Trenditietoisena luen toissavuoden Finlandia-voittajan, siis Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi, 2014), vasta nyt. Hyllyssähän tämä mitaltaan massiivinen ja sisällöltään runsas teos on ollut jo aikapäiviä, mutta kukapas niitä hyllyssä olevia lukisi kun kirjastosta tulee jatkuvalla syötöllä lisää luettavaa. No, tämän vuoden lukemiset aloitin joka tapauksessa Valtosen seurassa ja sen verran mittava urakka se oli että loppuun pääsin vasta helmikuun puolivälin tienoilla.
He eivät tiedä mitä tekevät sukeltaa monen aiheen kimppuun. Yhdysvalloissa on neurotieteen professori Joe Chayefski, joka yrittää taistella yliopiston muuttuvia käytöntöjä vastaan, kasvattaa kahta teini-ikäistä tytärtään, pitää avioliittonsa kasassa ja selviytyä eläinkokeita vastustavien aktivistien paineen alla. Suomessa on puolestaan Alina, Joen entinen puoliso, ja ennen kaikkea Samuel, heidän yhteinen poikansa. Nyt Samuel on matkustanut Yhdysvaltoihin eikä kukaan oikein tiedä miksi ja missä aikeissa eikä asiaa helpota yhtään että pojan tilanne Suomessa jäi varsin sekavaksi.
Teos tuntuu kuulemani ja lukemani perusteella jakavan lukijansa kahteen kastiin. Toiset ihastuvat ja jäävät imuun, toiset tylsistyvät ja osa jättää kirjan kesken. Itse kuulun ensimmäiseen porukkaan, enimmäkseen ainakin. Valtosen kirjoituksen rytmi vei heti alussa mukanaan ja viihdyin runsaan kerronnan parissa mainiosti. Kirjan pariin palasi iltaisin ilolla ja huomasin usealla kerralla lukeneeni enemmän kuin aioin. Viimeiset noin sata sivua menin kuitenkin etanavauhtia lukien ehkä kymmenen tai kaksikymmentä sivua kerrallaan, ahdisti, halusin ja en halunnut tietää mitä seuraavaksi tapahtuisi. Loppuun oli kuitenkin päästävä ja siellä sai lopulta hengähtää.
Teemoja on useita, niistä nousivat itselleni olennaisiksi muun muassa tiedemaailman ja sen lainalaisuudet (osin tuttua, helppo sujahtaa mukaan), julkinen keskustelu ja sen monet muodot ja ehkä tärkeimpänä keskusteleminen ja toisen kuuntelemisen tärkeys. Ja tässä siis todella kuuntelemisen, ilman ennakko-olettamuksia ja päällepuhumista. Ja sitten se, että joskus sitä kyllä huomaa vahvistavansa aina vain omia käsityksiään valitsemalla sopivia artikkeleita ja lähteitä, joskus tekee hyvää vähän törmäyttää ajatusmallejaan.
Aikamoinen paketti tämä oli ja pääosin pidin ja viihdyin, kielestä ja kerronnasta nauttien vaikka välillä sitä tuskastuen että eikö sitä viimeistä näkökulmaa ja salassapidettävää asiaa voida jo paljastaa kun on jo vatuloitu vaikka kuinka pitkääm. Kokeilkaa.
Tammi, 2014. 559 s.
Kansi: Jussi Kaakinen