Tarinoita saaristosta ja veden ääreltä

Olen lukenut tänä vuonna usean kirjan, joissa asutaan, ollaan ja kaivataan veden äärellä. Ehkä avoin vesi, on se sitten järvi tai meri, tuo tunteita pintaan ja herättää pohtimaan eloa ja oloa. Tämä erilaisuutta pursuava nelikko jäi vahvasti mieleen tunnekirjoina.

Karoliina Timosen Kesäinen illuusioni kului käsissä kesäisellä Hanko-retkelläni, sivujen välissä lienee edelleen hiekkaa. Klarissa matkaa yksin Saimaan saareen pohtimaan avioliittoaan ja rauhoittumaan. Kesän paahteisen rauhan rikkoo tutustuminen naapurin kiinnostavaan herraan, joka haluaa tarjota muutakin kuin viileitä juomia. Tunnelma tiivistyy kuin ukkonen järvenselän yllä. Teos tuntui vahvasti elokuvalliselta, se oli helppo nähdä päässään taidokkaasti leikattuina kohtauksina. Outo tunnelma jäi pitkäksi aikaa mieleen kytemään.

Kirjasfääri-blogissa analysoidaan teosta ansiokkaasti.

Jarkko Volasen esikoisromaani Hiekankantajat lumosi minut luontokuvauksellaan, saaristokuvaus tuntui silittävän sielua. Aura ja Henri hankkivat itselleen kunnostusta kaipaavan kodin saaristosta ja rakentavat sinne pesää, vaikka talvi on tulossa ja Henri joutuu olemaan paljon mantereella. Tuekseen uusissa haasteissa Aura löytää Camillan, reipashenkisen pastorin, joka ei pelkää saariston kylmyyttä tai ihmisten nuivia katseita. Vaikka luonto oli tässä teoksessa ihana ja upea, olin tarinallisesti usein hukassa vaihtuvien aikatasojen kanssa enkä aina ottanut ihan selvää henkilöistäkään. Sulkeutuneen saaristoyhteisön kuvaus oli kuitenkin ahdistavuudessaan kiehtova ja sai kaikista vaikeuksista huolimatta haaveilemaan omasta piilopirtistä kalliosaarella, oli siellä hiekkapoukamaa tai ei. Elina Warstan taitelema kansi on yksinkertaisuudessaan upea ja siksi kuittaan tällä Helmet-haasteen kohdan kirjan kansi on mielestäsi kaunis.

Itse poimin tämän kirjan luettavaksi Aina joku kesken -blogista löytyvän tekstin perusteella, siellä elettiin ja hengitettiin tätä teosta vahvasti.

Philip Teirin Så här upphör världen (suom. Tällä tavalla maailma loppuu) oli minulle vahvasti suomenruotsalainen romaani asettuen jonnekin Monika Fagerholmin Ihanat naiset rannalla - ja Johan Bargumin Sensommar -teosten rinnalle. Erik ja Julia matkaavat kesäksi Pohjanmaan rannikolle mukanaan lapsensa, muistonsa ja kasa suupielestä livautettuja valheita. Erik yrittää peitellä työnsä menettämistä, Julia kipuilee kohdatessaan pitkästä aikaa naapurin Marikan ja sitä myötä lapsuutensa. Pariskunnan lapset seikkailevat yksin kallioilla aikuisia tarkastelle, jotenkin irtonaisina. Vettä sataa, kesä kuluu. Tunnelma on utuinen, vähän painostava, ihmiset etsivät itseään ja toisiaan. Teirin ruotsi on miellyttävää lukea, mutta eksyksissä olevien ihmisten maailmaan en oikein päässyt.

Lumiomena-blogissa kuvataan kirjan tyyliä kipeäksi ja kepeäksi.

Helena Wariksen Linnunsitoja on spekulatiivisen fiktion edustajana tämän nelikon outolintu, mutta pääosin eristyneelle majakkasaarelle sijoittuva teos sulahtaa joukon jatkoksi silti yllättävän mutkattomasti. Zem pakenee koneiden hallitsemasta kuilusta ja muiden vallan alta saarelle vastarintaliikkeen pesäkkeeseen, josta kyyhkyt ovat ainoa luotettava viestintäkeino ulkomaailmaan. Pienen yhteisön sääntöihin ja rytmiin on haastavaa sopeutua, eikä Zem oikein löydä paikkaansa. Kuiluun jääneen veljen kohtalo askarruttaa ja matkaseuraksi tullut veljen ystävä Thom tuntuu etäiseltä. Lohtua saarella tuovat kujertavat kyyhkyt. Waris on kirjoittanut tiiviin ja kauniin romaanin. Maailmasta saa tehdä omat päätelmänsä, samoin lopusta, ja pidin ratkaisua kiinnostavana. En kaivannut selityksiä, kaikki tuntui riittävän tutulta ja pääteltävissä olevalta kun samantyyppisissä maailmoissa on tullut seikkailtua. Ihana pienoisromaanin mittoihin jäävä dystopia, pidin erityisesti avoimesta lopusta jonka voi tulkita haluamallaan tavalla.

Myös Kirjavinkkien Mikko piti teoksen avoimuudesta.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY, 2015. 165 s.

Jarkko Volanen: Hiekankantajat
Teos, 2017. 240 s.
Kansi: Elina Warsta'

Philip Teir: Så här upphör världen
Schildts & Söderströms, 2017. 250 s.
Kansi: Sanna Mander

Helena Waris: Linnunsitoja
Otava, 2017. 171 s.
Kansi: Sami Saramäki

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa

Jos Karoliina Timosen esikoiskirja Aika mennyt palaa (Tammi, 2012) olisi elokuva, luokittelisin sen psykologiseksi draamaksi. Klarissa on muuttanut perheensä kanssa asumaan Bostoniin tarkoituksenaan viettää vuosi kotiäitinä ja kirjoittaen samalla kun mies on uudessa työpaikassa. Sopeutuminen ei kuitenkaan ole aivan helppoa ja lisäksi Klarissaa vaivaavat yhä enemmän lapsuudesta asti toistuneet omituiset unet ranskalaistaustaisesta Corinnesta. Kuka on Corinne, miksi Klarissa näkee hänestä jatkuvasti unia ja miksi unet tuntuvat voimistuvan juuri Bostonissa?

Yhtäkkiä minulle tuli aavemainen olo ja sydämeni löi kovemmin. Korvissani alkoi suhista niin kovaa, että se lopulta vaimensi taustalla soivan Chopinin ja lasten äänet. Laskin hämmästyneenä katseeni takaisin kadulla - enkä uskonut silmiäni, kun näin kadun puut vihreän sijaan syksyn väreissä ja kadulla modernien tila-autojen tilalla vanhanaikaisia Oldsmobileja. Suljin peloissani silmäni ja odotin suhinan vaimenemista. Vähitellen aloin taas kuulla pianon ja uskalsin avata silmäni. Maisema oli muuttunut ennalleen.

Teoksessa Klarissa ja Corinne vuorottelevat kertojina. Aika mennyt palaa on tarina kahdesta naisesta, äitiydestä ja valinnoista, joita elämän aikana joutuu väistämättä tekemään. Sekä Klarissa että Corinne ovat omaäänisiä henkilöhahmoja ja välttävät leimautumisen liian täydellisiksi naishahmoiksi.

Kirjan alussa minulla kului hetki ennen kuin pääsin tyylilajiin sisään - eikä ihme, olivathan edelliset lukemani kirjat poliittinen satiiri ja koukerokielinen pohjoismainen realististinen romaani. Pian tarina kuitenkin imaisi mukaansa ja nautin matkasta Klarissan ja Corinnen mukana, vaikka välillä naisten kohtalot hirvittivätkin.

Coco vetää henkeä ja palaa paikalleen jonoon siloitellen tuulen riepottelemia tummia kiharoitaan. Ollaan jo melkein laivassa. Coco nostaa katseensa aluksen kylkeen, johon on maalattu sen nimi: SS Mouzinho.

Timonen kirjoittaa tarkkaa ja jollain tavalla akateemista kieltä. Aika mennyt palaa ei ole mielestäni varsinaisesti viihderomaani, mutta jos sitä sellaiseksi tituleeraisi se olisi ehdottomasti älykäs sellainen. Välillä reaktiot olivat kovin dramaattisia, hiuksia revittiin ja tyynyihin huudettiin, mutta pääsääntöisesti kuvailu oli hyvinkin todentuntuista ja Klarissan arki nousi silmien eteen hyvin elävänä. Kirjan miljöö oli helppo kuvitella, sillä kirjassa mainitut Revolutionary Road -teos ja Kaukana taivaasta -elokuva ovat minulle tuttuja, molemmat tosin nimenomaan valkokankaalta.

Kirjan lukemisen aikana näin muutaman omituisen unen ja huomasin tarinasta irroittautumisen olevan vaikeaa. Jo kymmenen minuutin raitiovaunumatkan aikana kirjaan ehti uppoutua sen verran hyvin, että matkan jatkaminen houkutti useamman kerran oikean pysäkin tullessa kohdalle. Tähän vaikutti varmasti myös se, että kirjan luvut ovat melko lyhyitä ja tarina etenee hyvällä tempolla.

Aika mennyt palaa tarjosi minulle mainiota eskapismia ja jaksoi kiinnostaa vaikka kirjan loppua osasinkin jo ounastella hieman etukäteen. Seuraavaa kirjaa Timoselta odotellessa. Lisää arvioita kirjasta löytyy Kirjavaan kammarin kootusta listasta.

Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa
Tammi, 2012. 320 s.
Päällys: Emmi Kyytsönen