Lavalta: Valehtelijan peruukki (KOM-teatteri)

Näin esityksen kutsuvieraslipulla.

Marja Packalénia ja Pirkko Saisiota ympäröivät muistot heidän elämiensä ihmisistä. Kuva: Noora Geagea

Mitä sitä muistaa 

Loppuunmyyty. Pirkko Saisio ja Marja Packalénin tähdittämä Valehtelijan peruukki pyörii tällä hetkellä KOM-teatterissa täysille katsomoille. Karismaahan Saisiolla ja Packalénilla on koko näyttämön tarpeiksi, sitä ei käy kiistäminen. Ehkä he voisivat tehdä keskenään lavalla lähes mitä vain, ja heitä tultaisiin joka tapauksessa katsomaan. Ehkä ihmisiä kuitenkin kiinnostaa erityisesti se, että tässä he puhuvat omista elämistään.

Kymmenen vuotta sitten KOM-teatterissa nähtiin Odotus. Sen aikaan Saisio ja Packalén olivat kuusikymppisiä, nyt he ovat kymmenen vuotta vanhempia. En nähnyt esitystä, ja harmillisesti sitä ei taida löytyä painettunakaan, mutta Valehtelijan peruukki toimii myös ilman jatkumoa. Nyt Saisio ja Packalén puhuvat menneistä parisuhteista, kuolleista läheisistä, vähän omasta kuolemastakin, elämän pyhyydestä ja rakkaudesta. 

Myönnetään aluksi: ihmettelin esityksen aikana paikoin käsittämättömän kuuloista replikointia. Ajattelin, että luulisi vuosikymmeniä alalla olleiden näyttelijöiden olevan luontevampia, sillä nyt kuulosti siltä kuin repliikkejä olisi luettu paperista. Tähän ihmetyksen aiheeseen oli kuitenkin syy, joka selvisi kun luin Heini Junkkaalan ohjaajan sanan esityksen jälkeen käsiohjelmasta. Kohtaukset ovat alunperin nauhoitettuja keskusteluja, jotka on sittemmin litteroitu ja koottu valmiiksi esitykseksi. Litteroitu puhe on aivan käsittämättömän näköistä ja kuulostaa uudelleen luettuna paikoin tönköltä katkonaisine ajatuksineen. Näin jälkikäteen ymmärrän ratkaisun, sillä muiston ja muistamisen prosessin uudelleenkirjoittaminen dokumentaarisessa esityksessä kuulostaa, no, valheelliselta.

Katsojana olin suhteessa esitykseen jonkinlainen väliinputoaja, tai ehkä pikemminkin takapuskurissa roikkuja. Vuosia ei ole vielä tarpeeksi takana, jotta voisi puhua samalla tavalla menneistä, omista vanhemmista ja aikuistuneista lapsista. Isovanhemmuudesta. Paljon pystyi kuitenkin tunnistamaan, johonkin myös samaistumaan. Toisella puoliajalla puhuttiin paljon kuolemasta, se kiinnosti ja viehätti minua tässä esityksessä eniten. Kuolema on läsnä, toisinaan ehkä uhkaava, mutta ei varsinaisesti pelottava.

Toisaalta myös juoruilun tarve minussa heräsi. En ole seurannut kummankaan näyttelijän elämää niin tarkkaan tai muista detaljeja, joten en osaa nimetä esityksessä peitenimillä mainittuja elämien tärkeitä ihmisiä. Hyvänen aika, Marja Packalén taitaa olla minulle tutuin Muumeista ja Babarista. Teki mieli googlettaa, mutta en tehnyt sitä kuitenkaan. Ei sillä ole väliä keitä ne ihmiset ovat, väliä on sillä että he ovat jättäneet jäljen. Ajattelen paljon sitä, miten tietyt asiat saavat meidät muistamaan jonkun. Farkkutakit, liivit, kauluspaidat. Ehkä ei muista kasvojakaan kovin kirkkaasti, mutta ohimennen nähty punainen takki kiinnittää huomion ja saa muistamaan. Ehkä samalla aistii moottoripyörän katkun, silkin kosketuksen tai farkun karheuden, joka on samalla tarttunut kiinni siihen muistoon. Eikä silläkään toisaalta ole väliä, onko tämä esitys faktuaalisesti totta. Muistot ovat muistoja, sitä mitä muistaja muistaa. Jollekin se voi olla suoranainen valhe.

Valehtelijan peruukki laitettiin esityksessä useasti konkreettisesti päähän, kun puhuttiin höpöjä. Se kirvoitti katsomosta paljon naurua ja hyminää. Ehkä se on kuitenkin aina päässä, kun muistamme. Muistot voi valehdella itselleen kirkkaammiksi tai häivyttää epämiellyttävät. Mutta ainakin sitä muistaa.

***

Esitys on käytännössä loppuunmyyty, mutta peruutuspaikkoja kannattaa pitää silmällä ja esimerkiksi kiertue-esityksiin on vielä saatavilla lippuja. 

Kiitokset KOM-teatterille lipuista esitykseen.

Lavalta: Veriruusut (KOM-teatteri)

Oman elämän haltuunotto herättää riemua Maijassa ja Sigridissä (Oona Airola ja Helmi-Leena Nummela). Kuva: Marko Mäkinen

Kukkikoot ruusut muistoksenne

Ihan suorilta myönnän, että sisällissota tai sota yleensä ei ole minua lähtökohtaisesti kiinnostava aihe. Anneli Kannon Veriruusut-romaanin sentään tiesin, mutta en ole sitä lukenut. Näillä eväillä lähdin siis kutakuinkin ilman ennakko-odotuksia katsomaan KOM-teatterin kevään ensi-iltaa, Lauri Maijalan ohjaamaa ja dramatisoimaa Veriruusut-näytelmää. Vaikka tapahtumat ovatkin menneisyydessä, on teoksesta helppo löytää yhtymäkohtia tämän päivän keskusteluun tasa-arvosta ja ihmisoikeuksista.

On vuosi 1918 Valkeakoskella ja 15-vuotta täyttänyt Sigrid ohjataan hakemaan töitä paperitehtaalta, sillä onhan sen ikäisenä jo tuotava kotiin rahaa. Onneksi paperitehtaan naisjoukko ottaa aran tytön suojiinsa, auttaa välttämään tehdaspampun kourivia käsiä ja opastaa naisen elämän tärkeissä asioissa kuten muodissa. Pian kaupunkiin kuitenkin perustetaan punakaarti, sisällissota alkaa ja tehdas suljetaan. Naiset eivät tahdo jäädä syrjään ja toimettomiksi vaan päättävät perustaa naiskaartin. Jalkaan vedetään vanhempia pöyristyttävät housut ja opetellaan ampumaan kiväärillä. Sodan aikana pisteitä ei kuitenkaan saa jaloista aikomuksista saati aina rohkeudestakaan, mutta onneksi on ystäviä joiden kädestä pitää pahimmalla hetkellä.

Ensemble on hieno. Helmi-Leena Nummela on vakuuttavasti tarinan myötä kasvava Sigrid ja Oona Airola ihastuttava tämän ystävänä, lempeän kotikasvatuksen saaneena Maijana. Inka Reyesin palavasilmäinen Saima ei tarvinnut sanoja tehdäkseen vaikutuksen ja näyttelijän muutos hiljaiseksi Maijan sulhaseksi, Anttoniksi oli häkellyttävä. Vilma Melasniemi oli viehättävän rempseä kaartilainen, Saga Sarkola puolestaan roolissaan suloinen ja herkkä. Ursula Salo sukkuloi vimmalla vahvoista naisrooleista inhottavaksi tehtaanpampuksi, ihan puistattaa. Ja vielä Eeva Soivio, joka vuoroin on sydäntäsärkevän ihana Lyyti ja sitten kiroileva, muistoihinsa jumiin jäänyt äiti. Nähdään lavalla myös miesnäyttelijöitä, KOMin vakiokasvot Juho Milonoff ja Niko Saarela sekä Antti Autio hoitavat roolinsa hienosti. Tila on kuitenkin selvästi tällä kertaa annettu naisille ja hyvä niin.

Esitystä katsoessa minuun taisi iskeä niin sanottu Wonder Woman -efekti. Yhtäkkiä tutunoloisen tarinan pääosassa olivat ihan oikeasti naiset ja siihen oli niin paljon helpompi samaistua. Tuntui samaan aikaan hyvältä ja pahalta, sillä eihän tällä tarinalla arvattavastikaan mitään kovin onnellista loppua ollut vaikkei se vailla toivoa ollutkaan. Itketti.

Koko esityksessä ihailen sitä, miten pienellä voidaan saada vaikuttavaa aikaan. Markku Pätilän lavastus on pienieleinen mutta tehokas. Pyörönäyttämöä käytetään hienosti hyväksi ja katsomon läpi kulkeva käytävä mahdollistaa erilaisia sisääntuloja lavan takaosassa olevien oviaukkojen lisäksi. Esimerkiksi paperitehtaan toimintaa kuvaavat musiikilliset kohtaukset olivat upeaa katsottavaa. Myös valaistuksella (Tomi Suovankoski) onnistutaan rajaamaan tilaa ja keskittämään katsetta. Valo on tarvittaessa terävää tai pehmeää. Kerronnan lomaan on ujutettu työväenlauluja ja niillä onnistutaan joko viemään tarinaa eteenpäin tai kertomaan jotain hahmoista ja se oli hienoa se, etenkin kun näyttelijät myös itse soittivat milloin mitäkin soitinta.

Lähes kolmituntinen esitys kantaa pituutensa yllättävän hyvin. Erityisesti ensimmäisellä puoliajalla ei kellon vilkuilu käy mielessäkään ja toinenkin puolisko käynnistyy vaikuttavasti. Loppupuolella ilmaa on sitten hieman liikaa, tarina päästää otteestaan. En tiedä onko ongelma rytmityksellinen, tuntuu hieman että toiseen puoliskoon on yritetty saada lisää pituuttaa ettei se olisi liian lyhyt. Onneksi loppu on hieno, mieleen tulee Les Misérablesin loppukohtaus enkä ihmettelisi vaikka se olisi jonkinlaisena esikuvana tässä ollutkin.

Lopulta verkkokalvoille jää vahvimpana kuva naisjoukosta, joka on jähmettynyt kesken liikkeen rynnätessään kohti mahdollista vapautta. Se on hieno kuva.

Kiitokset KOM-teatterille lipusta esitykseen ja mukavan bloggari-illan järjestämisestä!

ps. Mainittakoon vielä, että esitykset alkavat jo klo 18 mikä oli kyllä mainio juttu näin pitkän esityksen ollessa kyseessä!

Lavalta: Kokki, varas, vaimo ja rakastaja (KOM-teatteri)

Kuva: Noora Geagea

Onko enemmän aina enemmän?

KOM-teatterin satsaus keväälle on tulkinta Peter Greenawayn klassikkoelokuvasta Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Riko Saatsin dramaturgia ja ohjaus johdattaa runsaaseen ravintolamiljööseen, jossa rahalla voi ostaa ravintolan ja komeita annoksia muttei hyvää makua tai rakkautta. Haastava ja viihdyttävä esitys jättää takin tyhjäksi ja pään surisemaan, mitä jää käteen kun lasku on maksettu?

Todettakoon alkuun, että en ole nähnyt Greenawayn elokuvaa, joten en voi verrata teoksia keskenään. En ole itse asiassa nähnyt ainuttakaan ohjaajan teosta, Yövartiokin jäi kesken kun synkkä visuaalisuus ei pitänyt hereillä perjantai-iltana. Kiehtova teos tuo alkuperäinen joka tapauksessa lienee, tai ainakin runsas ja sekopäinen.

Joka tapauksesa Le Hollandais -ravintolassa nähdään ilta toisensa jälkeen öykkärimäinen varas (Niko Saarela), joka viehättävän vaimonsa (Vilma Melasniemi), konstailemattoman äitinsä (Eeva Soivio) ja huonotapaisen pikkuveljensä (Eero Milonoff) kanssa tilaa kalliit annokset ymmärtämättä niiden hienouksista juuri mitään. Imagon säilyttäminen on kuitenkin tärkeää, samoin vouhotus omista oikeuksista ja siitä miten muut ovat väärässä. Vaimo viehättyykin ravintolassa enemmän intellektuelliin, milloin ketäkin ajattelijaa siteeraavaan rakastajaan (Elmer Bäck) ja varastaa hetkiä tämän kanssa milloin naistenhuoneessa, milloin keittiön takatilassa.

Keittiössä on aivan oma maailmansa. Antto Melasniemi loihtii lavalla herkullisia annoksia tilaajille samalla kun kokki (Marc Gassot) yrittää pitää maksajan tyytyväisenä. Johannes Holopainen tarjoilee annokset pettämätön hymy huulillaan hahmonsa haikaillessa kirjojen ja sivistyksen perään, vaikka muut tätä typeränä pitävätkin.

Kuva: Noora Geagea

Näyttelijäsuoritukset ovat tasaisen hyviä, KOMissahan tämä osataan. Näyttelijöiden siirtyminen rooleista esityksen kriittiseenkin kommentointiin on paikoin onnistunutta, paikoin raskasta. Pää menee pyörälle runsaudensarvessa. Erityisesti toisen näytöksen rikottu tunnelma, kohtuullisen kiinnostava virtuaalitodellisuusmaailma ja lopussa ihmisluonnon sortuminen synkimpiin haluihinsa saavat aivot paikoin vinkumaan. Elementeissä on paljon sellaista mistä pidän, mutta valinnanvaikeus iskee. Mihin keskittyä, kun kaikkialta saa kaikkea?

Vaikka esitys on siis visuaalisesti viehättävä ja kosiskelee jatkuvasti katsojaa heittämällä silmille muuttuvaa lavakuvaa, on se lopulta sisäisesti ruma. Ihmisten himot ja halut eivät näyttäydy kauniina tai puhtaina, kaunista on korkeintaan viimeisen päälle laitettu ja aseteltu ruoka. Muuten suhmuroidaan nurkissa, vaihdetaan ruumiinnesteitä ja pyritään puhumaan niin, että muiden ääni peittyy.

Kokonaisuutena Kokki, varas, vaimo ja rakastaja jättää samantyyppisen tunteen kuin pitkä ja runsas ravintolaillallinen. Pää on hieman pyörällä viinistä, vatsa on turvoksissa ja illan kulku on sumua. Mitä oikein tapahtui? Jatkoilla asiaa puidaan, mutta seuraavana päivänä kirkkain ajatus on jo haalistunut. Kiinnostava ja ajatuksia herättävä kokemus yhtä kaikki, synkkä on ihmisen mieli ja luonto toisinaan.

Kiitokset KOM-teatterille kutsuvieraslipuista.

Lavalta: Sotilaspoika (KOM-teatteri)

Kuva: Ilkka Saastamoinen

Pelastakaa sielumme

Suomessa itsenäisyyspäivä ja talvisota kulkevat edelleen käsi kädessä. Teemaan sopivasti kelpasi marssia juhlapäivänä KOM-teatteriin, jossa palkittu Sotilaspoika-monologi oli vierailulla. Esitys ei kaunistele, rysäyttää vain tiiviissä muodossa sodanvastaisuuden päin kasvoja.

Johannes Holopainen on Joe, kirkasotsainen nuori mies joka lähtee sotimaan ja palaa sieltä sairaalaan ilman raajoja, ilman kykyä puhua. Luodit iskeytyvät rintaan ja samalla murskautuu usko sotimiseen. Kuka on koskaan palannut kuoltuaan kertomaan, että oli hienoa ja kunniakasta kuolla vapauden vuoksi? Ja kuinka kertoa kaikesta hirveydestä, kun et voi enää puhua tai viestiä ja silti sinua pidetään hengissä?

En tunne Dalton Trumbon alkuperäisteosta, mutta se ei liene tässä edes tarpeen. Viesti kaikuu kyllä, S-O-S, S-O-S. Essi Räisäsen ohjaama sovitus ilmeisesti ottaa jotain vapauksia. Minulle se toimii.

Esitys ei päästä helpolla. Se tulee KOMin aulanäyttämöllä lähelle, joskus jopa syliin. Pullo kuohuvaa kiertää. Holopainen tulkitsee vahvan fyysisesti, kiemurtelee lattialla, hyppii ja huutaa. Läsnäolo on vahva, tunnelma painostava. Tämä ei ole mukavaa.

Poistuessa tulee paha olo. Maailma on ihan hirveä paikka välillä.

En halua nähdä tätä esitystä uudelleen, mutta olen tyytyväinen että näin. Kiitos.

Lavalta: Pasi Was Here (KOM-teatteri)

Kuva: Tanja Ahola

Kevään yksi kohutuimpia esityksiä lienee KOM-teatterin Pasi Was Here, jota esitetään tällä hetkellä käytännössä loppuunvaratuilla katsomoille. Lauri Maijalan ohjaus Veikko Nuutisen näytelmästä suuntaa katseet 80-luvulla koettuun lapsuuteen ja sen ihmissuhteisiin.

34-vuotias savonlinnalainen LVI-asentaja ampuu itsensä ja uutinen tavoittaa lopulta myös Helsingissä asuvan lapsuudenystävän, Hemmon (Juho Milonoff). Pasin muistoa kunnioittaen piirtyy korttiin, mutta millainen Pasi (Johannes Holopainen) todella oli? Hemmo kaivelee muistojaan ja pohtii lapsuuttaan, yrittää löytää sen todellisen Pasin ja itsensä ja miettii että miten tässä kävi näin. Pohdiskelussa auttavat useammissa rooleissa nähtävät Vilma Melasniemi ja Robert Enckell.

Näyttelijäntyöllisesti Pasi Was Here on mieletöntä katsottavaa. Etenkin Holopaisen roolityö Pasina on huima, näyttämöllä nähdään niin kujeileva pikkukundi kuin huonot korttinsa pöytään lyönyt aikuinenkin. Milonoffin hipsteri-Hemmo peilaa itseään epätoivoisesti mielikuviensa Pasin kautta ja kulkee aikamoisen henkisen matkan. Melasniemi ja Enckell tekevät hienoja roolisuorituksia läpi näytelmän, Melasniemi jää mieleen erityisesti radikaalina Hemmon äitinä ja Enckell sekä paitulissa viihtyvänä päiväkodintätinä että kyseenalaistettavia opetusmetodeja käyttävänä peruskoulunopettajana.

Kuva: Tanja Ahola

Ensimmäisellä puoliajalla saadaan kasarinostalgiaa ämpäreittäin. Eniten fiilistelyä saanee, jos on syntynyt 80-luvun alkupuolella. Loppupuoliskon lapselle jollainen itse olen tuttua ovat lähinnä Tao-Taot ja Napakympit, Ritari Ässät ja joystickit jäävät oman sukupolvikokemuksen ulkopuolelle. Se ei kuitenkaan estä näytelmästä nauttimista ja väliajalla maistuu savonlinnalainen lihalörtsy (omenalörtsyä halajaville suosittelen nopeaa siirtymistä jonottamaan, saattaa muuten jäädä ilman kuten minä).

Kerronnaltaan toinen puoliaika on hieman epätasaisempi. Osa kohtauksista tuntuu turhan pitkiltä, homma ei etene. Olennaisimmat huomiot tulevat kuitenkin tällä puoliskolla. Nostalgiantunne värittää muistot ja välillä on vaikea nähdä selvästi, löytää totuudenhiven kiljukanisterien, lumipesujen, Marienhofin tunnarin ja joystickien sekamelskasta. Punavihreän kuplan todellisuus on hyvin kaukana pienen kaupungin Kärcher-mittelöistä ja omien haavekuvien poksauttaminen voi tehdä yllättävän kipeää.

Kokonaisuutena Pasi Was Here on taattua KOM-laatua. Näyttelijät osaavat asiansa ja homma toimii, Janne Vasaman lavastus on kaikkine pienine yksityiskohtineen silmiä hivelevä ja Jani Rapon äänisuunnittelu herättelee jos jonkinlaisia muistikuvia mielen syövereistä. Syvää sukupolvikokemusta en tästä itse saanut, mutta mainion ja katkeransuloisen matkan nostalgian syövereihin kyllä. Tinksori rentso, kiitos.

Pasi Was Here sai syyskaudelle liudan lisäesityksiä, joten jos katsomoon halajaa kannattaa suunnata katse syksyyn ja varata lippunsa.

Lavalta: Hamletinkone (KOM-teatteri)

Kuva: Noora Geagea

KOM-teatteri avasi tänä keväänä kolmannen esitystilansa, teatterin lämpiöön rakennetun aulanäyttämön, ja asetti sen ensimmäiseksi esitykseksi Heiner Müllerin näytelmän Hamletinkone. Lauri Maijalan ohjauksessa tämä Müllerin mahdottomaksi luonnehdittu käsikirjoitus muuttuu jonkinlaiseksi episodimaiseksi kabareeksi, julistukseksi ja synnintunnustukseksi tai ehkä lopulta vain avunhuudoksi. Mitä voi tehdä, jos toivoisi vain olevansa kone tässä vyöryvässä maailmassa?

Niko Saarela esittää Hamletinsa sopivan ylimielisellä varmuudella ja pöyhkeydellä. Marzi Nyman puolestaan loihtii taustalle jos jonkinlaista äänimattoa ja musiikkia, keekoilee koroissaan ja tuo surusilmäisenä Ofeliana vastapainoa elämäänsä turtuneelle Hamletille. Kahden esiintyjän dialogi on toimiva, kemiat kohtaavat, mutta jollain tavalla esitys myös tuntuu hyvin sisäänpäinkääntyneeltä. Se vaikuttaa ohikiitävillä kauniilla hetkillään, mystisillä kuvillaan ja anteeksipyytelemättömyydellään, mutta ei kutsu mukaansa.

Toisaalta se on myös, kuten siippani lausui, kuin Kuninkaan paluu -elokuva siinä mielessä, että se on kuin loppumassa moneen otteeseen mutta jatkuu aina vain. Hamletinkone tai ainakin sen Hamlet tekee itsestään suuren numeron, mutta ei tunnu väsyneessä intellektuelismissaan saavan mitään aikaan, aivan kuin se tai hän olisi tämän raunioituvan maailman lisäksi hieman pitkästynyt itseensä.

Kukaan ei kyllä väittänytkään tätä esitystä helpoksi, voikohan postmoderni draama edes olla helppoa? Eikä esitys myöskään ollut miellyttävä, se oli raaka, raju ja rumankaunis. Myönnän kuitenkin nauttineeni kiinnostavasta esitystilasta ja viehättyneeni siitä kaksijakoisuudesta, kun voimme pöydissämme istua viinilasit tai teekupit käsissämme ja todistaa yhden ihmisen voimatonta kamppailua maailmaa vastaan.

Lavalta: Sattumia (KOM-teatteri)

Kuva: Noora Geagea

Kevätlukukauden viimeinen viikko ei ole näin jälkikäteen ajatellen välttämättä se hedelmällisin viikko käydä teatterissa. Tai ainakin itse näin opettajaihmisenä huomaan, että etenkin iltaisin minun on hankala todella innostua jostain. Mutta ei se mitään, menimme silti katsomaan KOM-teatteriin Daniil Harmsin teoksiin perustuvaa Sattumia.

Mies on kova Harms-fani, minä olen teksteistä kuullut tai lukenut vain muutaman. Odotukset olivat siis jotakuinkin kohdillaan, etenkin kun tiesi että ohjaajana on Lauri Maijala ja sisäistää sen, että KOMin näyttelijät taipuvat tarvittaessa vaikka mihin. Ja kyllähän he taipuvat elämäntarkoituksellisesti neljässäkymmenessäkahdessa kohtauksessa.

Yhtenäistä juonta ei siis ole, vaan lukuisia sattumia joissa sattuu ja tapahtuu milloin mitäkin eikä voi tietää mitä seuraavaksi on tapahtumassa. Ase voi laueta koska tahansa, mummot hyppivät ikkunoista, toivomuskeijun aikataulu on tiukka ja katsomossakaan ei ole välttämättä turvassa. Mies hohottaa vieressä kovaa, selvästi lavalla tapahtuu juuri sellaisia asioita kuin pitääkin vaikka verta ja visvaa oli vähemmän kuin odotin kuului palaute esityksen jälkeen.

Hengästyttää ja ilahduttaa, vaikka kuulostan vaisulta. Katsomossa sai nauraa ja ihailla, niin, taas hehkutan näyttelijöitä. Mieletöntä koreografiaa ja hyviä ajoituksia, nopeita vaihtoja, todella omituisia juttuja.

Ehkä tämä oli kuitenkin ihan hyvä tähän hetkeen, se ettei tarvinnut seurata mitään koherentisti etenevää ja sai vain heittäytyä. Ja onhan se sanottava, että Laura Malmivaaran daivaus esityksessä oli siisteintä hetkeen.

Lavalta: Vallankumous (KOM-teatteri)

Koko näyttelijäkaarti lavalla. Oikealla olevaa Pirkko Hämäläistä paikkasi Laura Malmivaara. Kuva: Noora Geagea

Saapuminen teatterille on kaoottinen. Aikataulu mätti ja parkkipaikat, tietenkin, lähes kaikki varattuja. Viime tingassa juoksemme KOM-teatterin aulaan, takit narikkaan ja äkkiä katsomoon. Vuorossa on syksyllä ensi-iltansa saanut Vallankumous, joka osoittautui pian kaoottisemmaksi kuin tulomme.

On alkuvuosi 1917. Originelli Jean Boldt houkuttelee liiviliikettä pitävän neiti Josefiina Huttusen mukaan masinoimaansa ääritolstoilaiseen vallankumoukseen, jossa tavoitteena on saada voimaan kristillinen kommunismi. Sekalaisesta seurakunnasta koostuva vallankumousliike päätyy lopulta valtaamaan Helsingin tuomiokirkon intohimoisella toiminnallaan. Jos olette kuulleet tästä tapahtumasta, teidän historiantuntemuksenne on huomattavasti parempi kuin minun. Minä en nimittäin tästä historian hetkestä tiennyt, mutta nyt tiedän. Siitäkin huolimatta, että Maijalan ohjauksessa näytelmän historiaosuudet on maalattu levein siveltimenvedoin ja enemmän seikkaillaan jossain rivien välissä.

Jopa nukutun yön jälkeen esitys elää päässä ja tuntuu kaikesta rönsyilyvyydestään huolimatta pysyvän kasassa. Punainen lanka kulkee vahvana Vallankumouksen keskellä, vaikka tapahtumat lavalla heittelivät laidasta laitaan, puhenäytelmän kaltaisesta poljennosta absurdiin pyssytaisteluun ja karaokemaiseen laulantaan.

Suurin hatunnosto täytyy osoittaa Laura Malmivaaralle, joka Pirkko Hämäläisen loukkaantumisen vuoksi hyppäsi paikkaamaan Sisar Huttusen roolia. Valmistautumisaikaa oli noin viikko ja Malmivaara tuntui suoriutuvan roolista mitä mainioimmin. Toki vertailupintaa Hämäläisen suoritukseen ei ole, mutta rooli tuntui yhtäkaikki ehjältä ja harjoitellulta. Bravo. Kehua täytyy myös Aarne Kanervan roolissa nähtyä Johannes Holopaista, joka tanssi, lauloi ja näytteli roolinsa erinomaisesti ja muuntautumiskykyisesti. Ohhoh.

Etualalla vakuuttava Johannes Holopainen. Kuva: Noora Geagea

Ei sillä, hienosti suorituivat myös muut näyttelijät. Edellä mainittujen lisäksi näyttämöllä nähtiin Pekka Valkeejärvi (jonka Yhtenä iltana herkisti), Vilma Melasniemi (joka raikasti lavaa läsnäolollaan), Juho Milonoff (kurkkimassa verhojen raoista kuin sivuunjätettynä), Niko Saarela (jonka Sibelius ihastutti monia) ja Eeva Soivio (joka räväkällä tyylillään ilahdutti). Kiitoksensa ansaitsee myös livebändi, jonka kokoonpanosta en ole aivan varma (ainakin yksi varamies taisi olla paikalla), mutta huikeasti soittivat yhtä kaikki.

Oli myös kiinnostavaa istua sattumalta katsomossa ohjaaja Lauri Maijalan takana. Esityksen seuraamisen ohella oli pakko välillä vilkaista, miltä itse ohjaaja näyttää. Ja tyytyväiseltä näytti, siltä että esitys näyttää siltä kuin pitikin ja että näyttelijät osaavat työnsä. Hyvä niin.

Olen oppinut lähtemään KOMin tiloihin vailla ennakko-odotuksia, avoimin mielin. Tälläkin kertaa se palkittiin. Vallankumous on monitahoinen, sivistävä, hauska ja sydämeenkäypä tarina ihmiskohtaloista, mutta sellainen joka ei jää vellomaan vaan seisoo jaloillaan ja laulaa Työn orjat sorron yöstä nouskaa.

Vallankumouksen esityskausi on jo viime metreillään, viimeiset esitykset ovat tällä viikolla, mutta nyt voi jo henkisesti valmistautua maaliskuun ensi-iltaan eli Daniil Harmsin Sattumia-teoksen teatteriversioon.

***

Iso kiitos täytyy osoittaa myös KOM-teatterin hyvästä reagoinnista nopealla aikataululla peruutettuihin esityksiin. Asiasta tiedotettiin monella eri kanavalla ja lisäksi vielä soitettiin. Ikävä sattumahan se oli, mutta asian hoitaminen KOMin puolelta oli esimerkillistä.

Syystärpit! eli kulttuuria, kiitos

Heräsinpä tässä siihen, että teatterit avaavat taas oviaan ja näytöksiä pukkaa jos jonkinlaisia. Liput himoitsemiinsa esityksiin kannattaa hankkia ajoissa ja niinpä meilläkin on nyt kotona pyöritelty kalenteria ja mietitty että millekäs päivälle ja mitä hankitaan. Tässä meikäläisen tärpit syyskaudelle, olkaa hyvä.

Chicago / Lahden Kaupunginteatteri // Katsottu 18.10.
Voi Lahti-rakas, älä petä, sillä kuinka hienoa on että siellä tehdään Chicago! Mielestäni mainio musikaali tämä ja Lahti on hyvä musikaalikaupunki, joten yhtälöhän ei voi mennä pieleen? Ensi-illat 12. ja 13.9.

Ender's Game / Teatteri Toivo // Katsottu 10.10.
Lisäsin tämän avaruusoopperan tänne nyt vasta lokakuussa, en ymmärrä miten olen sen unohtanut! Toivon Enderiä olen odottanut siitä asti, kun luin tuossa kesällä kirjan ja sitten tajusin että tätä tehdään ja harjoituskuvat näyttävät niin hyvältä. Uskon, että scifi-klassikko on saanut arvoisensa toteutuksen.

Mad House Helsinki // Koonti tapahtumasta
Mad House valtaa Suvilahden Tiivistämön lokakuussa. En vielä tiedä mitä kaikkea menen katsomaan, mutta olen erittäin kiinnostunut tästä monipuolisen oloisesta taidefestivaalista. Toivon saavani lipun ainakin Hamlet Privateen. Tapahtuma 1.-29.10.

Miten menestyä vaivatta liike-elämässä / HKT // Katsottu 2.10.
Ei mahda mitään, syksyn jättimusikaali kiinnostelee. 1960-luvun musikaali on minulle ennestään tuntematon, mutta roolitus ja puvustus vaikuttavat lupaavalta. Jos huumoria ei ole vedetty liian överiksi, voisi tämä olla ihan nappivalinta. Ensi-ilta 27.8.

Ruusulankatu 10 / Q-teatteri // Katsottu 23.9.
Ruusulankatu 10 kertoo kiistellyn Ruusulankadun asumisyksikön nuorten elämästä. Esitys perustuu haastatteluihin ja erilaisiin dokumentaatioihin. Esityksen lähtökohta viehättää. Esityksiä vain vähän, hanki liput ajoissa! Ensi-ilta 11.9. Myös Q-teatterin Ihanat ihmiset kiinnostaa, Q:ssa saa aina yllättyä.

Supernaiivi / Ryhmäteatteri // Katsottu 15.11.
En voi vastustaa punaisia palloja ja hakkaleluja. Erlend Loen yhteen tunnetuimmista romaaneista perustuvan näytelmän pääosassa nähdään Ylermi Rajamaa. Olen nähnyt esityksestä jo yhden version Tikkurilan teatterin tekemänä, se oli mainio, joten odotukset ovat korkealla. Ensi-ilta 9.10.

The Pianist / Circo Aereo & Cirko // Katsottu 21.9.
Ihastuin viime jouluisessa Cabaret Jamonissa loistavaan klovni-miimikko Thomas Moncktoniin. Niinpä tämä herran hittiesitys oli varma valinta syyskauden katsottaviin. Esitykset 17.9. alkaen.

Totuus vs. tarina / Kokoteatterin improklubit 8.9.-8.12.
Keväällä improklubit jäivät harmikseni väliin, nyt uutta yritystä kehiin. Koska ovat kuulemma mainioita nämä klubit.

Vallankumous / KOM-teatteri // Katsottu 14.1.2015
KOMiin kelpaa yleensä mennä yllättymään, voisin siis taas mennäkin. Vallankumous lupailee hyvyyden vallankumousta, uskoa, toivoa ja rakkautta. Ja Pekka Valkeejärvikin siellä. Ensi-ilta 8.10.

Vanja-eno / Kansallisteatteri // Katsottu 28.10.
Vanja-enoon hankin liput jo keväällä kun olivat tarjouksessa. Koska pitäähän sitä yksi klassikko aina jonnekin mahduttaa. Kaupunginteatterilla menee samainen näytelmä, mikä on vinkeää. Luulen, että jätän vertailun kuitenkin väliin ja tyydyn vain tähän yhteen. Ensi-ilta 17.9.

Että sellaisia. Varmasti tai sanotaan että toivottavasti sinne sekaan mahtuu vielä jotain yllättävää, joka ei vielä tullut vastaan.

Ja teille lukijoille vinkaan tässä ovelasti tärppinä, että Korkeasaaren Kissojen Yössä nähdään mainio Kissalaakso High School -musikaali (linkki vie fb-eventtiin // katsomaan pääsee Kissojen Yön lipulla, ei erillistä maksua siis) jossa myös allekirjoittanut heiluu lavalla. Tervetuloa!

Kultturellia ja ihanaa syksyä kaikille!

Lavalta: Vadelmavenepakolainen (KOM-teatteri)

Mikko Virtanen kaipaa Ruotsiin. Kuva: Laura Malmivaara

Ehdin jo hetkeksi pettyä, kun huomasin että KOM-teatterin kevään esitys oli aikataulusyistä peruttu. Onneksi ei ihan ilman kyseisen puljun teatteria tarvinnut kuitenkaan jäädä, sillä samaan syssyyn ohjelmistoon palautettiin vuonna 2011 ensi-iltansa saanut Vadelmavenepakolainen. Liput hommattiin hetimiten ja ainakin toistaiseksi viimeiseen näytökseen painuimme helatorstaina kirja tuoreena mielessä.

Mikko Virtanen (Juho Milonoff) on tyytymätön elämäänsä. Kouvolalainen mies haluaisi nimittäin olla ruotsalainen. Kansallisuushakemukset kuitenkin torpataan kerta toisensa jälkeen ja tilanne alkaa olla toivoton. Onneksi kohtalo puuttuu peliin ja yllättävä kohtaaminen Tukholmassa antaa Mikolle mahdollisuuden tulla aivan oikeaksi, täysivaltaiseksi kansankodin demokraattiseksi jäseneksi. Tästä alkaa mutkikas tie kohti ruotsalaisuutta.

KOMin esitys on varsin uskollinen kirjalle, mutta se mikä minua häiritsi kirjassa on nyt kadonnut. Teksti on käytännössä samaa kuin Nousiaisen teoksessa, toki valikoiden otettuna. Milonoff on mainio Virtasena, fanaattinen muttei ahdistava. Humoristinen, kyllä, mutta ehkä myös hiukan surullinen ja yksinäinen hahmo.

Milonoffin kanssa lavalla nähdään Niko Saarela ja Eeva Soivio, jotka esittävät kaksin kaikki muut roolit. Kulissien takana käydään vaihtamassa vaatteet moneen otteeseen. On hienoa katsoa, miten muuntautumiskykyisiä kaksi näyttelijää voivat olla: roolit vaihtuvat nykytanssijoista idyllisiin ruotsalaispariskuntiin, taksikuskeihin ja alkoholisoituneisiin opettajiin. Mieleen jäivät hyvin myös muun muassa ruotsalaisen yrityksen kokoustajat ja Saarelan oiva Bo Kasper.

Perhematka Ruotsiin (Saarela, Milonoff ja Soivio). Kuva: Laura Malmivaara

Vaikka päähenkilö ihannoikin Ruotsia ja ruotsalaisuutta, annetaan molemmista samalla myös varsin humoristinen kuva. Idylliseksi kansa näyttäytyy lähinnä Virtasen ruusunpunaisten lasien läpi, kun taas katsoja osaa jo aavistaa ehkä jotain siitä mitä tulee tapahtuvan. Toisaalta hymistellään siellä myös suomalaisille stereotypisoiden, joten siinä mielessä esitys on myös mukavan tasapuolinen.

KOM-teatterin versio eroaa kirjasta lähinnä loppunsa suhteen, tosin siinäkin on vain pienehkö ero. Itse en osaa nyt sitten kuitenkaan sanoa että kumpi mahtoi olla parempi. Saattaa jopa olla niin, että pidin kirjan lopusta inasen enemmän mutta esitys vie silti enemmän tykkäyspisteitä kotiin.

Viimeisen esityksen kunniaksi katsomossa istui myös kirjailija itse, jolle myös annettiin kumarruksien yhteydessä raikuvat ja ansaitut aplodit. Vaikka kirjasta tosiaan hieman nihkeilin, oli näyttämöversio oikein mainio ja viihdyttävä kokonaisuus. Viimeisestä esityksestä johtui ehkä myös ensimmäisen puoliajan lopulla nähty todistuksenjaon jälkeinen putoilu, mutta se oli kyllä jo itsessäänkin niin hauskaa katsottavaa että esitys ei siitä kärsinyt.

Kiitos siis KOM-teatterille oivasta Vadelmavenepakolaisesta! Kyl vaan Suomessa osataan, ja varmaan osataan siellä Ruotsissakin.

Kevään tärpit - kulttuuria kiitos!

Kipin kapin lippuja hankkimaan!

Viime syksynä tein itselleni tärppilistan syksyn teatterijutuista. Listan tekeminen selvästi auttoi, sillä onnistuin pinkomaan sen kokonaan läpi ja nyt lienee paikallaan kahlata läpi myös kevään tarjonta. Tällä kertaa tosin ajattelin laajentaa valikoimaani myös teatterista muihinkin esittävän taiteen muotoihin, hui! Seuraavassa siis Kujerruksien kevään 2014 tärppilista!

Sikäli mikäli ehdin näitä katsomaan niin katsomisen jälkeen linkkiä ilmestyy vinkin perään. Ja sanottakoon tähän alkuun vielä se, että on aika ihanaa olla ilmoittautuneena teatterien tiedotuslistoille kun kevätkauden lehdet tulevat postissa kotiin.

Cirko

Laitan Cirkon tähän nyt ihan vain yleisesti ottaen koska siellä on vaikka mitä kiinnostavaa! Keväällä on paljon erilaisia esityksiä ja toukokuussa järjestetään Cirko-festivaali. Cirko-festivaalin tiimoilta ostimme jo meille liput kanadalaisen The 7 Fingers -ryhmän Traces-esitykseen.

Isänmaallinen messu - Halleluja perkele! / KOM-teatteri

Esityksen nimen nähtyäni mietin vähän että oisko tää nyt tärppi vai ei, mutta kuvauksen luettuani totesin että joo. Suomalaiset eturivin kirjoittajat puhuvat suunsa puhtaaksi ja pohtivat kansakunnan tilaa, lavalla KOM-ensemble. Luvassa on kuulemma laulua, pelastautumissuunnitelmaa ja saarnaa. Esitys vedetty ohjelmistosta liian tiukan aikataulun vuoksi.

Jekyll ja Hyde / Turun kaupunginteatteri

Harmitti, kun en syksyllä ehtinyt katsomaan mutta tämähän menee vielä keväälläkin! Klassikkotarina Jekyll ja Hyde on puettu Turun kaupunginteatterissa musikaalimuotoon, pääroolissa häärii Riku Nieminen. Kavereilta tuli vielä kaiken lisäksi sen verran hyvät suositukset, että nähtävä on. - nähty 5.4.2014

Järki ja tunteet / HKT

HKT tuo lavalle keväällä Austen-klassikon. Klassikoiden lavalle tuomisessa on omasta mielestäni aina haasteensa, mutta parhaimmillaan se voi onnistua erittäin hyvin. Päätän tällä kertaa laskea toivoni pääosakaksikon, Sara Mellerin ja Kreeta Salmisen varaan.

Kaspar Hauser / Q-teatteri

Q-teatterin kevään uutuus lupaa kertoa Y-sukupolven tarinan. Itselleni alkaa olla Q-teatterin suhteen sellainen fiilis, että en hirveästi tutustu mitä siellä näytetään vaan menen vaan. Ensinnäkin siellä on hyviä näyttelijöitä ja toisaalta sieltä ei tule ainakaan lähdettyä ihanhyväkolmekauttaviis-meiningillä. Lisäksi kuulin satunnaisen kohtaamisen aikana Eero Ritalalta että tästä on tulossa aika hyvä. - nähty 19.3.

Kaunotar ja Hirviö / Kansallisbaletti

Innostuin taas kun tajusin että kappas, sen lisäksi että räpellän sunnuntaisin balettitunneilla sitä voi ihan oikeasti myös mennä katsomaan. Kansallisbaletti tarjoilee keväälle klassikkosadun lumottuine prinsseineen ja rakkaustarinoineen.

Kokoteatterin improklubit

Koko-teatteri tarjoilee kevätkaudella improklubeja kaksin kappalein. Joka kuukauden toisena maanantaina Koko Jazz Clubin lavalla nähdään Totuus vs. tarina eli sinne ja takaisin jossa julkkisvieraan kertomasta tarinasta näyttelijät improvisoivat jotain uutta. Joka kuun viimeisenä maanantaina puolestaan päästään kokemaan Riskiryhmän improklubi teatterisalissa. Näihin haluaisin päästä edes kerran.

Luolasto / Kansallisteatteri

Syyksi melkein riittäisi, että näytelmässä esiintyy eräs suosikeistani eli Martti Suosalo. Tämän lisäksi näytelmän idea kuulostaa kiinnostavalta. Tutkimusryhmä seikkailee maan uumenissa etsien kristallijärven rannalta löytyviä maalauksia ja kohtaa luolastossa jotain kummallista. - nähty 1.4.

Nätti tyttö, vähän pehmee / Ryhmäteatteri

Nätti tyttö, vähän pehmee lupailee kuplivaa kerrontaa, pohdintaa olemassaolosta sekä Suomineidon vahvuudesta. En tiedä yhtään mitä odottaa, mutta myönnän tässä että nyt menen ensisijaisesti siksi että tykkään Ryhmiksen meiningistä ja en halua jättää näitä väliin. Sieltä saa aina jotain ajateltavaa, vähintään. - nähty 6.2.2014

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri

Oivallinen ranskalaiskomedia pyörii vielä kevätkaudella Pienellä näyttämöllä. Olin ilahtunut, koska kerrankin komediana mainostettu esitys nauratti ihan aidosti. Kristo Salminen ja Katariina Kaitue esittävät hienosti lopulta hermoromahduksen partaalle joutuvaa pariskuntaa, jonka kotiin alkaa yhtäkkiä ilmestyä kasoittain rahaa. Oma juttuni esityksestä täällä.

Sormet hunajapurkissa / Ryhmäteatteri

Jostain syystä tämä keväinen tärppilistani on kauhean näyttelijävetoinen, mutta entäs sitten. Ryhmäteatterin kevään toisessa ensi-illassa on pääosassa Sanna-Kaisa Palo, josta pidän aivan hirvittävästi. Ihmissuhteiden törmäyttäminen myös kiinnostaa mukavalta tai vähintäänkin kiinnostavalta.

Tohtori Zivago / HKT

Meinasin viime syksynä, että en nyt mene katsomaan tätä HKT:n (silloin) uutta musikaalia koska se ei lähtökohtaisesti oikein sytyttänyt. Tämän jälkeen olen monelta taholta kuullut, että kannattaisi ehkä sittenkin. Edes Antti Timosen vuoksi, joka on kuulemma tässä tosi hyvä pahis.

Mainiota kulttuurikevättä kaikille!

ps. Palaan myös aiheeseen Avoin kirje teatterikävijöille. Innostutaan ja fiilistellään, mutta höpötetään vasta esityksen jälkeen!

Lavalta: Orkesteri -- The Everlast (KOM-teatteri)

Kuva: Noora Geagea

KOM-teatterin Orkesteri - The Everlast oli yksi syksyn tärpeistäni. Komedia takahuoneen tapahtumista kutkutti mieltä ja näyttelijäporukkakin oli sen verran asiallisen oloinen että liput hankittiin ja tänään sitten mentiin Kapteeninkadulle. Odotukset olivat korkealla, onnekseni esitys ylitti riman keveästi.

The Everlast on hieman väsähtänyt yhtye, joka yhden hittinsä jälkeen on tehnyt lähinnä hääkeikkoja enemmän tai vähemmän menestyneesti. Näytelmässä ollaan jonkin geneerisen työväentalon takahuoneessa odottamassa keikkaa. Kaikki saapuvat paikalle vähitellen, kuka missäkin mielentilassa. Basisti Halla (Juho Milonoff) puhuu käsittämättömiä, kitaristi Rane (Pekka Valkeejärvi) on zen ja nuori rumpali Timi (Samuli Niittymäki) yrittää edelleen saada rahojaan edellisestä keikasta. Nokkamies Jasella (Janne Reinikainen) on kuitenkin idea, jolla bändi saataisiin uuteen nousukiitoon. Avuksi tarvitaan vain Idols-tähti Simone Päiväperhonen (Laura Malmivaara) ja homma on pläkki. Tai ainakin paperilla. Ja on siellä myös Hannu (Jani Rapo), mutta hänestä saatte ottaa ihan itse selvää.

Takahuoneessa tapellaan, itketään, puhutaan yhteishengestä, pohditaan suuria kysymyksiä ja karhutaan takaisin niitä rahoja. Välillä käydään salin puolella soittamassa tai hakemassa Jaffaa. Meno on mainio. Bändiläisten jutut kulkevat laidasta laitaan, mutta koko ajan mennään kohti synergiaa. Ja oli siellä karjalanpaistiakin. Vai oliko? Joka tapauksessa Everlast onnistuu hienosti kertomaan siitä, mikä yhdessä musisoinnissa voi olla hienoa ja mikä siinä toisaalta voi myös mättää.

Kunniamaininnan saa tällä kertaa Samuli Niittymäki hurmaavan epävakaana Timinä. Hahmo jaksoi yllättää koko näytelmän ajan ja hurmasi minut täysin. Erityiskiitokset myös järkevästä pituudesta. Tunti ja 40 minuuttia kuluivat kuin siivillä, mutta näytelmä ei tuntunut kuitenkaan liian lyhyeltä saati pitkitetyltä. Hienoa KOM!

Näytelmän jälkeen ei osannut sanoa oikein muuta kuin että olipa hyvä. Kerrankin komedia oli sitä mitä luvattiin eli komediaa ja vielä sellaisella oikeasti naurattavalla tavalla. Mitä pidemmälle näytelmässä mentiin, sitä absurdimmaksi homma tuntui menevän mutta silti tunsin uskovani Everlastiin. Mies nauroi niin paljon, että esityksen loppupuolella hänelle iski pahimmanlainen hikka. Pahoittelemme.

Kannattaa muuten kurkata myös näytelmän hittikappaleen Lentoon lähdit musiikkivideo. On se hieno biisi.

Miksi mennä teatteriin ja syksyn tärpit

Väliajalla voi hyvällä omallatunnolla ottaa lasin kuohuviiniä. Tai pullaa (Ryhmiksessä ja Q:ssa ainakin on hyvät leipomustuotteet).

Olin perjantaina kolmatta kertaa tänä kesänä katsomassa Ryhmäteatterin Robin Hoodin sydäntä. Sen lisäksi Hanna listasi omia kirjallisia teatteritärppejään ensi syksylle. Nämä yhdessä saivat minut miettimään, miksi ihmeessä käyn mielelläni teatterissa.

Olen innostunut teatterissa käymisestä tosissani viimeisen kuuden vuoden aikana. Tein laskeskeluja blogimerkintöjen perusteella. Vuonna 2011 kävin teatterissa 14 kertaa ja 2012 16 kertaa. Tämän vuoden saldo on 14 kertaa ja toivon luvun nousevan yli kahdenkymmenen. Aikaisemmin viehätys perustui paljolti omaan näyttelemisinnostukseen, tämä johtikin Korkeasaaren teatteriin liittymiseen vuonna 2009. Nyttemmin, vaikka näyttelemisestä pidänkin, huomaan yhä enemmän nauttivani katsojan osasta. Siitä, että minut lumotaan, saadaan nauramaan ja pelkäämään, uppoutumaan tarinaan. Se on aika siisti tunne.

Minusta on myös mukava pukeutua teatteriin. Tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsisi pönöttää ja kärsiä epämukavista ja kiristävistä vaatteista koko esityksen ajan. Vaatteet voivat olla mukavat, mutta silti siistit. Omasta mielestäni se on kunnionosoitus teatterin tekijöille, että vaivautuu hieman katsomaan mitä päällensä laittaa. Ulkoilmateatterit toki sitten vielä erikseen, sinne riittävän lämmintä päälle ja tarvittaessa huopa mukaan.

Kannattaa myös jättää hajusteet kotiin ja jos vain mahdollista vetää ne viimeiset sauhut reippaasti ennen esityksen alkua. Yleisössä nimittäin istuu aina hajuherkkiä, joilta teatterinautinto saattaa mennä ihan pilalle. Jos kuulut hajuherkkiin kannattaa muutenkin lukea esitysten tuoteselosteet tarkkaan, usein teatterisavun, -tupakan tai muiden hajusteiden käytöstä varoitetaan etukäteen.

Ja jos nautit: anna esityksestä palautetta. Useiden teattereiden nettisivuilla on palautelomakkeita tai sitten voi lähestyä myös sähköpostilla. Itse ainakin tekijänä arvostaisin positiivista, vilpitöntä palautetta.

Anna siis teatterin viedä mukanaan. Valitse omat suosikkisi ja mene myös mukavuusalueesi ulkopuolelle.

Lopuksi vielä omat teatteritärppini syksylle, näitä tulikin aika paljon. Kiitos Hanna ideasta!

Päivitys 20.10. Linkitän vinkkien perään myös omat tekstini esityksistä kun olen ne ehtinyt käydä katsomassa.

Appelsiinitemppu / Kulttuuritalo Stoa
Tämä on ihan ehdoton valinta! Näin esityksen keväällä Korjaamolla, marraskuussa on kaksi esitystä Stoassa. Appelsiinitemppu oli huimaava, ovela ja kipeän kaunis näyttäessään katsojalle illuusioita ja paljastaen henkilöhahmojen salaisuuksia.

Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa / Espoon Kaupunginteatteri
Esitystalouden ensimmäinen osa oli aivan hulvaton, joten tämä on ehdottomasti nähtävä myös. Lisäksi lavalla on yksi suosikkinäyttelijöistäni eli Martti Suosalo. Liput kannattaa varata ajoissa, edellinen esitys oli pian melko loppuunmyyty tai varattu. -- Esitystalous 2 - Tehtävä Espoossa 30.10.

Charles Dexter Wardin tapaus / Tikkurilan teatteri
Kävin itse katsomassa tämän H.P.Lovecraftin pienoisromaanin perustuvan näytelmän keväällä ja pidin siitä kovasti. Kahden miehen näytelmä on intensiivinen ja sopivasti pelottava. Näytelmästä voi myös nauttia ilman Lovecraft-tietämystä, sillä itselleni kirjailija ei ole juuri nimentuntemusta tutumpi. Esityksiä on vain viisi marras-joulukuussa, joten ole tarkkana.

Hämeenlinna / Q-teatteri
Q-teatteri tekee oman mielikuvani mukaan siistejä ja uskaltavia ratkaisuja, jotka onnistuvat joko täysiä tai sitten eivät. 2/3 edellisistä käynneistäni sanovat, että onnistuvat. Juha Itkosen Hämeenlinna on siis nähtävä. -- Hämeenlinna 21.11.

Jäniksen vuosi / Ryhmäteatteri
Paasilinnan klassikkoteos on lukematta ja nimi tuo mieleen vain Samuli Putron biisin. Oli miten oli, Ryhmikseltä uskallan mennä katsomaan käytännössä mitä vaan. Aina olen yllättynyt, joskus hämmentynyt, ei ole harmittanut. (ja sitten esityksessä on Juha Pulli, jota pääsin kättelemään viime Robbarin väliajalla, kui siistiä!) -- Jäniksen vuosi 12.10.

Kiviä taskussa / HKT
Tiedetään, Kiviä taskussa on pyörinyt jo ties kuinka monta vuotta. Mutta se on vaan niin hyvä, itse olen nähnyt sen kolmesti. Ja nyt haluaisin nähdä vielä neljännen kerran. Liput tuntuvat taas olevan loppuunmyydyt, mutta peruustuspaikkoja kannattaa aina yrittää (ja suoraan HKT:n lipputoimistosta sitten). Paljon rakkautta Suosalolle ja Nuojualle siitä, että ovat jaksaneet tätä niin monta vuotta. -- varasin liput helmikuuksi, hiphei!

Lavaklubi / Kansallisteatteri

Kannattaa ehdottomasti tutustua myös Lavaklubin (yllä) tarjontaan. Vinkeiden keikkojen lisäksi siellä järjestetään paljon teatterin tekijähaastatteluita ja syksyllä alkaa myös Yllätysklubi (ensimmäisen kerran 14.9., itse en pääse, menkää te!). Muista myös Nuoren Voiman Liiton Prosak-klubi!

Lähes onnellinen mies / Ryhmäteatteri
Keväällä Ryhmis käsitteli naisen asemaa yhteiskunnassa Huorasadun kautta. Nyt on miesten vuoro kertoa, avata ikkuna miesten pahoinvointiin ja ristiriitaiseen asemaan yhteiskunnassa. Ainakin tekijätiimin perusteella vaikuttaa oikein lupaavalta. -- Lähes onnellinen mies 5.10.

Orkesteri - The Everlast / KOM-teatteri
Kun asuu samassa taloudessa musiikkimiehen kanssa herättää KOM-teatterin Orkesteri - The Everlast mielenkiintoni. Näytelmä kertoo hääkeikoilla tienaavasta bändistä, jonka riveissä nahistellaan ja juonitellaan. Kuulostaa lupaavalta. -- Orkesteri 19.11.

Ovista ja ikkunoista / Kansallisteatteri
Ranskalaisen Sébastien Thiéryn komedia kertoo siitä, mitä ihmiselle tapahtuu kun rahaa alkaa ilmestyä yhtäkkiä tyhjästä. Mitä rahalla pitäisi tehdä, saako sitä käyttää, onko kyseessä rikos? Asetelma vaikuttaa herkulliselta. Näin mainoksen rautatieaseman tunnelissa, kiinnostuin. -- Ovista ja ikkunoista 5.12.

Pop Slut / Kokoteatteri
Mainospuhe lupaa uudenlaista musiikkiteatteria, spektaakkeleita ja sukupuoli-identiteetin käsittelyä. Kokossa tuppaa näkemään kaikkea jännää myös, toivottavasti ehdin katsomaan tätä. -- Pop Slut 26.11.

Pysy hengissä vielä tämä päivä / Kansallisteatteri
Kansiksen Omapohjan ohjelmistoa kannattaa seurata, siellä pyörii tuon tuostakin vaikka mitä kiinnostavaa. Pysy hengissä vielä tämä päivä kertoo mielenterveyspalvelujen alasajon seurauksista. Aihe on mielenkiintoinen ja ajankohtainen ja vaikka esitys on todennäköisesti absurdista huumorista huolimatta rankka on tämä nähtävä. -- Pysy hengissä vielä tämä päivä 19.10.

The Rocky Horror Show / Turun Kaupunginteatteri
Tämä on ehdottomasti nähtävä! Rocky Horror Show on upealla tavalla vinksahtanut musikaali ja tilaisuutta nähdä se livenä ei voi ohittaa. Esityksessä on myös katsojien mahdollista osallistua esityksen kulkuun, alkuperäisen esitysasun mukaisesti. Mutta ei hätää, osallistuminen on vapaaehtoista. -- The Rocky Horror Show 7.12.

Ja on niitä muitakin. Tutki nettisivuja, selaile lehtiä ja älä jätä viime tinkaan, parhaisiin liput viedään käsistä ennen kuin huomaatkaan.

Lavalta: Karkkipäivä (KOM-teatteri)

 Kuva: Noora Geagea

Luin Markus Nummen Karkkipäivän (Otava, 2010) viime kesänä ja vaikutuin. Kirja oli vahva ja hieno juuri siksi, että se voisi ola totta. KOM-teatterissa kirjan pohjalta tehty näytelmä sai ensi-iltansa lokakuussa ja sitä oli päästävä katsomaan, vaikka jännitti. Mitä jos teatterin lavalla kaikki se kauheus on vielä kauheampaa?

Karkkipäivä on tarina lapsista ja aikuisista, voimattomuudesta ja rohkeudesta. Siitä, miltä tuntuu olla näkymätön. Tarinoita on oikeastaan kolme. Ensinnäkin siellä ovat Ari (Pekka Valkeejärvi) ja Tok (Juho Milonoff), jotka päätyvät sattumalta yhteen. Aikuinen mies, joka päätyy auttamaan pientä poikaa ihanan prinsessan pelastamisessa. Ja on Paula Vaara (Laura Malmivaara), tilanhallintasuunnittelija, jonka elämä ja äiti-tytär-suhde kulkevat villiä vuoristorataa. Kolmas tarina on se, miten kaikki tämä yhdistyy. Sosiaalityöntekijää, näytelmän kertojaa, esittää ansiokkaasti Eeva Soivio ja Niko Saarela huolehtii Vilma Melasniemen kanssa kaikista muista rooleista ammattitaidolla ja upealla muuntautumiskyvyllä.

Juoni seuraa uskollisesti kirjan tapahtumia, yksinkertaisettuna tosin. Jotain on poistettu, mutta niin, että tarina on edelleen ehjä. Lavasteet ovat pelkistetyt ja videokuvaa käytetään hillitysti ja tarkoituksenmukaisesti. Väliaikoineen esitys keski noin 2,5 tuntia, juuri sopivasti. Ensimmäinen puoliaika oli rauhallisempi ja humoristisempi, toinen tiivisti tunnelmaa niin paljon että huomasin jännittäväni lopputulosta vaikka olin lukenut kirjan. Anna Viitala on tehnyt hienoa työtä dramatisoinnin kanssa, Pekka Milonoff ohjannut näyttelijöitään hyvin.

Kuva: Noora Geagea

Helsingin Sanomissa Karkkipäivää kuvataan komediaksi lastensuojelusta ja tyylilajiltaan sekavaksi satiiriksi. Minä olen eri mieltä. Kyllä, näytelmän aikana naurattaa välillä. Mutta omassa tapauksessani, muutamia aidosti humoristisia kohtauksia lukuunottamatta, nauru kumpusi koska asiat olivat niin absurdeja. Ja jos en olisi nauranut, olisin alkanut itkeä.

KOM-teatterin Karkkipäivä on sydämeenkäyvä ja vahva esitys tärkeästä aiheesta. Se herättää ajatuksia ja kuristaa kurkkua, mutta jättää ehkä kuitenkin jotain toivoa. Että aina ei käy huonosti.

Lisäksi viesti Markus Nummelle, jos satut tätä lukemaan: Kiitos, kun vaihdoit kanssani muutaman sanan Literary Death Match -tapahtumassa viime kuun lopulla. Oli mukavaa kuulla, että myös sinä kerroit pitäväsi kirjasi näyttämösovituksesta. Minäkin pidin.

Teatteriseurana ollut Suketus erittelee omassa arviossaan hienosti teoksen näyttelijäsuorituksia ja teemojen käsittelyä.

Onks sulla kaikki ok?

Lisätietoja esityksistä ja lipuista täältä.

ps. Suomalaisen kirjakaupan kanta-asiakaskortilla 2 euroa alennusta lipuista.