin niin hyvä, kun se tarjosi erilaisen kokemuksen kuin aiempien paremmin tuntemieni artistien Tarinankertojat.

Korjaamon Vintti on ehdottomasti näistä klubin järjestyspaikoista tunnelmaltaan paras. Äänellisesti keikan alkupuoli vaati vähän miksauspöydän nuppien vääntelyä, että vokalistin sanoista sai selvää. Volumenapin jälkeen soundi oli hyvä ja vaikka usein Marzi varastaakin sooloilullaan shown, tuntui että Heikki Salo vanhana esiintyjänä varasti sen silti. Virallinen haastattelija jäi keikalta pois, mutta artisti selvästi osasi kertoa kappaleistaan muutenkin ja tarinansa olivat kiehtovia. Eritoten irlantilaisen viulistin tarina ennen Voipallo-kappaletta jäi väistämättä mieleen.

Kuten parempi puoliskoni sen niin hyvin laittoi: Tarinankertojat-klubilta poistuessa on aina hyvä mieli. Hyviä biisejä ja hienoa soittoa tunnelmallisessa miljöössä, mitä sitä muuta osaisi kaivata? Ekstraplussaa taas kerran inhimillisestä aloitusajasta.

Kiitos Heikki Salo, kiitos bändi, oli hieno ilta. Seuraavan kerran klubi 20.11., vieraana Costello Hautamäki. Be there. Keikkaliput ovelta 14 euroa, Korjaamo-kortin omistaville vaivaiset 12,5.

Kiitokset myös Korjaamon mainiolle baarimikolle, rommitoti helpotti kipuisen kurkun pistelyä.

Lavalta: Anssi Kela Tarinankertojat-klubilla (Korjaamo)

Tässä soitetaan Rock-unelmaa.

Huhhei ja terveisiä Korjaamon Vaunusalista! 10.4. oli taas Tarinankertojat-klubin aika ja kylläpä kannatti mennä, vieraana oli tällä kertaa Anssi Kela. Ja teksti on tosiaan heti keikan jälkeen kirjoitettu, joten pientä sekavuutta saattaapi esiintyä. Kiitos ja anteeksi.

Minun Anssi Kela-historiani juontuu jostain seiskaluokan syksystä kun Puistossa oli iso juttu. Muistan elävästi, kuinka eräällä tunnilla musiikinopettaja yritti sulkea radiota kesken kappaleen ja eräs luokkatoveri kiljaisi tuohtuneena että et sä voi sitä keskeyttää kun tää kertoo siitä kuinka niistä tuli legendaa!
Minulla ei ollut tuolloin Nummela-levyä vielä, no, levynä, mutta joitakin kappaleita oli äänitettynä c-kasetille. Joitakin vuosia takaperin metsästelin teini-iän levyjä ja hankin silloin myös Nummelan. En ole kuitenkaan ollut mikään kovin aktiivinen kuuntelija, vaikka olen kyllä tyytyväisenä kuunnellut jos Kelan biisejä on soinut radiossa. Viime syksynä mies sitten esitteli minulle tarinallisen Aukio-levyn ja se kolahti. Levyn Aamu-kappale soi radiossa paljon, mutta biisistä tulee paljon enemmän kun levyn kuuntelee kokonaisuudessaan.

Mutta se siitä minun historiastani, keikastahan tässä piti puhua.
Keikka oli siis, no, ihan älyttömän hyvä. Tutut biisit uusilla sovituksilla rullasivat house-bändin (upeat Marzi Nyman, Anssi Nykänen, Harri Rantanen, Kalle Alatalo, Jani Wilund ja Mikko Siltala) kanssa mielettömällä temmolla. Mikan faijan BMW, Nummela ja se Puistossa (jonka lopussa soitettiin kvinttiympyrä, en tiedä näillä musateorian opinnoilla oikein mikä se on, mutta hienolta kuulosti) jymisivät uusilla soundeilla ja bändielämästä kertova Rock-unelmaa jaksaa hymyilyttää ja herättää sympatiaa, sellaista lämpöistä. 1972 oli mainio keikan lopetusbiisi. 

Siis ennen encorea. Improvisoituina kappaleina kuultiin vielä sumuinen Murhaballadi sekä Deep Purplen kappale Child in Time, jossa herra Harri Rantanen soitti urkuja. Oli aika huikeaa.

Ja klubin henkeen oli tietysti myös niitä tarinoita biisien taustalta, siitä miten aina ei synny biisejä ja miten kappaleet joskus yllättävät tekijänsäkin. Miten oli hienoa soittaa Nummelaa harjun kupeessa.

Lupasin taas antaa avecina toimineelle miehelle myös tilaa tässä joten nyt äänessä hän:

Jukoliste, Korjaamon Tarinankertojat-klubi parantaa kerta kerralta. Anssi Kelan kappaleet saivat hilpeitä uusia asuja joissa viitattiin soft rockiin, Boys of Summeriin ja taidettiin kumarrella Knackinkin suuntaan.

Aluksi jännitti, mahtaisiko yleisössä olla yhtä vähän sakkia kuin aiemmin Mikko Alatalon keikalla mutta viidakkorumpu oli mitä ilmeisimmin purrut ja Anssia saapui katsomaan lähes täysi salillinen porukkaa. Kyllä kelpasikin, tarinankertojayhtyeellä oli nimittäin lavalla selvästikin todella hauskaa. Pientä hävytöntä fuskua tosin oli siinä mielessä ilmassa, että vastaavantyyppinen iltama oli samalla porukalla käsittääkseni pidetty Tampereella edellisvuonna, joten miehet tiesivät jo etukäteen pitävänsä toisistaan.

Setti noudatteli varsin nätisti Anssin isoimpia merkkipaaluja musiikin saralla ja tavallaan olisi toivonut hieman oudompia valintoja artistin itsensä mieltymyksen mukaan. Toisaalta Anssi itsekin kertoi mieluummin nauttivansa reilusta viihteestä kuin turhan korkealentoisesta taiteesta, joten siinä mielessä hittikavalkadi oli perusteltu. Muutamia harvinaisempia helmiä kuitenkin kuultiin, muun muassa vielä julkaisematon kappale Miten sydämet toimii ja lähes hypnoottisen shamanistinen Murhaballadi, joka toimi silkoilla alavireisillä sähkö- ja akustiskitaroilla, mitä nyt Anssi Nykänenkin jossain vaiheessa äityi lavalle mäiskimään rytmiä. Erityisplussat tietysti vielä Puistossa-kappaleen lopukkeelle, jossa kierrettiin nätisti kvinttiympyrä kokonaan moduloiden.

Yleisön kysymykset jäivät jälleen varsin vähäisiksi ja enemmän tai vähemmän muistuttivat simppeleitä fanityttö/poika-kysymyksiä eikä sen syvempiin analyyseihin taiteesta tai kappaleiden kirjoittamisesta juurikaan päästy. Toisaalta ehkä hyvä näin, koska sellaiseen keskusteluun tällainen foorumi ei ehkä ole se kaikkein hedelmällisin. Hyvään musiikkiin ja innovatiivisiin sovituksiin kyllä ja toivotankin Tarinankertojat-klubille mielelläni pitkää ikää.

Kiitos!

Seuraavaksi klubilla kertomassa ja esiintymässä Sir Elwoodin Hiljaisten Värien Juha Lehti 15.5.

Lisäksi: melkein unohdin onnitella mutta klubilla oli ilmeisesti tänään 2-vuotissynttärit joten onnea ja pitkää ikää!

Lavalta: Seminaarinmäen mieslaulajat (Korjaamo)

Aloin tosissani fanittaa Seminaarinmäen mieslaulajia eli tuttavallisemmin Semmareita, kun Laulut ja tarinat -levy ilmestyi vuonna 2007. Tai se fanitus alkoi oikeastaan kyseisen levyn julkaisukeikalla Messukeskuksessa, sillä show oli aivan huikea.

Jos jollekulle tämä yhtye on tuntematon, niin kyse on siis 21-henkisestä mieskuorosta, joka on perustettu vuonna 1989. Kuoron ajatuksena on ollut kuoromusiikin rajojen rikkominen ja itse tehdyn tuotannon esittäminen. Lisää infoa sekä kuoron miehistä että porukan julkaisuista löytyy täältä.

Tämä keikka, jolla olimme 30.3.12, järjestettiin siis tunnelmallisessa Korjaamon vaunusalissa. Korjaamo kunnoustautuu joka kerralla siellä käydessäni paikkana, jonne mahtuu kaikenikäsiä ja -laisia ihmisiä sulassa sovussa. Tupa oli aivan täynnä ja fiilis korkealla; vaikka yleisö seisoikin toisinaan kuin sardiinit purkissa, ei tönimistä tai muuta häiriötä esiintynyt ja keikasta nauttiminen oli jotenkin kollektiivista.

Semmarit vetivät hienon reippaan tunnin pituisen show'n. Nimenomaan show on parempi nimitys tapahtumalle kuin keikka, sillä se sisältää paljon muutakin kuin laulamista (vaikka sekin jo riittäisi). On tanssikoreografioita, järjetön määrä rekvisiittaa, vaihtuvia asuja ja crowdsurffausta.

Minä en tiennyt että ne tanssivatkin, sanoi Tuomas.

Minun iltani täydellisti se, kun kuoro esitti encorena hienon Olo anchén, joka löytyy Laulut ja tarinat -levyltä. Eivätkä hassumpia olleet muutkaan kappaleet, esittivät mm. Veljekset kuin Elvikset, Kaksi kättä hississä ja I don't mind. Keikan viimeisteli Taina-kappale, joka huipentui Frontside Ollie-pätkään.

Hymyilytti ja hytkytti. Kiitän ja kumarran ja suosittelen menemään juoksujalkaa, jos joskus tulee mahdollisuus nähdä tämän kuoron esitys.

Lavalta: Literary Death Match (Korjaamo)

Siis mikä ihmeen Literary Death Match, pohdin kun Korjaamon uutiskirje kolahti sähköpostilaatikkoon. Eipä siinä, pyrin olemaan edes vähän kiinnostavanoloisten kulttuuritapahtumien suhteen ennakkoluuloton, joten tie vei Korjaamolle 20.3. todistamaan Literary Death Match Helsinki, Ep. 1:stä.

Korjaamon Vintti oli aivan ummessa tapahtumasta kiinnostuneita ja itsekin pääsin sisään ihan tuurilla kun en ollut tajunnut ostaa lippua etukäteen. Ensi kerralla otan tästä vaarin ja ostan lipun etukäteen (onhan se vähän halvempikin niin). Lippu siis kustansi Korjaamon jäsenkortin omistavalle 9 euroa ja muulle kansalle 10 euroa ovelta.

Ja mikä ihme tämä LDM nyt sitten on? Paikalla on siis aina 4 kilpailijaa, 3 tuomaria, 2 erää ja 1 finaali. Kilpailijoiden esiintymisjärjestys arvotaan niin, että kummallakin kierroksella lukee kaksi kirjailijaa ja kummankin kierroksen voittaja päätyy sitten finaaliin. Kilpailijat saavat lukea 7 minuuttia tai vähemmän omia tekstejään ja heitä arvostellaan liteary meritin (kirjalliset ansiot), performancen (esiintyminen) ja intangiblesin (no, kaikki muu) perusteella.

Korjaamolla tuomareina olivat Harri Hertell (literary merit), Anni Mattila (performance) ja tietysti Jeffrey Eugenides (intangibles). Tilaisuuden juonsi LDM:n kehittäjä, yhdysvaltalainen Todd Zuniga. Kilpailijoina olivat Johanna Sinisalo ja Riikka Pulkkinen (1. erä) sekä Teemu Manninen ja Rosa Likson (2. erä). Tilaisuus oli siis kaksikielinen ja siitä saatiin tietysti revittyä huumoria kun Zuniganin suomen ääntäminen oli vähän sinne päin (Johanna Senessalooo!).

Pulkkinen tanssii vitunmoisesti. Oikealla Johanna Sinisalo.

Ensimmäisellä kierroksella kisasivat siis Sinisalo ja Pulkkinen. Sinisalo luki pätkän kirjastaan Ennen päivänlaskua ei voi ja oli kilpailijoista ainoa, joka luki tekstinsä sekä suomeksi että englanniksi. Sinisalon esiintyminen oli voimakas ja itse ainakin muistelin mielelläni tuota hyvää kirjaa josta pätkä oli otettu. Sinisalon esitys oli kunnioitettavat 6 minuuttia ja 58 sekuntia pitkä, hyvin suomalaisen pedanttia siis. Riikka Pulkkinen puolestaan luki ainakin osan tekstistään, joka julkaistiin juuri julkaistussa antologiassa Pimppini on valloillaan. Kaikessa makaaberiudessaan teksti oli hauska ja esityksen kruunasi Pulkkisen tanssi Pulpin Common people -kappaleen tahtiin. Pulkkisen tanssia kuvailtiin, että se oli kuin Kleopatra ekstaasissa. Ensimmäisen kierroksen voitti Riikka Pulkkinen.

Teemu Manninen.

Toisella kierroksella kisasivat sitten runoilija Teemu Manninen ja kirjailija Rosa Likson. Manninen oli minulle ennestään tuntematon tyyppi, mutta hänen lukemansa runot viehättivät minua erityisesti rytmiikaltaan ja uskoisin, että ne ovat parhaimmillaan juuri ääneen luettuna. Ei voinut kuin kuunnella ja nauraa. Rosa Liksom puolestaan luki pätkän romaanistaan Hytti nro 6 kasvoillaan muhkeat, kimaltelevat viikset. Liksom sai kehuja siis viiksistään, suuresta tekstistä joka hänen paperillaan oli sekä tyylistään, joka Eugenidesin mukaan oli kuin Edgar Allan Poe meets Pippi Longstockings. Toisen kierroksen voitti Teemu Manninen.

Rosa Liksom viiksineen.

LDM:n voittaja valitaan loppupeleissä finaalissa, jonka sisältö vaihtelee. Siinä ei siis enää lueta, vaan kilpailijat voivat joutua suorittamaan erilaisia tehtäviä tai pelaamaan pelejä. Zunigan kertoi esimerkkinä, että eräässä LDM:ssä finaalissa oli pitänyt heittää cupcakeilla posteria, jossa oli Neil Gaimanin kuva. Finalisti, joka sai kuorrutuksen lähimmäksi Gaimanin suuta, voitti (Gaiman siksi, että hän aina lupailee tulevansa LDM:n, mutta on kovin kiireinen).

Korjaamon finaali oli korttipelin muodossa. Ensin lavalle pyydettiin viisi avustajaa ja minä tietysti tungin mukaan sinne nököttämään hölmö virne naamallani. Avustajille jaettiin isot pelikortit, joihin oli tulostettu suomalaisten kirjailijoiden kuvia. Ensimmäinen avustaja käänsi korttinsa ja pelaajan, siis toisen finalisteista, piti arvata onko seuraava kortti isompi vai pienempi. Jos arvaus osui oikeaan sai pisteen, jos sai koko rivin oikein sai monta pistettä ja jos mokasi menetti kaikki. Jokerin (joka oli Markus Kajo) tullessa vastaan joutui aloittamaan rivin alusta uusilla korteilla.

Peliä pelattiin pari kierrosta ja Pulkkinen oli voittamassa yhdellä (!) pisteellä mutta sääntöjä muutettiin niin, että Teemu Manninen pääsi lopulta tasapisteisiin. Lopullinen voittaja valittiin niin, että Eugenides valitsi kaksi satunnaista korttia ja korkeimman saanut voitti. Jostain syystä kasaan oli eksynyt yksi Korjaamon mainos, joka päätyi Manniselle, joten lopulta Pulkkinen voitti kymppikortilla, jossa komeili Sofi Oksanen.

Pulkkisen tuuletus.

Ilta oli todella hauska vaikka Vintti olikin tupaten täynnä ja näkyvyys salin takareunasta oli hieman heikko. Lisäksi oli vähän outoa hengata tilaisuudessa yksinään (Tuomas jäi juuri ja juuri oven taakse kun liput loppuivat) mutta päädyin esimerkiksi väliajalla sattumalta keskustelemaan Pulkkisen tädin kanssa, joka oli oikein mukavanoloinen.

Lopuksi leikin vielä fanityttöä ja pyysin sekä Eugenidesilta että Pulkkiselta tervehdyksen bloggaajille (ja teille muillekin lukijoille) tapahtuman flyeriin. (vähän nolotti fanityttöillä, mutta kerrankos sitä) Eugenidesin paras kommentti muuten tuli mielestäni silloin, kun hän kertoi tilanteesta jossa hän kuuli kustantajaltaan miten kirjan nimi on käännetty (lainaus on allekirjoittaneen muistikuva joten ei välttämättä vastaa todellisuutta pilkulleen):

And I was like, my book's name in Finnish is "Fucking"? Why didn't I come up with that myself?

Tapahtuman suosiosta johtuen se ilmeisesti järjestetään vielä uudelleen, joten pysykääpä kuulolla ja hankkikaa ensi kerralla liput etukäteen.

Kiitän ja kuittaan.

Lisätietoa konseptista täältä.

Lavalta: Mikko Alatalo Tarinankertojat - klubilla (Korjaamo)

Mikko Alatalo on minulle vähän sellainen suuri tuntemattomuus. Tai siis, kyllä minä totta kai tiedän kuka Mikko Alatalo on mutta meillä ei ole minkäänlaista henkilökohtaista suhdetta. Tiedän muutaman kappaleen ja ensimmäinen mielleyhtymä on Elton John (positiivisessa mielessä siis, ne on ne lasit).

Sain kuitenkin tilaisuuden päästä kuuntelemaan Alataloa Korjaamossa järjestettävälle Tarinankertojat-klubille (paitsi että Tampereella klubit järjestetään Ruby and Fellasissa) ja koska en mielelläni jätä tällaisia mahdollisuuksia käyttämättä, no, sinne mentiin.

Housebändinä hieno poppoo, rummuissa Anssi Nykänen, bassossa Harri Rantanen, kitaroissa Marzi Nyman ja Kalle Alatalo sekä koskettimissa Jani Wilund. Minähän en itseäni muusikoksi voi laskea, mutta kyllä nuo hyvin soittavat. Klubin pointtinahan on siis tehdä puoliakustisia, uusia sovituksia artistin biiseistä ja tarpeen tullessa bändi pystyy myös improvisoimaan (kuten eilen spontaanisti soitetun Kissanpentu-kappaleen). Ja se Marzi osaa kyllä tiluttaa sitä kitaraansa, huhhuhhui. Kehut annan silti tasapuolisesti koko housebändille koska olivat niin hyviä.

Niin ja se Mikko. Alatalo vaikutti aika rennolta tyypiltä ja veti keikan ammattilaisen elkein. Ensin Marzi Nyman haastatteli ja sitten soitettiin. Moni kappale oli minulle tuntematon mutta oli siellä sitten sellaisia jotka minäkin tiesin, kuten Tytöt tahtoo pitää hauskaa ja Maalaispoika (tietysti). Ja sitten siellä oli Ihmisen ikävä toisen luo, Sielun miljonääri, Hengitä sisko, Kuudes ikkuna ja vaikka mitä muuta. Fiilis pysyi hyvänä koko keikan ajan.

Välillä vaivuin johonkin lapsuusaikatranssiin, isäni nimittäin kuuntelee eniten amerikkalaisvaikutteista musiikkia ja Alatalokin mainitsi vaikutteikseen mm. Bob Dylanin. Veikkaan, että isäkin olisi tykännyt tästä keikasta.

Alatalo kertoi juttuja myös yhteistyöstä Juicen kanssa, matkoista Ruotsiin äänittämään, Levi-keikoista ja vaikka mistä. Enkä muuten tiennyt että Känkkäränkkä on Alatalon biisi. Sainpahan vähän yleissivistystäkin samalla.

Mies kommentoi keikkaa näin:
Mikko Alatalon Tarinankertojat-klubin keikka meni enemmän ja rempseämmin tarinankerrontaan kuin Jarkko Martikaisen ja siksi ehkä toimi jopa hieman paremmin formaatin kannalta.

Mikon kertomuksista tulivat monella tapaa mieleen Billy Joelin harrastamat Questions & Answers - iltamat (http://open.spotify.com/album/6hrdFbkMrtdFiZSrHjKU0W josta levy numero neljä) ja hän jaksoi jutuillaan pitää flown päällä. Yhtye soitti todella hienoja sovituksia tutuista kappaleista, eritoten siirtomaalaulut ja Coitus Intin aikaiset kappaleet soivat komeasti.

Puolityhjää salia katsellessa tuli harmitelleeksi, ettei klubi saanut enempää katsojia. Ainakin minun silmissäni Mikko Alatalo karisteli tällä keikalla sitä tyypillistä Tammerkosken sillalla - imagoaan, joka häneen niin vahvasti liitetään.

Todella hieno keikka, mahtaa harmittaa niitä jotka eivät nähneet, lälläslää.

***

Syksyllä olimme tosiaan samaisella klubilla kuuntelemassa Jarkko Martikaista. Tänä keväänä aion vielä mennä kuuntelemaan Anssi Kelaa (10.4.) ja Juha Lehteä (15.5.).

Lavalta: Jarkko Martikainen Tarinankertojat-klubilla (Korjaamo)

22.11. Jarkko Martikainen esiintyi Korjaamon Tarinankertojat-lauluntekijäklubilla, joka mainostaa itseään Suomen rennoimpana unplugged-klubina. Tarinankertojat-klubin järjestettiin nyt kolmatta kertaa Helsingissä. Vähän harmiteltiin miehen kanssa, että edelliset kerran olivat menneet ohi, mutta ainakin itselleni Martikainen on tähänastisista vieraista kiinnostavin. Siitäkin huolimatta, että Edu Kettusen Lentäjän poika saa minulle edelleen tipan linssiin sillä se kappale yhdistyy vahvasti pikkuveljeni syntymään ja siihen aikaan.

Korjaamo kuvaa tapahtumaa näin:

Tarinankertojat-klubin vieraaksi saapuu kerran kuukaudessa suomalainen lauluntekijä. Illan aikana kurkistetaan vierailevan tähden sielunmaisemaan ja tarinoihin hänen kappaleidensa takana artistin biisien siivittämänä. Tarinankertojat-klubi on myös tunnettu ainutlaatuisesta vuorovaikutuksesta: yleisöllä on mahdollisuus kysyä artistilta kysymyksiä tämän uran vaiheista ja biisien synnystä.

Taustabändissa vaikuttavat maamme eturivin muusikot: Marzi Nyman, Anssi Nykänen, Harri Rantanen, Kalle Alatalo, Jani Wilund ja Mikko Siltala. Talon bändi ja vieraileva artisti tekevät yhdessä artistin kappaleista uusia, puoliakustisia sovituksia – rokkaavan hilpeää meininkiä unohtamatta. Klubi-illat aloittaa vierailevan artistin kappalevavalinnoista koostuva houseband-setti.


Ja sehän toimi. Vaikka ei siellä kyllä niitä kysymyksiä juuri ollut, mutta mitäpä odotatte helsinkiläisyleisöltä tiistai-iltana, kysyn vaan? Ja hyvä se oli näinkin. Musiikki oli hyvää, sovitukset raikkaita, meininki hilpeä; se on aina ilo katsoa kun lavalla olevilla on mukavaa. Välispiikitkin rullasivat ja hymisyttivät yleisöä.


Kaipaamaan jäin vain Terroristin häitä, kappaletta joka niin epäkorrektisti soi aina nykyään lentoasemilla korvissa. Toisaalta siellä soitettiin Rakkaus on pesti hulluuteen ja ihana Valssi tanssitaidottomille joten olen iloinen. Oli mukavaa istua keikalla rauhassa ja kuunnella. Kiitos.

ps. Klubi muuten jatkuu ensi vuoden puolella Korjaamolla joten silmät ja korvat auki mikäli tällainen sytyttää.