Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Kauhu on minulle verrattain vieras fantasian alalaji, mutta tutun kirjailijan kanssa uskaltaa lähteä kokeilemaan. Katri Alatalon Älä riko pintaa (Vaskikirjat, 2016) kuljettaa lukijan Talvilaakson ja Kesäsaarten maahan. Novelleissa hahmot lähtevät matkalle tai kohti kuolemaa, aikuistuvat ja joutuvat kohtaamaan mielen synkimpiä puolia. Tarinoita on kymmenen, osa niistä on julkaistu aiemmin esimerkiksi Portti- ja Usva-lehdissä. 

Talvilaakson ja Kesäsaarten ollessa tuttuja on tarinoihin helppo heittäytyä. Ne osaa sijoittaa jonkinlaiseen kontekstiin, ajatella tuntevansa maaperän. Tuntuu tosin myös siltä, että uppoutuminen onnistuisi myös ilman Mustien ruusujen maa -trilogian lukemista. Tarinat eivät ole jatko-osia eivätkä niissä täten esiinny samat henkilöt.

Kauhun sävyt kulkevat mukana novelleissa, toisissa lähempänä pintaa ja toisissa synkissä syvyyksissä. Kaltaiselleni kauhunvierastajalle tarinat olivat sopivan pelottavia, joten suurkuluttajille novellit eivät välttämättä tuo suurta jännitystä. Luin tarinoita hitaasti yhden illassa, pitemmät useammissa pätkissä. Nukkumaan uskalsi mennä, mutta välillä tarinat hiipivät uniin ja jäivät myös ajatuksiin pitemmäksi aikaa.

Alatalo kirjoittaa laadukkaasti ja monipuolisesti. Tarinat ovat erilaisia, puutumaan ei pääse. Pidin Alatalon luomista henkilöhahmoista ja tavasta antaa lukijalle aikaa pohtia itse. Omia suosikeitani olivat Talviyön tarina ja Tee minulle syksy, niistä ovat jääneet vahvimmat tunnemuistot. Erityisesti Talviyön tarina hiipi luihin ja ytimiin kylmyydellään ja näyttämällä ihmisluonnon itsekkyyden.

Kiitokset arvostelukappaleesta kirjailijalle. 

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Vaskikirjat, 2016. 302 s.

Kansi: Jarno Kantelinen

Katri Alatalo: Kevääntuoja (Mustien ruusujen maa #3)

Olen kulkenut Dinjan ja hänen seuralaistensa kanssa maassa, merellä ja vähän ilmassakin puolisentoista vuotta. Nyt syksyllä 2014 Mustien ruusujen maa -trilogia sai päätöksensä teoksella Kevääntuoja (Vaskikirjat, 2014).

Dinjan matka kulkee kohti matkan päätä, mystistä Mustien ruusujen saarta. Kaipuu kotiin vaivaa nuorta naista jo kovasti, mutta tehtävää ei kuitenkaan tohdi jättää kesken. Mukana kulkevat onneksi uskolliset matkakumppanit Emron ja Raúg sekä Lupiini-aluksen miehistö, eikä unohtaa tule myöskään kirjan myötä tavattavia uusia tovereita. Ruususaarella Dinja on kohtaava matkansa haastavimman osuuden eikä apuvälineitä tai ohjeita tunnu löytyvän. Yritettävä kuitenkin on.

Itse ilahduin kirjan myötä siitä, että minua ensimmäisessä kirjassa risonut Dinjan asenneongelma käsiään kohtaan sai jonkinlaisen ratkaisun. Tämä ei kuitenkaan tietysti ollut se olennaisin seikka, vaan Alatalon tarina onnistui taas viemään mukanaan. Sarjan hahmot ovat epätäydellisyydessään ja empivyydessään samaistuttavia ja itse jopa hämmennyin kuinka suuresti olin hahmoihin lukemisen aikana kiintynyt.

Kokonaisuutena Mustien ruusujen maa on kumartanut vahvasti perinteisen fantasian elementeille, mutta säilynyt kuitenkin sen verran omaäänisenä ettei tarina tunnu loppuunkalutulta ja yllätyksettömältä. Alatalolla tuntuu olleen koko sarjan ajan selkeä visio tapahtumista, sillä viimeinen osa kuroo tapahtumat kauniisti pakettiin jättäen sopivasti langanpätkiä vielä kerimättä. Täytyy tosin myöntää, että osan kirjan tapahtumista osasin arvata jo vähän etukäteen, mutta en kokenut sen haittaavan lukukokemusta.

Kun kirjoittaa sarjan viimeisestä osasta, pitää pitää kieli keskellä suuta. Olennaisia juonenkäänteitä ei tahdo paljastaa, vaikka tekisi mieli mehustella muutamalla yksityiskohdalla. Jätän fiilistelyt kuitenkin toiseen kertaan ja säästän yllätykset teille. Jos sarja ei ole entuudestaan tuttu, vinkkaan tässä omat kirjoitukseni sarjan ensimmäisestä ja toisesta osasta.

Katri Alatalo on trilogiallaan osoittanut, että myös pienkustantajien riveissä osataan. Sarjan kaikki osat on huolella painettu ja pienehkö pokkarikoko sopii sarjan tyyliin hyvin. Tarina myös iski minuun perinteisyydellään ja siten tuttuudellaan.

Kiitokset kirjailijalle siitä, että olen saanut arvostelukappaleet kaikista sarjan osista. On ollut ilo kulkea matkassa mukana. Koko sarjaan voi tutustua myös kirjailijan omassa blogissa.

Katri Alatalo: Kevääntuoja (Mustien ruusujen maa #3)
Vaskikirjat, 2014. 318 s.
Kansi: Meri Siitonen

Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta (Mustien ruusujen maa #2)

Katri Alatalon Laulu kadonneesta saaresta (Vaskikirjat, 2014) jatkaa Karnin labyrintista tuttujen hahmojen seikkailuja. Pienestä koostaan huolimatta teos pitää sivuillaan perinteiseen fantasiaan päin kallellaan olevaa suurta tarinaa.

Silti hän seisoi paikallaan eikä kyennyt liikkumaan. Hän yritti kuulostella ääniä päässään mutta ei kuullut mitään. Mustassa vedessä väreili epämääräinen, sinertävä valo. Pilkahdus vain. Sitten kasvot lipuivat näkyviin, ja suuret siniset silmät. Ne katsoivat suoraan Dinjaan. Ikkunaa vasten painautui kämmen, aivan kuten Dinja oli viimeksi painanut oman kämmenensä ikkunaan tältä puolen, ja se oli niin lähellä, että tuntui kuin sitä olisi voinut koskettaa lasin läpi.

Dinja, Emron ja Raúg nauttivat auringonpaisteesta Kesäsaarilla. Elämä tuntuu makealta ja uusia ystävyyssuhteita on luotu. Kadonneen äidin arvoitus ei kuitenkaan jätä Dinjaa rauhaan ja ystävysten matka jatkuu kohti seuraavia seikkailuja, tällä kertaa meriteitse. Matkan aikana päästään tutustumaan vedenalaiseen kansaan ja samalla Dinjalle selviää uusia asioita hänen äidistään.

Tarina etenee kovaa vauhtia eteenpäin kuten edeltäjänsäkin ja samalla taustatietoa annostellaan mukaan sopivissa määrin. Kirjoitustyyliin olisin kaivannut hieman hiomista, jollain tavalla kerronta tuntui paikoin hieman toisteiselta. Tarina kuitenkin kantaa oivallisesti ja teksti vilisi silmässä nopeasti sen myötä.

Alatalon luomassa maailmassa on jotain hyvin tuttua ja samalla se on selvästi omanlaisensa. Laulu kadonneesta saaresta tuo mukanaan uusia kansoja edellisten rinnalle ja tutustuttaa lukijan myös vedenalaiseen, kiehtovaan maailmaan. Erityisesti merikansan elämä ja perinteet viehättivät itseäni kovasti.

Loppuun jätetään tälläkin kertaa muutama koukku, joten seuraava osa päätynee myös lukulistalle ilmestyessään. Toivon myös, että Dinjan käsipohdintaan tulisi selitys, vaikka tässä kirjassa käsiä ei (tietyistä syistä) huomioitu niin paljon kuin aikaisemmassa osassa.

Laulu kadonneesta saaresta on mainio kotimainen fantasiaromaani aivan kuten edeltäjänsä. Kieli on helposti luettavaa ja muutenkin tarina helposti lähestyttävä hämmentävässä tuttuudessaan. Mustien ruusujen maa ei ole lainkaan hassumpi tapa laajentaa käsitystään kotimaisesta fantasiasta.

Kiitokset kirjailijalle arvostelukappaleesta.

Katri Alatalo: Laulu kadonneesta saaresta (Mustien ruusujen maa #2)
Vaskikirjat, 2014. 339 s.
Kansi: Meri Siitonen

Katri Alatalo: Karnin labyrintti (Mustien ruusujen maa 1)

Norppalaisten kansaan kuuluva Dinja täyttää kuusitoista vuotta ja on valmis näkemään aikuistumisriittiin kuuluvan unen. Unessaan hän muistaa tapahtuman menneisyydestä, sen kuinka hän tapasi ruusumiehen, ja kohtaa kauan sitten heimon parista lähteneen äitinsä. Ajatus ruususta saati sitten äidistä ei jätä Dinjaa rauhaan ja levoton tyttö tekee päätöksen.

Dinja katsoi ovenrakoa, josta tuuli oli tullut. Lattianrajassa saattoi erottaa kapean sinertävän valojuovan - ulkona oli yhä lauhaa ja kirkasta ja kuut valaisivat nukkuvaa maata. Dinja liikahti hermostuneesti ja huomasi saman omituisen tunteen, joka oli tullut jo kaksi kertaa aiemmin päivällä. Hän ei voinut enää jäädä paikoilleen; hänen vatsansa oli sekaisin jännityksestä eikä hän varmasti saisi unta koko yönä. Nyt hän lähtisi.

Päähänpistona alkanut matka alkaa vähitellen saada Dinjan suksien alla suuntaa ja muotoa. Itsepäisen tytön ei myöskään tarvitse matkustaa pitkään yksin, sillä mukaan liittyy navadi Raúg sekä krioni Emron. Kolmikko löytää yhteisen päämäärän ja yhtäkkiä seikkailulla on tavoite, joka saattaa osoittautua paljon suuremmaksi kuin kukaan aiemmin ajatteli.

Karnin labyrintti sisältää paljon perinteisiä fantasiaelementtejä. Navadit muistuttavat paljon kääpiöitä ja krionit haltioita, mutta ovat silti omanlaisiaan. Lisäksi on seikkailu, matka kohti jotain tuntematonta ja suurta, jota moni muukin on jo tavoitellut. Tämä opus on selvästi kokoaan suurempi, sillä pienikokoiseen kirjaan on saatu mahtumaan kokonainen seikkailu ja lisäksi odotusta jatkoa kohtaan.

Hieman outo huviretki tämä silti oli, sitä ei voinut kieltää. Haikea olo levisi Dinjan sisällä, vaikka hän kuinka yritti estää sitä. Emron oli jättänyt kotinsa hyvin samaan tapaan kuin hän itsekin oli tehnyt. Ei meteliä, ei hyvästelyjä, ei selittelyjä. Kara oli halannut Dinjaa pitkään. Mutta hyvästejä ei ollut sanottu, eikä kukaan ollut vilkuttamassa perään. Oli vain hiljainen yö ja metsä ja lumi, joka peitti jäljet.

Kieli tuntuu toisinaan hieman hiomattomalta ja toisteiselta, esimerkiksi nimet tuntuvat toistuvan jatkuvasti jopa lauseen sisällä, mutta itse tarinan kuljetus sujuu näppärästi. Dialogi ei särähtele korvaan ja jännittävät kohdat tuntuvat oikeasti jännittäviltä. Tarinasta löytyi myös positiivisen yllättäviä juonenkäänteitä, joita ainakaan meikäläinen ei osannut ennalta aavistaa.

Karnin labyrintin tarina saadaan opuksessa päätökseensä, mutta jatkoon povataan heti lisää seikkailuja. Sen lisäksi että minua kiinnostaa miten itse tarina jatkuu haluaisin tietää, onko Dinjan pakkomielteisellä suhtautumisella käsiinsä jotain tekemistä itse tarinan kanssa. Näin ainakin toivon, sillä muuten tällä nuorella naisella on todellinen asenneongelma.

Juonivetoinen Karnin labyrintti on siis kokoaan suurempi ja oikein mainio kotimainen fantasiateos. Kirja on trilogian ensimmäinen osa ja uskon kyllä lukevani myös sen jatko-osat, sillä hyvin kirjoitettua fantasiaa lukee aina ilokseen. Kurkatkaa lisätietoa vaikkapa kirjailijan blogista.

Labyrintissa on seikkailtu myös ainakin Lukunurkkauksessa, Goodreadsin puolella peukkua näyttävät sekä Magdalena Hai että J.S.Meresmaa.

Kiitokset kirjailijalle arvostelukappaleesta.

Katri Alatalo: Karnin labyrintti (Mustien ruusujen maa 1)
Vaskikirjat, 2012. 270 s.
Kansi: Riikka Jäntti