Katja Ketun Kätilö (WSOY, 2011) voitti tammikuussa kirjabloggajien järjestämän Blogistanian Finlandia -kilpailun ja josta kirjoitettiin sekä viime että tänä vuonna paljon tekstejä blogeista. Tästä Lumiomenan Katjan tekstistä löytyy linkki moniin niistä arvioista.
Ja toivon, että näiden rivien kautta paljastuu itsellenikin, kuinka pahaisesta punikin pennusta ja kylähullun narttukoirasta tuli Kolmannen Valtakunnan Enkeli ja SS-Obersturmführerin pelätty patjanlämmittäjä ja kuinka päädyin Titovkan Zweiglager 322:een orinpalleja kuohitsemaan ja Kuoleman Enkelin töitä toimittamaan.
Kätilö sijoittuu toisen maailmansodan loppuajan tapahtumiin, Lapin sotaan, vuoteen 1944. Vikasilmä, kätilö Jumalan armosta kirjoittaa kirjeitä rakkaalleen, SS-upseeri Johann Angelhurstille Kuolleen miehen vuonolta. Myös Johannes, sotamuistojen riivaama mies, pääsee ääneen, samoin Kuollut Mies. Kolmen kertojan avulla lukijan kuljetetaan läpi leirien, mutaisten teiden, hyisten vuonojen ja repivän rakkauden. Kun muutakaan ei voi.
Minun on vaikea eritellä lukukokemustani tästä kirjasta. Huomasin noin 100. sivun kohdalla, että suhtauduin kirjaan tietyllä varauksella: en tiennyt halusinko pitää tästä kirjasta. Tunne ei ollut mitenkään looginen, se vain kumpusi jostain. Sen tiedostaminen tosin auttoi ja luin kirjan loppuun erilaisella, vapautuneemmalla otteella.
Katja Kettu kirjoittaa alkuvoimaista lapinmurretta, jonka rytmiin pääseminen vie oman aikansa. Murresanat ja ylimääräiset h:t, vanhakantainen ilmaisu ja poljento vievät vähitellen mukanaan myös tämän lukijan, vaikka kyseisen murrealueen kielen tuntemus rajoittuu muutamaan Lapista kotoisin olevaan tuttuun ja Napapiirin sankarit -elokuvaan.
Kätilö jätti minuun kaksinaisen olon. Toisaalta pidin nimenomaan kirjan paikoin rumastakin kielestä ja kronologisessa järjestyksessään vaihtelevan tarinan hitaasta avautumisesta, kiinnostuin henkilöistä koko ajan enemmän. Ja toisaalta, niin, en kiinnostunut tarinasta niin paljon että sydämeni olisi palanut samalla tavalla kuin kätilöllä.
Kätilö on rujo ja peräksiantamaton kirja. Vaikka kirja ei järisyttänytkään minua henkilökohtaisesti, olen silti tyytyväinen sen luettuani.
WSOY, 2011. 348 s.
Kansi: Marjaana Virta