Haja-ajatuksia kirjoittamisesta ja muutamasta kirjasta

Yksityiskohta Ann Victoria Janssensin teoksesta Untitled (White Glitter) Kiasmassa tammikuussa 2018.

Viimeistä kahta vuotta on omalla blogitontillani sävyttänyt hajanaisuus. Olen lukenut suurin piirtein yhtä paljon kuin aikaisemminkin, mutta pää on humissut siihen tapaan, että kirjoittaminen on sujunut vain satunnaisesti. Mitään erityistä ei ole tapahtunut ja ehkä juuri se on syynä tähän kirjoittamisen vaikeuteen. Minulla on ollut yksinkertaisesti liikaa aikaa ajatella kaikenlaista ja se on vienyt resursseja kirjoitustyöltä.

Useampikin ihminen kysyi minulta viime vuonna miksi en laita blogia hetkeksi tauolle. Se ei tuntunut vaihtoehdolta, vaikka olisi näin jälkikäteen ajateltuna voinut olla hyvä juttu. Lapun luukulle laittaminen edes hetkeksi olisi tuntunut luovuttamiselta ja pelkäsin, että en palaisi blogin pariin enää ollenkaan ja sitä en halua.

Viime päivien pohdinnan myötä olen kuitenkin todennut, että on ihan ok, jos en saa kirjoitettua kaikista viime vuonna luetuista kirjoista tänne mitään. Mielenrauhan sain sillä, että sain ne merkattua edes Goodreadsiin, lukutilastointi tuo minulle selvästi iloa.

Muutamista kirjoista haluan kuitenkin sanoa jotain, pidemmin tai lyhyemmin. Tässä postauksessa on joitain sellaisia teoksia, joista minulla on nimenomaan lyhyttä sanottavaa. 

Taylor Jenkins Reid: The Seven Husbands of Evelyn Hugo
Atria Books, 2017. 388 s.

Kirjastosta lainattu e-kirja.

Helmet-haasteessa kohtaan kirja kertoo elokuvan tekemisestä.







Rakastin Taylor Jenkins Reidin The Seven Husbands of Evelyn Hugoa. Bongasin kirjan alunperin Twitteristä, lainasin sen matalin odotuksin ja koukutuin täysin. Kirjassa ikääntynyt Hollywood-tähti Evelyn Hugo on viimein valmis avaamaan sanaisen arkkunsa ja kertomaan omasta elämästään ja seitsemästä aviomiehestään, mutta suostuu antamaan tehtävän ainoastaan varsin tuntemattomalle nuorelle toimittajalle, Moniquelle. Hugon kuvitteellinen elämä on tapahtumarikas tarina noususta tähteyteen ja rakkauden etsimisestä ja se nivoutuu lopulta yhteen myös Moniquen oman tarinan kanssa. En ole aivan varma mikä tässä oli niin mahtavaa, loppupeleissä kirja taitaa olla "vain" perushyvä romaani, mutta siinä hetkessä tämä kirja vei minulta jalat alta.

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto (Dept. of Speculation, 2014)
Gummerus, 2018. 237 s.
Suomennos: Marianna Kurtto

Luin lukuoikeussovelluksella.








Tämä heinäkuussa luettu kirja on ollut yksi tämän vuoden pienistä helmistä, jonka haluaisin lukea uudelleen. Olisin voinut aloittaa sen uudelleen vaikka heti lukemisen jälkeen, sillä teksti on häikäisevän kaunista ja lukiessa teki vain mieli pysähdellä ja nauttia.

Syvien pohdintojen jaosto on kirja naisesta, ihmissuhteista, äitiydestä, rakkaudesta, surusta, ilosta, elämästä. Marianna Kurton suomennos on upea ja kirja on kokonaisuudessaan kaunis, herkkä ja hauskakin. Puhelimeen olen tallentanut muun muassa kohdan Hiuskiehkura vauvan takaraivolla. Otimme siitä varmaan tuhat valokuvaa. Kirja kaikesta.

Mari Manninen: Yhden lapsen kansa: Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret
Atena, 2016. 205 s.

Luin lukuoikeussovelluksella.

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteeseen kohtaan palkittu tietokirja.






Vuoden 2016 tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnolla kruunattu Yhden lapsen kansa oli nopealukuinen, kiinnostava ja ahdistavakin kuvaus Kiinan yhden lapsen politiikasta. Mari Manninen käsittelee ilmiötä monipuolisesti ja haastatellen laajaa kirjoa sen koskettamia ihmisiä. On vaikeaa käsittää, kuinka valtio voi yksinkertaisesti asettaa tällaisia rajoitteita ja ajaa ihmiset niin ahtaalle, että lapsia piilotetaan (eikä heille sitä myöten saada henkilöllisyyspapereita) tai surmataan. Nyt kumotun politiikan jälkimainingit tulevat huuhtomaan Kiinan rantoja varmasti vielä pitkään.

Amy Schumer: The Girl With the Lower Back Tattoo
Simon Schuster Audio, 2016. 8 h.

Kuuntelin lukuoikeussovelluksella.









Tuntuu nololta sanoa, että en muista tästä kirjasta oikeastaan mitään. Ihan totta. Muistan vain sen, että kävelin tätä kuunnellessani usein Kruununhaassa matkalla luennolle ja nauroin, itkin ja fiilistelin. Schumer lukee tämän itse ja on siinä todella hyvä, onhan hän puhetyöläinen ammatiltaan. Varmaankin tässä on ollut kyse naiseudesta ja ihmisyydestä ja elämisestä ylipäätään. Suosittelen silti, vaikken mitään muistakaan.

Ina Westman: Henkien saari
Kosmos, 2018. 237 s.

Luin lukuoikeussovelluksella.









Ina Westmanin edellinen romaani Syliin oli minulle tärkeä, joten Henkien saaren lukeminen tuntui luonnolliselta jatkumolta vaikkei se samaa aihetta käsittelekään. Teoksessa ollaan perheen kesken viettämässä kesää karulla saarella. Äiti Emma ei oikein muista mitä ennen kesää on tapahtunut, isä Joel yrittää jotenkin luovia uudessa tilanteessa ja perheen lapsi Fanni toimii niin kuin lapset nyt toimivat. Parisuhteen kipupisteet, muistin syövereistä pintaan pulpahtavat muistot, pakolaisvirrat ja levälautat ajautuvat kaikki kohti kalliosaarta ja iskeytyvät sen rantaan. Kirja tuntuu samanaikaisesti ajankohtaiselta ja tärkeältä sekä viihdyttävältä, ei huono kombinaatio. Voisin lukea tämänkin uudelleen.

Tuija Takala: Lauralle oikea
Avain, 2018. 80 s.

Lainattu kirjastosta.









Tuija Takalan Lauralle oikea oli ensimmäinen lukemani selkokirja ja oikein positiviinen lukukokemus. Nuorille suunnattu tarina 25-vuotiaasta, elämässään paikkaa etsivästä Laurasta oli lämminhenkinen ja sydämeltään kultainen. Ilahduin rivien rytmityksestä ja nautin tekstin poljennosta. Kerronta oli toki suoraviivaista ja selkeää, kuten selkokirjassa kuuluukin, mutta sen ei tarvitse olla juonesta pois. Lauran elämään mahtui kommelluksia ja mutkia juuri sopivasti niin, että jaksoin kiinnostua tarinasta loppuun asti.

Kaisa Kariranta: Ihmeellinen matkakirja
Kirjapaja, 2018. 183 s.

Lainattu kirjastosta.









Pyhiinvaellusmatka kiinnostaa minua konseptina hirvittävän paljon, joten Kaisa Karirannan matkakirja sopi minulle kuin nenä päähän. Kariranta käy Etelä-Euroopan kuuluisissa pyhiinvaelluskohteissa, mutta matkailee myös lähempänä Suomessa ja Virossa. Pyhiinvaelluksella olo ja pyhyyteen keskittyminen ei aina suju matkalla kuten toivoisi, joka toisaalta oli sympaattista ja toisaalta välillä vähän rasittavaa. Sain kuitenkin kirjasta paljon ajattelemisen aihetta ja viihdyin sen seurassa erittäin hyvin.

Frank McCourt: Seitsemännen portaan enkeli (Angela's Ashes: A Memoir, 1996)
Seven, 2006. 398 s.
Suomennos: Juhani Lindholm

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.






Seitsemännen portaan enkeli on saapunut hyllyyni suklaan kylkiäisenä ja muuttanut kanssani kolme kertaa. Olen kuullut kirjasta aikanaan paljon kehuja ja mitä ilmeisemmin se on maailmalla suosittu ja pidetty. Lienee siis aikaa painaa päänsä ja todeta mutisten, että en erityisemmin pitänyt tästä kirjasta. Tuntuu pahalta sanoa niin, onhan tämä Frank McCourtin elämästä kertova teos eikä se elämä ollut helppo. Köyhän suurperheen vanhimpana olo on ollut melkoista selviytymistaistelua isän ryypätessä ruokarahat, patjojen kuhistessa syöpäläisiä ja pikkusisarusten kuollessa joukoittain. En tiedä johtuiko se lapsikertojasta, joka toteaa asiat siten kuin ne ovat ilman sen kummempia krumeluureja, vai mistä, mutta tämän kirjan lukeminen oli minulle aikamoista vääntöä. Sain sen luettua pakottamalla itseni sen kimppuun hampaidenpesun yhteydessä, olihan tämä yksi hyllynlämmittäjäkirjoistani. No, nyt se on luettu ja kirjaston kierrätyshyllyyn viety, josta joku muu jo adoptoi sen omakseen.

Sirpa Saarikoski: Kesä kasiysi
Karisto, 2018. 176 s.

Lainattu kirjastosta.

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirja sijoittuu vuosikymmenelle, jolla synnyit.






Kesä kasiysi tuli napattua kirjastosta mukaan Helmet-haasteen syntymävuosikymmenkohtaa varten. Sirpa Saarikosken esikoisromaani oli keveä lukupala, joka tarjoili sympaattisen matkan yhteen kasarikesään ja kirjastoautonkuljettaja Katin rakkauselämään. Täytyy myöntää, että kirjan peruskäänteet olivat minulle melko nopeasti selvät ja Katin vatipäisyys sai minut lähes hakkaamaan päätä seinään, mutta oli minulla silti varsin hauskaa tämän kanssa. Voisin hyvin kuvitella paniikkipäissäni käyttäväni käpyjä papiljotteina. Tekstiin upotetut viittaukset kasarielämästä olivat runsaudessaan huvittavia, vähempikin olisi ehkä riittänyt. Nyt niitä oli niin paljon, että kirja tuntui välillä sketsiviihteeltä.

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru (Girl with a Pearl Earring, 2000)
Otava, 2001. 319 s.
Suomennos: Arja Gothoni

Luin kirjan vuoden 2018 Helmet-haasteessa kohtaan kirjassa syntyy tai luodaan jotain uutta.







Tracy Chevalierin Tyttö ja helmikorvakoru on tullut hyllyyni aikanaan McCourtin tavoin suklaan kylkiäisenä. En suoraan sanottuna odottanut kirjalta paljoakaan, etenkään McCourtin jälkeen, joten yllätyin positiivisesti. Sisäänpäinkääntynyt ja vähäeleinen tarina taiteilija Vermeerin piiaksi saapuvasta Grietistä tuntui jollain tavalla todelliselta. En aina ollut sen hahmojen kanssa samaa mieltä ja harmittelinkin joitain valintoja, mutta joskus elämä ei ole sen ihmeellisempää kuin se on. Positiivinen yllätys vuoden loppuun.

Tärkeitä teemoja nuortenkirjoissa

Omassa somekuplassani on etenkin tänä vuonna hehkutettu nuortenkirjallisuutta suunnasta jos toisestakin eikä syyttä. Genre on usein hienosti ajassa kiinni ja käsittelee teemoja, jotka pyörivät varmasti monen "viralliseen" kohderyhmään kuuluvan päässä eikä niistä lukeminen tee hallaa aikuisellekaan, päinvastoin. Seuraavissa kahdessa teoksessa käsitellään kiinnostavasti niin fyysisiä kuin mielen sairauksia ja niiden ohella muun muassa ystävyyttä, seksuaalisuutta ja perhesuhteita.

Maija Haaviston Perhonen vatsassa tarttuu kiinnostavasti nuortenkirjoissa harvemmin käsiteltyyn sairauteen eli Crohnin tautiin. Kasiluokkalainen Tuulia saa tietää sairastavansa tätä tulehduksellista suolistosairautta ja haluaa piilottaa nolona pitämänsä sairauden ystäviltään. Ajatus uudesta koulusta tuo kaivatun pelastuksen, sillä siellä Tuulia voi keksiä itsensä uudelleen ja valkoiset valheetkin uppoavat paremmin tuoreisiin luokkatovereihin. Valheilla on kuitenkin tapana riistäytyä käsistä ja niin käy nytkin.

Parasta antia kirjassa oli mielestäni pohdinta siitä, mistä syistä sairauttaan saattaa alkaa salailla ja mitä haittaa tai hyötyä valheista voi olla. Kokonaisuutena kirjaan oli kuitenkin ympätty mielestäni hieman liikaa sisältöä Tuulian sairastumisen lisäksi ja kummeksuin hieman myös teoksen joustavaa asennetta reseptilääkkeisiin tai niiden ottamatta jättämiseen. Iso plussa kuitenkin kiinnostavan ja erilaisen aiheen käsittelystä sekä menevästä kerronnasta.

Kirsin kirjanurkassa kiitellään juuri mukaansatempaavaa kerrontaa, Yöpöydän kirjoissa puolestaan mainitan muun muassa nykyajan ilmiöiden (kuten podcastit ja tubetus) luonteva mukanaolo kirjassa.

Jennifer Nivenin Yksi täydellinen päivä -kirjasta kiinnostuin alunperin varmaankin Helsingin sanomien kritiikin ja Suketuksen bloggauksen myötä. Aiheeltaan se ei ole mitenkään kevyt, sillä sen keskushenkilöt Violet ja Finch kohtaavat koulun kellotornin huipulla harkitessaan molemmat itsemurhaa. Kohtaamisen myötä nuorilla on yhteinen salaisuus ja vähitellen heidän välilleen muodostuu myös aitoa välittämistä. Kirjassa käsitellään muun muassa hetkessä elämisen tärkeyttä, mielenterveysasioita ja rakkautta, tärkeitä teemoja kaikki.

Luin vahvatunnelmaista kirjaa luku tai kaksi kerrallaan, mikä sopi tälle teokselle hyvin. Nivenin tarina on niin täysi, että se kaipasi välillä ilmaa ympärilleen. Kirjasta on jäänyt mieleen tarkkoina muistikuvina niin valoisia ja toivoa täynnä olevia kohtauksia kuin pohjattoman synkkiäkin. Lopussa itketti monistakin syistä. Leena Ojalatvan suomennos oli sujuvaa luettavaa ja teki kirjan lukemisesta entistä mukavampaa.

Kuittaan Nivenin kirjalla Helmet-haasteesta kohdan surullinen kirja.

Maija Haavisto: Perhonen vatsassa
Nordbooks, 2018. 244 s.

Jennifer Niven: Yksi täydellinen päivä (All the Bright Places, 2015)
Karisto, 2017. 405 s.
Suomentaja: Leena Ojalatva

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman

Matilda herättelee vanhempia maailmanpelastustalkoisiin

Viime viikkojen aikana minä ja varmasti moni muukin on ajatellut paljon ilmastoa ja ilmastonmuutosta. Poikkeuksellisen leudon lokakuun luettavaksi sopiikin sitä myöten Juha-Pekka Koskisen uusin lastenkirja Matilda pelastaa maailman. Siinäkin tuskastellaan ilmastoahdistuksen parissa, mutta pohditaan myös keinoja sen vähentämiseksi.

Juhani ja Hanna Virtasen elämä heittää kuperkeikkaa, kun perheeseen syntyy Matilda. Lapsen ensimmäinen sana on napakka "miksi" eikä kyselyille näy loppua, vaan neuvokas tyttö alkaa etsiä tietoa myös itsenäisesti. Päiväkodissa ollaan helisemässä tiedostavan Matildan vaatiessa tehokkaampia kierrätystoimia eikä uudistuksilta säästytä kotonakaan. Leppoisaan eloon tottuneet vanhemmat saavat huomata, että arkipäivän toimissa on parantamisen varaa itse kullakin.

Oikeastaan kivointa on, että kirjassa näytetään lapsen voivan vaikuttaa asioihin ja että vanhemmat joutuvat ottamaan opiksi ja ottavatkin niin hyvin, että alkavat ajatella asioita itsekin. Pienien ympäristötekojen hyötyä on vähätelty, mutta itse tahdon ajatella että kun riittävän moni tekee ja tahtoo, syntyy myös muutosta.

Paula Melan kuvitus tuo kirjaan eloa ja näyttävyyttä. Matilda on ulkonäöltään jonkinlainen nykyajan Peppi Pitkätossu, mutta ei jää esikuvansa jalkoihin vaan niin sanotusti jallittaa aikuisia omalla tyylillään. Kuvitus on paikoin myös aika hurjaa, sillä ilmastoahdistuksesta kumpuavat ajatukset piirtyvät hurjina esiin sekä tekstistä että kuvista.

Toivoisin siis, että kirjaa luettaisiin yhdessä aikuisen kanssa. Vaikka tarina ei sinänsä ole pelottava, saattavat Matildan ajatuksissa vellovat mustat tulevaisuudenkuvat tuhkassa kahlaavista ihmisistä ja synkissä vesissä ajelehtivista valaiden luurangoista aiheuttaa ahdistusta. Saavat ne toisaalta aiheuttaakin, sillä tilanne on vakava, mutta voin hyvin kuvitella pienen itseni vaipumassa ahdistuspyörteeseen ilman keskustelukumppania. Eikä tämän lukeminen varmasti ole haitaksi aikuisellekaan, sillä keneltäpä lapsi voi niitä parempia tapoja muuten oppia?

Lue meille äitikulta -blogissa pohditaan, onko kyseessä kuitenkin kierrätysopas vanhemmille ja myös Lastenkirjahyllyssä ajatellaan kirjan fokuksen olevan enemmän aikuisissa.

Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman
Karisto, 2018. 43 s.
Kuvitus: Paula Mela

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi

Romantiikkaa maalaismaisemassa

Minun kesääni liittyy ajatus jonkin kevyen ja höpsön lukemisesta. Tähän tarpeeseen vastaa oivallisesti Kirsi Pehkosen Jylhäsalmella salamoi, sillä Jylhäsalmi-sarjan toinen edustaja tarjoilee romanssin lisäksi kylällisen sympaattisia hahmoja, hieman epäuskottavia tilanteita väärinkäsityksineen ja aimo annoksen viehättävää maalaistunnelmaa.

Anna on pakannut tarpeelliset tavarat mukaansa ja saapuu lossilla elokuiselle Jylhäsalmelle pää ja sydän täynnä unelmia. Viehättävä Haapa-ahon talo on vuokrattu loppuvuodeksi ja miesystävä Tomin olisi tarkoitus seurata perässä pikimmiten. Suunnitelmat eivät kuitenkaan mene aivan niin kuin oli ajateltu ja lisää pohdittavaa tarjoaa naapurissa asuva Vili, jonka puuhista ja aikeista Anna ei oikein ota selvää. Vähissä ovat kuitenkin lopulta ne ongelmat, joihin ei saa edes hetkellistä helpotusta uimareissuista, saunahetkistä ja marjojen poimimisesta.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat vahvasti nykyaikaan, on Pehkosen Jylhäsalmi täynnä vanhanaikaista maalaisromantiikkaa. Edellisen osan luin viime vuoden juhannuksena mökillä ja se oli sinne täydellinen seuralainen, mutta kyllä toisen osan hupsu romantiikka kelpasi kaupunkioloihinkin. Klassisuudesta seuraa tosin tietty ennalta-arvattavuus, mutta väliäkö hällä, homma toimii.

Jylhäsalmi-sarja on mahtavaa lukemista kesään. Pehkonen kirjoittaa vetävästi, kirjaa ei ole venytetty liian pitkäksi ja siitä tulee hyvä mieli. Toivottavasti Jylhäsalmen maisemiin pääsee vielä monena kesänä.

Helmet-haasteessa kuittaan tällä kohdan kirjassa muutetaan.

Tuulevin mukaan kirjaa sopii lukea myös kesää odotellessa.

Kirsi Pehkonen: Jylhäsalmella salamoi (Jylhäsalmi #2)
Karisto, 2018. 197 s.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa

Kirjan kuvitus on Teemu Juhanin käsialaa.

Pienten voima on suuri

Pieni tyttö tapaa matkallaan valtavan, kurnivamahaisen kissan, joka päättää pistellä tytön suihinsa. Tyttö lupaa kissalle, että etsii tälle päivässä syötävää. Jos ruokaa ei löydy, saa kissa syödä tytön. Kummallinen kaksikko vaeltaa läpi köyhtyneen maan kissan mahan kurniessa entistä kovempaan ääneen.

Magdalena Hain Kurnivamahainen kissa on hieno ja isoon teemaan tarttuva satu. Erityisesti tähän maailmanaikaan, kun eriarvoisuus lisääntyy entisestään, on kirjan sanomassa pontta. Onko tosiaan oikein, että yksi saa syödä ja kasvaa, kun kaikki muut köyhtyvät?

Teemu Juhanin mustavalkoiset kuvitukset ovat upeita. Kurnivamahainen kissa saisi muuttaa meidän seinälle päivänä minä tahansa. Pienemmät somistekuvat vuorottelevat mukavasti koko aukeaman kokoisten, yksityiskohtia pursuilevien kuvien kanssa ja tukevat hyvin tarinaa.

Kirja toimii hyvin myös ääneenluettuna, se soljuu kieleltä mukavasti. Aika jännittävä tämä kuitenkin on, sillä pohjavire on kiristynyt jonkin pahan uhkan leijuessa koko ajan aivan lähellä. Lopun kamppailukin sai sydämen pamppailemaan. Kirja ei siis liene aivan pienimmille, vaikka itse tämän vauvalle luinkin.

Kurnivamahainen kissa tuntuu perinteiseltä sadulta ja luottaa hyväksitodettuihin elementteihin, joissa pienellä on lopulta se suurin voima, paha on hirmuinen ja hyvän ystävän voi pelastaa välittämällä. Teos uskaltaa nostaa esiin isoja kysymyksiä ja herättää varmasti keskustelua oikeasta ja väärästä ja siitä, mikä elämästä tekee elämisen arvoista. Kirja sopii ehdottomasti myös aikuisille.

Kirja on Tulenkantaja-palkintoehdokas.

Kirjanurkkauksessa viisivuotias lukija on ihastunut kirjaan kovasti, Kirjapöllön huhuiluja -blogissa suosituksia puolestaan antaa yhdeksänvuotias.

Magdalena Hai: Kurnivamahainen kissa
Karisto, 2017. 46 s.
Kuvitus: Teemu Juhani

Tittamari Marttinen: Linnean laiskanlinna

Leppoisasti nuorien pulmista

Silloin harvoin kun vastaan tulee kirja, jossa päähenkilö on kaimani, otan sen lukuun. Oikeastaan en kyllä tämän kirjan lisäksi tiedä kuin yhden sellaisen, mutta kaksihan on jo suorastaan perinne. Tittamari Marttinen on kirjoittanut teoksen Linnean laiskanlinna (Karisto, 2017), jossa kuusitoistavuotias Linnea alkaa kirjoittaa TET-harjoittelun seurauksena paikallislehteen kysymys-vastauspalstaa. Kysymyksiin vastaamisen lomassa Linnea kertoo myös omasta elämästään.

Kysymyksissä käsitellään paljon ystävyyttä, oman identiteetin löytämistä ja mahtuupa mukaan myös nykypäivän "muotiaiheita" kuten veganismia ja vloggausta käsitteleviä pohdintoja. Linnea vastaa kysymykseen kuin kysymykseen reippaasti ja hitusen besserwissermäisesti. Vastausten lomassa seurataan Linnean elämää, jossa keskiössä ovat paras ystävä Sini ja kaupunkiin muuttamassa oleva söpö Jalmari-poika. Kaiken kaikkiaan elo ja olo pienessä kaupungissa kesäloma-aikaan on aika sympaattista, tavallista eloa ja sellaisena ihan mukavaa luettavaa.

Minussa tämä kirja herätti kuitenkin lopulta enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Mietin (tylsästi), että kuinkakohan paikallislehdessä tosiaan julkaistaisiin tällaista palstaa? Lisäksi pohdin, ovatko tällaiset kysymys-vastauspalstat vielä voimissaan. Bees & Honey joutui kuopatuksi Suosikin myötä, mutta ehkäpä Demissä tällainen vielä elää ja hengittää? Oli tai ei, nimimerkit ainakin henkivät omaan silmääni vahvaa ysäriä, Kiira Karu-Selli ja Greta Perusgimma näin muutamia mainitakseni. Lisäksi Linnean vastauksia ja omasta elämästä kertovia katkelmia oli toisinaan vaikea erottaa toisistaan ja jäsennellympi rakenne olisi ollut enemmän mieleeni, vaikka kirjan lopussa tälle asialle annettiin selkoa.

Tällä kertaa en siis aivan viehättynyt kaimani seurasta. Sinänsä oli mukavaa lukea kirjaa, jossa draama oli verrattain pientä. Symppis ja helppolukuinen tämä kuitenkin oli, vaikka oma kokemus jäi kädenlämpöiseksi.

Tittamari Marttinen: Linnean laiskanlinna
Karisto, 2017. 194 s.

#luekoskinen2017

Minimesenaatin kanssa kirjoja haalimassa.

Kirjailija JP Koskinen heitti viime vuoden lopulla haasteen bloggaajille ja miksei kelle vain lukea kaikki hänen vuonna 2017 ilmestyneet kirjansa. Koska pidän kirjailijan teoksista ja koska harvoin sattuu kohdalle tilannetta, jossa samalta kirjailijalta voisi lukea saman vuoden aikana ilmestynyttä lastenkirjallisuutta, dekkaria ja satiiria, päätin tarttua haasteeseen. Ihan vuoden loppuun mennessä en sitä ehtinyt suorittaa, mutta onneksi kirjat eivät vanhene vuodenvaihteen myötä.

***

Benjamin Hawk - Myrsky nousee (Karisto)

Benjamin Hawk -sarja aloitti taipaleensa vuonna 2016 teoksella Merirosvon oppipoika ja päätin lukea sen ensin, sillä eihän lastenkirjan lukemisessa kauaa nokka tuhise. Sanoisin, että hyvä valinta. Vaikka toisen osan voinee lukea myös itsenäisenä teoksena, on hahmojen taustoja esitelty ensimmäisessä osassa enemmän ja sen seikkailuihin viitataan, joten näin koin ainakin itse olevani paremmin kartalla. Merirosvon oppipoika toi vahvasti mieleen Stevensonin Aarresaaren ja yhtäläisyydet tuskin ovat sattumaa. Benjamin jättää perheensä suutarinverstaan ja pestautuu isoisänsä avustuksella laivaan hyttipojaksi. Mukaansa hän saa salaperäisillä riimeillä varustetun aarrekartan. Sattumoisin laivan merirosvomiehistöllä on sama kartta ja Benjamin päättää ystävänsä, neuvokkaan Pisaman kanssa ehtiä aarteelle ennen ahneita rosvoja. Suunnitelmat eivät luonnollisesti mene niin sujuvasti kuin soisi, joten pyssyt ehtivät paukkua ja miekat heilua ennen kuin aarrejahti on saatu päätökseen.

Myrsky nousee alkaa hyvin samanlaisesta asetelmasta. Benjamin on jälleen kotona ja kaipaa merille setänsä valvovan silmän alta. Portsmouthiin saapuva merirosvojen metsästäjä saa vauhtia sekä Benjaminiin että isoisään ja uusi seikkailu uuden kapteeenin alaisuudessa voi alkaa. Etsinnässä on jälkeen kapteeni Morganin aarre, kunhan ensin löydettäisiin merille karannut kuvernöörin rahastonhoitajan tytär. Benjamin haaveilee josko onnistuisi jälleen eksyttämään ylimääräiset aarteenjakajat kannoiltaan ja apua saattaakin löytyä yllättävältä taholta.

Molemmat meriseikkailut olivat kovasti mieleeni, vaikka paikka paikoin olinkin hieman hukassa lukuisten miehistönjäsenien kanssa. Päähenkilöt kuitenkin jäivät mieleen, se lienee tärkeintä. Seikkailuissa on menoa ja meininkiä sekä myös hieman väkivaltaa, joten ihan pienimmille nämä kirjat eivät kyllä sovi. Kieli oli kuitenkin miellyttävää ja sopi myös ääneenluettavaksi, luin näistä lyhyitä pätkiä vauvalle.

Benjamin Hawk - Myrsky nousee
Karisto, 2017. 192 s.
Kansi: Pete Revonkorpi










Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon (Haamukustannus)

Gabriel Hullo -sarja on riimimittaan kirjoitettu tarina Gabriel-nimisestä pojasta, jota ystävät ja aaveet kutsuvat Kaapoksi. Gabriel asuu äitinsä ja isoisien kummitusten kanssa isän seilatessa merillä. Sarjasta on julkaistu neljä osaa ja päätin lukea ne kaikki vain viime vuonna julkaistun sijaan.

Ensimmäinen osa Kauhea Gabriel Hullo (Karisto, 2011) esittelee sankarimme Kaapon. Tarinassa odotaan merillä seilaavaa isää kotiin ja pohditaan, miksi hän ei vielä tulekaan. Odottamisen lomassa kirjoitetaan näytelmä koulun joulujuhlaan. Keskiyön kesteissä (Haamukustannus, 2014) isoisäaave kapteeni Hullo on siipi maassa ja pyytää Kaapoa järjestämään tälle juhlat. Kutsut lähtevät matkaan, mutta yllättäen lapsenvahdiksi saapuu Kaapon hermoheikko täti, jolta juhlat pitäisi yrittää piilottaa. Kolmannessa osassa Hirveä Hekla (Haamukustannus, 2016) Kaapo puolestaan kiinnostuu jännittävästä kartanosta, jossa huhujen mukaan asuu hurja noita.

Merimatkassa Meksikoon koko perhe suuntaa isän laivalla kohti Meksikoa ja aikoo samalla auttaa pursimies Baldomeroa saamaan oikeutta. Hurja reissu Meksikoon isoisäaaveiden kera ja perillä vietetty Dias de los Muertos tarjoavat jo itsessään riittävästi ainesosia hyvään tarinaan, Baldomeron perintökiista puolestaan herätti minussa lähinnä kysymysmerkkejä.

Kirjojen riimimitta oli minulle helpoin ääneenluettuna, itsekseen lueskellessa en oikein saanut tarinasta otetta. Luinkin lopulta nämä kirjat vauvalle ääneen, hän vaikutti viihtyvän hyvin riimien parissa vaikkei sisällöstä oikein tainnut vielä ymmärtää. Tarinankuljetus on myös riimimitan myötä melkoisen haastavaa. Paikoin riimit soljuvat kuin itsestään ja tarina kulkee, paikoin rytmi hieman nikottelee ja olisi omaan silmääni ja lukurytmiikkaani suhteutettun kaivannut vielä hieman viilaamista. Pääosin kerronta on kuitenkin onnistunutta ja riimit hauskoja.

Kirjat on kuvittanut Miranda Mord (aik. Koskinen). Ensialkuun hieman vierastin omaperäisellä viivalla tehtyä kuvitusta, mutta vähitellen aloin pitää siitä. Kuvitus voisi tosin tukea kirjan tarinaa mielestäni hieman enemmän, vaikka siinä kehityttiin osien karttuessa.

Gabriel Hullo ja merimatka Meksikoon
Haamuskustannus, 2017. 38 s.
Kuvitus: Miranda Mord











Kannibaalien keittokirja (Like)

Mustaksi satiiriksi kuvailtu teos sukeltaa kieli poskessa (heh) kannibalismin maailmaan. Oskari Patamäki on taitava mainosmies ja arvostettu ravintolakriitikko, sillä hänellä on sekä terävä pää että ylimaallisen tarkka hajuaisti. Lisäksi mies syö ihmisiä, sillä liha on lihaa ja hyvää raaka-ainetta ei kannata heittää hukkaan.

Teos alkaa Oskarin kirjoittaman keittokirjan raakaversiolla, joka osoittautui minulle kirjan haastavimmaksi osioksi. Ihmisruhojen käsittely on kuvattu niin tarkasti, että heikompaa hirvittää ja tuli oikeastaan vähän paha olo. Tämän jälkeen alkaa varsinainen tarina, jossa Oskarin hiottua erakkomaista elämäntyyliä tulee häiritsemään niin uusi virkaintoinen esimies kuin viehättävä Kansallismuseon opaskin. Myös velipojalla on omat hämärähommansa, joihin Oskari sotkeutuu mukaan. Koskisen kirjoitustyyli vie mukanaan. Tarina on mustan huumorin värittämä ja satiirin läpi puskee hyviä kannanottoja muun muassa juuri lihansyöntiin.

Kannibaalien keittokirja
Like, 2017. 250 s.












Maaliskuun mustat varjot (Crime Time)

Maaliskuun mustat varjot on Murhan vuosi -sarjan kolmas osa. Tämän teoksen kanssa armahdin itseäni ja totesin, että luen edeltävät osat myöhemmin jos kirja viehättää. Sarjassa seikkaillaan Hämeenlinnassa kahden yksityisetsivän, entisen poliisin Arosuon ja tämän veljenpojan Juhon, kanssa. Paikallinen turkisyrittäjä palkkaa kaksikon tutkimaan kuka hiippailee hallien lähettyvillä ja samalla selvitellään mahdollisen pentutehtailijan toimintaa.

Aivan ensimmäiseksi kirjasta tuli mieleen Ruosteisen sankarin (ks. alla) Jupe ja tämän omat tutkimukset. Jotain samaa Jupessa ja Juhossa on, jos ei muuta niin letkeä meininki ja viehtymys muistivihkoihin. Maaliskuun mustat varjot tuntui suhteellisen perinteishenkiseltä rikosromaanilta, mutta päähenkilöt eivät onneksi olleet angstin syvimmissä syövereissä kroolaavia "kovaksikeitettyjä etsiviä" vaan oikeastaan aika kiinnostavia hahmoja. Kirja oli leppoisa luettava ja mitassaan oivallinen venyttelemättä hommaa turhuuksiin, joten voisin tosiaan kuvitella lukevani myös sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja jatkavani uuden osan parissa kun sellainen ilmestyy.

Maaliskuun mustat varjot (Murhan vuosi #3)
Crime Time, 2017. 240 s.












Ruosteinen sankari (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storytelissa kymmenosaisena äänikirjasarjana julkaistu Ruosteinen sankari taitaa olla genrensä puolesta jonkinlaista jännityskirjallisuutta. Jupe herää koomasta vuonna 2011 ja edelliset muistot ovat kesältä 1978, jolloin kaverin kanssa tehty mökkimurtokeikka päättyi sananmukaisesti pöpelikköön. Tapahtumaa ei kuitenkaan tunnu olevan selvitetty kunnolla ja Jupe yrittää vanhojen kavereidensa enemmän tai vähemmän suosiollisella avustuksella setviä, mitä kohtalokkaana iltana todella tapahtui.

Menneisyyteen jämähtänyt Jupe on aika sympaattinen sankari leveälahkeisine housuineen ja kulahtaneine ruutuvihkoineen. Nykyajan vempeleitä selitettiin ehkä turhankin paljon, nykylukija kun tietää jo ihan hyvin miten matkapuhelin ja netti toimivat, vaikka kolmikymmenvuotisessa koomassa olleen henkilön ihmetyksen ymmärtääkin. Pidin epäluotettavan kertojan käyttämisestä, muisti kun ei ymmärrettävästi aina ihan Jupella pelaa, ja muutenkin seikkailu vei mukanaan. Raiko Häyrinen luki kirjan miellyttävän ilmeikkäästi ja jatkokertomustyyli sopi tälle tarinalle hyvin.

Teos on julkaistu aiemmin nimellä Eilispäivän sankarit (Arktinen banaani, 2011).

Ruosteinen sankari
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Ruosteinen sankari, kausi 2 (Storytel Originals -äänikirjasarja)

Storyteliin oli joulun välipäivinä ilmestynyt toinen kausi Ruosteisesta sankarista. Laitoin setin kuunteluun hieman epäileväisenä, mutta aika pian sain todeta että Jupen ja tämän Maija-tädin seuraan oli oikeastaan leppoisaa palata. Erityisesti rautainen Maija sai minulta paljon sympatiapisteitä ja Jupen typerälle sanailuhuumorille oli kiva tuhahdella.

Tarina sijoittuu aikaan joitakin vuosia edellisen "kauden" jälkeen. Maija-täti on tylsistynyt ja houkuttelee Jupen kanssaan selvittelemään vuosia sitten kadonneen Johannan arvoitusta naisen aviomiehen laskuun. Tutkimustyö vie parivaljakon muun muassa uimahallin kassalle, bingohalliin ja lopulta ulkomaille asti. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita ei hommasta myöskään puutu, sillä tapaus tuntuu herättävän kiinnostusta hämäräperäisissä tyypeissä. Onneksi povarista löytyy tarvittaessa reukku.

Raiko Häyrinen jatkaa hyväksi todetulla lukutyylillä ja kuuntelin loppujen lopuksi koko sarjan noin viikossa, joka on minulle melkoisen hyvä äänikirjankuunteltutahti.

Ruosteinen sankari 2
Storytel Originals, 2017. 10-osainen äänikirjasarja.
Lukija: Raiko Häyrinen










Salaperäinen sirkus (Karisto)

Salaperäinen sirkus on Sami, Liisa ja Joni -sarjan neljäs osa ja päätin tässäkin tapauksessa lukea edeltävät osat alle. Vaikka teokset ovat kaikki omia seikkailujaan, on niissä viittauksia aiempaan ja tällä tavalla ehdin myös tutustua henkilöhahmoihin paremmin. En kuitenkaan pidä mahdottomana hypätä seikkailuun kesken tarinan.

Sarjan aloittavat osat Haavekaupunki ja Lumottu lelutehdas (Karisto, 2013 ja 2014) tuntuivat myöhempiin osiin verrattuna hieman raaoilta. Samin, Liisan ja Jonin dynamiikka ei ollut vielä kehittynyttä ja aikaa meni hahmojen esittelyyn. Seikkailut eivät myöskään olleet mielestäni niin mukaansatempaavia ja tahti oli hitaampaa. Kaikenlaiset kirjoissa esitellyt vempeleet olivat sen sijaan kyllä kiinnostavia.

Sen sijaan kolmas osa Kirottu kartano (Karisto, 2015) ja tämä uusin Salaperäinen sirkus olivat oikein mainioita. Pidän nopeatempoisesta ja täydestä kerronnasta ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita näissä teoksissa tosiaan oli. Kun hahmot olivat jo tuttuja, oli toilailuja helppo seurata, ja yksityiskohtia ja outoja sivuhahmojan pursuilevat tarinat olivat kovasti mieleeni. Salaperäinen sirkus taitaa kuitenkin viedä tässä vaiheessa suosikin tittelin. Pidin kovasti sympaattisista sirkuslaisista, taianomaisesta tunnelmasta ja siitä, että kaikki ei ollut niin mustavalkoista kuin aluksi voisi kuvitella.

Salaperäinen sirkus (Sami, Liisa ja Joni #4)
Karisto, 2017. 129 s.
Kuvitus: Miranda Mord

***

Kaikki teokset olivat sellaisia, että niiden lukeminen tai kuuntelu oli mukavaa. Tätä toisaalta osasin vähän ounastellakin. Koskisen vahvuus on selvästi monipuolisuus, miten joku ehtiikään saati onnistuu kehittelemään päässään näin monenlaista. Kieli on myös miellyttävää lukea ja kaikissa kirjoissa yhdistyy sanojen rikas käyttö ja rakkaus niillä leikittelyyn. Riimimitassa kirjoittaminen kaipaisi mielestäni vielä hieman hiomista, vaikka pääosin mallikkaasti sekin sujui.

Omia suosikeitani olivat ehkä hieman yllättäen rikosromaanit eli Maaliskuun mustat varjot ja Ruosteiset sankarit. Olen viime vuosina lukenut genren kirjallisuutta aika vähän, mutta nämä maistuivat hyvin. Liekö sitten syynä juuri sympaattiset päähenkilöt ja se, että sankareiden yksityiselämässä ei ryvetä niin kammottavan syvissä vesissä vaikka joitain vaikeuksia onkin.

Kiitellä voisin myös Koskisen tapaa sijoitella päähenkilöiltään miesvoittoisiin tarinoihin myös säpäköitä naishahmoja, tällaisia taisi löytyä jokaisesta kirjasta tavalla tai toisella. Arvostan.

Jatkoa toivoisin Benjaminin meriseikkailuille ja Murhan vuosi -sarjaa aion tosiaan pitää silmällä, kuten jo aiemmin mainitsin. Mikään näistä kirjoista ei kuitenkaan päihittänyt vielä Koskis-suosikkiani Kuinka sydän pysäytetään, mutta odotan kiinnostuksella mitä kirjailijalta seuraavaksi ilmestyy. Nyt koen ansaitsevani Jupen suosikin aleksanterinleivoksen, pitänee leipoa joku päivä.

Myös Kirsin kirjanurkassa osallistuttiin Koskisen haasteeseen, kurkkaa vaikka tästä mitä mieltä Kirsi oli tässäkin esitellyistä lanu-kirjoista.

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella

Enpä osannut arvata, että Kirsi Pehkosen Sydämenasioita Jylhäsalmella olisi niin täydellinen juhannuskirja mökille. Vaikka kai se olisi pitänyt arvata, kun kaikki merkit olivat ilmassa. Maalaisromanttisessa kirjassa puuhastellaan järvimaisemassa, setvitään hieman paikallisia juonia ja tietenkin ihastutaan.

Opettajaksi valmistunut Riina pakkaa tavaransa ja lähtee Jylhäsalmen lossikahvilaan kesätöihin avomiehen pakattua kimpsunsa ja lähdettyä toisen naisen matkaan. Jylhäsalmella Riinan toivottavat tervetulleiksi Sirkka-täti miehineen ja asettuminen järvenrannan pikkumökkiin sujuu yllättävän kivuttomasti. Kesän aikana Riina saa opetella kahvilanpitoa mukavien työkavereiden kanssa ja ehtii siinä samassa iskeä silmänsä erääseen vakituiseen kahvilavieraaseen. Kaikkien miesten kanssa juttu ei kuitenkaan suju yhtä ruusuisissa merkeissä eikä kesästä selvitä ilman jännityksen hetkiä.

Pehkosen romaani on yksinkertaisesti leppoisaa kesäluettavaa. Se ei varsinaisesti yllätä missään vaiheessa, mutta on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja pohjattoman sympaattinen. Maalaisromanttiseksi tätä kirjaa mainostetaan ja juuri sitä se on. Auringonpaistetta järvellä, tuoretta pullaa ja maalaismaisema losseiseen. Ihan täydellistä, suosittelen.

Kiitos tästä kirjavinkistä Tuuleville, joka kirjoitti teoksesta sen verran mukavasti että päädyin sen lainaamaan. Kirjalle saadaan myös jatkoa keväällä 2018.

HelMet-haasteessa tämä menee suorilta kohtaan kirja, jossa kukaan ei kuole. 

Kirsi Pehkonen: Sydämenasioita Jylhäsalmella
Karisto, 2017. 190 s.

Lastenkirjoja meiltä ja vähän maailmalta

Olen alkanut haalia itselleni lastenkirjoja luettavaksi, sillä luettuani Taika Dahlbomin oivallisen kolumnin Hesarista jouduin toteamaan, että oikeasti tietämykseni nykylastenkirjallisuudesta on aika heikko. Tässä lyhyet fiilistelyt kolmesta teoksesta, joista viimeinen tosin on vanha, mutta täyttää sentään yhden ammottavan aukon Helmet-haasteesta.

Magdalena Hain Mörkö Möö ja Mikko Pöö on ollut pitkään lukulistalla ja lähti sopivasti vastaan sattuessaan mukaan. Lopulta tämän luki siippa eräänä iltana iltasaduksi vauvalle ja minäkin sain kuunnella. Mörkö Möö on kellarissa asustava karvainen ja oikeastaan aika sympaattinen olento, joka seikkailee talossa ja pelkää vähän sitä jotakin yläkerrassa asuvaa. Eräänä päivänä epäonnisen sattuman seurauksena Mörkö joutuu kohtaamaan pelkonsa, mutta asioilla on toinenkin puoli joka saadaan lukea kirja nurinpäin kääntämällä. Saana Nyqvistin hauskasti kuvittama teos on lempeä kirja mörköpelosta, mieleen tuli vähän se ihana Mauri Kunnaksen rusinoita popsiva mörkö. Avoimeksi jäävä loppu jättää tilaa keskustelulle ja aiheen pohtimiselle. Pohtiminen hoidettiin tosin tällä kertaa minun ja siipan kesken, sillä vauva ei juuri osallistunut keskusteluun.

***

Finlandssvensk läsutmaningenin marraskuun kirjan määrittävä tekijä oli, että kirjailijalla olisi kuvassa päässä hattu. Lähikirjaston valikoiman ainut ehdot täyttävä kirja ei kiinnostanut yhtään, mutta kirjamessuilla näin Schildts & Söderströmin osastolla aivan ihanan kirjailijakuvan, kysyin kirjailijan ja päädyin lainaamaan Finlandia Junior -ehdokkaanakin olleen Lena Frölander-Ulfin teoksen Jag, Fidel och skogen (suom. Minä, Muru ja metsä). Siinä kirjan pieni minä on merta rakastavan äidin kanssa mökillä ja mökillä pissalla käydään metsässä, oli pimeää tai ei. Metsästä löytyykin sitten jos jonkinlaista otusta ja olentoa, mutta lopulta siellä ei ehkä kuitenkaan ole niin pelottavaa. Loppujen lopuksi samaistuin kuitenkin enemmän kirjan äitiin, sillä haluaisin olla juuri nyt villapaita yllä merenrantamökissä, vaikka ulkovessareissut eivät niin houkuttelekaan. Kirjan raapetöitä ja akvarelleja yhdistävät kuvitukset ovat ihanat.

***

Helmet-haasteeseen piti lukea jotain oseanialaiselta kirjailijalta ja koska aika käy vähiin ja koska halusin jonkun ei-australialaisen, löysin lopulta Uudessa-Seelannissa syntyneen Ruth Parkin. Park on kirjoittanut useita romaaneja, mutta häneltä on suomennettu ainoastaan kaksi lastenkirjaa joten niillä mentiin. Pasilan kirjavarastosta luokseni saapui vompatista kertova Pompeliini seikkailee.

Pompeliini on hieman höpsö nallepuhmainen vompatti, joka haaveilee ystävistä ja punarenkaisesta polkupyörästä. Erinäisten sattumuksien kautta hänen seuraansa liittyy sympaattinen Hiiri ja itsestään hieman epävarma Viiru-kissa. Yhdessä kolmikko muun muassa työskentelee sirkuksessa ja perustaa nukketeatterin. Kerronta on leppoisaa, mutta kokonaisuus jäi aika hajanaiseksi ja Pompeliini oli oikeastaan aika rasittava päähenkilö. Toisaalta oli hauskaa lukea vaihteeksi hieman erikoisemmasta eläimestä ja tätä oli mukavaa lukea ääneen. Siipan mielestä teoksessa oli jotain hauskan anarkistista. Myös teoksen jatko-osa Pompeliini lomalla on suomennettu.

Magdalena Hai: Mörkö Möö ja Mikko Pöö
Karisto, 2012. 20 s.
Kuvitus: Saana Nyqvist

Lena Frölander-Ulf: Jag, Fidel och skogen
Schildts & Söderströms, 2016. 40 s.

Ruth Park: Pompeliini seikkailee (The Muddle-Headed Wombat, 1962)
WSOY, 1976. 67 s.
Kuvitus: Noela Young
Suomentanut: Kirsti Kattelus

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut

Tuntuu hieman höperöltä kirjoittaa kirjasta, jonka olen lukenut helmikuussa, mutta koska alkuteoskin on sirpaleisuudessaan vajavainen niin ehkä tämä hyväksytään. Virve Sammalkorven Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut koostuu nimittäin Agolaskyn parhaimmillaankin hajanaisista päiväkirjamerkinnöistä, jotka on kirjoitettu Luoteis-Venäjälle sijoittuneen tutkimusretken aikana.

Iax Agolasky matkaa 1800-luvun alussa muun retkikunnan kanssa Luoteis-Venäjälle Karjalan metsiin. Tavoitteena on etsiä metsäkansa ja he löytyvätkin, mutta heidän ulkonäkönsä hämmentää tutkijoita. Monilla on eläimellisiä piirteitä tai erityistaitoja ja kaiken lisäksi he tuntuvat olevan kovin nuoria. Agolasky yrittää saada kontaktia lapsiin käsittäessään heidän inhimillisyytensä, kun muu retkikunta tuntuu suunnittelevan lapsijoukon varalle raadollisempia tulevaisuudennäkymiä. Metsän keskellä mielipiteet ja lopulta retkikunnan väliset suhteet kärjistyvät dramaattisesti.

Jonkinlainen pahaenteisyys leijaili jatkuvasti kerronnan yllä ja sai olon hieman levottomaksi. Epätietoisuus väliin jääneistä merkinnöistä hämmentää ja jatkuva väkivallan tai vääryyksien uhka kutkuttelee aivan tietoisuuden rajamailla. Toisaalta teosta on miellyttävä lukea. Päiväkirjamerkinnät tuntuvat aidoilta, vaikka fantasian elementit ovatkin vahvasti läsnä. Melkein tekee mieli selvittää, onko tutkimusretkikunta todella ollut olemassa.

Sammalkorven teos palkittiin viime vuonna Savonia-palkinnolla eikä varmasti syyttä. Teos on kiinnostavasti kirjoitettu ja se on se hajanaisuudestaan huolimatta ehjä ja kiehtova kokonaisuus.

HelMet-haasteesta ruksittakoon toisen taideteoksen inspiroima kirja, sillä kirja perustuu Pekka Nikruksen häkellyttäviin taidevalokuviin ja alkuperäisideaan.

Myös Tuijata tarttui ja ihastui teokseen Savonia-palkinnon innostamana, Taikakirjaimet-blogissa teosta kuvataan kotimaiseksi hiljaiseksi helmeksi.

Virve Sammalkorpi: Paflagonian perilliset - Iax Agolaskyn päiväkirjan säästyneet sivut
Karisto, 2016. 137 s.

Kirsti Kuronen: Paha puuska

Paha puuska on selittämätön tunne,
vie mukanaan vaikka ei olisi järkevää
Kirsti Kurosen kirjassa vie Laurin junan alle
ilman selitystä
ja yksin jää sisko
Hilla 14 vee
vanhempien, kokoonkuivuvan perheen kanssa

Sivuja vain 75
ja teksti runomuodossa
tavattoman helppolukuisena
ajatusten virtana, solahdettavana
ei loppusointuja
hetkiä vain, keskusteluja
ja lauluja
hiljaisuutta sammaloituneella kivellä
ja kysymys miksi

Silmä kostuu kuin vahingossa
ei paasausta tai ylimääräistä melodraamaa
silti koskettaa ja saa miettimään
hätiköityjä päätöksiä
yksinäisiä päiviä
pahoja puuskia
toivon kipinöitä
ja lopulta ilahduttaa
hymyilyttää

Kirsti Kuronen: Paha puuska
Karisto, 2015. 75 s.
Kansi: Tuija Kuusela

Jane Green: Avioliittoallergia

Minulla on tapana kaappailla kirjaston kierrätyshyllystä mukaani chick lit -kirjoja, koska ajattelen optimisesti että välillä olisi kiva lukea jotain todella kevyttä. Usein muut kirjat ajavat armotta näiden ohi, mutta kiitos HelMet-haasteen ajattelin että tässä Jane Greenin Avioliittoallergiassa (Loisto, 2005) olisi potentiaalia kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua -kategoriaan. Valitettavasti olin oikeassa.

Libby on lontoolainen PR-tiedottaja, joka haikailee rikkaamman elämän perään. Lyhyemmät suhteet saavat siis riittää ja sitoutumista vauhdittaa tavattu rikas pankkiiri, joka (tietysti) rakastuu Libbyyn silmittömästi. Harmillisesti jokin hurmaavassa Edissä tökkii ja Libby ei taida olla aivan päässyt yli myöskään entisestä poikaystävästään, boheemista ja ihanasta mutta toki varsin rahattomasta Nickistä, joka ei ollut valmis vakiintuneeseen suhteeseen.

Nickin ei koskaan pitänyt olla Se Oikea, herran tähden. Sen verran minäkin ymmärsin. Niinpä niin, kyllähän onnellisesti naimisissa olevat usein sanovat, ettei sitä voi heti tietää, mutta tietysti minä tiesin. Ei hän kuulostanut mitenkään väärältä -- Nick puhui äidinkieltämme hiukan paremmin kuin minä itse, mutta mikään muu ei ollut kohdallaan, mikään muu ei sopinut.

Voin rehellisesti sanoa, että arvasin jokikisen tulevan käänteen siinä vaiheessa kun olin aloittanut kirjan. Jokikisen. Olen siis ehkä katsonut ja lukenut liikaa genren viihdettä tai sitten omaperäisyys oli heitetty roskakoriin ja tyydytty toistamaan toimivia kaavoja yksi toisensa jälkeen. Lisäksi kirjassa käytetyt kielikuvat, henkilöiden luonteenpiirteet ja kliseiset käytöskuviot aiheuttivat alun hymistelyn jälkeen lähinnä ärsytystä. En siis ollut kovin vaikuttunut ja siksi tämän pikkupokkarin lukeminen saattoikin ihan vahingossa venyä helmikuulta kesäkuulle. Kiitosta pitää kuitenkin antaa siitä, että suomennos oli varsin mukiinmenevä, lähdemateriaali ei vain se kiitollisin.

Hyvän tiivistyksen tästä kirjasta löysin GoodReadsista ja jaanpa teillekin tämän kuvakaappauksen:

Että näin. En siis osaa suositella tätä kryptisesti suomennettua Avioliittoallergiaa (englanniksi Mr. Maybe) kellekään, mutta saanpahan kuitattua sen haastekohdan. Ja nyt palautan kirjan takaisin kirjaston kierrätyshyllyyn.

Jane Green: Avioliittoallergia (Mr. Maybe, 1999)
Karisto, 2001. (Loisto-pokkari, 2005) 396 s.
Suomentanut: Auli Hurme-Keränen
Kansi: Suomen Kuvapalvelu Oy

Maria Kuutti: Anna ja Elvis mummolassa (Anna ja Elvis #2)

Välillä on mukava vaihtaa lastenkirjallisuuteen ja kävi mukavasti niin, että kirjailija Maria Kuutti tarjosi luettavaksi teostaan Anna ja Elvis mummolassa (Karisto, 2015). Teos on toinen osa Anna ja Elvis -sarjaa ja sarjan aloittaa Anna ja Elvis kylpylässä (Karisto, 2014), jossa kaksikko ensi kertaa tutustuu. Aloittaminen suoraan tästä toisesta osasta ei kuitenkaan aiheuta ongelmia, sillä suoraviivainen meno vie nopeasti mennessään.

Yritin katsoa asiaa positiiviselta kannalta. Äiti ja isä saisivat lomallaan levättyä ja jaksaisivat viedä meidät ehkä johonkin huvipuistoon kesäloman aikana, jos rahat riittäisivät. Oli sitä paitsi tosi kivaa päästä mummon luokse. Vaikka olisi Italiakin ollut kiva, koska en ole ollut siellä koskaan -- mummon luona olen ollut jo monta kertaa.
Sitten keksin loistoidean! Ehkäpä Elvis voisi tulla mummon luo yökylään, niin Italian-matkalta jääminen ei harmittaisi niin paljoa. En ollut nähnyt Elvistä kylpyläreissun jälkeen. 

Annan vanhemmat ovat lähdössä Italian-matkalle, mutta perheen lapsista mukaan otetaan vain Veikko-vauva. Anna ja isoveli Ilari joutuvat siis viikoksi mummolaan, mutta Anna saa onneksi kutsua seurakseen Elviksen ja Ilarin tyttökaveri Iina saa tulla ainakin päiväkylään. Viikon aikana ehditäänkin riehakkaan mummon kanssa käydä muun muassa metsäretkellä, huutokaupassa ja lavatansseissa. Menossa on mukana myös mummon miesystävä Ilkka ja hänen Ilpo-veljensä.

Itse luin kirjan sairaslomalla ja siihen mielentilaan se ainakin sopi aikuislukijalle erinomaisesti. Nopeatempoinen juoni, humoristinen kerronta ja riittävä yksinkertaisuus olivat pelkkää plussaa, kun keskittymiskyky on kultakalan luokkaa. Veikkaisin, että nimenomaan tämä reippaus, vanhempien ihmisten toilailut (tässä tapauksessa mummon) ja Annan omapäisyys ovat valttikortteja kohderyhmässä.

Kirja on suunnattu alakouluikäisille lukijoille ja lieneekin varsin hyvin kohderyhmälle sopivaa. Teksti lienee suht sujuvasti lukemaan oppineelle sopivan kokoista ja kuvat rytmittävät paikoin kerrontaa. Kirjan pituus, 109 sivua, pysyy myös hallittavissa mitoissa. Ei lainkaan hassumpi uusi tuttavuus tämä kirja siis!

Niina on lukenut sarjan molemmat osat ja Krista tutustunut sarjan ensimmäiseen osaan, molemmat varsin positiivisin mielin.

Kiitokset kirjailijalle arvostelukappaleesta.

Maria Kuutti: Anna ja Elvis mummolassa (Anna ja Elvis #2)
Karisto, 2015. 109 s.
Kansi: Katri Kirkkopelto

China Miéville: Toiset

China Miévillen Toiset (Karisto, 2011) tuotiin meille aikanaan tupaantuliaislahjaksi, koska veikattiin kirjan osuvan lukumakuihimme sopivasti. Paljon ehti kuitenkin sivuja virrata sormien läpi, kun päädyin lopulta jonkinasteisessa lukujumituskassa ja palautuspäivä-ärsytyksessä kirjaan tarttumaan.

Sellaisena päivänä ei ehkä ollut aivan odottamatonta, että kotimatkalla oli vaikeaa noudattaa rajoja, nähdä ja olla näkemättä kaikki se mitä piti. Minua ympäröivät ihmiset eivät olleet minun kaupungissani, sillä kävelin hitaasti pitkin ruuhkaisia alueita, jotka eivät olleet ruuhkaisia Besźelissä. Keskityin kiviseiniin, jotka todellisuudessa olivat ympärilläni - katedraaleihin, baareihin, tiilikoristeluihin rakennuksessa joka oli ollut koulu - ja joiden seurassa olin kasvanut. Jätin huomiotta muun, tai ainakin yritin.

Besźelissä toimiva rikostarkastaja Borlú päätyy keskelle hankalaa rikostapausta. Nuori nainen löydetään murhattuna, mutta asian selvittämiseen tulee mutkia kun huomataan tapaukseen liittyvä kaupunkien rajan ylitys. Besźelissä ylitys on tavallista vakavampi juttu, sillä se elää tarkoin rajattua yhteiseloa Ul Qoman kaupungin kanssa, lomittuneena. Kaupunkien asukkaat ovat tottuneet näkymätöntämään kaiken toiselle puolelle kuuluvan, mutta naisen murhassa on raja selvästi ylitetty eikä ratkaisumalli saati rikoksen tutkinta ole silloin yksinkertaista. Bórlu joutuu pian haastamaan omia käsityksiään kaupunkien luonteesta ja lopulta myös tekemään yhteistyötä sekä toisen kaupungin poliisivoimien että mystisen Rikon kanssa.

Oikein muuta teoksesta on hankala sanoa, sillä teksti tulisi vain paisumaan ja paisumaan enkä silti osaisi välttämättä selittää teoksen ideaa ymmärrettävästi. Miévillen rakentama rinnakkain elävä kaksoismaailma on haastava ja samalla suunnattoman mielenkiintoinen. Asukkaiden pelko rikkomisesta, toisen kaupungin tarkoituksellisesta havainnoinnista, on käsinkosketeltavaa ja esimerkiksi toisella puolella ajavia hälytysajoneuvoja väistetään vaistomaisesti mutta mahdollisimman huomaamattomasti. Toisella puolella asuvaan rakastuvat joutuvat tyytymään varjomaiseen suhteeseen, jos muutto toiseen kaupunkiin ei onnistu. Järjestelmä on kiinnostava ja samalla hurjan vaivaannuttava.

Toiset ei missään nimessä ole helppo kirja lukea. Kaksoiskaupungin konseptin edes osittaiseksi ymmärtämiseksi sai laittaa harmaat aivosolunsa ylitöihin ja silti jotain varmasti jäi ymmärtämättä, etenkin kun mukaan otetaan vielä Rikko joka laittomia ylityksiä valvoo ja rajoittaa. Monimutkaiseksi äityvä murhamysteeri ja sen ympärille kehittyvä kuvio kuitenkin onnistui ankkuroimaan ainakin minut kirjan maailmaan kiinni ja jollain tavalla tuttu ja turvallinen rikoskuvio helpotti kirjan maailmaan solahtamista.

Miévillen teksti ei ole sitä helpointa ja vaivattomimmin soljuvaa, mutta J. Pekka Mäkelän käännös tuntuu onnistuneen. Alkuperäiskielistä tekstiä ei toki ollut saatavilla, mutta uskon että vaihteeksi kirjan lukeminen käännöksenä lisäsi ymmärrystä huomattavasti. Kirjassa sai miettiä aivan riittävästi erikoisia nimiä ja terminologiaa ilman englantiakin.

Oivallinen mysteerikirja, mukavasti aivoja nyrjäyttävä, hämmentävyydestään huolimatta tavattoman koukuttava. Erittäin hyvä tuparilahja meille, siis.

Esimerkiksi Aamuvirkku yksisarvinen on myös ihastellut-hämmästellyt kirjaa ja tekstin perästä löytyy linkkejä vielä toisiin blogiteksteihin kirjasta ja lukea kannattaa myös Booksyn oiva pohdinta teoksesta.

Ja tulipa pitkästä aikaa luettua taas kirja Osuuskummalaisten 100 merkittävän spefi-teoksen listalta!

China Miéville: Toiset (The City and The City, 2009)
Karisto, 2011. 365 s.
Suomentanut: J.Pekka Mäkelä
Kansi: Ilkka Kukko

Copycat-kilpailu: Rakas romaanihenkilö

Amman kirjablogi järjestää kolmatta kertaa kirjabloggaajille copycat-kilpailun. Aikaisempina vuosina on saanut varioida mitä tahansa haluamaansa kirjan kantta, mutta tänä vuonna aihealueeksi oli rajattu rakas romaanihenkilö. Osallistumisaikaa kilpailuun on vielä 19.10. asti. Loppuhuipennuksena kilpailulle kaikki työt ovat esillä Kuopion kaupunginkirjastossa 17.11.-29.11. Samaan aikaan sekä kirjastossa että Amman blogissa voi äänestää omaa suosikkiaan kilpailussa.

Kun näin kisailmoituksen, ei päähän mahtunut muuta ajatusta kuin Susikuningatar. Magdalena Hain Gigi ja Henry -sarja on viimeaikaisia ihastuksiani, mutta uskon että sitäkin pitkäikäisempi. Omapäisestä kerjäläisprinsessasta kehkeytyi kirjasarjan aikana viisas, joskin edelleen itsepäinen kuningatar ystäviensä tuella ja avustuksella. Olen varma, että olisin pitänyt Gigistä myös teini-ikäisenä, mutta en pidä yhtään huonona tätä myöhempää tutustumishetkeämme. Gigin kanssa olen saanut miettiä pahuutta, rakkautta ja ystävyyttä, päässyt jännittämään tapahtumia ja tutustumaan mitä erikoisimpiin steampunk-härveleihin ja tietysti niihin ihmissusiin. Tänä syksynä ilmestynyt Susikuningatar oli likimain täydellinen päätös sarjalla ja sen Sára Kötelekin tekemä kansi ihailtavan hieno. Sitä siis väsäämään.

Onneksi tuo armas aviomies oli taas hommassa mukana ja lupasi hoitaa tänäkin vuonna kuvaamisen sekä avustaa muutenkin tarvittaessa. Valmistautuminen tämän vuoden copycatiin oli aiempia haastavampaa, sillä täytyi kehitellä jokin keino saada hiukseni edes jossain määrin punertaviksi ja kasvoille mekaaninen silmä ja kädestäkin jotenkin metallinen.

Hiuksiin auttoi Glitteristä löytynyt hiusliitu, joka tosin oli pinkki mutta sai nyt kelvata. Tuhosin yhden liidun ja paniikkiostin toisen, jolla värin sai jossain määrin hiuksiin tarttumaan. (tämän pitäisi lähteä parissa pesussa, toivotaan, onneksi ensi viikolla ei ole töitä) Päädyin myös opettelemaan kalanruotoletin tekoa, sellaisen kun Köteleki oli mennyt sankarittarelle piirtämään.

Mietin silmään ja käteen kaikenmoisia askarteluja, mutta päädyin lopulta kuitenkin kasvoväreihin. Kasvojen maski sujui yllättävän kivuttomasti, oman oikean käden maalaaminen oli huomattavasti vaikeampaa. Sujui se kuitenkin joten kuten ja kuvankäsittelyllä voisi sitten vielä vähän fiksata asioita.

Vaatteet osoittautuivat loppupeleissä haastaviksi, vaaleanpunertavien vaatteiden määrä kaapissani kun on hyvin pieni. Onneksi mekko-osastolta löytyi vaaleanpunainen pariisilainen (!) mekko, josta uskoisin Gigin pitävän vaikka se onkin uudemmalta aikakaudelta. Kuvioinnissa on karttoja ja kiikareita, joten ne sopivat seikkailijalle. Lisäksi pituus on sopivan maltillinen eli taisteluakin voi harrastaa. Kaiken kruunuksi mies väsäsi meikäläiselle todella hienon naginatan, jolla kampitella vastustajia.

Taustan kanssa menimme tällä kertaa helpommalla ja lähes yhtä rakkaat Henry ja Mussovits unohdettiin. Tosin kuvausapuna olivat myös meidän kotoiset koira-ihmissutemme, jotka kiltisti nukkuivat kun huoltajat puuhasivat kummia. Mies teki kuvaan lopulliset värimäärittelyt ja kerrokset, on se onni että kotoa löytyy tällainen assistentti jolle on ihan ok viettää iso osa vapaapäivästä vaimon projektia toteuttaen. Esimerkiksi hiukset saatiin muuttumaan pinkeistä punaisemmiksi ja käteen ja silmän maskiin laitettiin vähän rouheutta.

Tässä siis vielä isompana kuvana rakas romaanihenkilöni, Gigi eli Gregorovia Anastassija Ludovica Konstantinina. Alla Kötelekin alkuperäinen kansi.

Kansi: Sára Köteleki

Huvituksekseni huomasin tänä samaisena aamuna, että eilen Päiväunien salainen elämä -blogin vaarna oli valinnut myös rakkaakseen Gigin. Onneksi kansivalinta oli kuitenkin kohdistunut sarjan toiseen osaan, joten suunnitelmia ei tarvinnut muuttaa. Suosittelen kurkkaamaan, toteutus on erittäin onnistunut!