Elina Snicker: Maamme - nykykuvia Suomesta

Kesäklassikoiden ja muiden paksumpien kirjojen oheen kaipasi jotain kevyempää, joten otin mökkireissulle hyllystä mukaani näytelmän. Satunnaisotannalla käsi osui Elina Snickerin tekstiin Maamme - nykykuvia Suomesta (Kirja kerrallaan, 2011) ja se osoittaitui erinomaiseksi valinnaksi.

Ilmavalokuvaaja Mandy tahtoo tehdä uuden Maamme-kirjan Topeliuksen ja Donnerin jalanjäljissä. Kirjaan on tarkoitus saada kuvia suomalaisista kansallismaisemista ja saada ihmisten ääni kuuluviin: mitä synnyinmaa merkitsee, entä asuinalueenne, sota tai rajat? Näytelmä sijoittuu pienelle asuinalueelle peltoaukion reunalla. Pellon omistajaa selvittäessään Mandy tapaa niin Ydinperheen lapsen, Talkooväkeä, internetpelimaailmassa hengaavaa nuorisoa ja Sotaveteraanin. Dialogin lisäksi kuullaan tai oikeastaan voidaan lukea Mandyn päänsisäistä dialogia ja tämän perheenjäsenten kommentteja.

Maamme on julkaistu vuonna 2011, mutta se on edelleen hyvin ajankohtainen. Ilokseni huomasin, että tämä on huomattu myös teattereissa ja näytelmä pyörii tällä hetkellä muun muassa Fiskarsissa sijaitsevassa Teatterivalimossa elokuun alkuun asti. Olisi kiinnostava nähdä, miten päänsisäiset äänet ja esimerkiksi virtuaalipelimaailma PeasantWorld on lavalle toteutettu, niillä kuitenkin on tekstissä suuri rooli.

Ajankohtaisen näytelmästä tulee sen herättämät kysymykset vastaanottokeskusten rakentamisesta, siitä mitä ihmiset asuinalueelleen haluavat tai eivät halua, ulkopuolisuudesta ja ulkopuoliseksi tekemisestä, ihmisten säälimättömyydestä silloin kun omat tunteet oikeuttavat teot. Ehdottoman mainio teksti. Ja vaikka näytelmän asuinalueen ihmiset ovat kärjistettyjä, voi maiseman trampoliineineen, rivi- ja rintamamiestaloineen ja haravineen tunnistaa. Hurjaa.

Tämä näytelmä on vihdoin myös oma ensimmäinen osallistumiseni lanseeraamaani Lukuharjoituksia-haasteeseen. Näytelmiä ehtii lukea vielä 10.11. asti, joten mukaan ehtii mainiosti. Ja jos tämän näytelmän haluaa lukea, niin sitä on saatavilla ainakin HelMet-alueella asuville kirjastosta.

Elina Snicker: Maamme - nykykuvia Suomesta
Kirja kerrallaan, 2011. 63 s.
Kannen kuva: Heli Sorjonen

Saara Turunen: Broken Heart Story

Olen anteeksipyynnön velkaa Saara Turuselle ja Q-teatterille. Kävin syksyllä 2011 katsomassa Q:ssa Turusen näytelmän Broken Heart Story ja lähdin sieltä hämmentyneenä. Esityksestä kirjoittamani juttu on laimea. Jälkeenpäin olen ajatellut, että BHS on ollut sellainen Q-teatterin esitys, josta en ole pitänyt. Jotain on jäänyt kuitenkin päähän kytemään, koska näytelmän tullessa vastaan Kallion kirjaston hyllyssä poimin sen mukaani.

Kirjailija, viiksekäs nainen, istuu romahtamispisteessä olevassa talossa ja kertoo, kuinka kadotti Sielunsa. Kirjailija haluaisi kirjoittaa vakavista aiheista, kun taas Sielu kaipaa puhetta tunteista. Tiet eroavat, kumpikin yrittää olla onnellinen tahoillaan, löytää oman tiensä. Kaiken lisäksi kaapista kuuluu omituista ääntä.

Broken Heart Story (kirja kerrallaan, 2011) ei toki ole aivan helppo näytelmä. Juonitiivistelmää en osaa tehdä, kohtaukset vilisevät silmissä ja päässä. Keskiössä kuitenkin Kirjailija Sieluineen ja hahmot jotka he kohtaavat ja taustalla kuoro, aina äänessä. Kuitenkin luin näytelmän lähes kokonaan yhden junamatkan aikana ja olin aivan koukussa. Miksi ihmeessä en ollut aikaisemmin tajunnut miten hieno teksti tämä on?

Lukiessa mieleen nousi kohtauksia Q-teatterin versiosta. Laura Birn Sieluna automainoksessa, Ylermi Rajamaa ja Lotta Kaihua jäykkinä vanhempina imureineen, Emmi Parviainen kissana. Elina Knihtilä viiksineen romahtamispisteessä olevassa talossa. Selvästi näytelmä on siis tehnyt vaikutuksen. Samalla muistan kuitenkin myös ketsupin. Kirvesmurhaajan ketsupin, ketsupin joka paikassa ja monessa kohtauksessa. Ja joudun myöntämään, että minä en yksinkertaisesti siedä ketsuppia lavalla. Siitä tulee ikävä olo, se työntää heti luotaan. Ja väitän, että sen takia jäi myös Broken Heart Story sinä eräänä marraskuun iltana etäiseksi. Kirottua,

Siis: kiitos Saara Turunen hienosta näytelmätekstistä ja Q-teatteri mieleenpainuneesta teatterielämyksestä. Joskus ketsuppi voi vain tuntua ylitsepääsemättömältä esteeltä.

Saara Turunen: Broken Heart Story
Kirja kerrallaan, 2011. 70 s.
Kansi: Ville Seppänen

Aina Bergroth (toim.): Lentoharjoituksia: Mr Vertigon matka näyttämölle

Maaliskuussa 2011 koin yhden hienoimmista teatterielämyksistäni: kävin katsomassa Kansallisteatterissa Kristian Smedsin ohjaaman Mr Vertigon. Samalta reissulta tarttui mukaan Aina Bergrothin toimittama teos Lentoharjoituksia: Mr Vertigon matka näyttämölle (Kirja kerrallaan, 2011). Se on ensimmäinen teos Kansallisteatterin kirja -julkaisusarjassa, jossa ilmestyy uusien kotimaisten teatteriteosten lisäksi uusia suomennoksia vanhoista klassikoista ja teatterialan taiteilijoiden työtä valottavia teoksia ja puheenvuoroja.

Purot alkoivat virrata kasaan eri suunnista ja vakaasti alkoi näyttää siltä, että tässä olisi mahdollista alkaa ajatella ihan konkreettista esitystäkin. Esitystä, joka kutsuisi yleisönsä keskelle meidän työpaikkaa, näyttämöä, ja joka pyrkisi avaamaan "ovensa ja ikkunansa" teatterin tekemisen maailmaan, joka aina risteilee merkillisessä fiktion ja toden häilyvässä rajamaastossa ajassa joka liikkuu ja on auki joka suuntaan joka ikinen hetki.  

Kirja sisältää Smedsin lopulta kokoon sovittaman näytelmän käsikirjoituksen lisäksi sanaset Smedsiltä itseltään ja teatteritoimittaja Kirsikka Moringilta, esityksestä poistettuja kohtauksia Taija Helmisen kirjaamina ja Aina Bergrothin kynäelmän itse Austerista. Kaikki kiinnostavia, toisiaan täydentäviä osia tässä pienessä kirjassa.

On kauhean vaikeaa sanoa, miten tämä näytelmä avautuisi pelkän tekstin lukemisen perusteella. Minulle käsikirjoituksen lukeminen toi mieleen mukavia ja hienoja teatterimuistoja, onhan Mr Vertigo varmasti yksi vaikuttavimpia esityksiä joita olen koskaan nähnyt. Se, että muistaa miten Walt lensi, miltä tuntui istua Kansallisteatterin päälavalla, miltä näyttivät lavasteet ja kuinka massiivinen se rautaesirippu onkaan. Itse teatteri ja sen historia ovat ehdottomasti irrottamaton osa tätä esitystä, ainakin minulle.

INKKARI
On se sitten merkillistä että tässä teatterissa ei naisnäyttelijä saa koskaan lausua monologiaan loppuun asti. Aina on joku saamarin Jussi Jurkka tai Edvin Laine tai tämmönen teeveestäkin tuttu superhessu määkimässä kesken kaiken... Häivy! Nyt mulle tulee hermokohtaus... Ei mutta täällähän on itse professori, Eino Kalima, flyygelin ääressä... Voisiko professori olla niin ystävällinen ja soittaa minulle jotain rauhoittavaa...

Minulle tässä teoksessa sovitusta kiinnostavampi oli Kirsikka Moringin kirjoitukset Vertigon harjoituskaudelta. Vaikka ulkona puhaltaa viimainen syystuuli, oli helppo mielessään matkata Kansallisteatterin paahtavan kuumalle vintille jossa improvisoidaan kohtauksia, uudelleen ja uudelleen. Mr Vertigo on poikkeustila, johon sisältyvät kauhu, kuolema ja ihme - suurin kaikista ihmeistä: teatterin illuusio ja taika.

Teoksessa kerrotaan mielenkiintoisesti myös useamman teatterisukupolven kohtaamisesta. Esimerkiksi Tero Jartilta vaaditaan todella kovaa fyysistä suoriutumista tässä näytelmässä, mutta onhan hän Jouko Turkan koulima - kurinalaisuutta riittää. Toisaalta lavalla on Tea Ista, joka tuo näytelmään eläväksi teatterin vanhan historian Ella Erosineen ja Tauno Paloineen. Ja vielä Jukka-Pekka Palo, Kristiina Halttu ja Esa-Matti Long, kaikki taitavia alansa ammattilaisia.

Auster-faneille kuitenkin varoituksen sana: tämä pohjaa hienoon Mr Vertigoon vain vähän. Tai toki henkilöhahmot ovat samoja ja tarinan kaari muistuttaa kirjaa, mutta Austerin teos on tähän vain ranka. Kaikki muu on illuusiota ja teatterin ihmettä, unelmien toteuttamista ja niiden rikkoutumista.

"Tommonen siitä nyt tuli, esitys, jossa on avoimia ja abstrakteja ajatuksia ihmeestä ja ikiaikaisesta teatterintekemisestä. Mitään en kadu. Eihän se mikään koskematon pakkaus ole, mutta jos muuttaa haluaisin, olisin jo muuttanut."

Lentoharjoituksia on kiinnostava teos jokaiselle teatterista kiinnostuneelle, oli sitten nähnyt Mr Vertigon tai ei. Lukukumppaniksi kuohuviiniä ja liian pieniä leivoksia, jotka ehtii syödä väliajalla.

Toinen lukemani näytelmä Hyppää lavalle -haasteeseen.

Aina Bergroth (toim.): Lentoharjoituksia: Mr Vertigon matka näyttämölle
Kirja kerrallaan, 2011. 147 s.