Elokuvissa pitää olla popcorneja, mutta ne pitää osata syödä hiljaa.
Luin Katja Kallion Elokuvamuisti (Otava, 2007) oli muhinut hyllyssäni jo jonkin aikaa napattuani sen aikanaan herätehankintana kirpputorilta. Nyt luin sen yhtenä lukumaratonkirjana, ja maratonlukemiseen se sopi oivallisesti: Kallio kirjoittaa fiksusti, mutta kevyesti ja elokuvista puhuttaessa yhteistä kokemuspintaa löytyy helposti.
Joskus uskoo kaiken mitä valkokankaalla sanotaan. Satoja vuosia sitten kuolleen hollantilaissäveltäjän Van Den Budenmeyerin levyä saattaa etsiä ympäri Eurooppaa, koska musiikki soi Kolme väriä -trilogiassa niin kauniina. Soundtrackia etsii Pariisista saakka muttei löydä. Sen löytää sitten Helsingin Digeliukselta ja kuulee, että musiikin on säveltänyt pari vuotta aikaisemmin puolalainen Zbigniew Preisner, Kieslowskin kaveri.
Minulla ei ole aiemmin ollut oikeastaan minkäänlaista suhdetta Kallioon lukuunottamatta Sooloilua-kirjaa ja -elokuvaa. Nyt päätin pitäväni Kalliosta hänen mainittuaan sekä Sound of Musicin että Leijonakuninkaan positiivisessa sävyssä. Eikä pidä unohtaa tuota yllä mainittua Preisnerin musiikkia, se on upeaa.
Woody Allenista minulla sen sijaan on harmittavan vähän sanottavaa ja hänestä ja elokuvistaan Kallio kirjoittaa paljon. Muistin kirjaa lukiessani, etten edelleenkään tiedä miten Manhattan loppuu koska nukahdimme ystäväni kanssa kesken (se ei tosin ollut elokuvan vika, vaan saunan ja perjantain). Annie Hall on myös katsomatta, vaikka se on omassa dvd-hyllyssä.
Itse asiassa peruutan äskeisen sanomani. Kylläpäs voin sanoa Woody Allenista paljon, koska muistin juuri että Midnight in Paris on hänen elokuvansa ja se on ihana. Siis ihana. Voi hyvänen aika, miksei meillä ole sitä hyllyssä?
Ja sitten kerran yksi elokuva muuttaa kaiken. Alkutekstien aikana haukkoo henkeä ja puolessa välissä ajattelee, että ei voi olla totta, onko tällaista oikeasti olemassa? Maailma tuntuu ihmeelliseltä, itsekin on ihmeellinen, ja elämän intellektuaaliset, emotionaaliset, esteettiset ja eroottiset mahdollisuudet rajattomat. Oma maailmankuva allekirjoitetaan antautumalla kokonaan tälle elokuvalle, minkä jälkeen kaikkia muita elokuvia halveksitaan.
Äskeinen katkelma oli myös yksi suosikeitani tässä Kallion kirjassa. Tosin tämän jälkeen sanotaan, että on luonnotonta menettää elokuvaneitsyys amerikkalaiselle elokuvalle. Aloin miettiä, että kai Moulin Rouge!n saa luokitella australialaiseksi? Kyllä sen varmaan saa. Joo. Hyvä.
Huomaan, etten oikeastaan ole kirjoittanut Kallion kirjasta mitään vaan höpissyt vain elokuvista. Mutta sitä se aiheuttaa, tarvetta kertoa elokuvista, katsoa niitä, fiilistellä. Se on siis oikein mainio pieni kirja, joka kannattaa lukea ja varata sen jälkeen leffaliput tai käpertyä omalle kotisohvalle.
Kirjainten virrassa-Hanna haluaisi kirjoittaa samanlaisia elokuvajuttuja kuin Kallio. Jutun lopusta löytyy lisää linkkejä muiden teksteihin.
Otava, 2007. 159 s.
Kannen kuva: Katja Lösönen
***
Kirjan innoittamana listaan tähän vielä kymmenen minulle jostain syystä tärkeää elokuvaa. Ne eivät välttämättä ole kymmenen suosikkielokuvaani (vaikka myös suosikeita listalta löytyy), mutta jokin niissä on osunut ja uponnut.
Leijonakuningas (1994)
Tämä Disneyn klassikkopiirretty on kulkenut mukanani lapsuudesta asti. Yrittäessäni 2000-luvulla näyttää filmiä serkulleni ei siitä saanut mitään selvää, nauha oli sen verran kulunut kelaamisesta ja katsomisesta. Elokuvassa on hieno tarina, uljaat musiikit ja se on rakkaudella piirretty. Oma suosikkini elokuvasta on jostain syystä Scar ja viime vuonna sain itselleni vihdoin oman Scarin kotiin.
Kolme väriä: Sininen (1993)
Tässä on se Preisnerin musiikki, Van Den Budenmeyer. Muistan katsoneeni tätä yläasteikäisenä myöhään illalla itsekseni ja vaikutuin. Koko olohuone oli sininen television kajosta ja kaikki oli vain niin hienoa. Juliette Binoche, auto-onnettomuus ja se musiikki. Olin myyty. Elokuvan juliste on kulkenut mukanani pitempään, sillä joskus pienenä (lue: alakouluikäisenä) olin ostanut Tiimarista kortin, jossa tämä juliste on. Kohtalo?
Moulin Rouge! (2001)
Musikaalifaniuteni alkoi toden teolla, kun äiti erehtyi viemään minut katsomaan Les Misérablesia 12-vuotislahjaksi Helsingin kaupunginteatteriin. Se myös oli osasyy siihen, että rakastuin Ranskaan. Moulin Rouge! räjäytti potin jollain tavalla totaalisesti. Elokuva on värikäs, liioitteleva, kaunis, romanttinen, ranskalainen, ihana. Pahimpaan faniaikaan katsoin tämän monta kertaa viikossa, joskus jopa ennen kouluun lähtöä kuulokkeet päässä. (toim. huom. elokuvan nimi tosiaan kirjoitetaan huutomerkillä, ilman huutomerkkiä se on Henri de Toulouse-Lautrecista kertova elokuva vuodelta 1952, joka muuten sekin on oikein mainio)
Million Dollar Baby (2004)
Clint Eastwoodin ohjaama Million Dollar Baby sai minut kiinnostumaan nyrkkeilystä urheilulajina. Sen lisäksi se sai minut kyynelehtimään, tuntemaan ja kannustamaan. Vielä enemmän pidin elokuvasta luettuani novellikokoelman (Rope Burns, suom. Miljoonan taalan tyttö), johon se perustuu. Lisäksi tämä oli ensimmäinen elokuva, jonka kävin katsomassa lukioaikaisen poikaystäväni kanssa ja jonka syytä se osittain on, että nautin nykyään elokuvien katsomisesta niin paljon.
Dancer in the Dark (2000)
Tämä Lars von Trierin ohjaama elokuva on minun räkäitkuelokuvani, jonka katsoin yläasteikäisenä pienestä televisiosta kirjastosta lainatulta vhs-kasetilta. Olen onnellinen, että ensimmäistä kertaa nähdessäni sen olin yksin, sillä vollotin noin kaksi kolmasosaa elokuvasta aivan kauheaa räkäitkua. Itku alkoi uudestaan, kun yritin selittää juonta äidilleni. Elokuva on aivan kamala, mutta samalla se on suunnattoman hieno ja kaunis.
Sound of Music (1965)
Alakouluikäisenä ihastuin Julie Andrewsiin. Kärjistettynä muut kirjoittivat ystäväkirjoihin lempinäyttelijäkseen Leo DiCaprion, minä Andrewsin. Sound of Musicin laulut, tunnelma, se kaikki kolahti. Suurimpia elokuvasurujani ruudun ulkopuolella on se, kun luin Chistopher Plummerin inhonneen kapteeni von Trappin roolia. Siinä meni nuoruudenihastus vähän pilalle.
Elämä on ihanaa (1997)
Jack Nicholsonin ja Helen Huntin tähdittämä elokuva saa aina hymyn huulille. Siinä on draamaa, huumoria, surua, lempeyttä, vaivaannuttavuutta. Ymmärrystä. Ja suunnattoman suloinen koira. Yksinkertaisesti mukava elokuva.
Tunnit (2002)
Kävin katsomassa Michael Cunninghamin kirjaan perustuvan elokuvan aikoinaan Tikkurilan ihanan Bio Grand -teatterin matineanäytöksissä (joita muuten järjestetään edelleen). Olin myyty. Elokuva oli vain niin kaunis, niin hieno, eikä sitä lainkaan huomannut että Kidmanilla on tekonenä. Kotimatka elokuvan jälkeen meni sumussa. Voihan.
Dirty Dancing (1987)
Rakastan vanhoja tanssielokuvia, Dirty Dancing on helposti yksi parhaista. Patrick Swayze, se nosto, Time of My Life. Elokuva saa minut aina ajattelemaan, että joskus minä vielä harrastan tanssia, tai osaan tanssia ihan oikeasti. Tässä vaiheessa olen päässyt balettiin asti, ja kyllä minä vielä niille paritanssitunneillekin ehdin.
Micmacs (2009)
Ensimmäinen elokuva, jonka kävimme siipan kanssa katsomassa elokuvateatterissa. Tämä Jean-Pierre Jeunetin elokuva ei yltänyt ihanan Amélien saamaan suosioon, mutta on joka tapauksessa mainio. Huumori on mustaa ja yllättävää, hahmot kummallisia, rakkaus vilpitöntä. Tämän voisi katsoa taas uudelleen.