Lavalta: Angels in America (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Elämässä kiinni

Muistan, kun Angels in America -tv-sarja rantautui Suomeen 2000-luvun alussa. Sarjaa mainostettiin laajasti ja katsoinkin sitä muutaman jakson, mutta sen ajan minulle sarja oli liian ”aikuinen” ja jätin sen kesken.

Muistan törmänneeni mainintoihin tv-sarjasta ja näytelmän versioinneista maailmalla aika ajoin, mutta teiniminun kokemus ei innostanut lähempään tarkasteluun. Kunnes sitten Kansallisteatterin version promokuvat läjähtivät somessa eteeni, ja totesin tahtovani nähdä esityksen jo puhtaasti sen näyttelijäensemblen vuoksi.

Kannatti, sillä Angels in America on kaikessa massiivisuudessaan upea.

1980-luvun New Yorkiin sijoittuvan näytelmän henkilöt kipuilevat kukin tahoillaan. Aids on vielä uusi sairaus, josta ei tiedetä juuri mitään ja parannuskeinot ovat kortilla. Epätietoisuus synnyttää pelkoa ja eripuraa, eikä tilanne ainakaan paranna seksuaalivähemmistöjen haurasta asemaa. Näytelmässä eri taustoista tulevien henkilöiden kohtalot kietoutuvat sotkuisesti yhteen, ja maallisten pulmien lisäksi maan kamaralle saapuu myös enkeli, joka on valinnut ihmisten joukosta itselleen uuden profeetan.

Kushnerin alkuperäinen versio on massiivinen yli kuusituntinen esitys, mutta Kansallisteatterissa on saatu erityislupa lyhentää teos nyt nähtävään noin neljään tuntiin. Tätä myöten tyhjäkäyntiä ei todellakaan ole, mutta tahti ei silti tunnu hätäiseltä, ja ainakin minulle ummikolle tarina avautui selkeänä ja upeana. Ohjaaja Linda Wallgren on tehnyt upeaa työtä niin sovituksen kuin ohjauksen kanssa, ja Juho Gröndahlin suomennos kuulostaa hyvältä. Erityismaininta siipassa suurta hilpeyttä herättäneelle Susikoira Roi -vitsiväännökselle.

Työryhmä on käsittämättömän hyvä. Aleksi Holkon ja Markku Haussilan olen nähnyt näyttelevän yhdessä ennenkin ja myönnän, että heidän vuoksi esityksestä alunperin kiinnostuin. Kannatti. Inke Koskisen maanisen intensiivinen enkeli on hengästyttävä. Kristiina Halttu liikkuu näennäisen keveästi roolista toiseen ja tasapainoilee koomisten hahmojen kanssa tarkasti. Timo Tuominen on ihastuttavan rasittava Roy Cohnina. Otto Rokan ja Aksa Korttilan esittämän pariskunnan solmujen ratkonta on kiehtovaa katsottavaa. Leo Ikhilorin hahmoa nähdään verrattain vähän, mutta hänestä piirtyy ihailtavan moniulotteinen kuva. Kehumista voisi jatkaa vielä pitkään, mutta saanette ideasta kiinni.

Hyvää näyttelijäntyötä tukee Tarja Simonen onnistunut lavastus ja Ville Virtasen tyylikäs valosuunnittelu ja käsittämätön upea livemusiikki, josta vastaavat Stina Koskinen ja Joonas Outakoski. Meni nyt namedroppailuksi, mutta minkäs teet kun tahdon kaikkia hehkuttaa.

Että jos tällaista tuntien pituista puheteatteria tehdään, niin ihanaa, että se tehdään just näin. Kushnerin teksti on Wallgrenin ja työryhmän käsissä yhtaikaisesti kiinni tapahtuma-ajassaan ja tässä päivässä, ja sen sanoma radikaalista toivosta osuu viime aikojen runnomaan sydämeeni syvästi.

Tällä oli huimaa aloittaa oma teatterivuosi 2025.

***

Syksyn 2025 esitykset tulevat myyntiin nyt tammikuussa, suosittelen.

Todettakoon esityksen ulkopuolelta vielä, että oli riemastuttavaa löytää väliaikatarjoilun valikoimasta hodareita. Yli neljätuntisen esityksen kanssa tankkaus oli perusteltua, serviisi kävi sutjakasti ilman ennakkotilausta ja vegaanivaihtoehtokin löytyi.

Lavalta: Otteita (Kantti - Nuorten Kansallisteatteri)

Moss (Samuel Kujala) harjoittelee esiintymistä. Kuva: Tuomo Manninen

Minuuden jäljillä

Ystäväni totesi minulle, että Kantin eli vasta-aloittaneen Nuorten Kansallisteatterin ensimmäinen esitys Otteita vaikuttaa täsmäesitykseltä minulle. Hän ei ollut väärässä. Ammattilaisvoimin Vallilan konepajan näyttämölle toteutettu immersiivinen esitys onnistuu kertomaan nuorten elämästä monelta kantilta ja tarjoamaan hienon elämyksen.

Tarina alkaa, kun viisi nuorta joutuu jälki-istuntoon Tulevaisuuden kirjastoon. Kaiuttimista kaikuu rehtorin pisteliäs kysymys: Kuka luulit olevasi? Nuoret joutuvat pohtimaan vastausta, jotta pääsevät koulusta läpi. Pohdintojensa ohessa he samalla paljastavat itsensä katsojille, kertovat sellaisia asioita joita ei päältäpäin toisista tiedä.

Immersiivisessä teatterissa katsoja pääsee itse tapahtumien keskelle ja saa valita, mitä tapahtumia hän jää seuraamaan. Otteissa oli mahdollista myös itse osallistua joihinkin kohtauksiin jos niin halusi, ja tarjolla oli myös pieniä palkintoja, jos sattui vaikkapa saamaan käsiinsä pukukaappeihin sopivia avaimia. Itse pääsin mukaan muun muassa salaisiin vessabileisiin, joiden sisäänpääsytussaus minulla on vielä viikkoa myöhemminkin kämmenselässä. Se ilahduttaa minua valtavasti.

Vallilan konepajan yli tuhannessa neliössä on tilaa temmeltää. Esitystila oli jaettu useisiin huoneisiin, joiden välillä liikkuminen oli vaivatonta. Huoneissa on paljon tutkittavaa, ja aina tuntui pääsevän jonkin uuden äärelle. Tilaan oli järjestetty myös lepohuone ja esityksen aikana sai hakea itselleen jaetuilla lipukkeilla kuumaa juotavaa. Fantastista.

Camilla Rantanen oli tehnyt esityksen alkuperäiskäsikirjoituksen helsinkiläisten nuorten haastattelujen pohjalta, lavalle sen oli sovittanut ja ohjannut Satu Linnapuomi yhdessä työryhmän kanssa. Hahmojen tarinoissa oli nähtävissä muun muassa ilmastoahdistusta, kiusaamista ja surua, mutta toisaalta myös ystävyyttä, oman voiman löytämistä ja iloa. Aiheet ja huolet tuntuivat aidoilta ja todellisilta, tärkeiltä. Esitys ei sorru holhoamaan, vaan se löytää voimaa nuorista itsestään ja osoitti ainakin minulle, että saa olla epätäydellinen, saa mokata, saa haluta muuttaa maailmaa, voi korjata virheitään.

Viestin välittymisessä auttoi tietysti myös mahtava näyttelijäkaarti. Työryhmä koostui pääasiassa näyttelijäopiskelijoista, jotka olivat heittäytyneet rooleihinsa upeasti. Kontakti yleisöön oli välittömän oloista. Minulla oli turvallinen olo näiden taiten rakennettujen hahmojen kanssa.

Zaffre (Miko Petteri Jaakola) opastaa katsojia toimimaan Tulevaisuuden kirjastossa. Kuva: Tuomo Manninen

Ainut harmituksen aihe oli se, että aina on pakko valita. Jotain jää siis väistämättä näkemättä. Minulla on ollut aiemmin haasteita immersiivisiin esityksiin keskittymisessä, mutta nyt olen ilmeisesti päässyt pisteeseen jossa maltan rauhoittua. Esityksestä muodostui miellyttävä kokonaisuus ilman ahdistusta asioiden ohittamisesta. Minä sain tutustua poikaan, joka oli löytänyt yhteisön internetistä ja uskalsi sen myötä toteuttaa itseään, tyttöön, jota varmaankin usein pidetään kovempana kuin hän onkaan ja poikaan, joka halusi muuttaa maailmaa. Toivon, että näille tällaisille nuorille, todellisille sellaisille, käy yhtä hyvin.

Poistuessa itketti. Itketti se, että yksi esityksessä olleista nuorista ojensi jo lähes käteen sulaneen lumipallon poistuvalle Zaffrelle.

Itketti se, että vaikka elämässä on välillä vaikka mitä tauhkaa, on se lopulta kuitenkin aika hienoa.

Itketti se, että on tällaisia esityksiä, jotka iskevät tällaiseen kolmekymppiseen ja ilmeisesti myös siihen kohdeyleisöönsä eli niihin upeisiin nuoriin.

Mahtava alku Kantille! Toivon nuorten teatterijaostolle monia luovia vuosia, tästä on hyvä jatkaa.

***

Loppusanat. Rakastin tätä esitystä. Ehkä siksi siitä oli hirvittävän vaikeaa kirjoittaa. Ehkä siksi, että se on jokaiselle erilainen ja sen kuvailu tuntuu henkilökohtaiselta. Mutta halusin kirjoittaa, jättää itselleni muiston. Minäkin olin tuolla, minäkin koin tuon. Kiitos työryhmä. Kiitos erityisesti Crystal ja Coral mahtavista vessabileistä.

Lavalta: Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show (Kansallisteatteri)

Kuva: Joni Pakanen

Flirttailua katastrofin kanssa

Olin Lion - The Weird And Magical Abracadabra Circus Show'n jälkeen aivan poikki. Esityksen pituus on vain tunnin ja olen oikeastaan onnellinen, että se ei ollut yhtään pidempi koska en olisi varmaan kestänyt enempää. Tästä ei pidä tehdä päätelmää, että en olisi pitänyt Lionista, sillä se oli mahtava.

Esityksen sykkivä sydän on valovoimainen Marc Gassot. Minusta on hämmentävää, kuinka hän voi tehdä täysin uskottavia draamarooleja ja sitten, vähintään yhtä uskottavasti, sekoilla lavalla tähän tyyliin. Gassot on sirkuksensa ainoa esiintyjä ja hän hoitaa yhtä suurella innolla niin klovnin kuin leijonankesyttäjän työt sekä esimerkiksi vesiputken korjaamisen.

Toiminta flirttailee jatkuvasti katastrofin kanssa. Lukuisat lautaset huojuvat epätoivoa aiheuttavan hitaasti keppien päällä, sirpaleet lentelevät, eturivissä istujille jaetaan nenäliinoja. En halua paljastaa jutuista herkullisimpia, sillä iso osa esityksen viehätyksestä on sen ennalta-arvaamattomuudessa. On samanaikaisesti kauheaa ja vapauttavaa, kun tuntuu että mitä tahansa voi tapahtua.

Kaiken taustalla soi Karl Sinkkosen musiikki, joka on hymyilyttävää ja toisteisuudessaan välillä helvetin rasittavaa eli täydellistä. Kun jo yleisön sisääntullessa aloitettu pimputus viimein loppui, kuului katsomon etuosasta hyvin äänekäs "Vihdoin!" Nauratti ja samalla olin vähän samaa mieltä. Musiikki siis tukee esityksen kaaosta kohti suistuvaa tunnelmaa hyvin.

Lion ei ole yhtä ronski kuin muutaman vuoden takainen Dark Side of the Mime eikä se muutenkaan pyri samankaltaisuuteen. Se on minusta hienoa. Lion lähtee riemukkaasti omille urilleen ja nojaa vahvasti nuhjuiseen sirkusestetiikkaan. Mukaan on klovnerian ja mimiikan sekaan ujutettu hieman splätteriä, mutta ei liikaa. Tämä on sirkusta sekopäisimmillään.

Jos kaipaat elämääsi tuntia, jonka aikana pidätät hengitystäsi ja naurat riemusta ja kauhusta, niin mene katsomaan Lion. Se on kamala ja mahtava.

Kansallisteatterissa on vielä muutamia esityksiä toukokuussa ja esitys kiertää lisäksi myös Tampereen Työväen Teatterissa ja Turun kaupunginteatterissa.

Lavalta: Amor fati (Kansallisteatteri)

Kuva: Petri Virtanen / Kansallisgalleria

Upottaa kätensä saveen

Kävin Kansallisteatterissa katsomassa siellä vierailulla olleen kovasti kiitellyn Amor fatin. Anna-Mari Karvosen ja Anni Puolakan ohjaamassa esityksessä lavalla on katsomoiden ympäröimällä korotetulla lavalla kaksisataa kiloa savea ja Brad Pitt (häkellyttävä Samuli Niittymäki). Brad kertoo häntä kohdanneesta elämänkriisistä ja työskentelystään saven kanssa toimittajalle ja siinä se oikeastaan on, koko esitys.

Esityksen päätyttyä ajattelin, että sellainen, olipa hieno ja paljon tunteita ja kaikkea. Että pitää prosessoida ja katsotaan sitten. Kotimatkalla junassa alkoi itkettää ja jotain hahmotonta liikuskeli sisälläni. Tuntui oikeastaan älyttömältä: lavalla Brad Pitt muovaamassa savea, jumppaamassa clayfittiä David Fincherin kanssa ja toimittajalla on sinistä huulipunaa ja kirkkaat silmät. Että tässä ollaan nyt jotenkin ehkä ironisesti taiteen tekemisen äärellä monella tapaa ja tälle voi sitten taiteellisakateemisesti vähän nauraa. Ja oli se ehkä vähän sellaistakin, mutta ei se ollut se juttu.

Mietin, että miksi juuri Brad Pitt ja miksi tämä ei nyt voi olla vaan joku satunnainen tyyppi. Ehkä se olisi voinut olla joku muu, mutta jotenkin oli tärkeää että me tiedetään tämä tyyppi. Tai siis mukamas tiedetään, siristyvät silmät ja valkoisena hohtava hymy. Ja että sitten tämä unelmamies muovaa savea eikä ole siinä kovin hyvä, mutta suhtautuu siihen lähes naurettavalla intohimolla, joka on loppujen lopuksi koskettavaa. Upottaa itsensä saveen ja muovata sitä loputtomiin, aina sitä samaa. Paiskoa se kasaan, silitellä hellin käsin ja kastella, ettei se kuivu. Rationaalinen aivojen osa tosin huusi paniikkia siitä, että tämä ei mitenkään voi olla kovin hygieenistä mutta harvemmin on elämäkään.

En löydä itsestäni sääliä esityksen Bradia kohtaan ja tuskin se on tarkoituskaan. Ensi alkuun hän tosin vaikuttaa vähän säälittävältä, puhuu venytellen ja tietoisesti, vispaa matchaa ja laihtuu kuihtuu muka huomaamattaan. Loppujen lopuksi olen hänelle enemmänkin kateellinen, sillä hänellä on yhteys johonkin syvään ja todelliseen. Ennen sitä hän on tosin joutunut luopumaan kaikesta, rooleista ja Versacen takeista ja lapsistaan. Ehkä tunnen vähän myötätuntoa, mutta sekin tuntuu toisaalta vähän vaikealta kun toinen hyppelee aavikolla satojen dollarien arvoisessa puserossa. Ehkä tämä tunne on sekoitus kateutta ja ihmetystä, sillä vaikka hänen peuhaamisensa saven kanssa saa yllättäviäkin sävyjä, pakottaa se minut samalla katsomaan itseeni.

Jälkikäteen selvittelin vähän, halusin tietää mitä varten ne esityksessä meille jaetut Brad Pittin kuvat oli otettu. Löysin kesän 2017 GQ:n ja siihen tehdyn haastattelun, jossa Pitt keittää matchaa, toteaa olevansa tactile individual ja kertoo sitten taideprojektistaan. Tämä hämmentää minua hirvittävän paljon, se miten koko haastattelussa on jotenkin outo sävy ja se miten siitä tai sen kautta on saatu tehtyä tällainen näin hieno esitys.

Esityksen lopullinen merkitys ja paino selvinnee joka tapauksessa minulle vasta myöhemmin, tunnen että tämä on sellainen jota tulen ajattelemaan paljon. Tuntuu siltä, että ulkopuolelta katsottuna koomisista puitteistaan huolimatta tai ehkä juuri niiden vuoksi esitys oli järisyttävä. Se ei ottanut itseään liian vakavasti vaikka olikin äärimmäisen tosissaan, tuuditti minut valheelliseen tunteeseen jostain humoristisesta ja iski sitten vasaralla päähän. Ja se vasara upposi minuun kuin saveen.

Esitys sai ensi-iltansa Kiasma-teatterissa ARS17-tapahtumassa syyskuussa 2017.

Lavalta: Homoäiti (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Missä menevät minun rajani

Heini Junkkaalan Homoäidin ennakkoesityksessä minulla oli Katsojan rooli. Olen viimeisen reilun vuoden aikana kuluttanut paljon äitiyttä ja vanhemmuutta käsittelevää kulttuuria ja olen joko sukeltanut teokseen pää edellä tai etäännyttänyt itseni. Nyt annoin itselleni luvan vain katsoa ilman sen suurempaa immersiota.

Osittain tässä auttoi se, että esitys kutsuu mukaan jonkinlaiseen väärässä tai oudossa tilassa olemiseen. Homoäidillä ei ole omia lavasteita, vaan se esitetään Omapohjassa Lista-esityksen lavasteissa. Valaistus on kirkas, eikä kuvita tunnelmia. Teksti esitetään kertoen, välillä jopa paperista lukien, eikä sitä juurikaan rikasteta liikkein vaan ainoastaan äänenpainoin tai äänentuottotapoja vaihdellen. Lisäksi näyttelijä Katja Küttner ja Junkkaala keskustelevat esityksen aikana keskenään, kommentoivat, säätävät mikrofoneja. Küttner on kiinnostava puhuja, häntä jaksaa kuunnella, ja neljännen seinän rikkominen ei tuntunut kikkailulta, vaan sopi esitykseen.

Siksi yllätyin, kun esityksen jälkeen purskahdin itkuun. Sisälleni oli kasvanut vajaan kaksituntisen aikana omituinen hahmoton tunnemöykky, josta en oikein saanut otetta. Tuskastelin muun muassa esityksen henkilökohtaisuutta ja rajattua näkökulmaa, jolloin ystävä totesi että ei kai kaikkien esitysten nyt tarvitse liikkua yksityisestä yleiseen. Ei tarvitse, hän on ihan oikeassa. Tuskin äitiydestä voisi muutenkaan tehdä esitystä, joka resonoisi kaikissa äitiyden kanssa tekemisissä olevissa. Sitten aloin jauhaa ahdistuksesta, siitä miten tässäkin esityksessä käsitellään myös niin sanottuja äitiyden kiellettyjä tunteita: sitä ettei aina jaksa (mitään), pysty olemaan rationaalinen ja rauhallinen vanhempi, sitä että haluaisi olla välillä yksin. Aiheista puhuminen on tärkeää, mutta huomaan kaipaavani tällä hetkellä omaan prosessiini ja asian käsittelyyni jotain muuta. Vaikkapa sitä, että olisi myös ok puhua siitä miten kivaa äitiys oikeastaan on, vaikkei aina jaksakaan tai kokee riittämättömyyttä ja ajattelee jatkuvast sitä, että oma lapsi on kuolevainen.

Yön yli nukuttuani pystyn kuitenkin jo suhtautumaan esitykseen analyyttisemmin ja rauhallisemmin. Se ei tunnu enää niin lohduttomalta kuin miltä se tunnemöykkyni keskeltä näyttäytyi. Käsiohjelma antaa uutta perspektiiviä. Asiaa ajateltuani esityksen rajauskin on hyvä. Minulle se käsitteli omien rajojen ja kontrollin menettämistä, kuolemaa ja kuolevaisuutta ja pelkoa. Ja samalla minun oli vedettävä raja itseni ja esityksen väliin ja todettava, että minä en jaksa juuri nyt ottaa tätä esitystä osaksi minua.

Minä en juuri nyt jaksa tuntea suuremmin syyllisyyttä tai sympatiaa tämän minulle vieraan ihmisen prosessoinnin äärellä ja ehkä se on ihan ok.

Kiitokset Kansallisteatterille lipusta esitykseen ja ystävälle upeasta keskustelusta esityksen jälkeen.

Lavalta: Prinsessa Pikkiriikki (Kansallisteatteri/Teatteri Vapaa Vyöhyke)

Prinsessa Pikkiriikki (Helmi-Leena Nummela) ja taikakoira Makkara (Hanna Vahtikari). Kuva: Kristiina Männikkö

Prinsessa Pikkiriikin riemukkaat tuhmuroinnit

Prinsessa Pikkiriikki oli yksi eniten odottamistani syksyn ensi-illoista. Kansallisteatterin Suuren Näyttämön lämpiössä esitettävä lastenteatteriesitys lunasti ilokseni odotukset täysin. Hannele Lampelan ja Ninka Reitun teokseen perustuva tarina kertoo ilkikurisesta pikkutytöstä, Prinsessa Pikkiriikistä, joka järkyttyy kuullessaan äidin vatsassa kasvavasta Rasittavasta Urposta. Taikakoira Makkaran kanssa he taikovat aikuiset Himpskattiin ja lähtevät säännöttömälle seikkailulle omin päin. Tuhmuroinnin lomassa kohdataan mahtavia tyyppejä ja leikitään vaikka mitä, mutta loppujen lopuksi on kuitenkin lohdullista päästä takaisin äidin syliin.

Helmi-Leena Nummela on yksinkertaisesti huikea Prinsessa Pikkiriikki tyllihameineen ja vessapaperirullakruunuineen. Yhteispeli muita rooleja esittävän Hanna Vahtikarin kanssa toimii. Vahtikarille nostan hattua tehokkaista roolivaihdoista ja nopeasta heittäytymisestä, taikakoira Makkara muuntautuu silmänräpäyksessä ärsyttäväksi Räkä-Eetuksi tai lempeäksi äidiksi. Molempien esiintyjien meininkiä on mahtavaa katsoa, lavalla tuntuu olevan oikeasti hauskaa.

Kati Lampun lavastus on värikäs ja sen perustana olevat sermit muuntautuvat moneksi. Puvustus mukailee Reitun kuvituksia ja iloiset värit ovat mielestäni olleet olennainen osa Pikkiriikki-kirjojen viehätystä, joten on mahtavaa nähdä sen siirtyneen lavalle näin hyvin. Kiinteitä lavasteita ei käytännössä ole ja hyvä niin, sillä tilat piirtyvät esiin hienosti valikoitujen rekvisiittojen ja ilmeikkään näyttelijätyöskentelun kautta. Esitys onkin tehty myös kiertuekäyttöön.

Esityksen suositusikäraja on 3 vuotta, mutta tämän vauhdikkaan esityksen jaksoi katsoa juuri yksi vuotta juuri täyttänyt minimesenaattikin. Hänen suosikkikohtiaan olivat nimenomaan rytmikkäät laulut ja myös maatuskoja sisältänyt kohtaus herätti suurta mielenkiintoa. Muutenkin noin 40 minuuttia kestävä esitys oli Lija Fischerin ohjauksessa hyvin rytmitetty ja vaikutti pitävän lapsikatsojien mielenkiintoa oivallisesti yllä. Oheisesta lienee selvinnyt, että myös minä, aikuiskatsoja, viihdyin katsomossa erinomaisesti.

Nummelan lisäksi Prinsessa Pikkiriikin roolissa voi nähdä Miila Virtasen. 

Prinsessa Pikkiriikin esityksiä on Kansallisteatterissa marraskuuhun asti, lisäksi esitys kiertää Itä-Helsingin päiväkodeissa.

Kiitokset Kansallisteatterille lipuista esitykseen.

Lavalta: Hammaspeikot (Kansallisteatteri)

Hammaspeikot (Ella Pyhältö ja Helena Vierikko) kotipuuhissaan. Kuva: Tuomo Manninen

Hauskasti hammashuollon puolesta

Kansallisteatterin lämpiössä on kuhinaa helmikuisena lauantaiaamuna, kun alkamassa on Hammaspeikkojen esitys. Thorbjørn Egnerin kirjan Satu hammaspeikoista pohjalta dramatisoitu puolituntinen esitys kertoo tarinan kahdesta Jussin suussa asuvasta hammaspeikosta Mööstä ja Paasta ja muistuttaa hampaiden harjaamisen tärkeydestä.

Herkkuja rakastavan Jussi-pojan hampaita alkaa särkeä ja hänen on lähdettävä hammaslääkäriin. Jotta myös katsomossa nähtäisiin Jussin suun tapahtumat, zoomaa esitys suoraan Jussin suuhun ihmettelemään hammaspeikkojen eloa ja oloa. Esitys liikkuu sujuvasti hammaslääkärin vastaanoton ja hammaspeikkojen elämän tarkastelun välillä.

Esityksen dramatisoineet Ella Pyhältö ja Helena Vierikko esittävät myös kaikki näytelmän roolit. Esiintyminen oli luontevaa ja lasta arvostavaa, tuli hyvä mieli. Jäin tosin pohtimaan, olivatko hammaspeikot liiankin sympaattisia, sillä olihan se hieman surullista kun heiltä lähti koti alta vaikka peikot itse tuntuivat suhtautuvan asiaan aika leppoisasti. Itse myös vähän ärsyynnyin hammaspeikkojen kimeistä äänistä, mutta tämä lienee makukysymys. Hammaslääkäri oli puolestaan mielestäni hirveän mukava ja kertoi kivasti hampaidenhoidon tärkeydestä.

Esitys tutustuttaa lapsia lempeästi teatterin maailmaan, sillä yleisölämpiössä valot pysyvät koko ajan päällä ja näyttelijät johdattavat lapset esitykseen valitsemalla sopivia roolivaatteita lasten avustuksella. Värikäs lavastus ja pukusuunnittelu on Sanna Levon käsialaa. Itse pidin erityisesti kotoisasta alaleuan hammasrivistöstä ja valtavasta hammasharjasta. Myös käsiohjelma on suunniteltu kivasti, sillä siitä voi vaikka heti tutustua näytelmän eri hahmoihin ja onpa mukana myös värityskuva.

Itselläni oli seuralaisena viisikuukautinen minimesenaatti, joka taisi esityksen sijaan seurailla lähinnä muita katsojia mutta viihtyi katsomossa kuitenkin oikein hyvin. Muutamille pienkatsojille esitys taisi olla hieman liian jännittävä, mutta etenkin eturivin lapsijoukko oli innokkaasti mukana esityksessä.

Lopuksi yleisön kanssa pohditaan, miten hampaiden harjaamisesta saisi hauskempaa vaikka jumppaamisen avulla. Omalla seuralaisellani ei ole vielä hampaita, mutta olen itse yrittänyt toteuttaa esityksessä keksittyjä ohjeita. Väitän, että samalla tehty jalkajumppa on ainakin pidentänyt hampaidenharjaustani ja tehnyt siitä järjestelmällisempää, mikä ei varmasti ole näin rautahampaidenkaan omistajalle yhtään huono asia.

Esityksiä on Kansallisteatterissa vielä tämän maaliskuun ajan. Esitystä suositellaan yli 3-vuotiaille.

Kiitokset Kansallisteatterille medialipuista!

Lavalta: Kangastus 38 (Kansallisteatteri)

Rouva Wiik (Cécile Orblin), Milja-neiti (Noora Dadu) ja Matilda (Edith Holmström). Kuva: Mitro Härkönen

Vuoden 1938 Helsinki ihmisineen elää ja hengittää Kansallisteatterin lavalla

Se on hieno hetki, kun sielu halajaa päästä näkemään puheteatteria ja sitten pääsee katsomaan jotain sellaista kuin Kansallisteatterin Kangastus 38. Näyttelijöiden yhteispelistä elävä, Kjell Westön romaaniin perustuva näytelmä on visuaalisesti kaunis ja kerronnallisesti ehjä. Vuoteen 1938 sijoittuva esitys tuo lavalle koskettavien ihmiskohtaloiden lisäksi ihanan, sumuisen Helsingin.

Keväällä 1988 rouva Wiik työskentelee varatuomari Claes Thunen konttoristina ollen korvaamattomana apuna, mutta jakaen itsestään vain vähän. Eräänä päivänä Thunen keskiviikkokerhon miehet kokoontuvat toimistolla ja eräs heistä herättää rouva Wiikin kipeät muistot eloon. Enää hän ei aio alistua hiljaisena. Samaan aikaan otsikot kertovat Kolmannen valtakunnan noususta, tanssilavoilla soi iskelmä ja Helsingin Olympiastadion avataan pian.

Ratkaisu tuoda Milja Matilda Wiik lavalle kolmen näyttelijän voimin on aluksi hämmentävä, mutta pian ihastuttavan toimiva. Noora Dadu, Edith Holmström ja Cécile Orblin näyttelevät upeasti yhteen ja tuovat hienosti esille rouva Wiikin eri puolia. Ei kestä kauaa, että heitä alkaa katsella yhtenä. Hahmo on menneisyytensä vainoama ja kolmella näyttelijällä sisäiset ristiriidat ja muutenkin päähenkilön monitahoisuus saadaan kiinnostavasti esille. Ihminen kantaa sisällään kaikkia versioita itsestään.

Koko ensemble. Kuva: Mitro Härkönen

Asianajaja Thune (Timo Tuominen) on näytelmän mieshahmoista kiinnostavin. Vaikka keskiviikkokerhon tapaamisissa hän saattaa esiintyä koväänisenä ja rempseänä, on Thunessa kuitenkin kiinnostavaa herkkyyttä jonka Tuominen tuo esiin. Kerhon miehet (Antti Pääkkönen, Esa-Matti Long ja Petri Liski) jäävät jokseenkin etäisiksi juutalaista näyttelijää ja runoilijaa "Jogia" (Kristo Salminen) lukuunomatta, vaikka roolityöskentely onkin kaikilta oikein oivallista. Toisaalta ehkä hyväkin näin, tarina on kuitenkin rouva Wiikin.

En ole lukenut tätä Westön romaania vielä, mutta hänen tyylinsä on helppo tunnistaa myös näytelmästä. Esitys on itse asiassa melko tekstipohjainen sanoittaessaan henkilöiden sisäisiä tuntoja. Paikoin tekstin määrä tuntuu ylitsevuotavalta, mutta jotenkin sen kanssa onnistutaan luovimaan niin, ettei puutumisen tunne iske.

Anna Sinkkosen pukusuunnittelu on kaunista katseltavaa. Etenkin rouva Wiikin tyylikkäät, viimeisen päälle laitetut asut ihastuttavat kenkiä myöten. Miehet ovat liiveissään ja puvuissaan klassisen tyylikkäitä. Ville Toikan valosuunnittelu, Katri Rentton lavastus ja Paula Lehtosen videosuunnittelu tuovat lavalle menneisyyden Helsingin elävänä. Erityisesti videoiden käyttö ilahdutti minua kovasti, sillä tuntui että niillä oli todella merkitystä ja ne toivat lisäarvoa.

Ensimmäisellä puoliajalla mietin vielä menneisyyden Kapteenin henkilöllisyyttä ja pohdin, yritetäänkö minua huiputtaa pyörittämällä kaikkia keskiviikkokerhon jäseniä lavalla rouva Wiikin kanssa. Täytyy myöntää, että hieman harmistuin arvatessani henkilöllisyyden heti, mutta toisaalta, ehkä siinä ei ollut mitään arvattavaa? Jostain syystä keittelin tästä päässäni mysteerinäytelmää, vaikka salaperäisyys saattoi olla vain päässäni. Tästä lievästä harmittelusta huolimatta Kangastus 38 on upeasti kerrottu tarina naisesta ja menneisyyden painosta, uusista aluista ja umpikujista.

Vielä monta viikkoa myöhemminkin ajattelen, että olipas hieno ja tyylikäs. Bravo.

Kevään esityksiin on vielä lippuja, viimeinen näytös on 22.5.

Kuva: Mitro Härkönen

Lavalta: What Will Have Been (Circa)

Kuva: Andy Phillipson

On vaikeaa koskettaa toista ihmistä aidosti

Circan What Will Have Been oli todellinen helmi. Cirko-festivaalilla nähty australialaisen nykysirkusryhmän esitys vei minut pohtimaan ihmissuhteita ja aidon kosketuksen haastavuutta. Lavalla kolme esiintyjää liikkuvat yhdessä ja erikseen, kehot toisiaan vasten paiskautuen, juuri toisensa ohittaen ja lopulta syleilyyn vaipuen.

Kansallisteatterin Pieni näyttämö sopii hyvin esitystilaksi. Se on riittävän intiimi ja samalla myös avoin, seinillä tai katossa ei ole esityksestä harhauttavia elementtejä. On vain lava, esiintyjät ja muutama sermi. Pelkistetty ilme sopii tunnelmaan. Puvustus on mustavalkoinen, sirkusvälineetkin hillityn värisiä kuten tavallista. Vaikka lavalla tapahtuu liikkeellisesti paljon, koen eniten pääni sisällä. Esitys ei sorru pelkkään hurjaan temppuiluun, vaan malttaa antaa liikkeelle aikaa ja saa minut keskittymään.

Lavalla nähdään sirkustaiteilijoina upeat Lauren Herley, Daniel O'Brien ja Keaton Hentoff-Killian. Jokaisella on selkeästi oma osaamisalueensa, kellä köysi ja kellä trapetsi tai akrobatia, mutta olennaisinta on yhteispeli. Suurinta osaa liikkeistä ei voisi tehdä, ellei luotto vastapariin olisi täydellinen. On uskallettava syöksyä, antautua. Liikettä täydentää viulisti Lachlan O'Donnellin musiikki. Klassisen musiikin sävelien lisäksi kuullaan elektronista musiikkia ja tässäkin yhdistelmä toimii.

Kuulostaa ehkä elitistiseltä, mutta eniten minua häiritsivät esityksessä väliaplodit. Ymmärrän ne toisaalta, esiintyjien kehot pystyvät huimaaviin suorituksiin ja yhteispeli on hengästyttävää. Minun keskittymiseni taputtaminen kuitenkin rikkoi, olisin halunnut pysytellä esityksen keskittyneessä tunnelmassa ja taputtaa hurjasti sitten lopussa kuten toki teinkin.

What Will Have Been oli yksinkertaisesti kaunis esitys. Se ei kosiskele hurjilla tempuilla tai vitsaile, vaan keskittyy nimenomaan tarkkaan liikkeelliseen ilmaisuun ja mahdollistaa vapaan assosioinnin. Tässä teoksessa tiivistyi paljon siitä, mistä nykysirkuksessa niin kovasti pidän.

Lavalta: Macbeth (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Kaatuu ihminen, kaatuu maailma

Kevätkaudella Kansallisteatterissa ensi-iltansa saanut Macbeth on kirvoittanut toveripiirissäni niin moninaisia kommentteja, että olihan se lopulta mentävä myös itse katsomaan mistä on kyse. Janne Reinikaisen ohjauksessa ja hänen Eva Buchwaldin kanssa tekemässään sovituksessa tragedia on kokonaisvaltainen. Maailma ja hallitsijat tuhoutuvat ja ihmisen itsekkyys johtaa katkeraan itsetuhoon.

Minulle tämä on ensimmäinen näkemäni kokoversio Macbethistä, joten kiinnostavaa tämä oli siinäkin mielessä. Macbeth palaa voitokkaana sotaretkeltään ystävänsä Banquon kanssa ja he kuulevat noidilta ennustuksen, jossa luvataan Macbethin nousevan kuninkaaksi. Mies ajattelee, että odottaa kohtalon täyttyvän itsekseen, mutta vaimonsa Lady Macbethin painostuksesta Macbeth päätyy tekemään entistä hirveämpiä hirmutekoja, jotka syöksevät tämän hulluuteen ja lopulta tuovat tuhon tullessaan.

Nimiroolissa nähdään oikein mainio ja hulluuden rajoille uskottavasti vaipuva Antti Luusuaniemi. Taisteluparinaan tällä on Katariina Kaitueen lady Macbeth, vahvatahtoinen ja kunnianhimoinen, mutta sielultaan lopulta herkkä persoona. Seppo Pääkkönen on mainio jalat maassa -henkisenä Banquona ja Karin Paciuksen lordi Lennox jäi myös mieleen kiinnostavana hahmona. Näyttelijäensemble on muutenkin kokonaisuudessaan oikein mainio ja osaava.

Esityksen tähtiä minulle olivat kuitenkin Kati Lukan lavastus ja Tarja Simonen puvustus. Kliinisen lasisina ja metallisina kohoavat elementit huokuvat kylmyyttä ja luovat hyvän taustan hahmojen sisäiselle kuohunnalle. Simonen puvustus puolestaan on nykyaikaan kumartava muttei hupsutteleva ja sen värimaailma on kiinnostava. Erityisesti lady Macbethin rikinkeltaiset asut ja tehosteet nousevat komeasti esiin. Max Wikströmin valosuunnittelu korostaa hyvin visuaalisia elementtejä ja luo tunnelmaa.

Kuva: Mitro Härkönen

Timo Hietala on säveltänyt esitykseen kiinnostavan äänimaailman, joka viehättää tummuudellaan. Musiikista vastaa monitoimiosaaja Joakim "Jusu" Berghäll, joka kiltissään soittaa lavalla niin kitaraa, rumpuja, saksofonia kuin pianoakin. Kansallisteatterissa on näkynyt nyt ilahduttavan paljon esityksiä, jossa muusikot pääsevät lavalle osaksi esitystä ja tähänkin näytelmään se sopi oivallisesti.

Esityksen ensimmäsitä puoliaikaa tuntui joka tapauksessa vaivaavan jonkinlainen rytminen omituisuus, en päässyt tarinaan siis oikein mukaan ja huomasin lähinnä analysoivani nimenomaan visuaalisuutta. Toisella puoliajalla pääsin paremmin esityksen makuun. Macbeth ja ladynsa vaipuvat vähitellen syvemmälle hulluuteen ja näkevät verta kaikkialla, mutta lopettaa he eivät osaa. Tunnelma tihenee loppua kohden herkullisesti. Harmillisesti hyvin kehittynyt jännite katkaistaan Antti Nylénin näytelmään kirjoittamalla kaksitoista- tai kuusitoistasäkeisellä puheella, joka pakottaa katsojan ajattelemaan maailman tuhoa ja ihmisen heikkoutta sen edessä. Asia sinänsä on ihan paikkansapitävä ja näytelmään sopiva, mutta tuntui että me katsojat olimme siellä jo ja tässä haluttiin vain varmistaa, että ymmärsiväthän kaikki, mistä on kyse. Harmillista.

Kokonaisuutena Macbeth on erikoinen kokemus. Visuaalisesti se on upea ja näyttelijät ovat hyviä. Musiikki sopii tunnelmaan. Ensimmäistä puoliaikaa vaivaava hitaus kuitenkin uuvutti ja teemojen selittäminen tuntui hupsulta. Vanhahtava kieli myös tuntui välillä kiistelevän modernin näyttämökuvan kanssa, en tiennyt miten olisin suhtautunut. Olen kuitenkin tyytyväinen, että kävin esityksen katsomassa, nyt on tämäkin kuningasnäytelmä jonkinlaisena versiona nähty ja ihmetelty.

Lavalta: Rikhard III (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Kansallisteatterin Rikhard III ei tiedä, onko lintu vai kala

Jussi Nikkilän Kansallisteatterin debyyttiohjausta Rikhard III on kehuttu paljon, sitä todistavat useat positiiviset lehdissä julkaistut arviot. Minulla ei ole näytelmään läheistä suhdetta, tarinan tiesin sentään suurin piirtein, mutta mitään versiota en ollut aiemmin nähnyt. Lähdin siis puhtaalta pöydältä katsomaan kerrontaa vallanhimosta, kostosta ja kirouksista ja, myönnettäköön, näkemään Kristo Salmista nurjana kuningaspyrkyrinä.

Rikhardista ei koskaan pitänyt tulla kuningasta. Gloucesterin herttuan arvo ei hänelle riitä ja Rikhard päättää nousta kruunupääksi hinnalla minnä hyvänsä. Liian kallis ei ole veljen tai ystävän henki tai läheisten luottamus. Lipeväkielinen kieroilu johdattaa tyrannimaisen miehen valtaistuimelle, mutta samettipielus ja raskas panta otsalla eivät tuo onnea, kun alamaiset pelkäävät ja liittolaiset kaikkoavat. Himoitusta valtakaudesta tulee lyhyt ja verinen.

Esityksen päättyessä olo on vähintäänkin hämmentynyt. Rikhard III:n pitäisi olla tragedia, onhan siinä vallankaappaus, veljesmurhaa, kostonhimoisuutta ja lopulta kaiken menettävä lyöty mies. Nimen ohessakin lukee tragedia viidessä näytöksessä. Kansallisteatterin versiossa tästä kaikesta on kuitenkin tehty paikoin pesunkestävää sketsiviihdettä. Clarencen murhaajat kähisevät, hihittävät ja ryyppäävät ja Rikhardin mielipuolisuus tuntuu huvittavalta, kuin hän haluaisi kalifiksi kalifin paikalle.

Toisaalta paikoin esitys ottaa itsensä hyvin vakavasti. Etenkin loppukohtaus on vaikuttava, haamut huutavat sumusta, Rikhard III joutuu kaivamaan kerrosten alta murtuneen miehen joka ei valtakuntaansa kauaa saanut pitää. Hämäryyteen hiipuvat haaveet ovat mennyttä vain. Näyttelijät ovat myös hirvittävän taitavia. Salmisen ohella Milka Ahlroth, Heikki Pitkänen, Antti Pääkkönen ja Juha Varis tekevät tarkkaa työtä ja ei ole epäilystäkään, etteivätkö valinnat olisi harkittuja, en vain ymmärrä niitä.

Keskustelemme esityksen jälkeen ja päädymme tulokseen, että näytelmä on ollut joko täysin kammottava tai pirullisen hyvä. En ole vieläkään aivan varma mihin päädyn. Näyttelijät ovat ajoittaisesta karikatyyrimäisyydestään huolimatta oivallisia, Pietu Pietiäisen valaistus on huikea, Mila Laineen elävä musiikki soi kuin Rikhardin päänsisäisenä orkesterina tunnetiloihin reagoiden. Vastapainona on sitten jonkinlainen kesäteatterimaisuus, ystävääni lainaten en oikein tiedä onko tavoitteena niin sanottu aito shakespearelaisuus jossa yleisö nousee reagoimaan ja saa möyhytä esityksen päälle, ottaa osaa.

Ehkä tämä vielä jossain vaiheessa loksahtaa päässäni oikealle paikalleen ja saan selkoa tästä tunteiden sekamelskasta. Ajoittain toivon, että eilinen esitys olisi ollut omituinen aprillipila, mutta jotain niin kiehtovaa tässä Nikkilän ja työryhmän tulkinnassa oli etten osaa päästää siitä irti.

Lavalta: Sinuus (Kansallisteatteri)

Kuva: Mitro Härkönen

Tykkää minut olevaksi

Osaatko katsoa toista ihmistä ja itseäsi armollisesti? Jättäisitkö osan tai kenties kaikki ulkonäköön liittyvät toimenpiteet tekemättä, jos olisit ainut ihminen maapallolla? Kansallisteatterin Sinuus heittää katsomoon vaikeita kysymyksiä ja sukeltaa syvälle naiskuvan, photoshopin, armottomien ulkonäköpaineiden ja sosiaalisen median maailmaan. Esitys ei kuitenkaan tyydy paasaamaan ja ahdistumaan, vaan vapauttaa myös katsojat edes hetkeksi paineista näyttää joltain muulta kuin sisimmältä itseltään.

Anna Paavilainen ja Marja Salo ovat tekijöitä, joita ihailen. Molemmilla on upea lavaläsnäolo ja paljon luovuutta. Sinuus on kaksikon yhteisponnistus: se on käsikirjoitettu, ohjattu, puvustettu ja lavastettu yhdessä. Taustalla on viime keväänä pyörinyt Mitä tuijotat? -projekti, jonka näyttelijät toteuttivat valokuvaaja Mitro Härkösen ja maskeeraaja Tuire Kerälän kanssa. Osa projektin valokuvista on esillä Willensaunan aulatiloissa.

Esityksen ensimmäinen puoliaika tuuttaa katsomoon informaatiotulvaa. Didin ja Gogon, jotka eivät missään nimessä ole missään tekemisissä Beckettin samannimisten ja ikuisesti odottavien hahmojen kanssa, suulla ja olemisella pohditaan sosiaalisen median lainalaisuuksia ja tarvetta olla tykätty, seurattu ja rakastettu. Haaste ei ole helppo, sillä oman persoonan pitäisi olla kiinnostava ja kaikin puolin omaperäinen. Välillä pahaa oloa ja ahdistusta on käytävä oksentamassa. Kiukku nousee pintaan. Miksi käyttäydymme näin? Ja miksi ne seuraajat silti tuntuvat niin tärkeiltä, vaikka eihän niillä pitäisi olla mitään väliä?

Toisaalta olo on myös helpottunut. Sosiaalisen median pyörteissä elävälle esityksen tunteissa on paljon tuttua. Miksi ei tullut yhtään tykkäystä tähän ja miksi tästä kuvasta tykättiin vaikka se on niin ruma? Ja missä ne seuraajat on? Jos tällainen maailma ei ole tuttu, saattaa pohdiskelu tuntua vieraalta tai jopa suututtaa.

Varsinainen esitys päättyy väliaikaan, toisella puoliskolla katsojat pääsevät osallistumaan katsomista tutkivaan työpajaan. Osallistuminen on matalan kynnyksen toimintaa, istua saa edelleen omalla paikalla ja ei tarvitse sanoa saati varsinaisesti tehdä mitään. Kokemus on avartava ja lohdullinen. Hymyilen, kun katson näyttelijöiden katseista välittämättä tapahtuvaa överiä liikehdintää. Liikkuisimmeko kaikki näin, jos sillä ei olisi mitään väliä mitä muut ajattelevat? Ja voisikohan sitä olla vähän onnellisempi, jos joskus kehtaisi ryntäillä, väännellä naamaansa ja takoa seinää välittämättä omasta imagostaan?

Sinuus jättää jälkitunteena helpottuneen olon. Esityksen karikatyyrimäisyys naurattaa ja samalla kaiken googlailun, olemassaolon tuskan ja ulkonäköpaineiden alta löytää itsensä. Kiitos, että teitte tämän hupsun ja tärkeän esityksen.

Lavalta: Mahdolliset maailmat (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Viime tinka on hyvä tinka ja toukokuussa ehti vielä hyvin käydä katsomassa Kansallisteatterin Suurella Näyttämöllä Mahdolliset maailmat. Tämä Paavo Westerbergin uusin näytelmä ei valitettavasti jatka ohjelmistossa enää syksyllä, mutta hyvästä näytelmästä voi onneksi kirjoittaa vielä jälkikäteen. Mahdolliset maailmat esittää useaan otteeseen kysymyksen entä jos? ja pyörittää juonenkäänteitään sen verran nopeasti, että toden ja toiveiden rajamaasto on häilyvä.

Antti Tähtinen (Eero Aho) on keski-ikäinen näytelmäkirjailija, jonka uusin teksti ei oikein kirjoitu, avioliiton rauha rakoilee ja suhde myös näytelmiä kirjoittavaan tyttäreen (Pia Andersson) rakoilee. Tämän nykyhetken aikatason lisäksi seikkaillaan myös varhaisessa 80-luvussa, jossa nuori Antti (Marja Salo) saa hienon teatteriroolin ja löytää vanhempiensa painiessa avioeron kanssa turvasataman itselleen näytelmästä ja kanssanäyttelijöistään (mm. Jukka-Pekka Palo). Epävarmuus omista valinnoista ja mahdollisuuksien kirjosta vie aikuisen Antin melkoiselle matkalle, joka ei tarjoa helppoja vastauksia. Massiivisen teoksen muissa rooleissa nähdään lisäksi muun muassa Kristiina Halttu, Markku Maalismaa ja Esko Salminen.

Nautin esityksen pyörryttävästä tunteesta, siitä etten ollut varma katsonko kenties näytelmää näytelmän sisällä, päähenkilön ajatuksia vai fiktionsisäistä faktaa. Dramaturgisesti tämä kaikki varmaankin on tiedossa työryhmällä, mutta minä en edes viitsinyt loksautella palasia paikoilleen vaan fiilistelin kerroksellisuutta ja rajojen hämärtymistä. Rajapintojen sekoittuminen oli erityisen hienoa metroasemalle sijoittuvissa kohtauksissa.

Ensemble on näytelmässä huikea ja näin kovalla työryhmällä voisi olla haastavaakin mennä vikaan. Aho loistaa keskusroolissaan, Salo on kerrassaan hurmaava nuorena Anttina, Salminen ja Palo lämmittävät mieltä tarinan vanhempina näyttelijöinä. Naishenkilöt jäävät ehkä ymmärrettävästikin hieman miesten varjoon, mutta erityisesti Pia Andersson nousee esille tyttären roolissaan. Mieleen ovat myös jäänyt Maalismaan ja Pirjo Luoma-ahon kerrassaan herkullinen dynamiikka parisuhdeterapiakohtauksessa.

Videokuvan käyttö, hieman samankaltainen kuin Svenskanin Sånger vid randen av ett grått havissa, toimii hyvin, tosin välillä omaa silmää häiritsee repliikkien ja kuvan hienoinen eriaikaisuus. Livevideointi joka tapauksessa mahdollistaa hyvin Suuren näyttämön tilan monipuolisen käyttämisen ilman, että näyttelijöiden tarkka työ jäisi etäisyyden vuoksi näkemättä. Markus Tsokkisen lavastus on taattua laatua, sopivan viitteellinen ja rouhea, Sanna Salmenkallion musiikki ja äänisuunnittelu tukevat hienosti tarinaa.

Näytelmän näkemisestä on tätä kirjoittaessa kulunut jo kuukausi, mutta se on jäänyt mieleen laadukkaana perinteistä teatteria edustavana, muttei missään nimessä pölyttyneenä yksilönä. Virkeän tekstin, hyvien näyttelijöiden ja tekniikan sopivan käytön liitto ilahduttaa ja haastaa sopivasti, eikä kolmituntinen esitys puuduttanut aivoja saati yllättäen myöskään istumalihaksia.

Elina Snicker: Maamme - nykykuvia Suomesta

Kesäklassikoiden ja muiden paksumpien kirjojen oheen kaipasi jotain kevyempää, joten otin mökkireissulle hyllystä mukaani näytelmän. Satunnaisotannalla käsi osui Elina Snickerin tekstiin Maamme - nykykuvia Suomesta (Kirja kerrallaan, 2011) ja se osoittaitui erinomaiseksi valinnaksi.

Ilmavalokuvaaja Mandy tahtoo tehdä uuden Maamme-kirjan Topeliuksen ja Donnerin jalanjäljissä. Kirjaan on tarkoitus saada kuvia suomalaisista kansallismaisemista ja saada ihmisten ääni kuuluviin: mitä synnyinmaa merkitsee, entä asuinalueenne, sota tai rajat? Näytelmä sijoittuu pienelle asuinalueelle peltoaukion reunalla. Pellon omistajaa selvittäessään Mandy tapaa niin Ydinperheen lapsen, Talkooväkeä, internetpelimaailmassa hengaavaa nuorisoa ja Sotaveteraanin. Dialogin lisäksi kuullaan tai oikeastaan voidaan lukea Mandyn päänsisäistä dialogia ja tämän perheenjäsenten kommentteja.

Maamme on julkaistu vuonna 2011, mutta se on edelleen hyvin ajankohtainen. Ilokseni huomasin, että tämä on huomattu myös teattereissa ja näytelmä pyörii tällä hetkellä muun muassa Fiskarsissa sijaitsevassa Teatterivalimossa elokuun alkuun asti. Olisi kiinnostava nähdä, miten päänsisäiset äänet ja esimerkiksi virtuaalipelimaailma PeasantWorld on lavalle toteutettu, niillä kuitenkin on tekstissä suuri rooli.

Ajankohtaisen näytelmästä tulee sen herättämät kysymykset vastaanottokeskusten rakentamisesta, siitä mitä ihmiset asuinalueelleen haluavat tai eivät halua, ulkopuolisuudesta ja ulkopuoliseksi tekemisestä, ihmisten säälimättömyydestä silloin kun omat tunteet oikeuttavat teot. Ehdottoman mainio teksti. Ja vaikka näytelmän asuinalueen ihmiset ovat kärjistettyjä, voi maiseman trampoliineineen, rivi- ja rintamamiestaloineen ja haravineen tunnistaa. Hurjaa.

Tämä näytelmä on vihdoin myös oma ensimmäinen osallistumiseni lanseeraamaani Lukuharjoituksia-haasteeseen. Näytelmiä ehtii lukea vielä 10.11. asti, joten mukaan ehtii mainiosti. Ja jos tämän näytelmän haluaa lukea, niin sitä on saatavilla ainakin HelMet-alueella asuville kirjastosta.

Elina Snicker: Maamme - nykykuvia Suomesta
Kirja kerrallaan, 2011. 63 s.
Kannen kuva: Heli Sorjonen

Lavalta: Keuhkot (Kansallisteatteri)

Kuva: Stefan Bremer

Paljon ei lopulta tarvita, että teatteriesitys voi vaikuttaa. Pelkistetyimmillään siihen tarvitaan näyttelijä tai kaksi tarinaa kertomaan. Tällainen on Kansallisteatterissa nyt käytännössä loppuunmyydyille katsomoille näytettävä, Duncan McMillanin käsikirjoittama Keuhkot.

Ria Kataja ja Mikko Nousiainen nousevat Willensaunan lavalle ja toivottavat yleisön tervetulleeksi ja sitten, noin vain, esitys alkaa. Pariskunta on Ikean kassajonossa ja keskusteluun pudotetaan raskas sana, lapsi. Noin vain, iso asia, keskellä kauppaa. Siitä sitten miettimään voiko tähän maailmaan tehdä lasta, onhan siitä tuleva hiilijalanjälki käsittämättömän iso ja maailmantilanne niin epävarma. Ja osaako sitä olla hyvä vanhempi, rakastaa, ja kestääkö parisuhde tämän ison muutoksen tai sen muutoksen suunnittelun.

Keuhkoissa ei ole lavasteita, ei rekvisiittaa, valoja ja ääntä ei tule McMillanin ohjeiden mukaan käyttää. On vain mustaksi maalattu näyttämö jolla koroke ja sitten näyttelijät, Kataja ja Nousiainen. Hekin näyttävät kovin luonnollisilta, tavallisilta eläviltä ihmisiltä, mikrofonejakaan ei ole. Kohtaukset vaihtuvat käännöksissä, asennonvaihdoissa. Näyttelijäntyö on niin tarkkaa, että yleisö ei tarvitse vihjeeksi ulkoisia ärsykkeitä valojen tai lavasteiden vaihdoista.

Esityksestä on helppo tunnistaa itsensä, ihmisyys ja se epävarmuus jonka kanssa täällä eletään, oli sitten hankkimassa lapsia tai ei. Juha Jokelan suomentama teksti on niin tarkkanäköistä, että yleisö, minäkin, purskahtaa säännöllisesti nauruun. Tällaista tämä on, tasapainottelua oman itsen ja toisten välillä, keskusteluja ja monologeja, riitoja ja sovintoja, sitä kun ei ymmärrä toista sitten ollenkaan.

Näytelmän loppuessa on pakko vähän hengähtää ennen kuin siitä osaa sanoa mitään. Tavattoman, tavattoman hieno. Aihe on tärkeä, käsikirjoitus napakka, surusta huumoriin ja takaisin kulkeva ja rehellinen, ohjaus ja näyttelijäntyö oivallista. On sanottava, että Keuhkot on eittämättä yksi parhaita koskaan näkemiäni näytelmiä.

Esityksiä on vielä huhtikuussa ja ainakin Kansallisteatterin sivujen mukaan niihin on vielä lippuja. Menkää, menkää ihmeessä.

Lavalta: Töppöhörö (Kansallisteatteri)

Kuva: Tuomo Manninen

Lauantaita vietettiin tällä kertaa varsin hulppeassa seurassa, kun pölähdimme kulttuuribloggariporukalla Kansallisteatteriin Töppöhöröä katsomaan. Tästä näytelmästä olin onnistunut pitämään itseni varsin tehokkaasti katvealueella, joten ennakko-odotuksia ei juuri ollut ja kiinnostuksella katsomoon luovin.

Juha Hurmeen Suurelle näyttämölle tuodussa uutuusnäytelmässä luodataan kolmikymppisen Vikin (Jarkko Lahti), rasistin, homofoobikon ja sovinistin sielunelämää. Viki jaksaa kertoa jos jonkinlaista tarinaa siitä miten kaikki on jonkun muun vika ja miten voisi näyttää vähän mallia siihen miten olisi parempi. Eipä siinä, syötäväkin on ja tarjouksesta lähdetään hakemaan kokonaista sikaa pakkaseen, mutta lähipubin narikassa sika onkin vaihtunut Simpeleen seudun karjalanmurretta puhuvaan Helinä-keijuun (Alina Tomnikov). Siinä sitten Helinä yrittää Vikille selittää miten nämä hommat oikeasti menevät, mutta se että päästäänkö puusta pitkään tai oikeastaan puusta alas jää nähtäväksi.

Suuri näyttämö luo tälle kahden ja oikeastaan pitkälti yhden ihmisen näytelmälle komeat puitteet. Ajatuksille jää ilmaa ja tilaa, kun näyttämöllä nököttää vain yksi jättimäinen tuoli ja muutamia satunnaisia esineitä. Puhetta on paljon ja etenkin ensimmäisellä puoliajalla särkylääkkeiden vaikutuksen kanssa ei pienen ihmisen pää meinaa pysyä mukana, välillä sitä herkesi hörähtämään jollekin osuvalle kommentille. Väliaikakahvi auttoi, toisella puoliajalla olin varsin skarppina, mutta ajatukset jäivät edelleen päähän kieppumaan ja mitään koherenttia en tunnu nyt saavan ulos.

Sen kyllä sanon, että toisen puoliskon liikekielestä pidin kovin. Ohjauksesta vastaavat Juha Hurme ja Hanna Brotherus ovat loihtineet Lahdelle ja Tomnikoville silmäämiellyttäviä koreografioita, niitä olisin siinä puheen lomassa voinut katsella enemmänkin kun liikekykyä molemmilla näyttelijöillä tuntui mukavasti olevan.

Loppupäätelmänä ajattelen nyt kuitenkin, että ehkä tämä näytelmä ei ollut juuri minulle suunnattu, tai ainakaan juuri nyt. Että taisi jäädä oma saapas sinne suomalaisen miehen myytin suonsilmäkkeeseen, mutta ehkä joku sen sieltä nostaa itselleen mukaan ja käyttää vaikka kukkaruukkuna. Olihan tässä kuitenkin ajatuksia ihmisyydestä, tekemisestä ja sen oman tekemisensä valitsemisesta, tärkeitä juttuja.

Ennen esitystä kävimme bloggariköörillä myös hieman seikkailemassa talon käytävillä. Moikkasimme Mörköä kakkosparvella, ihmettelimme valikoimaltaan hulppeaa naisten kenkävarastoa ja kurkimme reittiä lattian läpi Willensaunaan lavastovaraston puolella. Hieno rakennus kaikkineen. Suosittelen lämpimästi lähtemään, jos teille tulee mahdollisuus päästä minkäänlaiselle kierrokselle Kansallisen syövereihin.

Kiitokset Kansallisteatterille lipuista ja kulissikierroksesta.

Lavalta: Tabu (Kansallisteatteri)

Kuva: Ulla Jokisalo

Vuoden ensimmäiseksi esitykseksi valikoitui Kristian Smedsin jo syyskaudella ensi-iltansa saanut Tabu - Ihmisen ääni. Timo K. Mukan samannimiseen romaaniin pohjautuva esityksestä ei ole kotisivuillakaan tarjolla sen kummempaa informaatiota kuin katkelma romaanista ja se, että lavalla nähdään Seela Sella ja Tero Jartti muusikko Pekka Kuusiston kanssa. Muiden kirjoittamista teksteistä olen saanut kylläkin jo jotain ennakkotietoa, mutta eipä tähän oikein voinut valmistautua.

Kun kännykät on pyydetty sulkemaan pimenee Kansallisteatterin Suuri näyttämö katsomoineen täysin. Ensimmäisen parven ensimmäisessä rivissä istuessa pimeys iskee totaalisesti, kun ihmismassaa on vain sivuilla ja takana. Äänet, yskähdykset sun muut, kuuluvat kovina. Vähitellen äänimaisema alkaa kasvaa ja lopulta saadaan vähän valoakin kohdistettuna lavalla istuvaan Seela Sellaan. Siitä sitten lähteekin käyntiin aikamoinen esitys.

Ja niin huomaan, että eihän tästä voi oikein sanoa mitään. Näyttämöllä tapahtuu paljon, suurta ja pientä, symboliikkaa on ja alkuperäistekstin ollessa tuntematon paljon menee varmasti ohi kovaa ja korkealta. Tilan valtaava äänimatto on hypnoottista kuultavaa, pimeässä silmä etsii pienintäkin valoa ja on yllättävää kuinka paljon yksi kynttilä voi suuressa tilassa valaista. Tokihan tässä voisi luetella kaikkea sitä mitä lavalla näki, hitsauslaikkojen kipinäsateita, valokimppuja, Tero Jartin esittämä kammottavan klovninkasvoinen mies, ristiinnaulitsemiset ja haulikot, seinältä tuijottavat ristit. Tapahtuvien asioiden välille muodostuu päässä jonkinlainen narratiivi, mutta paljon mennee pieleen. Ehkä se ei haittaa.

Valojen pimentyessä lopulta uudelleen on olo omituinen, päätä uhkaa vähän särkeä. Tekisi mieli liikkua, olo on levoton. Esitys ei ole loppujen lopuksi kovin pitkä, hieman yli puolitoista tuntia, mutta välillä tekee mieli liikkua. Tämä ei sovi kärsimättömille. Repliikkejäkään ei käytännössä ole kuunneltavaksi, on vain katsottava ja koettava. Huomaan arvostavani valoteknikoiden keskittynyttä työskentelyä esityksen aikana ja lopuksi ihmettelen vain niitä appelsiineja. Ja ihailen sitä, että on se Seela Sella aikamoinen daami ja Tero Jartti sitkeä tyyppi.

Aikamoinen kokemus, kannatti kyllä käydä. Sen verran nyt uteloiduin Mukan alkuperäistekstistä, että teos matkannee ensi viikolla minulle kirjaston varaushyllyyn.

Tabusta on jäljellä vielä yksi esitys sunnuntaina 6.3.

Lavalta: Rambo (Kansallisteatteri)

Liina (Annukka Lindqvist), Rambo (Eetu Sopanen) ja Erkki (Benjamin Pitkänen). Kuva: Neena Villberg

Soitin sitkeästi Kansallisteatterin lipunmyyntiin ainakin neljästi ja lopulta menin paikan päälle hattu kourassa. Sinnikkyys kannatti, sillä lopulta taskussa oli yksi lippu lauantai-iltaiseen esitykseen. Kansallisteatterin ja KirjaKallion näytelmä Rambo myi nimittäin kaikki näytöksensä loppuun ennen ensi-iltaa, eikä syyttä. Esitys pääsee nimittäin kirkkaasti omaan top kymppiini tältä vuodelta.

Rambo perustuu juuri Finlandia Junior -palkinnolla koristettuun Nadja Sumasen samannimiseen romaaniin, joka myös voitti keväällä Otavan nuortenromaanikilpailun. Se on tarina Rambo-nimisestä pojasta, joka adhd-leima otsassaan käy koulua ja yrittää luovia elämässä vakavasti masentuneen äitinsä Annan rinnalla. Kesälomalla kuitenkin päästään lähtemään äidin poikaystävän Rotan vanhempien kesäpaikkaan, jossa Rambo pääsee tutustumaan maalaiselämään ja ennen kaikkea tyttöön nimeltä Liina. Mikään söpöisä teiniromanssi tämä ei kuitenkaan ole, vaan esityksessä käsitellään isoja teemoja lokeroinnista, ennakkoluuloista, välittämisestä ja rakkaudestakin.

Rooleissa nähdään tavattoman taitavia nuoria. Eetu Sopanen on valloittava nimiroolissaan ja Annukka Lindqvist säpäkkä Liinana. Elli Melasniemi esittää koskettavasti Rambon äitiä Annaa ja Jimi Holmberg on ihastuttavan renttumainen poikaystävä. Veera Anttila, Vincent Kinnunen, Benjamin Pitkänen ja Rosanna Liuski loistavat useammissa rooleissa ja luovat hienoja hahmoja. Ei tunnu lainkaan siltä, että tässä katsoisi "vain" lukioikäisten nuorten esittämää teatteria. Roolit on huolella hiottu ja esitys taidolla valmistettu, suoritukseen keskitytään ja samalla lavalta välittyy innostus ja ilo. Mahtavaa katsottavaa.

Oiva bändi. Kuva: Neena Villberg

Oma porukkansa on myös lavalla majaileva bändi, jossa soittavat Jesper Autio, Matias Heinonen, Mirjami Kärkkäinen, Axel Liljeblad ja Valo Rinne. Musiikillista osaamista löytyy vaikka muille jakaa ja pääsevätpä muusikot näyttämään kyntensä myös näyttämön puolella. Vieläkin hymyilyttää, kun ajattelen vauhdikasta kahdeksasosatriathlonia!

Täytynee tässä vähän kehua aikuisiakin. Elina Kilkku on tehnyt hyvää työtä ohjauksen ja dramatisoinnin kanssa. Tarina on ehjä, vauhdikas ja ajottaisesta kaaoksen tunnusta huolimatta pysyy hienosti kasassa. Hilppa Lampi on puolestaan luonut esitykseen hienoja koreografioita ja hionut liikeilmaisua ja se näkyy. Hommaa on selvästi harjoiteltu kunnolla ja se tuo esitykseen ammattimaisuuden tuntua. Kokonaisuus toimii oivallisesti. Pienillä, ovelilla keksinnöillä niin hahmojen liikkeissä kuin rekvisiitan käytössäkin on tuotu lavalle hienoja juttuja, joita ei voi kuin ihastella.

Kuva: Neena Villberg

Hehkutukseksihan tämä nyt meni, mutta näiden sanojen takana seison ylpeänä. Rambosta tuli hirvittävän hyvä mieli. Esitys oli innostava, vetosi tunteisiin, ei pudonnut melodramaattisuuden kuoppaan ja oli jotenkin niin aito. Huh. Vähän saattoi myös olla jotain roskia silmissä siinä loppupuolella. Onneksi alkuteos on vielä lukematta, sen kautta pääsen vielä elämään tarinaa uudelleen.

Ja jos teilläkin meni tämä lipunmyynti ihan ohi, niin yrittänyttä ei laiteta. Puhelinta vaan korvalle ja tarkkailkaa nettikaupan lipputilannetta, saattaa niitä sieltä vielä vapautua! Viimeinen esitys Omapohjassa on keskiviikkona 16.12.

Lavalta: Vapauden kauhu (Kansallisteatteri / Kiasma-teatteri / Porttiteatteri)

Kuva:  Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Teatterin alkamisajat eivät aina keskustele muun elämän aikataulujen kanssa kovin hyvin. Sateisena torstaipäivänä ehtii kuitenkin ulkoiluttaa nopeasti koirat, vaihtaa kamppeet ja rynnätä junaan jota ei onneksi oltu peruttu koska silloin ehtii lähes kätevästi kuudeksi Kiasman aulaan ja siirtymään siitä Kiasma-teatterin tiloihin katsomaan kiinnostavaa Vapauden kauhu -teosta, esitystä vankeuden päättymisestä.

Vapauden kauhun käsikirjoitus (Asta Honkamaa) on syntynyt vuosina 2014-2015 tehdyn dokumentaarisen taideprojektin aikana (ohjaajana ja suunnittelijana Jussi Lehtonen), jossa Kansallisteatterin Kiertuenäyttämön ja Kiasma-teatterin taitelijat jalkautuivat muun muassa Kylmäkosken vankilaan ja vertaistukikeskus Redikseen tekemään erilaisia työpajoja vapautuneiden vankien kanssa. Näyttämöllä nähdään neljä ammattinäyttelijää (Jani Karvinen, Tuija Minkkinen, Ilja Peltonen ja Taisto Reimaluoto) ja yksi ammattimuusikko (Sanna Salmenkallio), muut esiintyjät (Saana Keiski, Antti Tammentie, Josefina Turunen, Petri Valkoma, Pia Vallenius, Jari Valtonen, Mikko Vuorio, Kari Wiippola) ovat projektin myötä perustetun Porttiteatterin jäseniä. Voisi myös sanoa, että he ovat entisiä vankeja, mutta se ei tunnu enää tärkeältä.

Esityksessä pohditaan vankilasta vapautumista ja sen vaikeutta. Maailma ikään kuin pysähtyy vankilassa ja siviiliin palaaminen voi olla ja onkin haasteellista. Mistä löytää töitä ja asunto ja miten välttää paluu selliin, kun kaveripiirissä tarjotaan taas aineita ja tukea ei ehkä osaa hakea? Sairauksia on päihdeongelmien lisäksi muitakin lukihäiriöstä somaattisiin vaivoihin ja niidenkin kanssa on oma työnsä. Osa selviää, osa ei, osa palaa takaisin vankilaan. Tarinat ovat hyvin kerrottuja, hahmotellen ja kertoen lavalle tuotuja. Esityksessä nähdään myös videoita, joissa Kylmäkosken vankilan muutamia vankeja on haastateltu. Sieltä mieleen jää ehkä parhaiten toive siitä, että vankilassa olevia myös autettaisiin eikä vain rangaistaisi. Onneksi on niitä tähänkin projektiin liittyviä keskuksia ja yhteisöjä, joissa tehdään tärkeää työtä yhteiskuntaan palaamisen helpottamiseksi.

Kuva: Kansallisgalleria / Pirje Mykkänen

Kohtauksia rytmittävät työryhmän tekemät laulut, joista mieleen jää erityisesti Haaveilen. Haaveet eivät välttämättä ole suurensuuria, mutta joskus niiden toteutumiseen tarvitaan pieniä ihmeitä. Mieleen jäävät myös saaveista rakennetut kumeaääniset rummut, jytinä ja pauke. Hymyt lavalla, innostus. Toisaalta myös vakavuus, tämä on tärkeää. Ja kaikki ne kakut. Ja upeat, hauskatkin asut toisella puoliajalla.

Toisen puoliajan lähetessä loppuaan alkaa itkettää. Lavalla näkyvä keskittyminen ja näistä asioista puhumisen tärkeys koskettaa, työryhmän yhteisöllisyyttä on mukava katsoa. Täytyy myöntää, että en itse ole aikaisemmin oikeasti ajatellut sitä miltä tuntuu kun vapautuu vankilasta. Tämä esitys avasi asiaa paljon, antoi ajattelemisen aihetta ja toivottavasti ymmärrystäkin.

Kiitos tästä esityksestä. Kiitos inhimillisyydestä ja lämminhenkisyydestä, jota toitte pimeään loppuvuoteen. Toivottavasti et myöhästynyt siitä lautastasi Kari, koska taputimme teidät lavalle niin monta kertaa.

Vapauden kauhun viimeinen esitys Kiasma-teatterin tiloissa on keskiviikkona 9.12.

Lavalta: Olipa kerran minä (Kansallisteatteri)

Minna Haapkylä Kirjailijana. Kuva: Stefan Bremer

Kansallisteatterissa sai viime viikolla ensi-iltansa Heini Junkkaalan uusin näytelmä Olipa kerran minä, alaotsikoltaan Narsistin kootut totuudet. Junkkaala lähti kirjoittamaan tekstiä huomattuaan itsessään narsistisia piirteitä ja kiinnostuttuaan narsismin tutkimisesta. Pienellä näyttämöllä nähdään tämä narsistin näkökulmasta kerrottu tarina Milja Sarkolan ohjauksessa.

Kirjailija (Minna Haapkylä) on kutsunut paikalleen ystävänsä (Katja Küttner) arvioimaan ja näkemään. Mahtaako uusi teksti olla hyvä? Ystävää hieman vaivaa se, että katsomo on täynnä ihmisiä, mutta Kirjailija toteaa ettei jaksa tehdä enää mitään ilman yleisöä. Ensimmäisellä puoliajalla nähdään otteita Kirjailijan kirjoittamista tarinoista, kohtauksia kahden pariskunnan elämistä, joissa eletään narsistin pillin mukaan. Riidat paisuvat, toinen saa väistellä paikoin väkivallankin uhan alla. Irti ei kuitenkaan pääse. Toisella puoliajalla ääneen pääsee liuta julkisuuden henkilöitä, Mika Myllylä, Jari Sarasvuo, Breivik, kertomaan asioitaan. Yksipuolisesti toki, narsismin lasien läpi. Äänen saa lopulta vain Kirjailija, muiden kommentteja ei kaivata.

Minna Haapkylä on tavattoman hyvä. Lavalla nähdään piinkova, mutta sisältä kuitenkin kovin hauras hahmo, joka etsii oikeutusta olemassaololleen ja tavalleen olla. Kirjailija on julma ystävälleen ja katsomolle, marssittaa esiin muita omiin tarkoitusperiinsä, yrittää niin kovasti. Katja Küttner lempeänä ystävänä toimii tälle hyvänä vastaparina. Muu työryhmä (Jessica Grabowsky, Iida Kuningas, Heikki Pitkänen ja Antti Pääkkönen) taiteilee läpi muut roolit komeasti. Hahmot ovat toki paikoin olemisessaan hyvin yksiulotteisia, mutta tarkoituskin lienee juuri valaista narsistisia piirteitä eikä tehdä kompleksisia karaktäärejä.

Jokainen löytänee näytelmästä samaistumispintoja, kyllä jokainen ihminen taitaa olla narsisti edes vähän. Toisaalta samaistua voi myös toiseen suuntaan, jos tunnistaa lavalla itselleen tai lähipiirilleen tuttuja tilanteita. Narsistin kanssa elävä saa tasapainoilla ohuella köydellä miellyttääkseen puolisoaan, pitääkseen konfliktit harvassa. Narsistien vahvaa karismaa ei Junkkaalan näytelmässä kuitenkaan juuri käsitellä, siis sitä kuinka narsisti voi myös olla tavattoman viehättävä ja vastustamaton. Rankkaa aihetta kevennetään paikoin lakonisella huumorilla, katsomossa naurattaa, mutta ei se tästä kyllä kevyttä tee.

Toimittaja (Heikki Pitkänen) haastattelee Jeesusta (Antti Pääkkönen). Kuva: Stefan Bremer

Olipa kerran minä saa vetämään henkeä kerran jos toisenkin. Tapahtumia ja hahmoja läväytetään silmien eteen, kuullaan oikeita puheita, puheenvuoroja, narsistien totuuksia. Näytelmässä esiintyvät julkisuuden henkilöt, kuten Mika Myllylä, Jari Sarasvuo ja Breivik esitetään Kirjailijan välineinä. Suunvuoron saanee loppujen lopuksi vain yksi henkilö ja se on kirjailija.

Olo tuntuu hiljaiselta kävellessä pois katsomosta. Olipa kerran minä on hyvin täysi ja intensiivinen näytelmä, se ei juuri anna tilaa levätä. Kestoakin on 2 tuntia ja 45 minuuttia, ehkä jopa hieman liikaa, mutta intensiteetti kyllä säilyy. Tarkkanäköinen, julma, paikoin hauska, hengästyttävä. Paljon jää mietittävää ihmisistä ja itsestä. Siipan kanssa mietittiin, että onhan tämä hyvä näytelmä, mutta emme ole varmoja voimmeko sanoa pitäneemme siitä.

Kiitokset Kansallisteatterille koko kiinnostavasta bloggariklubista ja lipuista esitykseen.

Käy kurkkaamassa myös esimerkiksi Teatterikärpäsen puraisuja -blogin Tallen tuntemuksia illan esityksestä.