Lavalta: Huone jossa me tavataan (Jenni Kivelä)

Kuva: Darina Rodionova

Mitä meistä jää

Taidekoti Kirpilä Pohjoisella Hesperiankadulla on ihmeellinen paikka, asunto täynnä taidetta. Voisi sinne mennä ihan muutenkin vain, aukioloaikoina, mutta nyt menin sinne jo toista kertaa kokemaan tanssiesitystä. Jenni Kivelän Huone jossa me tavataan on neljän esiintyjän ja kuulokkeista kuuluvan äänen teos isän kuolemasta ja sen käsittelystä.

Ostin lipun sillä perusteella, että pidin valtavasti vuonna 2018 näkemästäni Rosemaryn huone -teoksesta ja niinpä en edes tutustunut siihen, mitä esitys käsittelee. Ehkä hyväkin, menin takki auki ja mitään odottamatta, en ehtinyt jännittää aihetta. Aihe ei sinänsä ole onneksi juuri nyt itselleni ajankohtainen, mutta kyllä se aina pysähdyttää ja mietityttää, samanlaisia ajatuskulkuja, häpeää, katumusta, epämääräistä surua on tullut koettua.

Teos on Kivelälle omakohtainen, mutta sisältää myös fiktiota ja tulkintaa. Omakohtaisuus tuo teokselle tiettyä painoa ja vakavuutta, ja samalla siihen voi kuitenkin suhtautua esityksenä. Minun ei tarvitse pohtia, mitkä tapahtumista ovat "totta", mutta uskon että tunteet ovat.

Huone jossa me tavataan tuntuu huokoiselta. Muistot tulvivat esiin tavaroiden ja hajujen kautta, samalla ollaan nykyhetkessä. Turhautumista, kipua, surua, rakkautta, monimutkaisia tunnesyhmyröitä. Tanssijat (Linda Holm, Elina Kivioja, Ninu Lindfors ja Jenni Kivelä) samankaltaisissa mustissa asuissaan, hiukset nutturalla, tuntuvat olevan keskellä prosessia, työstämistä, liike ei ole sulavaa eikä sen sellaista ole tarkoitus ollakaan.

Taidekoti Kirpilän tilaa hyödynnettiin esityksessä mukavasti, sen tietty pysähtyneisyys sopi aiheeseen hyvin. Katsojat jaettiin alun jälkeen kolmeen ryhmään, joissa liikuttiin esiintyjien ohjaamana tilasta toiseen. Se oli miellyttävää, osa huoneista kun oli suhteellisen pieniä ja näin tunnelma säilyi intiiminä, ja toisaalta ei tarvinnut kuikuilla kenenkään olan yli. Aluksi ajattelin kuulokkeista kuuluvien ohjeiden rikkovan illuusiota, mutta lopulta ne tuntuivat olennaiselta osalta. Vierainahan siellä oltiin, toisessa, joten hyväkin että oli ohjeita, siirtymiä. Joonas Outakosken äänisuunnittelu tuntui tarkoituksenmukaiselta.

Huone jossa me tavataan tuntui hyvin aukiolevalta teokselta. Sen kertoja havainnoi tunnetilojaan, nyppi auki rupia ja pyrki toisaalta katsomaan lempeästi sekä itseään että esityksen isää kaiken sen keskeneräisyyden keskellä.

Esitys on kulkenut mukana ajatuksissani tämän viikon, ja luultavasti majailee siellä vielä pitkään. Hyvän esityksen merkki.

Huone jossa me tavataan esitetään maaliskuussa Taidekoti Kirpilässä vielä kaksi kertaa, lisätietoja täältä.

Lavalta: Rosemaryn huone (Jenni Kivelä ja Kiltit ihmiset)

Kuva: Aino Kannisto

Pelot tulevat näkyviksi vinksahtaneen kesäsiirtolan huoneissa

Minä en pidä kauhusta tai pelottavista jutuista. Jotenkin silti löysin itseni kävelemästä lokakuisena iltana Lammassaaren pitkospuita kohti Jenni Kivelän ja Kilttien ihmisten uutta teosta Rosemaryn huone. Esitys käsittelee pelkoa ja kauhua ja voi olla paikoin oikeasti hurja katsojasta riippuen, mutta itse päädyin nauttimaan kovasti pelkojen monipuolisesta käsittelystä.

Rosemaryn huoneesta on hankala kertoa paljastamatta liikoja. Kolmeen osioon jakautuva, omituiseen kesäsiirtolaan sijoittuva esitys on yllätyksellinen ja nerokas. Siinä on koko ajan jotakin perustavanlaatuisesti vinossa. Hymyt valahtavat kasvoilta, silmät tuijottavat maanisesti. Tanssijat liikkuvat paikoin kuin riivattuna. Tarjottu keitto epäilyttää, vaikka kerrotaan, että se ei sisällä pelottavaa botuliinia.

Kiinnostavimmassa osuudessa katsojat jaetaan ryhmiin ja siirretään istumaan pieniin huoneisiin eräänlaiseen asuntolaan. Ovi suljetaan ja jäämme istumaan sängyille. Huone on täynnä näennäisen merkityksettömiä yksityiskohtia, mutta luonnollisesti Liisa Pesosen lavastuksessa ja puvustuksessa kaikki on tarkkaan mietittyä. Esiintyjät tuovat mukanaan huoneeseen erilaisia kauhuja ja pelkoja. Osa ahdistaa ja välillä tekee mieli ravistella hiipivää pelkoa kehosta pois. Säikyttelyä ei onneksi ole, eikä esitys sitä tarvitsekaan. Myönnettävä toisaalta on, että jos jokin käsiteltävistä peloista osuu liian hyvin omaan kauhukarttaan, saattaa esityksessä tulla tukalat oltavat. Poistua kyllä saa kesken, eli esitys on siinä mielessä turvallinen.

Esityksen äänimaailma on upea. Jokaisella katsojalla on kuulokkeet ja niistä kuuluu yksilöllinen ääniraita. Tämän lisäksi myös esiintyjillä on omat laitteet. Esityksen keskimmäinen osa tapahtuu tosiaan samanaikaisesti useassa tilassa ja ajoitukset ovat niin tarkat, että ilman ohjeita esitys ei toimisi katsojien ääniraitojen kanssa. En voi kuin nostaa hattua, sillä esiintyjät kykenevät ohjeiden kuuntelemisen lisäksi esittämään omat osionsa täysin keskittyneesti. Hatunnostonsa ansaitsee luonnollisesti siis myös äänisuunnittelija Joonas Outakoski, sillä tällaista en ole ennen kokenut ja olen kuitenkin kulkenut viime vuosina aika monessa esityksessä kuulokkeet päässäni.

Rosemaryn huoneessa palaset ovat siis monella tavalla kohdallaan. Lammassaaren miljöötä käytetään hyvin hyödyksi ja siitä saadaan luotua vino paikka jossain nyrjähtäneessä ajassa. Tunnelma on mukavan epämiellyttävä koko esityksen ajan, tanssijat pysyvät roolissaan eivätkä vaikuta edes palelevan ohuissa vaatteissaan, vaikka ilma on todella kolea. He eivät tunnu todellisilta. Palatessa takaisin sivistyksen pariin mantereelle tekee mieli vain puhua esityksestä, pelon psykologiasta ja siitä, miten jotkut pelot puhuttelevat ja miksi.

Viimeiseksi suosittelen, että jos menet katsomaan esitystä laita todella lämpimästi päälle. Lokakuiset illat ovat kylmiä eivätkä Lammassaaren tilat ole lämmitettyjä. Kerrastot siis alle ja pipot ja hanskat mukaan!

Rosemaryn huoneen esityksiä on 20.10. asti, liput ja muut tiedot täältä.

Kiitokset työryhmälle lipusta ennakkoesitykseen.

Lavalta: Jotakin kuin Grey Gardens (Jenni Kivelä / Kiltit ihmiset)

 Kuva: Aino Kannisto

Tuntuu hieman hassulta mennä esitykseen, jonka esityspaikasta tiedän ainoastaan sen että se tapahtuu asunnossa ja että katsojat tullaan hakemaan kruununhakalaisesta kadunkulmasta. Oikea kulma löytyy tosin helposti, siinä seisoskelee jo muitakin ja odotamme tihkusateessa josko joku meidät täältä hakisi. Näin käy ja pian kiipeämme vanhan talon rappukäytävässä kohti asuntoa ja Jenni Kivelän esitystä Jotakin kuin Grey Gardens.

Asunnon ovi avataan ja meidät kutsutaan sisään. Sisustus on sekoitus kaaosta ja charmia. Istumme paljaassa huoneessa oleville tuoleille ja esitys alkaa. Viisikymppinen nainen (tavattoman hurmaava Henna Hakkarainen) on jäänyt jumiin menneeseen. Hän haaveilee muutosta New Yorkiin, harjoittelee tanssimista tuntikausia ja kuuntelee äitiään. Asunto on jollain tavalla vinoutunut, makuuhuone on vaatekomerossa ja oleskelutilan seinät on päällystetty lehdistä leikatuilla ruusuilla ja positiivisilla lauseilla.

Jenni Kivelän teosta on inspiroinut Grey Gardens -dokumentti vuonna 1975. Siinä ulkomaailmasta eristyneet äiti ja tytär asuvat rapistuvassa kartanossa East Hamptonissa kertoo käsiohjelma. Tämän jälkeen dokumentti kiinnostaa, se on kuulemma hyvä. Joka tapauksessa Kivelä on dramaturgi Eira Virekosken kanssa koonnut esityksen, jossa nainen haaveilee ja haahuilee erikoisessa asunnossaan ja kaipaa jonnekin, muttei kuitenkaan lähde. Tunnelma on lämmin, hieman koominen, paikoin vähän surullinen. Hyvälle tuulelle tästä kuitenkin tulee, jotenkin sitä uskoo että ruusulajit löytävät nimensä ja ehkä sinne New Yorkiinkin voisi päästä. Ehkä.

Teoksen näyttämönä toimiva asunto on upea, tilasuunnittelusta on vastannut Anniina Veijalainen. Korkeat huoneet, joista pääasiassa kahta käytetään esityksessä, ovat komeat. Ensimmäisessä kalustusta on vähän, seinät ovat turkoosit ja makuuhuoneena toimivassa kaapissa on seinällä valokuvia. Toinen huone on intiimimpi ja pöyheämpi, osa pääsee istumaan sohvilla, seinät ovat punaiset ja nainen lukee meille horoskooppeja. Skorpioninaisten pitäisi kuulemma seurustella vaakamiesten kanssa, en tiennyt, oma siippani on vesimies.

Kuva: Johanna Storm

Henna Hakkarainen on mainio, asunto dekadentin rappeutunut ja silti tahdon vielä antaa erityiserityismaininnan äänisuunnittelulle. Johanna Stormin luoma äänimaisema tuntuu elävän kuin omaa elämäänsä ja äänet ilmestyvät milloin mistäkin ja aina täysin oikeisiin kohtiin. En tiedä millaisin systeemein kaikki on saatu toimimaan niin kuin ne toimivat, mutta ihailen joka tapauksessa. Bravo.

Esityksen jälkeen tuntuu kummalta kävellä takaisin sateiselle kadulle. Auton tuulilasissa ei ole ilokseni sakkolappua. Kaupunkikuvan sijaan mielessä pyörii hämmentävän valoisa asunto pehmeine väreineen ja ajatus hedelmätarhasta kerrostaloasunnossa. Mieli on hyvä. Onneksi vähän kiirehdin että ehdin tänne ja sitten hengähdin.

Jotakin kuin Grey Gardensista on näillä näkymin viimeinen (loppuunmyyty) esitys lauantaina, lisäesitysten toivossa suosittelen seuraamaan vaikka Kiltit ihmiset -ryhmän fb-sivuja.

Kiitokset työryhmälle kutsusta esitykseen.