Maria Veitola: Veitola

Veitola sopii myös kahvin kanssa.

Bosslady, äiti ja tyylikokeilija

Maria Veitola on minulle kaikista tutuin Trendin kolumnistina, olen ollut vuosia lehden on-off-tilaaja. Olen pitänyt Veitolan teksteistä paljon, niissä on ollut napakkuutta ja hyviä havaintoja erityisesti ihmissuhteista. Tätä myöten kovasti rummutettu Veitola oli luontevaa ottaa kuunteluun, sillä siihen on koottu Veitolan kirjoittamia kolumneja ja hänen kommenttejaan niihin useiden vuosien varrelta.

Äänikirjana tämä oli loistavaa kuunneltavaa. Veitolan äänessä kuuluu puhetyöläisen varmuus ja selkeys. Rytmitys on hyvää ja puheessa kuuluu sopivasti tunne. Äänikirjaformaatti asetti toisaalta myös haasteita, sillä aina minulle ei ollut selvää milloin kyseessä oli varsinainen kolumni ja milloin sen kommentointi. Ei se kuuntelemista sinänsä haitannut, mutta välillä oli vähän hassua havahtua näkökulman äkilliseen vaihtumiseen.

Aiheet vaihtelevat ystävyyssuhteista perhedynamiikkaan, tyyleistä urakehitykseen, bilettämiseen ja vanhemmuuteen, näin muutamia mainitakseni. Monipuolisesta kattauksesta on helppo löytää itselleen samaistumiskohteita ja useassa kohtaa löysin itseni nyökyttelemästä, saatoinpa pyyhkäistä muutaman kyyneleenkin. Laajuuden vuoksi joukosta löytyi luonnollisesti myös asioita, joista olin eri mieltä, mutta ei sekään ole huono asia. Omien ajatusten törmäyttäminen tekee ihmiselle hyvää.

Veitola on hyvä ja sujuvasanainen kirjoittaja. Sitä myöten välillä mietitytti, olisiko teos voitu toteuttaa sisältäen kokonaan tai ainakin enemmän uusia tekstejä, sillä osittain kolumnit keskustelivat toistensa kanssa sujuvasti ja välillä hyppäykset saman aihepiirinkin sisällä tuntuivat aika suurilta. Onneksi tekstien kaveriksi oli kuitenkin lisätty ne kommentit ja muutama kokonaan uusi kolumni, jolloin kokoelma oli kuitenkin vahvasti tätä päivää.

Äänikirjakaverina Veitola oli joka tapauksessa erinomaista seuraa päiväkävelyillä ja pyykkejä ripustaessa. Go Maria, oot huima tyyppi!

Reader, why did I marry him? -blogissa vietettiin myös hyviä hetkiä Marian kanssa.

Maria Veitola: Veitola
WSOY äänikirja, 2018. 7 h 24 min.
Lukija: Maria Veitola

A.W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat

Minulla ei ole oikeastaan minkäänlaista ennakkosuhdetta A.W. Yrjänään. Tiedän toki CMX:n, mutta en varmaan osaisi nimetä yhtään yhtyeen kappaletta. Noloa. Seikkailukirjoihin minulla sen sijaan on hyvin lämmin suhde, sillä teinikesinä ahmin Jules Vernejä ja kukapa nyt ei muutenkaan pitäisi kunnon seikkailusta? Näistä lähtökohdista suuntasin siis tutustumaan Yrjänän esikoisromaaniin Joonaanmäen valaat.

Joonaanmäki on lähes meidän maailmassamme sijaitseva saari Porvoon edustalla ja siellä asuvat Johannes, Inkeri ja muutama muukin hieman erikoinen ihminen. Elo saarella sujuu omalla painollaan, on iltajuhlia ja meren tuijottelua, kunnes ne viimeisetkin normaaliuden rippeet hylätään. Tarinaan ilmestyy laulavia valaita, salaperäisiä kontteja, vaihtoehtohistoriaa ja kellarista löytyviä salaisuuksia. Paljon tästä ei tohdi paljastaakaan, jotta ei pilaisi yllätyksiä, mutta aikamoiseen seikkailuun teoksessa joka tapauksessa joudutaan. Itse hihkuin lukemattomia kertoja kaikille viittauksille ja löytämilleni tuttuuksille. Tämä jos jokin on esikuvilleen nöyrästi kumartava, mutta silti omilleen sinkoava seikkailuromaani.

Tarinan lumoa lisäävät teokseen lisätyt raaputekuvat, aivan kuin Vernen kirjojen kansista. Kirja on myös taitettu jännittävästi. Sivuilla on kiekuraiset kehykset ja teksti on tasattu voimakkaasti vasemmalle niin, että rivit ovat epätasaiset. Tämä tasaus häiritsi minua ensin tavattomasti, mutta pian huomasin epätasaisuuden antavan lukemiselle miellyttävän rytmiikan. Kirja tuntui hupenevan käsissä aivan liian nopeasti.

Joonaanmäen valaat on fantastinen romaani, joka haastaa uskomaan asioihin jossain todellisuuden reunoilla, taipuvaan aikaan ja vain osittain olemassa oleviin matemaattisiin kirahveihin. Nautin tästä teoksesta häpeilemättömän paljon.

Eniten minua kiinnostaa tie -blogissa paljastetaan kirjasta ihastellen vähän lisää muttei siltikään ehkä liikoja.

Kuittaan kirjalla Helmet-haasteen kohdan jonkun muun alan ammattilaisena tunnetun ihmisen kirjoittama kirja.

A.W. Yrjänä: Joonaanmäen valaat
Johnny Kniga, 2017. 232 s.

Jenni Kirves: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento

Hyvää Jean Sibeliuksen eli suomalaisen musiikin päivää! Kansallisaarteeksi nostetusta säveltäjästä on kirjoitettu useita teoksia, hänen vaimostaan Ainosta sen sijaan vähemmän. Teoksessaan Aino Sibelius - Ihmeellinen olento historiantutkija Jenni Kirves ottaakin näkökulmakseen Ainon, vahvan tahtonaisen, joka seisoi vakaasti miehensä rinnalla. Paljon kerrotaan kuitenkin myös puolisosta, sillä Aino eli vahvasti miehensä kautta ja pyrki elämässään nimenomaan tukemaan miehensä sävellystyötä.

Iso osa kirjasta koostuu lainauksista Ainon ja Jannen mittavasta kirjeenvaihdosta. Kirjeitä oli sinänsä mielenkiintoista lukea, sillä vanhahtava kieli vei oikeaan aikakauteen ja oli kiinnostavaa kuulla Sibeliusten omaa ääntä. Toisaalta olisin kaivannut teokseen enemmän analyysia ja kerrontaa Ainon elämästä muutenkin kuin juuri kirjeiden kautta. Lainausten suuri määrä teki myös lukemisesta hieman katkonaista tekstityylin vaihtuessa niin usein.

Myös teoksen aikajännettä oli hieman hankala seurata, sillä kirja oli kronologisen kerronnan sijaan jaksotettu teemoihin ja täten jokainen luku alkoi tavallaan samasta kohdasta. Tällöin kokonaiskuva Ainon elämästä jäi hieman epämääräiseksi, mieleen jäivät lähinnä hänen huolensa miehen juomisesta ja lupaukset olla onnellinen ja iloinen, kun Janne sitä häneltä pyysi.

Mikään vässykkä Aino ei kuitenkaan selvästi ollut. Perheessä tulot toi Janne, Ainon tehtävänä oli järjestää kaikki muu ja huolehtia, että talous pysyi pystyssä, pöydässä oli ruokaa ja Janne saisi sävellystyönsä vaatiman rauhan. Lainauksien mukaan Aino oli tästä tehtävästään ylpeä ja hän sai voimaa kuuntelemalla miehensä sävellyksiä. Vaimon tehtävien lisäksi Aino oli kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, puutarhanhoidosta ja oli oman perheensä mallin mukaisesti fennomaani.

Parhaimmillaan Kirves on tekstissään viimeisissä luvuissa, joissa todella pohditaan Ainon luonnetta, asemaa yhteiskunnassa ja sitä, miten tämän niin sanottua uhrautumista miehensä taiteen alttarilla ei oikein voi arvostella nykypäivän näkökulmasta. Tällaista tekstiä olisin lukenut mieluusti enemmänkin.

Aino Sibelius - Ihmeellinen olento toimii hyvänä johdatuksena Sibeliusten elämään tällaiselle aiheesta varsin vähän tietävälle ja saa haaveilemaan, että vieläkin kirjoitettaisiin tuollaisia kirjeitä (ja säästettäisiin ne). Lukisin kuitenkin ilolla myös sellaisen teoksen Ainosta, jossa fokus olisi nimenomaan hänessä eikä kerronta valottuisi niin vahvasti Jannen kautta.

Oksan hyllyltä -blogissa arvostettiin muun muassa kirjan ajankuvaa, Hemulin kirjahyllyssä puolestaan kritisoidaan että teos ei juuri tuo uutta tietoa Sibeliuksista ja Järnefeltistä jo tietävälle.

Helmet-haasteesta kuittaan kohdan suomalaisesta naisesta kertova kirja.

Jenni Kirves: Aino Sibelius - Ihmeellinen olento
Johnny Kniga, 2015. 288 s.

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

En edes kynsilakkaa muistanut laittaa, mutta ei se mitään.

Omasta meikkipussistani ei löydy yhtä mittavaa arsenaalia kuin Tytti Karakoskelta. Kaisa Haatasen esikoisen Meikkipussin pohjalta (Johnny Kniga, 2015) kertoo muun muassa päähenkilönsä Tytin pussin sisällön ja materiaalin, mutta listaa aakkosmaisella kerronnallaan myös muita elämän tärkeitä tai askarruttavia asioita. Puhetta on muun muassa lempikirjalistoista, salaisista lempikirjalistoista, miehistä, perheestä, joulunvietosta ja naapureista.

Kustannuspäällikkö Tytti Karakoski kokee uupumusta ja kyllästymistä ja ottaa virkavapaata, päättää kirjoittaa kirjan. Kaikki elämän tärkeät asiat järjestyvät kirjainten alle, lopulta aakkosjärjestykseen. Tytti kipuilee elämänsä ja naiseuden kanssa, miettii millaista pitäisi olla ja millaista on, tuskastelee ja iloitsee. Vaikka minulla ja päähenkilöllä on ikäeroa, voin silti nyökytellä paljon, nauraa välillä ja toisinaan toivon että voisin vähän ravistella Tyttiä.

Pelkkänä kirjana arvioitaessa teos on ihan viihdyttävä, mutta todennäköisesti itse lukiessa olisin hieman nihkeillyt. Äänikirjana tämä puolestaan toimi kuin häkä ja siitä suurin kiitos kuuluu lukija Krista Putkonen-Örnille. Kunhan pääsin eroon tunteesta, että äänessä on Männistön Wenla rupesi kuuntelu rullaamaan vaivattomasti. Putkonen-Örnillä on hallussaan nyanssit, ääni liikkuu ärsytyksestä harmitteluun ja iloon, nautittavaa kuultavaa.

Suosittelen tätä siis erittäin lämpimästi laadukkaiden äänikirjojen ystäville ja kevyttä kesälukemista kaipaaville. Tytti Karakoskesta voi myös lukea lisää uudessa teoksessa Ylipainolisämaksu, siitäkin on Putkonen-Örnin lukema äänikirja.

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga, 2015. 3 h 47 min.
Lukija: Krista Putkonen-Örn
Kansi: Maria Mitrunen

Christoffer Carlsson: Varjot (Dekkariviikko)

Tenttiin lukeminen meinasi sabotoida osallistumistani dekkariviikkoon, mutta ehdinpä lukemaan ainakin tämän yhden. Kiinnostuin Christoffer Carlssonin palkitusta Varjot-teoksesta (Johnny Kniga, 2014) Kansallisteatterin bloggaajaillassa ja tähän viikkoon teos sopi siis paremmin kuin hyvin.

Elämme aikaa, jona tunnemme olomme turvattomaksi vieraiden ihmisten keskellä. --- [A]jattelen kuollutta naista sängyssä numero seitsemän, pientä kiiltävää esinettä naisen kädessä, aiemmin päivällä näkemiäni sanoja tunnelin suulla. Jonkun mielestä Ruotsin on kuoltava ja ajattelen, että kuka kirjoittaja onkin, mies tai nainen, hän on oikeassa.

Poliisi Leo Junker herää yöllä ulkona välkkyviin valoihin ja saa tietää, että kolme kerrosta alempana on tapahtunut murha. Virkavapaalla olevan poliisin ei tulisi sotkeutua asiaan, mutta hommassa tuntuu olevan jotain pielessä ja Junker huomaa pian liittyvänsä tapahtumiin liiankin tiiviisti. Samaan aikaan mieleen palaavat 20 vuoden takaiset Tukholman Salemissa eikä Junker voi enää jättää menneisyyttään huomioimatta.

Varjot edustaa oman näkemykseni mukaan hyvin nykyaikaista (ruotsalaista) dekkarikirjallisuutta. Päähenkilö ei ole ehkä se kovaksikeitetyin kaveri, mutta rosoa kyllä löytyy synkeän menneisyyden ja lääkeriippuvuuden kautta. Ihmissuhteidenkin suhteen on niin ja näin. Tapahtumat ovat myös raakoja ja jossain määrin myös verisiä, vaikka julmuuksilla ei varsinaisesti mässäilläkään. Rikosselvittelyn rinnalla nousee tarina ystävyydestä, pettymyksistä ja koston kierteestä.

Vähän siinä lukiessa mietin, että nautinko oikeastaan teoksen lukemisesta ollenkaan. Tarina on silti ehdottomasti kiinnostava ja jännite pysyi läpi kirjan. Lisäksi taustalla piilevät teemat kiinnostavat, mutta samalla oli vähän huono olo. Pahan olon siirtyminen henkilöltä toiselle ja traagisten tapahtumien toistuminen eivät ole varsinaisesti sitä miellyttävintä luettavaa. Joutunen siis toteamaan, että en millään tavalla nauttinut kirjasta mutta olin siitä hyvin kiinnostunut (ja loppu oli toki myös saatava selville).

Saa nähdä, tuoko lukulistalla seuraavana oleva Ann Rosmanin uusin tähän tilaan mitään helpotusta. Pahoin pelkään että ei. Vähän myös luulen, että tästä epämukavuustilastani huolimatta saatan päätyä lukemaan myös Leo Junker -sarjan toisen osan Ääret.

Kuitattakoon tällä samalla HelMetin lukuhaasteesta vaikkapa teos, jonka tapahtumat sijoittuvat Suomen ulkopuolelle.

Christoffer Carlsson: Varjot (Den osynlige mannen från Salem, 2013)
Johnny Kniga, 2014. 327 s.
Suomentanut: Tarja Lipponen
Päällys: Martti Ruokonen

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loe on yksi suosikkejani kirjallisuuden huumorimiehistä. Täten hänen uusin suomennettu teoksensa, Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa (Johnny Kniga, 201; Stille dager i Mixing Part, 2009), oli tietysti haalittava ja luettava. Ennakko-odotukset eivät tosin olleet mitenkään korkealla lukemieni arvostelujen perusteella.

Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa kertoo Telemannien viisihenkisestä perheestä, jotka vuokraavat talon lomansa ajaksi Garmisch-Partenkirchenistä. Tai oikeastaan opus kertoo Bror Telemannista, perheen isästä, joka haluaa epätoivoisesti kirjoittaa näytelmän. Kaikki on teatteria, tai Telemann ainakin toivoisi kaiken olevan. Kirjoittaminen ei tosin oikein ota luonnistuakseen, sillä luomisen sijaan Telemann päätykin useimmiten haaveilemaan tv-kokki Nigella Lawsonista (ja hänen ohuesta sinisestä puserostaan).

Bror Telemann. 42 vuotta. Työskentelee dramaturgina kansallisteatterissa. Haaveilee omasta näytelmästä. Helvetin hienosta mestariteoksesta. Joka vastaa kaikkiin kysymyksiin. Näkö erinomainen. Ongelmia alkoholinkäytössä? Eeeei. Ei varsinaisesti.

Pääosa kirjan sisällöstä on dialogia Telemannin ja hänen vaimonsa Ninan välillä. Dialogimuotoinen teksti ei sinänsä häirinnyt, mutta se kyllä, että jouduin useamman kerran lukemaan keskustelunpätkiä uudelleen saadakseni pääteltyä kumpi puhuu. Teatteriteemaan olisi voinut sopia jopa se, että ns. repliikkien edessä olisi ollut puhujien nimi. Käsikirjoitusta tässä nimittäin tunsi yleensä lukevansa.

Loe on edustanut, ja edustaa edelleen minulle sellaista nokkelan mieskirjailijan lajityyppiä. Hiljaiset päivät sisältää potentiaalia olla hauska kirja, mutta minulle tuli enemmän ehkä vaivaantunut olo Telemannin ponnisteluja ja toisinaan hankalaa perhe-elämää seuratessani. (ehkä se oli tarkoituskin?) Huvittavinta antia opuksessa lienevät alussa olevat google translatorilla käännetyt sähköpostit talon omistavalta Baderin perheeltä ja Telemannin lähes täydellinen saksan osaamattomuus hänen käydessään kävelyllä herra Baderin kanssa.

Kaiken kaikkiaan Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa oli leppoisa välipalakirja. Naurahdin pari kertaa ja kirjan jaksoi lukea oikein hyvin, sillä se on todella väljästi taitettu vaikka sivuja onkin 203 kappaletta. Mutta ei tämä kyllä kivunnut minun Loe-suosikkieni joukkoon. Sellainen, sanoisinko keskinkertainen, ihan ok lukukokemus.

Mitä sinä sitten ajattelet?
En ole varma. Teatteria, ehkä.
Höpö höpö. Et sinä ajattele teatteria. 
Ok.
Haluatko puhua siitä mitä ajattelet oikeasti?
En.
Et milloinkaan, niinkö?
En.

En siis suosittelisi tätä ensimmäiseksi Loeksi; aloittaa kannattaisi pikemmin monien ihailemasta sympaattisesta Supernaiivista tai omasta suosikistani, L:stä, joka on erikoinen kertomus miesjoukon matkasta autiosaarelle.

Luomisen tuskasta Telemannin kanssa ovat kärsineet ainakin Jori, Karoliina ja Mari A.

ps. Lahopää täällä taas täydentään tekstiään. Uskaltaisin suositella vielä Loen Kurt-sarjan lastenkirjoja, ainakin Kala oli muistaakseni aika symppis.

Pamela Des Barres: Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia

Alunperin tartuin Pamela Des Barresin Let's Spend the Night Together - Bändäreitä ja takahuoneiden muusia (2009, Johnny Kniga; Let's Spend the Night Together - Backstage Secrets of Rock Muses and Supergroupies, 2007) -teokseen pelkästään siksi, että olin erehtynyt ottamaan reissulle mukaan vain yhden kirjan, ja tämä oli miehelläni mukana. Jo intron aikana minut oli kuitenkin imaistu (no pun intended) täysin sisälle bändäreiden mielenkiintoiseen maailmaan.

Musiikki saa rockmuusan ajatuksissa uuden merkityksen. Hän on ollut lähellä bändiä eikä kukaan voi viedä hänen kokemuksiaan. Vietettyään erityisiä hetkiä maailmaa järisyttävän miehen seurassa muusan suosikkikappale ei tule enää koskaan kuulostamaan samalta.

Kirjassaan Des Barres kertoo kahdenkymmenenneljän bändärin tarinan, jotka ovat vaikuttaneet musiikkibisneksessä 60-luvulta viime vuosiin. Tarkoituksena on kiillottaa sanan bändäri merkitystä, sillä näille kahdellekymmenellekolmelle naiselle ja yhdelle miehelle motiivi tekosiinsa oli nimenomaan musiikki, ei seksi. Toki läheisyys ja seksuaalisuus olivat lähes poikkeuksetta osa bändärielämystä, mutta harvemmin se oli itse tarkoitus. Todellisilta romansseilta ja sydänsuruiltakaan ei päästy välttymään. Des Barres kertoo introssa ajattelevansa Magdalan Mariaa ensimmäisenä bändärinä, sillä tiettyjen lähteiden mukaan sitä Maria nimenomaan oli; luovan neron palvova ihailija.

Olen sitä mieltä, että jossakin kohtaa sana häpäistiin. Sen ei ollut tarkoitus ilmaista pahoja asioita. Ennen vanhaan bändärit olivat bändin tyttöystäviä. He olivat tyylikkäitä ja hienostuneita. Nyt bändäri-sanasta tulevat mieleen huorat ja stripparit. Rockin suurina aikoina bändäreitä olivat Pattie Harrison, Marianne Faithfull, Linda McCartney, Anita Pallenberg. He eivät ottaneet suihin takahuoneeseen päästääkseen - emmekä niin tehneet mikään!
Lori Lightning


Des Barresin esittelemä bändärikokoelma on upea joukko ihmisiä, ihan tavallisia sellaisia. Vain muutama heistä on tehnyt mallintöitä tai vastaavaa elääkseen (mm. Tura Santana ja Cassandra Peterson). Suurimmaksi osaksi nämä rohkeat ja itsepäiset bändärit ovat ihan "tavallisen" näköisiä ihmisiä, joilla vain on ollut tarpeeksi asennetta tehdä sitä, mitä he ovat itse halunneet tehdä; seurata idoleitaan ja päästä heidän lähelleen, musiikin vuoksi. Kun esimerkiksi katson Cynthia Plaster Casterin kuvaa en voi kuin ihmetellä, mistä tuo nainen on repinyt sen itsevarmuuden toteuttaakseen hullua taidettaan.

Let's Spend the Night Togetheria olisi helppo luonnehtia "rohkeaksi" tai "härskiksi" paljastuskirjaksi. Toki välillä mennään vällyjen väliin myös hyvin yksityiskohtaisesti, mutta pääfokus on silti bändäreiden elämässä. Sintä, miten he pääsivät arvostettuun asemaansa, mistä heidän suuri rakkautensa musiikkiin alkoi ja kuinka he ovat jatkaneet elämäänsä.

On oma taitonsa olla todellinen bändäri eikä siihen pysty kuka tahansa. Seksi on toki tärkeä osa bändärikokemuksia, mutta se on vain yksi näkökulma ilmiöön. Todellinen bändäri kokee voimakasta yhteyttä ja ymmärrystä niin musiikkiin kuin niihin ulottuvuuksiin, joissa muusikot esiintyessään ovat. Rock and roll on rituaali ja bändärit sen ylipapittaria.. Olisiko loppujen lopuksi olemassa keikkoja, jos kukaan ei niitä kuuntelisi?
Lexa Vonn

Osa elämäntarinoista vilisee hulluja huumetrippejä ja jatkuvaa juopottelua. Itsemurhayrityksiltäkään ei säästytä. Silti kaikki kertovat tarinansa avoimesti ja intoa puhkuen; ajat nyt olivat sellaiset ja heillä oli hauskaa. Nykyään moni on asettunut elämään suhteellisen normaalia perhe-elämää, usein jonkun muusikon kainalossa, mutta osa jatkaa riemukasta elämää yhä edelleen. Kaikesta rellestämisestä huolimatta kirja ei herättänyt minussa minkäänlaista paheksuntaa (lukuunottamatta tuhahtelua muutamille huonotapaisille muusikoille), sillä kirjan bändäreitä ei oltu pakotettu mihinkään ja he vaikuttavat aidon ylpeiltä ja onnellisilta elämästään elämästä.

Nyt, raitistuneena, minä arvostan noita muistoja, mutta kun ostan konserttilipun, en tahdo olla siellä halvatun yleisön joukossa paikallani! Tahdon aivan eteen, aivan lähelle, tahdon tuntea sen. Menin kymmenisen vuotta sitten yksikseni Aerosmithin konserttiin. Katselin keikkaa ja roudari tuli antamaan minulle takahuonepassin ja sanoi: ´Tule sinne keikan jälkeen!´ ´Voi hyvä Luoja´, ajattelin, 'olen miltei 40 ja minussa on vieläkin sitä jotakin'.
Gayle O'Connor

Bändärikronikka on jaettu lukuihin bändäreittäin. Des Barres on käynyt haastattelemassa kaikkia näitä kirjassa esiteltyjä henkilöitä ja jokaisen persoona saadaan tekstissä esille. Ihailua kanssasiskoja ja -veljeä kohtaan ei peitellä, vaan se heitetään ilmoille ja kohtaukset ovat poikkeuksetta hurmaavan aitoja ja hilpeitä. Osa haastatteluista on laitettu kirjaan litteroituna, mutta suurin osa on kirjoitettu auki.

Hilpeimpiä kertomuksia Let's Spend the Night Togetherissa ovat paljastukset erilaisista jipoista, joilla päästä backstagelle sekä pienet tiedonmuruset eri muusikoista. Bob Dylan ansaitsee minulta aina vain enemmän kunnioitusta, David Bowie ei kuulemma ollut lainkaan hassumpi lakanoissa ja Elvis Presley tiettävästi oppi kansaakiihottavat lanneliikkeensä burleskitanssija Tura Santanalta.

Kokonaisuutena Let's Spend the Night Together on yli 400 sivun tuhti lukupaketti erilaisesta ja itsevarmasti elämäntyylistä. Aion ehdottomasti lukea Pamela Des Barresin ja kollegoiden muitakin kirjoja, mutta harkitsen kyllä alkukieleen siirtymistä. Teos oli varsin hyvin käännetty ottaen huomioon, että suurin osa siitä on dialogia, mutta luulen että joissakin kohdissa englanti olisi yksinkertaisesti toiminut paremmin.

Let's Spend the Night Togetherin jälkeen minäkin haluan käyttää itsestäni sanaa bändäri. No, ehkä en ole niin menevä kuin kirjan upeat villikkonaiset, mutta bändäri se on spesifinenkin bändäri. Sillä harva tunne peittoaa sitä, kun olen avomieheni bändin keikalla, ja hän katsoo lavalta juuri minua. Ja onhan se upeaa lähteä kotiin solistin kanssa!