Lavalta: Kangastus 38 (Kansallisteatteri)

Rouva Wiik (Cécile Orblin), Milja-neiti (Noora Dadu) ja Matilda (Edith Holmström). Kuva: Mitro Härkönen

Vuoden 1938 Helsinki ihmisineen elää ja hengittää Kansallisteatterin lavalla

Se on hieno hetki, kun sielu halajaa päästä näkemään puheteatteria ja sitten pääsee katsomaan jotain sellaista kuin Kansallisteatterin Kangastus 38. Näyttelijöiden yhteispelistä elävä, Kjell Westön romaaniin perustuva näytelmä on visuaalisesti kaunis ja kerronnallisesti ehjä. Vuoteen 1938 sijoittuva esitys tuo lavalle koskettavien ihmiskohtaloiden lisäksi ihanan, sumuisen Helsingin.

Keväällä 1988 rouva Wiik työskentelee varatuomari Claes Thunen konttoristina ollen korvaamattomana apuna, mutta jakaen itsestään vain vähän. Eräänä päivänä Thunen keskiviikkokerhon miehet kokoontuvat toimistolla ja eräs heistä herättää rouva Wiikin kipeät muistot eloon. Enää hän ei aio alistua hiljaisena. Samaan aikaan otsikot kertovat Kolmannen valtakunnan noususta, tanssilavoilla soi iskelmä ja Helsingin Olympiastadion avataan pian.

Ratkaisu tuoda Milja Matilda Wiik lavalle kolmen näyttelijän voimin on aluksi hämmentävä, mutta pian ihastuttavan toimiva. Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin näyttelevät upeasti yhteen ja tuovat hienosti esille rouva Wiikin eri puolia. Ei kestä kauaa, että heitä alkaa katsella yhtenä. Hahmo on menneisyytensä vainoama ja kolmella näyttelijällä sisäiset ristiriidat ja muutenkin päähenkilön monitahoisuus saadaan kiinnostavasti esille. Ihminen kantaa sisällään kaikkia versioita itsestään.

Koko ensemble. Kuva: Mitro Härkönen

Asianajaja Thune (Timo Tuominen) on näytelmän mieshahmoista kiinnostavin. Vaikka keskiviikkokerhon tapaamisissa hän saattaa esiintyä koväänisenä ja rempseänä, on Thunessa kuitenkin kiinnostavaa herkkyyttä jonka Tuominen tuo esiin. Kerhon miehet (Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long ja Petri Liski) jäävät jokseenkin etäisiksi juutalaista näyttelijää ja runoilijaa "Jogia" (Kristo Salminen) lukuunomatta, vaikka roolityöskentely onkin kaikilta oikein oivallista. Toisaalta ehkä hyväkin näin, tarina on kuitenkin rouva Wiikin.

En ole lukenut tätä Westön romaania vielä, mutta hänen tyylinsä on helppo tunnistaa myös näytelmästä. Esitys on itse asiassa melko tekstipohjainen sanoittaessaan henkilöiden sisäisiä tuntoja. Paikoin tekstin määrä tuntuu ylitsevuotavalta, mutta jotenkin sen kanssa onnistutaan luovimaan niin, ettei puutumisen tunne iske.

Anna Sinkkosen pukusuunnittelu on kaunista katseltavaa. Etenkin rouva Wiikin tyylikkäät, viimeisen päälle laitetut asut ihastuttavat kenkiä myöten. Miehet ovat liiveissään ja puvuissaan klassisen tyylikkäitä. Ville Toikan valosuunnittelu, Katri Rentton lavastus ja Paula Lehtosen videosuunnittelu tuovat lavalle menneisyyden Helsingin elävänä. Erityisesti videoiden käyttö ilahdutti minua kovasti, sillä tuntui että niillä oli todella merkitystä ja ne toivat lisäarvoa.

Ensimmäisellä puoliajalla mietin vielä menneisyyden Kapteenin henkilöllisyyttä ja pohdin, yritetäänkö minua huiputtaa pyörittämällä kaikkia keskiviikkokerhon jäseniä lavalla rouva Wiikin kanssa. Täytyy myöntää, että hieman harmistuin arvatessani henkilöllisyyden heti, mutta toisaalta, ehkä siinä ei ollut mitään arvattavaa? Jostain syystä keittelin tästä päässäni mysteerinäytelmää, vaikka salaperäisyys saattoi olla vain päässäni. Tästä lievästä harmittelusta huolimatta Kangastus 38 on upeasti kerrottu tarina naisesta ja menneisyyden painosta, uusista aluista ja umpikujista.

Vielä monta viikkoa myöhemminkin ajattelen, että olipas hieno ja tyylikäs. Bravo.

Kevään esityksiin on vielä lippuja, viimeinen näytös on 22.5.

Kuva: Mitro Härkönen

Lue ja syö: Skonsseja Didde-mummin tapaan

Luin viikolla Kjell Westön upean Leijat Helsingin yllä. Siinä Rikun Didde-mummi tekee aina kesäisin skonsseja, kun viili on päässyt vanhenemaan maakellarissa. Olen itse suuri skonssien ystävä ja nämä kohdat inspiroivat minut leipomaan niitä pitkästä aikaa.

Suurin piirtein samaan aikaan kun ukkonen vihdoinkin jyrähtää ja Didde antaa maakellariin vietyjen viilien vanhentua tehdäkseen niistä skonsseja, suurin piirtein samaan aikaan kun ensimmäiset viileät yöt saavat helteen väistymään Pulavedellä, New Yorkin poliisi piirittää ja ottaa vangiksi Son of Samin.

Minulla on vakiokäytössä äidin ihana skonssiresepti, mutta päätin Didden tapaan käyttää taikinassa hapantunutta viiliä eli minun tapauksessani piimää ja päädyin etsimään uutta reseptiä. Sopiva ehdokas löytyikin täältä.

***

Skonssit piimällä (neljälle)

3 dl piimää tai maustamatonta jogurttia
75 g voita
6 dl vehnäjauhoja
2 dl grahamjauhoja
4 tl leivinjauhetta
1 tl suolaa

Sekoita jauhot, leivinjauhe ja suola. Viipaloi voi palasiksi ja sekoita se nyppien taikinan kanssa muruiseksi massaksi.

Sekoita joukkoon piimä ja tee taikinaksi. Älä vaivaa liikaa.

Jaa taikina neljään osaa ja leivo pyöreiksi kakkusiksi halkaisijaltaan noin 12-15 cm. Vedä skonsseihin viillot ristikkäin ja pistele haarukalla.

Paista 250 asteessa noin 10 minuuttia. Tarjoile lämpiminä.

***

Minä tietenkin menin itse heti peukaloimaan reseptiä. Grahamjauhoja ei löytynyt leivontalaatikosta, joten käytin 2 dl vehnäjauhoja, 3 dl ruisjauhoja ja 3 dl luomuvehnäjauhoja. Lisäksi piimän määräkin jäi hieman vajaaksi, joten hulautin joukkoon smetanaa. Ja ihan hyvin onnistui näinkin.

Söimme skonssit aamiaiseksi ja yhden tällaisen jättiskonssin jälkeen ei kyllä ollut nälkä. Uhrauduin kuitenkin ja söin vielä puolikkaan makeilla lisukkeilla eli smetanalla ja mansikkahillolla. Hyvää oli, teen myös uudelleen.

Pikaisempaan leivontaan suosittelen myös äidin mainiota reseptiä, joka menee näin:

Äidin skonssit

3,5 dl vehnäjauhoja
2 dl maitoa tai vettä
2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
50 g voita / 0,5 dl rypsiöljyä
1 rkl hunajaa

Sekoita kuiva aineet keskenään.
Lisää neste ja voisula, sekoita nopeasti taikinaksi. Jos jää kovin löysäksi, voit lisätä vähän jauhoja.
Leivo pyörylöiksi pellille ja pistele. Näitä tulee 8 pientä tai neljä isompaa.
Paista 250°C 10-15 min.

Itse käytän tässä taikinassa usein rypsiöljyä, se tuntuu jotenkin vaivattomammalta.

Kaunista helluntaita kaikille!

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä

Minun Töölöni vuonna 2009.

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä (Otava, 1996) vei minulta jalat alta. Ensimmäiset viisikymmentä sivua olin hieman pihalla siitä kuka kukin on, mutta sen jälkeen osasin olla vain ihastunut. Muutaman päivän ajan elin mukana Rickardin eli Rikun perheen elämässä kaikilla aisteilla.

Niin: on juuri sellainen ilta että jos katsoo pitkään ja kärsivällisesti kaupungin ylle, taivaalla voi nähdä ihmisten unelmat. Ne purjehtivat mustaa samettia vasten kuin värikkäät, fosforinhehkuiset leijat. Ne on maalattu kaikilla ajateltavissa olevilla väreillä, ne ovat punaisia, vihreitä, keltaisia, sinisiä, violetteja ja vaikka millaisia: värillä ei ole väliä, tärkeintä on että ne ovat siellä, että ne ovat kukistaneet pimeyden, että ne keinahtelevat vapaasti ja laiskasti tuulen mukana, että ne LIITÄVÄT.

Henrik Bexar on sota-ajan lapsi, Ruotsiin lähetetty ja Suomeen palannut. Skrottomsiin hän ei aio jäädä, hän tahtoo suureen kaupunkiin. Vaimoksi löytyy Benita, entinen Miss Tampere, varakkaasta perheestä. Perheeseen siunaantuu kolme lasta, Dani, Marina ja Rickard. Leijat on tarina heistä kaikista, heidän perheestään ja suvustaan. Mutta ennen kaikkea se on Rikun tarina, kasvukertomus Helsingin kaduilta. Tarina, jota kertovat Riku ja Marina.

Kaapelitehtaalla satoi. 2009.

Westön Helsinki on samaan aikaan ruma ja kaunis. Vanhaa Helsinkiä ihastellaan, uudempiin elementtitaloihin suhtaudutaan viileästi. Eloon heräävät minulle erityisesti Töölö ja Munkkiniemi. Ja Ratakadun koulu, minun harjoittelukouluni, jalkapallokentät ja Johanneksen kirkko.

Bexarien perheen elämä ei ole helppo. Rakkaudettomuus ja juurettomuus vaivaavat, samoin tietty levottomuus. Kaikki kolme sisarusta etsivät paikkaansa maailmassa ja samaa tekevät myös vanhemmat. Yhteiskuntakaan ei pysy muuttuvan maailman perässä, uusia yrityksiä perustetaan, rahoilla keinotellaan ja lopulta koittaa yhdeksänkymmentäluvun lama. Eikä yksinkertaista ole sekään, kun jouluna lahjapaketista löytyy väärän helsinkiläisjoukkueen pusakka.

Johanneksen kirkko. 2010.

Sillä Suomenlinnassa hän tuntee kaupungin läsnäolon selvemmin kuin koskaan. Ympärillä on kesä, kaikki on sinikimalteisen ja hehkuvanvihreän ystävällistä. Hän tuntee että häntä koskettaa suuri sykkivä Ruho, jokin jättiläismäinen ja muotoa muuttava, melskaava, työtä tekevä ja nälkäänsä hotkiva ykseys, jossa kaikilla ja kaikella on paikkansa näennäisestä sekasorrosta huolimatta.

Ja toisaalta on myös paljon kaunista. Hyviä hetkiä, kookoksen tuoksua ja tuoreita vadelmia. Didde-mummin skonsseja, jotka leivotaan silloin kun viili on hapantunut kellarissa. Pienten poikien riemua pukki-kisoissa ja tilastoja ohiajavista automerkeistä. Kuumia suudelmia ja hippiaatetta, rohkeita tekoja ja oman itsensä saavuttavista vihdoin ja viimein.

Stadion. 2009.

Leijat Helsingin yllä oli minulle käytännössä täydellinen kirja. Siinä oli kokonainen ihmiselämä, tai oikeastaan monta sellaista, iloineen ja murheineen. Se on hieno kirja ja aion varmasti lukea sen vielä uudelleen. Ehkä ensi kerralla jopa alkukielisenä.

Lukudiplomitehtävä (Menneisyyden tarinoita): Kuutamolla. Kirjoita päähenkilön elämästä kaksi totuutta ja yksi valhe.

1. Riku joi ensimmäisen kerran itsensä humalaan kolmetoistavuotiaana.
2. Riku on hypännyt benji-hypyn.
3. Riku on seurustellut Miss Tropical Fruit -kilpailun perintöprinsessan kanssa.

Kjell Westö: Leijat Helsingin yllä (Drakarna över Helsingfors, 1996)
Otava, 1996. (Seven-pokkari, 2009) 527 s.
Suomentanut: Arja Tuomari
Kansi: Jaakko Ollikainen